Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.
Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.
»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua. Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni… Ettekö muka ole nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin, tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään… Se on oikein! Buona sera!»
IV.
Kirje oli Romalta:
»Rakas D.! — Teidän kirjeenne saattoi minut mitä hurjimpaan kiihtymykseen ja hämmästykseen. En ole tehnyt mitään työtä koko päivänä, ja kun Black hyppäsi syliini huutaen: 'Lähde toki kävelemään, tyttö-kulta!' tuskin ymmärsin haukkuiko se vai puhuiko se.
Olen kovin pahoillani, että hauska seurustelumme on keskeytynyt, mutta ettehän tarkoittane, että se on kokonaan lopetettava? Te ette saa tarkoittaa mitään sellaista, muutoin itken silmäni punaisiksi, vaikka niiden pitäisi loistaa ilosta.
Vaikka en minä ymmärrä, miksi niiden pitäisi loistaa ilostakaan, kun näen että te puhutte niin kovin epämääräisesti eikä minulla ole oikeutta ymmärtää mitään. Ellette voi kirjoittaa postitse ettekä lähettää kirjeitä palvelijain mukana, jos minun palvelijani F. on Teidän vihoiksenne ja Teidän asuintoverinne B. on minun viholliseni, niin siinä on aivan kyllin syytä Teille itsellenne tulla tänne keskustelemaan suullisesti asioista. Tulkaa heti. Minä käsken! Näin tärkeässä asiassa sisarella on varmaan oikeus käskeä.
Sisarena minun tietysti pitäisi iloita siitä uutisesta, jonka kerroitte minulle. Minä olenkin iloinen! Mutta koska olen Eevan tytär, on minulla oikeus olla utelias. Minä teen nyt muutamia kysymyksiä.
Te sanoitte, että minä tunnen tuon tytön ja että hän, onnetonta kyllä, on hyvin läheisessä suhteessa minuun — kuka hän on? Tietääkö hän, että Te rakastatte häntä? Onko hän kaunis? Onko hän suloinen? Sanokaa minulle yksi alkukirjain hänen nimestään, yksi ainoa vain, niin olen kiltti. Minä tiedän niin vähän, etten voi tyytyä ennenkuin saan tietää hiukan enemmän.
Te puhutte esteistä ja sanotte, että ne ovat vakavia ja voittamattomia. Se on hirveätä, mutta ehkä se on vain sitä, mitä runoilijat nimittävät »rakkauden julmaksi hulluudeksi», aivan kuin julmuus ja hulluus olisi mikään syy, jonka vuoksi pitäisi paeta rakkautta. Tai ehkä nuo esteet ovat olosuhteissa, mutta siinä tapauksessa, jos tyttö on oikea, hän varmaankin suostuu odottamaan, kunnes nuo vaikeudet ovat voitetut, tai on onnellinen saadessaan jakaa ne rakastettunsa kanssa. Tai ehkä — se on kamala ajatus — ehkä on olemassa kaksi naista, ja kun rakkaus vetää toiseen, vetää velvollisuus toiseen. Siinä tapauksessa pyydän Teitä tarkasti punnitsemaan mitä teette. Velvollisuus on ankara tyranni, joka on murtanut useamman elämän kuin itse rakkaus.
Katsokaa, kuinka minä puhun tuntemattoman sisareni puolesta! Se on hyvin kaunista minun puoleltani, vaikka ette edes ole sanonut kuka hän on, vaan annatte minun itse koettaa saada selville, miellyttääkö hän minua. Mutta miksi ette anna minun auttaa Teitä? Tulkaa heti puhumaan siitä asiasta minulle!
Kuinka turhamielinen minä olenkaan! Silloinkin kun tarjoan apuani kaikuvalla äänellä, jähmetyn pelosta erään asian tähden, jonka Te ymmärrätte paremmin kuin minä. Ehkä tuo nainen, josta puhutte, ei ansaitse Teidän ystävyyttänne eikä rakkauttanne. Voin ymmärtää, että se olisi voittamaton este. Te olette niin korkealla ja Teillä on työnne, pyrintönne kansanne hyväksi ajateltavana. Ja ehkä se on vain turha unelma ja pettävä mielikuva, että lempi nostaa naisen sen miehen tasalle, joka rakastaa häntä.
Ja siinä voi olla jokin erehdys — vakava erehdys. Me emme rakasta siksi, että meidän tulee rakastaa, vaan siksi, ettemme voi sitä vastustaa, eikä ole mitään niin hirveätä kuin miehen ja naisen erilaisuus siinä, kuinka maailma tuomitsee heidän käytöstään. Mutta minä hapuilen aivan pimeässä enkä löydä mitään valonsädettä. Ettekö tahdo luottaa minuun? Luottakaa nyt kumminkin!
Paitsi sitä minun pitäisi puhua muistakin asioista. Muistatteko, kun kerroitte minulle ajaneenne ulos sen M:n? Seuraus oli, että hänestä tuli vakooja, joka lähetettiin Englantiin. Hän on urkkinut Teidän elämäänne ja näyttää saaneen selville yhtä ja toista. Joka päivä odotetaan lisää uutisia häneltä, ja ellette Te tahdo tulla minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne huolimatta kaikista kielloista.
Huomenna on parlamentin avauspäivä, ja minulla on lippu
hovilehterille, joten Te saatte nähdä minun leijailevan jossakin
Teidän yläpuolellanne pitsien ja hajuvedelle tuoksuvan ilman seassa.
Hyvää yötä! Teidän pimeässä vaeltava sisarparkanne
Roma.»
V.
Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:
»Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja jalot.
Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä. Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin olla.
Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi, ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme yhdessä.»
Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen, eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär, tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa ja siinä tilassa, missä olen.
Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni ainoasta ilosta ja onnesta.
Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni, sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää. Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä, ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.
Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta, joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä en saa enempää hänen tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata häntä enää.
Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte. Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.
VI.
Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi. Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä. Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat olivat täynnä kasvoja.
Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.
Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.
Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan ympäri, ja katto oli lasista.
Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään, mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.
Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin teatterissa tai tanssisalissa.
Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi. Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi aivan äänetönnä seisomaan.
Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa, eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli sitten useiden naisten ympäröimänä.
Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät tuskalliseen hymyyn.
Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan. Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.
Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan. Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein kaunokielisiä.
Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.
»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas, ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen, joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»
Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.
Kolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.
»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa. Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä. Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden, ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja hallitsemisen korkean velvollisuuden.»
Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen, ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili tuskallista hymyään.
»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.
»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa. Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa, joka on valtiollisesti hävittävää laatua.
»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen kimppuun.»
Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.
Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!» ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt kaksitoista minuuttia.
Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa. Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden kevyt nauru kuului ympäri salia.
Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut, että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi pääsevänsä pian pois.
Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.
»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa värähtelemään.
Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä kyynelillä.
Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.
Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana, joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa puvuissa.
Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti, vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala, vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.
»Koiton» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella. Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla, latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.
Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni, epäluotettavan näköinen mies.
Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki, olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.
Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä, kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa ministereitä ja valtaistuinta.
»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se, joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken, mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.
»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.
»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä. Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta — osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.
»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä tänäkin päivänä pakanallinen.»
Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen syrjään, nosti katseensa sanoen:
»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»
»Aion.»
Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.
Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta. Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.
Davido Rossi sanoi itselleen, että hän oli valmis. Tästälähin hän antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään, miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään — ei edes… mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!
Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»
»Niin olen.»
»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»
»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»
»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse tavata teitä.»
»Ketä minun siis tulisi tavata?»
»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»
»Koska?»
»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»
»Hyvä on.»
»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan salainen.»
»Hyvä on.»
VII.
Kaksi kirjettä oli odottamassa Davido Rossia hänen huoneessaan.
Toinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti kutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan kuninkaan puheeseen.
Toinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla, hätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen hermostuneesti.
»Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla, kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut. Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.
Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen auttaa miestä eikä estä.
Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät? Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä on mies, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.
Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa. Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.
Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte, ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää, rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja rakasti häntä.
Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä), niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.
Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on kovassa työssä siinä.
Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy, koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne
R.»
VIII.
Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa, vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.
Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone, jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.
Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa, toinen aivan mustapukuista.
»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori upseeri.
Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja vartalo – se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta hymisi taas hänen korvissaan.
Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies, puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen patalakki, astui huoneeseen.
Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja poistui.
»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin hänelle vastapäätä ikkunaa.
Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen käytöksensä kohtelias ja sulava.
Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.
»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain», sanoi Rossi.
Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies, joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit tarvitsevat sellaista miestä.
»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»
»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies, joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät pois?»
»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi, eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen aineellinen menestys.
»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»
Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri hänen sormuksessaan kimalteli valossa.
»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi. Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»
Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.
»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana. Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»
»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»
»Kardinaali yskähti vähän.
»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»
Rossi kumarsi myöntäen.
»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja uskonnon kanssa.»
»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»
»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»
»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»
»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat. Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata, ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko hallituksen.»
»Ja sitten?»
»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»
»Ja sitten?»
»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan, ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»
»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»
Kardinaali kumarsi vastaamatta mitään.
»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»
»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain hyväntekijäin joukossa.»
Davido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:
»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä — vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon alainen.»
Nyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:
»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»
»Miksi?» kysyi kardinaali.
»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi että puvut olivat erilaiset.»
Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.
»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.
»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.
»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.
»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi, kun hän hoitaisi valtion asioita.»
»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa. Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää. Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa, joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon. Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»
Kardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:
»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä parempi?»
»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi. »Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon, että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»
»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»
»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten etuja.»
»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?» sanoi kardinaali.
»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole huonompi siksi, että hän ei ole.»
Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti, joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.
»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se on tuleva.»
»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.
Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen kohteliaisuutensa voinut peittää.
»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta, kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»
»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset purkaukset?» sanoi kardinaali.
»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin vetoamisiin.»
»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan, että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»
»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen, kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»
Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.
»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»
Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen mies hän ei koettanut peittää sitä.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan, kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»
»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»
»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»
Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.
IX.
Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa huolestuneen näköisenä.
Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä iltana lähetetty Procuratore del Re'lle, mutta tänä aamuna kello 11 kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.
»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista», sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.
Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle. Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.
»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä. Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.
Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä, ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota uskaltaisin omakseni sanoa.
En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja, Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus? Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen — ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.
Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen, mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!
Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua? Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat yksinomaan miehen kannettavia!
Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä, maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen, ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista pyynnöistänne.
Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.
Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.
D.
P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa sydänverenikin.»
X.
Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä. Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka, jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.
Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita, valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.
Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä, hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä, tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja supatusta.
Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi, ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon alkaneen.
Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija, astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.
Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein. Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä, että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin, että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan muutettaisiin.
Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää vastausta erityiskohtiin.
Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita. Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän vastustajiensa kanssa.
»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden, uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin voimiin.
»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä. Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»
Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:
»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta, jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää, että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»
Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti kelloaan, ja puhuja lopetti:
»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon, jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»
Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.
Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän sitten nousi ja sanoi:
»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan puheeseen.»
»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.
Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.
Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!» »hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä, päättävällä äänellä.
»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon, että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.
»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden ignis fatuus sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»
Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:
»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla, mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»
Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat. Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja puhuja jatkoi:
»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista, omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon. Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»
Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus. Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös, teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.
Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja värähtelevä.
»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys. Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa elämää kuin mitkään raakalaiset.
»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja, tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa — sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»
Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja ääni vavisten hän huusi:
»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta minä tiedän nuo asiat — katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus, joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta sitten: Paucis vivit humanum genus — ihmissuku on olemassa muutamien harvojen hyödyksi.»
Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista, joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.
Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja painettu vastaus hyväksyttiin.
Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.
Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.
Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut, vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.
»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän perästä.»
Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:
»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»
Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja istunto oli lopussa.
Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.
»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.
»Tulkaa Koiton toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.