Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.
XI.
Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.
»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää! En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.
Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä, niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen: 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'
Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle. Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä erottaa!'»
Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta, pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena, mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa yltään heti.
Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista, että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu! Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä. Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta. Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.
Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän. Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.
Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä, kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä, jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä, koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan ovat elämääni myrkyttäneet.
Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut, mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.
Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta.
Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä
R.»
XII.
Koiton toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä. Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.
Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan ystävistään kuin vihollisistaan.
»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa, Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden kansallisen hallinnon aatteen kanssa.
»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata on tehnyt maailman edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen täytyy joutua tappiolle nytkin.»
Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava hallitus olisi pelkkä ilveily vain.
»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi kaikki heidän työnsä.»
Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä, mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»
»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella oikeuksien puolesta.»
Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva. Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies, presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä sama vastustus.
Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä, että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.
»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä. Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»
Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.
»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän. »Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»
Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi punoittavana ja kiihkeänä:
»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin ulkopuolelle, kansan luo.»
Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja korotti ääntään huutaen:
»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja, hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja, talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä. Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta? Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat? Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»
Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.
»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä saamme kiittää asevelvollisuutta.»
Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.
»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin ei saa tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»
Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:
»Te uhkaatte vastustaa meitä.»
»Minä vastustan teitä.»
Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:
»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin… silloin, kautta taivaan, minä ammun!»
»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»…
Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.
Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.
»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»
»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»
Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan. Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan ruumiillistakin uskallusta.
»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun teidän riveistänne ikipäiviksi.»
»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan jotain?»
»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.
Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.
»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»
Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.
»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.
»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.
»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.
Huomennako?»
»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.
»Ja missä?»
»Täällä.»
»Ja koska?»
»Nyt heti.»
Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.
Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!
Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä mahdotonkin käy mahdolliseksi.
»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.
»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.
»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»
Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli huomattavasti peloissaan.
Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle vastustajaansa kuin hän itse halusi.
Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.
Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana revolveri kädessään.
Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi kiireestä kantapäähän.
»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.
Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.
»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.
Silloin tapahtui omituista.
Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen kätensä ampui kattoon.
Miehet huudahtivat hämmästyksissään.
»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»
Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi», huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»
»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että tästä lähtien elämäsi on minun.»
XIII.
Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi itseltään.
Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.
Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt hänet maanpakoon ja kuolemaan.
»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.
Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi voittaa sen.
Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.
»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.
»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»
»Kuka se on?»
»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»
Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.
Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:
»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»
Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.
»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»
Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.
Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.
»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»
Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.
»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.
Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.
»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?… Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»
Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!
Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:
»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»
Aputoimittaja tuli Koiton toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.
»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä mukanaan.
Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.
»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että kyyneleet tippuivat.
Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.
Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.
Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa, että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.
»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.
»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi, ettei hän enää voinut johtaa heitä?»
Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.
Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.
Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.
Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.
Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.
Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.
Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.
Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.
Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.
Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.
»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»
Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!
Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman pelko!
Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka ikävöi rohkeutta ja voimaa.
Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin, lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat varisseet heidän päälleen.
Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi sama epävarmuus taas.
Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?
Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo. Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa. Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.
Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja, ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.
Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!
Ainoastaan kuolema!
Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?
Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki — mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!
Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema — ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli Kristuksen sanoma!
Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
XIV.
Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:
»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.
Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.
Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä voittamattomia nyt kuin ennenkin.
Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan luoma — se on kuolema.
Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.
Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.
Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.
Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.
Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se olisi väärin ja pahoin.
Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.
Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin omani.
Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?
Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.
En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.
Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä, oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia siitä!
Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia. Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet, joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt. Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin.
En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.
Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon Teitä, armaani! Hyvästi!
Davido Leone.»
XV.
Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä parlamentinjäsenille pääkaduilla.
Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston, käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä. Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.
»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.
Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt parlamenttitalossa.
Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.
Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä oli kukka kuten tavallista. Questore (parlamentin järjestyksen valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain kirjoitettu.
»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.
Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.
»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne tänään, lapseni?»
»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.
»Siksi että… totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta. Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»
»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.
»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?
»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.
»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.
Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja puhutteli häntä.
»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään. Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»
Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.
Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.
Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille. Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden lisäämiseksi.»
Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.
»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»
»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.
Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.
»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.
Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.
»Istunto on alkanut», sanoi hän.
Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.
Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.
»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»
»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.
»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.
»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.
»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.
»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»
»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi protestejaan puhemiestä vastaan.
»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»
Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.
»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»
Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?
Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.
Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.
Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.
Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.
Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.
»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.
»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.
Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.
»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.
»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.
Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja katkerasti:
»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»
XVI.
Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä eteenpäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi joku.
»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin presidentin vastaanottohuoneeseen.»
»Kuka se on?»
»Donna Roma.»
Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä, kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.
Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.
»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.
Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui syrjään ja ministeri meni sisään.
Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa, jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.
Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta, kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.
»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän sairas? Onko hän parempi?»
»On kyllä.»
»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna kätensä tohtorin käsivarrelle.
Tohtori katsoi häneen ja hymyili.
»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja melu ja…»
»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»
»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!…»
»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin…»
Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä värähti oudosta tunteesta.
»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi minuuttia sitten, ja nyt… Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta. Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»
Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.
Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle. Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan vaunuihinsa.
Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin murtunein mielin.
»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä, toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus? Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja minä olen ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan.»
Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, suurin, epävarmoin kirjaimin.
»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja satutin myöskin sydämeni.
Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.
Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen tyyni.
Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.
Roma V.
P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne tähden.»
XVII.
Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.
Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili Romaan.
»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.
»Saittehan kirjeeni?»
Rossi kumarsi.
»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»
»Minkä lupauksen?»
»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä. Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä toivoisin teidän tulevan myös.»
»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.
»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»
Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:
»Hyvä. Minä tulen.»
»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»
Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.
»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.
Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa kuumenevan.
»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»
»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»
»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»
»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.
»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. 'Tapahtukoon sinun tahtosi.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa…»
»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.
»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»
Roman kasvot synkistyivät.
»Itsenne tähden, ymmärrättehän…»
»Oh, se ei merkitse mitään enää.»
»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni…»
»Entä teitä?»
Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin selkämystä.
»Minä ilmoitan heille, että…»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas. Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette suuttunut tulostani tänne.»
»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.
Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.
»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»
Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.
Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.
»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette sen heti.»
Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.
Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»
Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.
»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.
»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»
»Se on tässä lieriössä.»
Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.
»Puhukaa», sanoi hän.
»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia. Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli ankaran poliisivalvonnan alaisena. Domicilio coatto'lla on oikeus ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä, joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja ulkomaailmasta.»
»Kuuliko hän koskaan minusta?»
»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido
Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi
Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi
lähettää minulle sanoman.»
»Koskiko se minua…»
»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»
Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon, johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»
Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa
Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.
»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.
»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»
»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin…»
»Voitteko kestää sitä?»
»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.
Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi surista.
Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä käsivarrellaan.
Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni: