»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä…»
Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma kuiskasi.
»Odottakaa! Hetkinen vain!»
Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.
Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.
»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.
Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:
»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»
Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi huimata.
»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»
»Paroniko?»
Rossi oli seisahduttanut fonografin.
»Voitteko kestää?» kysyi hän.
Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.
»Jatkakaa!» sanoi hän.
Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi kuin äsken.
»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman ruumiin tyttäreni nimellä.»
Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.
Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.
»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»
Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti rajusti.
»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä… Suuressa tuskassani kiusaa minua moni pelko… Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä päättänetkin tehdä… ole hellä lapselleni… Uneksin hänestä joka yö ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä… Hyvästi, poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija taivaassa.»
Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa. Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.
»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana, jolloin ensi kerran olitte täällä.»
»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle… tuolle tyhjälle asialle, te ajattelitte… isäni pyyntöä myöskin?»
»Niin.»
»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä ole puhunut mitään. Miksi ette ole puhunut?»
»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»
»Mutta sitten?»
»Sitten minulla oli toinen syy.»
»Koskeeko se minua?»
»Koskee.»
»Entä nyt?»
»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille, millainen mies hän on.»
»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut käyttää erästä henkilöä teitä vastaan…»
»Se ei olisi muuttanut asiaa.»
Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:
»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette! Onhan se varma.»
Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja kiiruhti pois.
»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.
XVIII.
Seuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti hänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta ja hän puhui hätäisesti.
»Ettehän aio mennä Donna Roman luo tänään, herra?»
»Miksi en menisi, Bruno?»
»Oletteko itse nähnyt veistokuvan?»
»En ole.»
»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta siitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan hakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun hän oli alkanut tehdä sitä.»
»Mitä siinä on siis, Bruno.»
»Te suututte taas, herra.»
»Sano nyt.»
»Se on Juudas — se se on. Juudaksen luonnos suihkukaivoa varten.»
»Siinäkö kaikki?»
»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte mallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa, herra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon kuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä olisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää menkö!»
»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta kaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan — täytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua vaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin ennenkin.»
»Luotatteko?»
»Luotan. Ja mene nyt kuin kiltti poika ainakin pois ja jätä minut yksin.»
Kadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä ryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka vielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin allekirjoittama julistus, joka kuului:
»Roomalaiset! — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko harhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia, jotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien ja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman valitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten koettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle ja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien silmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja loukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä julkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä mahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»
XIX.
Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies, joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein silmäänpistävän ystävällisesti.
»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»
Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket, yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.
Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa, sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään. Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia. Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.
Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.
»Oletteko kuullut?»… »Onko se totta, että»… »Eikö?» »Voiko se olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia silmäyksiä.
Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.
»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»
»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä», sanoi rouva Sella.
»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia. Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»
»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri…»
»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana…
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että…»
»Todellako? Siinä on selitys… Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.
»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»
»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».
»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.
»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»
»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»
»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.
Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen:
»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»
»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»
Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.
»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»
Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä makuuhuoneeseen.
»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun ministeri hymyillen katosi huoneesta.
Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.
»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»
»Ihmismeren?»
»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»
»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»
»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään», sanoi Roma.
»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»
»Entä nyt?»
»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi Colosseumilla.»
»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi vapaamielisyyttä viime aikoina.»
»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi rouva Sella.
»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari, muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia katseita.
»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti seisoi hänen vieressään.
»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»
»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä. Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»
»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.
»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse paavikin…»
»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon meidän varsinaisista yllyttäjistämme…»
»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa, suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»
»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa…»
»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa loppumatta.»
»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.
»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he kuiskailivat keskenään.
»Odottakaa!» sanoi Roma.
»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? … Mitä pidätte puvustani?»
»Se on mainio.»
»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin? Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin tulee!»
»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli loukannut ja halveksinut Davido Rossia.
»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.
Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.
Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.
»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»
»Mainio!»
Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja ojentaen molemmat kätensä hän huusi:
»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman suurimpien mestariteosten kanssa!»
»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan, mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»
Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.
»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi
Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»
»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»
»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.
»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»
»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä elämän kanssa — se on, tosi elämän…»
»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä hän näkee ympärillään?»
»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt solvauksetkin.»
»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.
»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen selkänsä takana.
Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:
»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»
Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.
Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»
»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»
»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka
häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»
Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.
»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.
»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa sitä ennenkuin eilisiltana.»
Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja ojentaen sen paronille, sanoi:
»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli, joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»
Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.
Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!» »Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»
Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä
Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»
Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.
Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja paroni vastasi jäisesti hymyillen:
»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta puolesta.»
Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan rypistäen otsaansa:
»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»
Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he. »Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat seurata häntä.
Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin heidät olisi ajettu pois talosta…
Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
XX.
»Davido!» huusi hän.
»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi
Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.
»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»
»Roma…», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.
»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»
»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi kestää sitä.»
Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar? Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»
»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet taas.
»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää, aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen? Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»
»Roma!…»
»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua. Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?… Niin. Nyt se on sanottu. Minun täytyi se sanoa.»
Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja
Roma jatkoi yhä vielä itkien:
»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se, enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»
»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.
Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:
»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»
»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta. Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi, vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen tehnyt… mitä nyt sanot?»
»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen… toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa… Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan… mutta ei, se on mahdotonta!»
»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä…»
»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»
»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni… olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan… minä naisena olen uskaltanut… mutta sinä miehenä… sinä pelkäät…. niin juuri, pelkäät… sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!… Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?… Davido Leone!»
Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.
Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.
»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.
»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.
»Rakastan! Entä sinä?»
»Sinua rakastan, rakastan!»
Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois tieltään.
Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta, kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.
»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.
»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»
»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»
»Oma armaani, en.»
Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen silmistään.
»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»
»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»
Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.
»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»
»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.
He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.
Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.
Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.
Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.
He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.
He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.
He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.
Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.
He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui jättiläispallona.
»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.
»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään.
Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.
XXI.
Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä kiilsi kyynel.
Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä, mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti kirjeen: —
»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen, ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja, kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui! Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa, saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.
Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä! Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!
Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa kapteeninsa käskyä.
»Ollos opas, lempi,
Sinun tietäs kuljen!
Rinnastani, lempi,
Kaiken muun nyt suljen!»
Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en voi. Olen iloinen vain.
Minä tietysti rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön, tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta, kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.
Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.
Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen, kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara. Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.
Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä, että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi, ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.
Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa aviovaimoa todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas! Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja sitten vasta alan elää!
Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla. Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.
Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas! Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.
Roma.
P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»
Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella. Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta, ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää yötä' ja nukkui aamuun asti.
Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja tunsi olleensa liian paha.
Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja hän hypähti nopeasti vuoteesta.
Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu edellisenä päivänä: —
»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»
Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko maailman.