VIIDES OSA.

PÄÄMINISTERI.

I.

Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.

Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.

»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen», sanoi Felice osoittaen kammiota.

»Kiitos!… Kuuluuko mitään uutta, Felice?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja jatkoi matalalla äänellä: »Hän viipyi täällä eilisiltana muitten jälkeen ja…»

Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti
Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:

»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin lähden pois.»

Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan, asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois moitteettomat hansikkaansa.

Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata — ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta. Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»

»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.

»Eikö yhtään mitään?»

»Ei kerrassaan mitään.»

Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.

»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja asioita?»

Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin vieressä vastapäätä häntä.

»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä, piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se — lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä. Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini ja minun piti saada tietää hänen sielunsa syvimmät salaisuudet.»

Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain kiharan otsaltaan ja istui ääneti.

»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi. Oletko saanut selville mitään hänestä?»

Roma vastasi rohkeasti: »En.»

»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»

»Täydellisesti.»

»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä syystä, että hän solvasi sinua?»

»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»

»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka sinun ponnistuksesi ovat olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille johtolangan, joka on saattanut meidän ponnistuksemme onnistumaan, ja sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua niin pahasti.»

»Kuinka minä voin häntä rangaista?»

»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»

»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»

Paroni kumartui hiukan ja sanoi:

»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»

Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.

»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.

»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»

»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.

»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»

Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.

»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen vihollisensa?»…

»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.
»Istu ja kuuntele mitä sanon.»

Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.

»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa. Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa. Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»

Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat sormillaan.

»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan, mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»

»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»

»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi ilmoitettiin Davido Leone.»

Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:

»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa, tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»

Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä tavallaan.

»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa kapinaan.»

Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi
New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.
Hän oli lakannut olemasta. Davido Leone oli kuollut.»

Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja hermostunein sormin.

»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa. »Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin, että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»

Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.

»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina
Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja
julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone
New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»

»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido
Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»

Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan kiihkeämmin:

»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä, saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»

Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.

»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa, oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on selvä.»

»Oh! Oh! Oh!»

Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin, jotka tulvivat hänen huuliltaan.

»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte! Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa ihmistä tämän äidin haudalle asti — äidin haudalle — hän voi syödä päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä! Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»

Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:

»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»

Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi kävelyään.

»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä. Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa, että nuo kaksi ovat sama henkilö.»

»Entä sitten?»

Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni, täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita, tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön, joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä itse.»

Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.

»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»

»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli ei ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»

»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen yrityksestä.»

»Englannissa, mutta ei Italiassa.»

Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:

»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan… On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»

»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»

»Niin.»

»En tahdo!»

»Siis voisit, jos tahtoisit?»

»En voi!»

»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»

»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä, ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti? Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?… Ah, kyllä minä tunnen sen jutun! Hävetkää!»

Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:

»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle, että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun vihollisesi.»

»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä annan hänelle anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi! Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»

»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni… Tuo seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit… kuinka sanoisin… pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet — se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla …. että sinä… että sinä…»

»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta punastuen samassa ja vavisten pelosta.

Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:

»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten todistaa julkisesti.»

»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon.

»Miksikä en?»

»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.

Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti ja sanoi sitten:

»Se saadaan nähdä.»

Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia viereiseen huoneeseen.

II.

Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen niin välittömästi.

Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.

Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut. Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.

Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä, ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan miestään vastaan.

Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa, että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena, jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en voi sinua pelastaa!»

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä kuului koputus ovelle.

»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.

Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.

»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.

Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.

»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä kohta… tai ei pidä sanoa sitä… sanokaa, että koska hänellä on niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä… Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja säteilevät silmät hymyilivät.

Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja pörröistä päätänsä, sanoi:

»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä kuin Santa Scala.»

»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.

»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»

»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,
Giuseppe?»

Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.

»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä», jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.

»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata! Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka tuo on — tuo herra tuossa veistokuvassa?»

»Setä Davido», sanoi poika.

»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»

»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta. »Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta… anteeksi, neiti, anteeksi.»

»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»

»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa kuninkaankaan virkaan.»

»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»

Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin mustat helmet.

»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai kultatupsuisesta sauvasta?»

Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän katsoi Brunoon apua hakien.

»Valitse nyt — mistä?»

Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut kuulla.

»Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.

»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.

Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle. Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen jälessään.

»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.

Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.

»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.

Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:

»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen — siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne, on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»

»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»

»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te aiotte kostaa hänelle nyt.»

»Niinkö sanoit, Bruno?»

»Niin juuri.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi?»

»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen', sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani takaisin ja häpeän'.»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»

»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä kestää.»

Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa kiitos seisoo, Bruno.»

»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita minua enää palveluksessanne.»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»

»Tarkoitan.»

»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja jos nyt jätät minut…»

»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä vihollisiinne tulee, niin…»

Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe tekivät lähtöä.

»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.

»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»

»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista, mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»

»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»

»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»

»Entä herra Rossi?»

»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku apina syntyi.»

»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena äitinä hänelle… Mitä hän sanoo nyt?»

»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»

»Pelkäätkö häntä? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle, että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»

Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.

»Lauantai-iltana.

Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen! Kuka mies voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.

Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme, tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten, sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita. Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä. Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.

Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus, köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi, koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan kiinnittää sen häneen.

Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani avulla, jonka sydän on kultaa.

Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi, ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen kutsunut kansan tulemaan sinne.

Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä säveliä! Hyvää yötä taas!

D.R.

Sunnuntai-aamuna.

Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää, jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun, minun, ja koko maailma saa sen tietää!»

Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan. Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.

Seuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:

»Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.

Bonelli.»

III.

Palazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza Navonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat portaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä ja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha, likainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa palvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa. Tätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri tavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.

Roma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin huoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui odottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla puolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän nousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.

»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni! Tällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen ministeriraukankin virastoon. Istu.»

Romaa ei pettänyt tuo tervehdyksen kohtelias sointu.

»Te tahdoitte tavata minua?» sanoi hän.

Paroni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten, katsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:

»Kuulin, että sinua saa onnitella, lapseni.»

Roma punastui hiukan.

»Hämmästytkö, että tiedän tuon?» kysyi paroni.

»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki.
Tämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»

Paronin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.

»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»

Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.

»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet avioliittoa?»

»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.

»Miksikä rohkeata?» toisti paroni?

Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut…»

Roman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.

»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle…»

»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle, että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»

»Olen täysi-ikäinen — ei ole olemassa mitään esteitä.»

»On ehkä olemassa suurin kaikista esteistä, rakkaani.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan… Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat herrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun soittaa kirjuriani… Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He eivät kummeksi sinun läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein perheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»

»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen apulaisiaan», vastasi kirjuri.

»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen, sotilasryhtinen mies astui huoneeseen.

»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on kiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla kuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»

Prefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä julistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille maakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa yhdistykset ja estää kokoukset.

»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän ylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien vallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava henki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»

Prefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »Roomalaiset! — Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme vallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän velvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää kokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu. Ainoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä maailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee… Kokoontukaa Piazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson kautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala varjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»

»Onko tuo Koitosta?»

»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa tulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»

»Kuinka monta valtiollista toivioretkeläistä täällä on jo?»

»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa jatkua, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on todellakin levée-en-masse. Mitä neuvotte?»

»Ensiksikin, että Koitto lakkautetaan.»

»Siitä puhumme kohta. Entä sitten?»

»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä ilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava rajan yli.»

»Ja sitten?»

»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys vapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi jätettävä poliisin huostaan.»

Paroni katsahti Romaan, jonka kasvot punastuivat ja silmät säkenöivät.

»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin monta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»

»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa viisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta karabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»

»Siis yhteensä noin kaksitoistatuhatta viisisataa aseellista miestä?»

»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä sataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»

»Te tahtoisitte, että armeija olisi saapuvilla?»

»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa hallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he parlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»

Paroni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus ottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää tänne virkatoverini, sotaministeri.»

Kun prefekti läksi, nousi Roma mennäkseen pois.

»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän kiihtyneesti.

»Odota! Tämä ei kestä kauan… Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan kenraalin? Istukaa molemmat… No, kenraali, te tiedätte, että tuo levée-en-masse on tulossa?»

»Tiedän.»

»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat kiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte antaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»

Kenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo kuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut tänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin viisikymmentätuhatta miestä.

»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä mieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten turvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi muuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain edellyttämillä ehdoilla.»

»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme täytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan joukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy häiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa varmaa käskyä poliisin edustajalta.»

»Hyvä on!»

»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli siitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»

»Se on hyvä.»

»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä kohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä — en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka johtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»

»Ah!»

Kenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen hellän, kiitollisen katseen.

»Teettehän niin, kenraali Morra?»

»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain kiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus…»

»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että jos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee pakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä kohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä kenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä tänne.»

Sotaministeri läksi, ja taas Roma nousi mennäkseen pois.

»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu …» aloitti hän, mutta paroni keskeytti hänet taas.

»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin hetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»

Poliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti, mistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.

»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa,
Commendatore?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne.»

»Siis me voimme pitää sitä luvattomana.»

»Tietysti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa viisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa edustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen vastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte sotilaskunnan huostaan.»

»Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»

»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On mahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja siinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa poliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä, että Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä. Ilmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki kadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku estettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan alaisiksi, ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä mitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen olkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa merkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen kansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon…»

Paroni vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten hitaasti ja hyvin painokkaasti:

»Jos joku pääsee pakoon, Commendatore…»?

»Ei kukaan ole pääsevä pakoon, teidän ylhäisyytenne.»

Oli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen ovesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.

»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja sitten Charles Minghelli astui huoneeseen.

Miehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman, mutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa rintamusta.

»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän on kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän tietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»

»Olen, teidän ylhäisyytenne.»

»Ja mitä hän on päättänyt?»

»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen jäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja, joka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»

»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino saadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat… Tiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»

Minghelli kumarsi.

»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät saa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi asettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun kansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman silmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni asia, herra Minghelli.»

Taas Minghelli kumarsi.

»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja poliisi voi ryhtyä toimintaan.»

Kolmannen kerran Minghelli kumarsi.

»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan poliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»

Minghelli pyyhkäisi pois tomuhiukkasen kalvosimestaan ja sanoi:

»Se on varma, teidän ylhäisyytenne.»

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä tykyttävän rajusti.

»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella kirjeen.»

Kirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:

»Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta, jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla, jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa, sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten alle.»

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.

Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua, mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!

Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.

»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.

Hän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.

»Rakas lapsi, et voi hyvin. Juo tämä lasi vettä.»

»Ei ole vaarallista. Antakaa minun mennä.»

Paroni saattoi häntä portaille.

»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta yhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte täydellisesti.»

Ja ponnistaen voimansa hän astui ylpeästi pää pystyssä alas portaita.

Heti kotiin tultuaan hän kirjoitti Davido Rossille:

»Minun täytyy tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa, tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.

Roma.»

Bruno vei kirjeen ja toi heti vastauksen:

»Armahin! — Tule toimistoon kello yhdeksän. Ikävä, etten voi tulla sinun luoksesi. Se on mahdotonta.

D.R.»

P.S. — Sinä olet kääntänyt Brunon, niin että hän nyt on valmis kuolemaan puolestasi. Ja »pikku roomalainen poika» on seitsemännessä taivaassa lahjojesi tähden ja sanoo menevänsä heti Trinità dei Montille aloittamaan työtään.

IV.

Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla, mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin, eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.

Koiton toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä. Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä. Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa, ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran säännöttömät iskut.

Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita, sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.

Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän oli nyt viimeistä iltaa Koiton toimittajana, ja koko toimituskunta osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.

Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja hän näytti hyvin hajamieliseltä.

Koiton toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua. He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet meressä.

Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.

»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata, viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»

Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.

»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»

Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki olisi menetetty.

Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.

»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»

Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti, suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa, jota vaara uhkaa…»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän, kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä
Rossin kaulaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän perästä.»

»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»

»Ilman vihkimistä?»

»Miksikä ei?»

»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian puhdas…»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä…»

»Armas, puhdas tyttöni!»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:

»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata minun on… mutta ennen kuolisin…»

»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki…»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä… Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi rauhassa nukkua haudassaan…»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi… Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! Minun Romani!»