Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»
»Se on hyvä!»
»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee olla miehensä ystävä, ja nyt…»
»Oma suloinen tyttöni!»
»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»
»Rakastan sinua aina senkin tähden.»
»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»
»Rakastan sinua senkin tähden.»
»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus täytettävänä.»
»Oma uljas tyttöni!»
»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun täytyy totella sitä, ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»
»Sinä uljas tyttöni!»
»En ole turhaan isäni tytär. Hän pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä… että sinä… että olet…»
»Älä puhu, armas!»
Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.
»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»
Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.
»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»
»Minun oma uljas tyttöni!»
»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»
»No mitä?»
»Älä kysy.»
»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.
»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata itseäni. Anna minun mennä nyt.»
Roma avasi oven.
»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.
Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja suuttuneen näköisenä.
»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on kaikkialla…»
»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman mieleni mukaan.»
»Jos kumminkin sallitte minun sanoa…»
»En sanaakaan!»
»Sallikaa minun olla itsepäinen…»
»Paikalla ulos tästä huoneesta!»
Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen kansalle:
»Roomalaiset! — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»
Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle, jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä. Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.
»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»
»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.
»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.
Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.
»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä», huusi hän.
»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.
»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»
»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»
»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»
Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi kotiinsa.
Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin kiihoittuneena.
»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet luoksenne.»
Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.
»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna…»
»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»
»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John…»
»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»
Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»
»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»
Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään… mitä piruja… te ette mene… sen minä sanon, että…»
»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»
Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»
Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.
* * * * *
Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:
»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»
Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.
»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen tähtensä loppuun asti.»
Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.
V.
Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.
Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä pelännyt.
Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.
Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut rauhaa, mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja kaikki oli sattuman varassa.
Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.
Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.
Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa. Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät kestäisi.
Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski se vain jokapäiväisiä asioita.
Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut antaa hänelle vitsaa.
Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.
»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.
Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.
Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä todistamaan sen.
Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli kertonut eukolle kaikki.
»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»
Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.
»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»
»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.
Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.
»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»
Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.
Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.
»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.
Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.
»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»
Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.
»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»
»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.
»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan alas portaita.
Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.
Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.
Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.
Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.
Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja terveiden ja punoittavien rinnalla.
Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.
Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri. Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.
Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi hänen sisässään.
»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä kuuntele».
VI.
Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin hänen väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.
Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa Te Deum'ia ja koko joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.
Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.
Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.
Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen lähellään koetti aloittaa puhetta.
Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi tervehdykseen.
Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä, parin kolmen askelen päässä.
Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.
»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken. Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa. Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita. Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»
Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja katsoi sotilaihin.
»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.
»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi, ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan, ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»
Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä. Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt vieressään.
»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen mielipiteen voimaan koko maailmassa.»
Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.
»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta, olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin, suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»
»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä, ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»
Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului vastauksena väkijoukosta.
»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa. Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne, jonka Jumala itse on siihen painanut.
»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä, tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä. Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun pyysitte leipää!»
Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.
»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen rikos?»
Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein huudoksi.
»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä. Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden, vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden. Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»
Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään odottanut, vaan jatkoi:
»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa, että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?
»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä, vaan ainoastaan ihmisiä.»
Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus, ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.
»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan, jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»
Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti kättään, ja joukko hiljeni heti.
»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää — siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä, niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella. Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»
Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan huokaus yksinäisen meren povesta.
Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua taas.
»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän. »Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle, joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa. Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri, sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»
Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin syvää hyväksymistä.
»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun. Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan korkeudessa.»
Kansanjoukossa moni itki.
»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä, että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan. Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»
Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.
Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»
Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.
Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei voinut hallita tunteitaan.
Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman kaulaan ja suuteli häntä.
Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki oli hyvin!
Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:
»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»
Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna
Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?
»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut mitään vastenmielisyyttä.
Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot — suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut sataa.
* * * * *
Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat vihdoin kotiin.
»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen kohottaen lakkiaan.
»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme hänet ihka elävänä kotiin.»
»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.
Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.
»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet
Giuseppea?» kysyi Elena.
»Giuseppea?»
»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään olla kadulla.»
»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.
»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy saada vitsaa.»
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Donna Roma?» sanoi Rossi.
»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.
»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.
»Välttämättä.»
VII.
Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi. Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän säännöistä.
Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat hänen väkeään», mutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.
Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut piilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.
Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui koko sielullaan sille.
Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.
Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin, jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli täynnä väkeä.
Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina syleilyyn hän riensi häntä vastaan.
Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa. Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.
»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.
»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.
Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe, tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen pois.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta asiasta».
»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.
»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit. Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi. Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että olet tyytyväinen.»
Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi vihamielisyyttä.
»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»
Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja
Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.
»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo ihme on tapahtunut?» —
Roma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.
»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»
»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä pahan kokonaan.»
»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua», vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään, ja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin haudasta.
»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.
»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.
»Totuutta.»
Roma hengitti syvään ja vaikeni.
»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»
Roman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin katsein.
»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»
»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.
Roma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.
»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä, jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä… ei ole mitään salaisuuksia.»
Roma katsoi häneen kauhuissaan.
»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi… muuta mies ei kysy.»
Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.
»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta… Mutta mitäpä siitä!» lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»
Paroni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa sisimpään.
»Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi hän.
Roma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.
»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle totuuden.»
»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»
»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»
Roma katsoi häneen pelokkaasti.
»Te ette tarkoita, että te…»
»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että minä kertoisin hänelle?»
Kauhun ilme levisi Roman kasvoille.
»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»
Paronin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen käsivarteensa.
»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi, mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja häpeästä.»
Hän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.
»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan häntä!»
Roma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:
»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä sanot minua kovaksi ja tunteettomaksi, mutta sinä olet itsekäs ja julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että ehkä haavoitat minun tunteitani.»
»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen. »Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä. Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille… Mutta minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin sieluni heräsi. Ja sitten…»
Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.
»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta — on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa. Antakaa minun tehdä niin!… Älkää ottako häntä minulta! Älkää…»
Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.
»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»
»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet minun omani», sanoi paroni.
»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»
»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi olla muuta kuin sinun rakastajasi».
»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten kasvojanne».
Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten hän sanoi:
»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»
»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä? Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»
Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun… sinun pitäisi tietää, että olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen kaikkea mies.»
Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.
»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet kaksintaisteluun», sanoi paroni.
»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi
Roma.
»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa. Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi. Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»
Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja tuijotti tuleen.
»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu
kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.
Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä.
Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»
Roma peitti kasvonsa käsillään.
»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden! Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen tähden!»
Roma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.
»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia. Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»
Roma kuunteli masentuneena.
»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi — langennut nainen.»
Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta kauhua hänessä.
»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy? Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»
»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:
»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin kaunis — niin himoava…»
»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.
»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan. Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»
Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma melkein toivoi, ettei hän tulisi.
VIII.
Roman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin yht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli poliisipäällikön kanssa.
»Olitteko siellä itse?»
»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin kaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»
»Kuinka paljon väkeä siellä oli?»
»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia, ehkä yhteensä satatuhatta.»
»Entä Rossin puhe?»
»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa on oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä hinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin vehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri kansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän ylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien lomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut sanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne käskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»
»Oletteko seisahduttaneet sähkösanomani lähetyksen?»
»Olemme.»
»Entä muukalaiset sanomalehtimiehet?»
»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky olla poliisin saatavissa milloin tahansa.»
»Menikö Rossi kotiinsa sieltä?»
»Meni, teidän ylhäisyytenne.»
»Entä nuo satatuhatta?»
»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat sitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua Piazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»
»Ainoastaanko miehiä?»
»Miehiä, naisia ja lapsia.»
»Arveletteko, että heidän käytöksensä on uhkaava?»
»Selvästi uhkaava, teidän ylhäisyytenne.»
»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan, että joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä kapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten ja lasten tähden, ja sitten… tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»
»Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»
»Sitten voitte panna täytäntöön ne käskyt, jotka annoin teille eilen.»
»Kyllä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»
»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan terveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat paeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»
Roma kuuli kanan kaakatuksen tapaista ja tiesi siitä, että Angelelli nauroi.
»Itse kokous oli laiton, eikä meidän lupaamme kysytty.»
»Ylenkatsottiin röyhkeästi, teidän ylhäisyytenne.»
»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun pitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä lähettää teidät kuninkaan luo.»
Angelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta kauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän poistui kumarrellen huoneesta.
Roma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt kynää ja paperia, puhui hänelle takaa.
»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa eilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun tietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa varoittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole tehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»
Felice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin ministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen seinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.
Roma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi selvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta portaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen lumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka näyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä kentällä.
Hän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä kuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti, ja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä. Ennenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja Davido Rossin kuvapatsaan välissä.
»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!… Ja tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään sivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa hallituksen monimutkainen koneisto.»
Hän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä liikkeellä.
»Kansanvaltaisuutta! Kristillistä kansanvaltaisuutta! Vox Populi, vox Dei! Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa paavin erehtymättömyyteen!»
Joukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä paisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten ja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.
»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he oikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät tuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»
Roma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven toitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:
»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»
Se oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten alimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran kuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:
»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»
Samassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten seurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni kolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»
Seuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen savupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla huusivat hädissään:
»Oh! Oh! Oh!»
»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli käsky ampua kansan yli.»
Peloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja silmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.
»Mitä olette tehneet?» kysyi Roma käskevästi.
»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni samassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja alkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat piazzalla ja ampuivat portaille päin.»
»Entä sitten?»
»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri silloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»
Roma huudahti ja vaipui tuolille.
»Kenen lapsi se oli?»
»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli. Ellei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy myrskyinen meteli.»
Paroni otti pöydältään kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut.
»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa teidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää heti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen käsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»
Angelelli poistui nopeasti.
»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa varovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla, koska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen sitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja muuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»
»Hyvä!»
Angelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää kuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa ja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä hyväillen.
»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä valtiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän aikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa, ovat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia, joka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa aatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole ihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset lumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet vangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja tuskia.»
Silloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja seinät väräjämään.
»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja kaupunki on piiritystilassa.»