IX.
Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota, joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina seisoivat ovella.
Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän siis voinut olla Giuseppe, ei toki!
Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta monta minuuttia vielä sen jälkeen.
Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen jotain erään trattorian ovella.
Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.
Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.
Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää, minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä, ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.
»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.
Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.
»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että ehkä häntä väsytti hiukan.
Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.
Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.
»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.
Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.
Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.
Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.
Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.
Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.
Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.
Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.
Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päänsä.
Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä — sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan… sitten syvä, tuttu ääni, joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän kasvot.
»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»
Ja sitten ei mitään enää.
* * * * *
Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen verduransa jo valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.
Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin surullisena.
»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»
Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä…
»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin…»
»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan…»
»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»
Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen vaimoineen sekä joukko vieraita.
Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja sauvaa.
Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.
»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.
He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.
»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.
Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.
»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!… Mitä he ovat tehneet lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!… Giuseppe! Sano yksi ainoa sana!… Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi… mitä tuo on? Verta hänen paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe! Puhu minulle… Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori? Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»
He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin mielipuolen.
»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä! Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata hänet?»
Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän murhaajahallituksen aikana.»
Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan. He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut. Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.
»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista. Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.
Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»
Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen oli tapana sanoa, 'kuule mummo'…» Mutta hän ei voinut jatkaa sen enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu hymyillen täältä», vastasivat vaimot.
Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon. Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.
Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä. Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan kadulla:
»Haudat jo halkee
Kuolleitten.
Nousevat haamut
Marttyyrien.»
Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.
»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.
Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.
Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.
»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla… ja minun täytyy surmata hänet!»
Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.
Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.
»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.
Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.
»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan toinen ihminen.
»Herra Rossi… Veljeni!… Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta
Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.
X.
Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein. Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten päätään pehmeään tuoliin.
Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi hiljensi.
Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa syntinen ja rikoksellinen.
Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat, jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne, musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.
Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä, silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli hänen käsivarsiaan ja olkapäitään… »Oh, rakas! Te olette mieletön! En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva vaimoni!»… »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»… Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka paljastaa sukupuolien salaisuuden.
Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:
»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»
Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä huoneesta.
Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia, ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut. Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.
»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.
Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus seinän takaa:
»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien käsistä, Jumalan äiti!»
Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa.
Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen, sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.
Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani…» niin hän sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet. Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.
»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.
»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel, jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit silmät ja ole tyyni!»
»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»
»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja silloin kaikki näyttää toiselta.»
»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella sitä enää.»
»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»
Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:
»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin; Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin ankaraa… minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon… mutta eihän sitä voi auttaa.»
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.
»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni. Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun. Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on vankilassa tällä hetkellä.»
Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se saattaa parantaa kaikki.
»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta. Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja… kaikille. Ehkä te minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet, hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata, muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse maksaa mitään isäni tiluksien tuloista… Ikävä minun on jättää täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»
Hänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.
»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen toisemme…»
»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»
Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?» kysyi hän.
Roma kumarsi päätään.
»Aiot hautautua luostariin?»
»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä miestä suoraan silmiin, jota hän… kun hän on tuottanut surua ja tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä…»
»Roma», sanoi paroni, »minä rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen?
Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»
Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi hänet pois.
»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän.
»Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»
»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele lapsuuttasi… enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»
Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta heikommin kuin äsken.
»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua, mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden…»
»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla hyväksi vain. Jättäkää minut!»
»Sinä olet hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni, kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme…»
Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi alas päänsä.
»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»
Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.
»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan muitten asiain unohtua.»
Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä:
»Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido
Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»
Samassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.
»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän ylhäisyytenne.»
Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja ilma oli tyhjä ja kolkko.
Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.
Viereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.
»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»
»Toivotan onnea.»
»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»
»Hyvä!»
»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»
»Mainiota!»
»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on ainoa surmattu.»
»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»
»Olemme. Onnetonta kyllä…»
Romaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.
»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi…»
Tukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse huutanut.
»Jatkakaa, commendatore.»
»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi tulossa tähän taloon.»
Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.
Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän oli työskennellyt.
Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät kirkkaiksi.
»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»
»Onnetonta kyllä… teidän ylhäisyytenne…»
»Eikö ole?»
»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»
»Paennut?»
»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»
Roma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.
»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille hallituksille.»
»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen vaikeuden keksin Englannissa.»
»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»
Roma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.
»Tuossa on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»
»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin että se hajosi sirpaleiksi lattialle.
Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.
»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän, »ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»
»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan Davido Rossia.»
»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja — kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»
Tahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.
»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»
Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.
XI.
Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki raivoa ja vihaa.
Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä, hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.
»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi, Jumala, anna minun tavata se mies!… Meidän viaton lemmikkimme! Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!… Eikö ole mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen, olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»
Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen, kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.
Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.
Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua pimeässä kuin sammakko kiven alle.
Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon, joka melusi aika paljon.
Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.
Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa, ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää», ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»
Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa, ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.
Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui yläkertaan.
»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle, mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»
Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että se oli siellä.
Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei, paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.
»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.
Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan, ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.
Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä, jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.
Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla, ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin paavin tori oli ollut.
Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan kuin kimmeltävä kuu.
Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat. Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.
Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta. Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei olisi siellä.
Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet sieltä. Hän kysyisi telefonissa… Ei, siellä oli vain käynyt ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.
Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä. Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.
Kello löi kaksitoista.
Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän veljiänne, poikani», huusi hän.
Kello löi yksi.
Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori tyttö puhutteli häntä.
»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika on kuollut?… Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan… Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»
Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja pikku Giuseppe on nyt taivaassa.
»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä. Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.
Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään, ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen kasvonsa osoittivat suurta surua.
Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa ikkunaan.
»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»
Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän avasi oven.
»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.
XII.
Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa, olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä antautumista?
Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat keskiyömessuaan.
Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa — rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.
Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla, mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen eteen rukoilemaan ja kuulisi hänen äänensä, niinkuin hän itse nyt kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista, salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.
Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös. Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.
Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.
»Sinäkö siinä olet?»
»Roma!»
Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti syliinsä.
He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä silmissään olisi sammunut.
»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.
»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on tapahtunut?»
»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»
»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»
»Ei puhuta siitä… Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet päässyt näin pitkälle ja nyt…»
»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»
»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»
»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»
»Jumala tietää sen.»
»Ota tämä.»
Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli revolveri.
»En voi luottaa itseeni enää.»
»Ethän ole käyttänyt sitä?»
»En.»
»Jumalan kiitos!»
»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»
»Paroninko?»
»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»
Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.
»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»
Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.
»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»
»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.
»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!… Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»
He olivat molemmat ääneti hetken.
»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä.
»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»
»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.
»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta…»
»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis…»
»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»
»Niin, niin», vastasi Roma.
»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»
»Olen, olen.»
Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.
»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat…»
Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.
»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»
Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.
»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»
»Oh, en ajatellut sitä.»
»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»
»En ajatellut sitäkään.»
»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»
»Minä olen jo vannonut — omalle kuninkaalleni.»
»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»
»Ei, tahdon että menet, armas.»
»Mitä sinä siis pelkäät?»
»Oh — en mitään — mutta…»
»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»
»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»
Rossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»
»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»
»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me, jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen… Itketkö, Romani?»
»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen… Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista…»
»Älä masenna mieltäni, Roma.»
»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta, tapahtuipa mitä tahansa.»
»Roma!»
»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että minä olen aina rakastanut sinua.»
»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»
»Jos me eroamme iäksi… jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset maallisille tunteille, lupaa minulle…»
»Jumalan tähden, Roma!»
»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.
»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»
»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa… niin, en voi muuta… rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»
Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.
»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»
Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.
Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.
Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.
»Hyvästi!»
»Ei vielä.»
»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»
»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet satoja kertoja sen tehdä.»
»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.
Hyvästi!»
»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»
Roma rupesi vapisemaan.
»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan. Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja…»
»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»
He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.
»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen avioliittomme saa kirkon siunauksen?»
Roma katsoi häneen vavisten.
»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa. Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»
»Mutta se on mahdotonta.»
»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»
»Ei ole aikaa. Et voi odottaa…»
»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»
»Jos arvelet… se on… jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle voimaa…»
»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on tehty.»
»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»
»En koskaan!»
»Mutta… on jotain… jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle — jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»
»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»
»Etkö tahdo kuulla sitä?»
»En, jos se on kiusallista sinulle.»
»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»
»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»
Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin kaulaan.
»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»
XIII.
Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.
Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.
»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»
»Kirjoitan.»
»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»
»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma…»
»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»
Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.
Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa…»
»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.
»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi…»
»Minä voin seurata sinua.»
»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa…»
»Voin seurata sinua kuolemaankin.»
»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»
»Niin», sanoi Roma epävarmasti.
»Ellei — — hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.
Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.
Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden avaamista.
Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli miehiä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.
Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos
Roomasta?»
»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.
»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.
»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»
»Autammeko? Kysymys on voimmeko auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.
Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden. Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin. Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.
»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»
»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.
Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.
Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa, korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.
Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten
Davido Rossi.
Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.
Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla, toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat kaupungista.
Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin arvanneet.
Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.
»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.
Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti, herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa yli.
»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.
Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt. Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon kellon kaiku.
Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.
Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.
Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.
Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja — kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki, kaikki on häviävä!
Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle. Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.
Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki, mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!
Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.
Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon. Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista. Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.