»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän siellä taistella keskenään.»

»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.

»Mikäs hän on?»

»Uneksija.»

»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat nauramaan.

KUUDES OSA.

ROMAN ROOMALAINEN.

I.

Roma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat ohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä? Hän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli kulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.

Mutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän muisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut meidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän tunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.

Mitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin koskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka kumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido Rossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle. Mutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie, Mutta milloin? Ja kuinka?

Nattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin
kuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista.
Roma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt.
Viranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.

Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia. Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.

Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä. Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta, että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen vähällä verenvuodolla.

Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.

Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.

Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten kyyneliin.

Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.

Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet, kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa. Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu sileäksi.

»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen kynttilöiden väliin.

Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.

»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen. Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle…»

»Älkää, äiti, älkää!» huusi Elena.

Ja sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku tavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen puheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille suureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.

»Ja nyt… tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja kyyneleet alkoivat taas vuotaa.

»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut mitään… Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos minulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla saadakseen uuden pukunsa. Ja nyt… tuossa hän on.»

Vanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido Rossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta kuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli pitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen paperinsa ja lukinnut ovet.

»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He eivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina Cœlin vankilaan.

»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä tapahtuu», sanoi Elena.

»Minä menen häntä katsomaan», sanoi Roma.

Oli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo ihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään. Roma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria, joka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan siitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s. kolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta sekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan lasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita veljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta Roma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta, suuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä siunaamistaan.

II.

Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar», on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta. Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä ja kukkula on myöskin vartioitu.

Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin. Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden uhalla.

Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä. Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.

»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy vielä kova mellakka.»

»Vaiti!»

»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan, odotahan!»

»Vaiti!»

»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä he avaa ovea.»

»Vaiti!»

Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän, minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä…»

»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.

Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma, joka oli tullut Brunoa katsomaan.

Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin auttaa häntä.

»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.

»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin virastohuoneisiin.

Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies, mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.

»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin vallassa», sanoi hän.

»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»

»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa…»

»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»

»Kyllä.»

»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja valoa, jos tarvitaan?»

»Tietysti.»

Roma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:

»Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa! Nämäkin päivät loppuvat kerran.

R.V.»

Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli helmikuun 1 p:nä.»

Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut huoneeseen.

Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi laulaa virttä:

    »Syvyydestä Sulle huudan.
    Kuule mua Luojani!»

Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.

Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.

Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.

Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki kirkkoon.

Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.

Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen, joka oli pöydällä vuoteen vieressä.

»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria, täynnä armoa, Herra kuulee sinua… Amen!»

Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido Rossille: —

»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta tuntuu kuin siitä olisi vuosia.

En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä haaksirikkoiseen laivaan.

Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»

Tässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei voinut.

»En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara meressä.

Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä, joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri, Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.

Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon, ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna, ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.

Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa, jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma armaani!»

Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut. »Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa hulluuttaan ja meni levolle.

III.

Sotaoikeuden istunto alkoi kello kahdeksan seuraavana aamuna. Aurinko oli noussut, lumi oli sulanut ja St. Angelon linnan piha oli aurinkoinen ja täynnä liikettä. Eri rykmentteihin kuuluvia univormupukuisia upseereja kantaen salkkuja ja papereita kulki edestakaisin nopein askelin. Joukko höyhenillä koristettuihin hattuihin puettuja poliiseja piti tietä avoinna linnaan, ja ainoastaan pileteillä varustetut henkilöt saivat kulkea sinne. Kun linnan kello löi, kulkivat Regina Cœlin mustat vaunut rämisten kivetyn pihan yli tuoden ensimmäisen kuormallisen vankeja. Heitä oli kymmenisen henkeä, melkein kaikki huonosti puettuja, ja kun he astuivat alas ovella, kuului kahleitten kalina kirkkaassa aamu-ilmassa.

Sotaoikeus istui suuressa, synkässä, holvikattoisessa salissa, jonka seinät olivat hiekkakiveä. Se oli jaettu kahteen erisuureen osaan, suurempi osa tuomareita ja syytettyjä varten, pienempi osa yleisöä varten. Suurta hevosenkengän muotoista pöytää peitti vihreä verka ja sen yläpuolella riippui kuninkaan kuva, jota liput ympäröivät ja jonka alle kiinnitetyssä nauhassa oli sanat: »Laki on sama kaikille!» Keskellä hevosenkenkää istui presidentti suuressa, punaisessa nojatuolissa, ja molemmin puolin häntä istui apulaistuomareita. Kukin oli sotilaspuvussa, joko jalkaväen, ratsuväen, tykistön tai insinöörikunnan univormussa, ja melkein kaikilla oli kunniamerkkejä rinnassa. Puuaitauksen takana seisoi yleisö sullottuna soikean alaan, missä ei ollut istuimia.

Kuninkaallinen komisario istui virastossaan yläkerrassa kahden ministerin kanssa. Toinen oli paroni Bonelli, toinen sotaministeri. Paroni oli reippaan ja tyynen näköinen, sillä edellisen päivän levottomuudet eivät olleet turmelleet hänen pukuaan eikä tuultaan. Kenraali Morra näytti huolestuneelta, ja hänen karkeat kasvonsa näyttivät enemmän kuin koskaan kirveellä veistetyiltä. Kuninkaallinen komissaari, jolla oli kenraalin univormu, oli pieni, omituisen näköinen mies. Hänen vasen silmäteränsä oli liikkumaton, joten melkein näytti kuin hän olisi katsonut kieroon.

»Kenraali», sanoi paroni istuen pöydän ääreen, »hallitus luottaa täydellisesti teidän järkevyyteenne ja arvostelukykyynne, muutoin ei kuningas olisi suvainnut asettaa teitä nykyiseen asemaanne, mutta se ehkä tyydyttää meidän virkaveljeämme» — hän osoitti kädellään kepeästi sotaministeriin päin, joka levottomasti käveli edestakaisin — »ja keventää teidän vastuunalaisuuttanne, jos pyydän teitä lyhyesti kertomaan, mitä olette tehnyt ja mitä ohjelmaa nyt aiotte seurata».

»Ilomielin, teidän ylhäisyytenne», sanoi kuninkaallinen komissaari, »ja ehkä on yksinkertaisinta lukea selonteko tähänastisista toimistamme».

»Tehkää niin», sanoi paroni, ja kuninkaallinen komissaari nousi, avasi salkun ja alkoi lukea:

»Hänen Majesteettinsa nimessä, Jumalan armosta ja kansan tahdosta kuningas…»

»Hypätkää tuon yli», sanoi paroni.

Kuninkaallinen komissaari käänsi lehden ja alkoi taas:

»Koska on toteen näytetty asiapaperien avulla ja kuulustelemalla todistajia…»

»Hypätkää senkin yli…»

Kuninkaallinen komissari käänsi taas lehden.

»Koska meteli yöllä helmikuun 1 p:nä oli ylempänä esitetyn kiihoituksen tulos, julistettiin Rooma kuninkaan käskystä piiritystilaan, kuninkaallinen hallinto määrättiin ja kaupunki jaettiin neljään vyöhykkeeseen, joista kukin on kenraalin hallinnon alainen, kadut ja torit miehitettiin ja sotaoikeus asetettiin tuomitsemaan metelöitsijöitä sotalain mukaan.»

»Lukekaa määräykset.»

»Kuninkaallinen komissaari on määrännyt, että teatterit, viinipuodit ja kahvilat suljettakoon kello 8 illalla, useampia henkilöitä kuin neljä ei saa kokoontua yhteen kaduilla, vallankumouksellisten kirjoitusten ja julistusten levittämistä pidetään kapinallisuutena ja…»

Sotaministeri lakkasi kävelemästä ja kuninkaallinen komissaari lopetti lukunsa.

»Jatkakaa», sanoi paroni.

»Ja kaikkia toimia hallitsijaa vastaan, joiden tarkoituksena on muuttaa hallitusmuotoa tai tuottaa vaaraa valtiolle, pidetään majesteettirikoksena ja ne rangaistaan sen mukaan.»

»Hyvä! Entä lakkautetut sanomalehdet?»

Kuninkaallinen komissaari luki listan. Niitä oli kymmenen, ja viimeisenä oli »Koitto».

»Entä lakkautetut seurat?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden nimet. Viimeisenä oli »Ihmisten tasavalta».

»Entä kotitarkastukset?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden talojen ja asuntojen osoitteet, missä oli löydetty rikoksellisia papereita, jotka oli otettu takavarikkoon, sekä mitä rikoksen avustajia oli saatu selville.

»Entä vangitut metelöitsijät?»

»Niitä on lähes viisisataa, teidän ylhäisyytenne. Tässä on luettelo heistä.»

Viimeisenä oli nimi »Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, 14 Piazza Navona, syytetty raivoisasta viranomaisten vastustamisesta yöllä helmikuun 1 p:nä sekä useiden sotilaitten haavoittamisesta.»

»Hyvä», sanoi paroni taas. »Te olette enemmän kuin armollinen pienemmille syyllisille, jotka heittäytyivät oikeuden käsiin. Mutta entä nuo suuremmat rikokselliset, jotka johtivat tietämättömiä ja pettivät joukkiot? Oletteko kirjoittanut syytöksen Davido Rossia vastaan?»

»Se on tässä, teidän ylhäisyytenne.»

»Lukekaa se.»

Sotaministeri jatkoi taas levotonta kulkuaan, ja kuninkaallinen komissaari alkoi lukea:

»Davido Rossi, asuva Piazza Navonalla n:o 14, on huomattu syylliseksi rikoslain 134 ja 252 pykälissä mainittuihin rikoksiin, ja poistuneena oikeusviranomaisten ulottuvilta syytetään häntä siitä, että hän on käyttämällä taitoaan ja tarmoaan sekä suurta vaikutusvaltaansa kansaan, kirjoittamalla julkisiin sanomalehtiin, pitämällä puheita julkisissa paikoissa ja perustamalla seuroja toimeenpannut hallitusta vastaan tähdätyn liikkeen, levittänyt vallankumouksellisia aatteita, kiihoittanut joukkioita vastustamaan viranomaisia ja väkivaltaisesti muuttamaan valtion perustuslakeja, sekä erittäinkin toimeenpannut metelin helmikuun 1 p:nä, ja täten haastetaan yllämainittu Davido Rossi sotaoikeuden tuomittavaksi St. Angelon linnaan, Roomaan ennen… sen ja sen ajan kuluttua, sillä uhalla, että hänet muutoin poissaolevana tuomitaan äsken mainituista rikoksista.»

Sotaministeri löi nyrkkinsä pöytään. »Te ette voi julaista tuommoista haastetta», huudahti hän.

»Miksi ei?» kysyi paroni.

»Sillä Rossi on parlamentin jäsen, ja semmoisena on hänet tavattava rikoksellisessa teossa. Säädös sanoo aivan selvään, että ainoastaan silminnähtävä rikos voi muuttaa parlamentin jäsenen erikoisaseman. Rossi on mennyt, ettekä te voi seurata häntä.»

»Hyvä virkaveljeni», sanoi paroni hymyillen, »te puhutte roskaa. Mistä rikoksesta miestä syytetään? Kapinallisuudesta! Mitä on kapinallisuus? Onko se samaa kuin murha, hetken rikos? Ei! Se on rikos, joka tapahtuu joka hetki pitkän ajan kuluessa. Siksi kapinallisuus on silminnähtävä teko, josta jokainen todistettu kapinallinen voidaan vangita milloin tahansa.»

»Millä lailla voitte todistaa Rossin kapinalliseksi ilman tutkintoa, johon teillä ei ole mitään oikeutta kutsua häntä?»

»Samalla tavalla kuin todistamme mitä muita rikoksia tahansa.»

»Salaurkkimisella?»

»Miksikä ei?»

»Siinä tapauksessa, teidän ylhäisyytenne, saatte tulla toimeen ilman minun apuani. Minä en tunne mitään myötätuntoisuutta Rossin pyrintöjä kohtaan. Ministerinä ja teidän virkaveljenänne olen koettanut auttaa teitä järjestyksen ylläpitämisessä ja voimassa olevan järjestelmän suojaamisessa. Mutta ihmisenä ja roomalaisena minun täytyy vastustaa teitä, kun te rikotte säädöksiä ja koetatte riistää kansan vapauden. Hyvästi, teidän ylhäisyytenne.»

Sotaministeri tervehti jäykästi paronia ja astui nopeasti ulos huoneesta.

Paroni otti kukan napinlävestään ja kohotti sen nenäänsä.

»Tuo mies on hullu», sanoi hän hetken kuluttua. »Mutta hän on sen verran oikeassa, että me voimme julaista teidän syytöksenne ainoastaan siinä tapauksessa, että meillä on mitä selvimmät todistukset kapinallisuudesta. Mitä todistuksia teillä on?»

»Ei kovin paljon, teidän ylhäisyytenne.»

»Ei ole mitään syyttäviä asiakirjoja?»

»Ei mitään.»

»Ettekö löytänyt mitään kotitarkastuksessa?»

»Ei mitään tärkeätä.»

»Kutka ovat todistajanne?»

»Tommaso ja Francesca Mariotti Piazza Navonalla n:o 14, portinvartija ja hänen vaimonsa, Elena Rocco ja Bruno Rocco, Charles Minghelli, poliisivirkamies ja Donna Roma Volonna…»

»Pyyhkikää pois se nimi.»

»Teidän ylhäisyytenne.»

»Pyyhkikää pois tuo viimeinen nimi vastaiseksi. Mitä Minghelli toimittaa nyt?»

»Minä lähetin hänet vankina Regina Cœliin.»

»Vankina?»

»Tapaamaan muita vankeja ja houkuttelemaan heiltä tietoja.»

»Entä tirehtööri?»

»Hän ei tahtonut ensin suostua, mutta minä puhuttelin häntä eilisiltana, ja kaikki on hyvin nyt. 'Minä en tahdo tehdä mitään vääryyttä, cavaliere', sanoin minä. 'Te olette suuren vankilan tirehtööri ja teidän velvollisuutenne on palvella kuningasta ja maata. Meillä on syytä uskoa, että meteli helmikuun 1 p:nä oli vallankumouksellisen joukkueen toimeenpanema ja että ainakin yksi teidän vangeistanne tuntee kaikki yksityiskohdat koko liikkeessä. Hänen nimensä on Bruno Rocco. Hän on hyväsydäminen ja on tehnyt rikoksensa jonkun toisen henkilön vaikutuksesta. Auttakaa meitä saamaan selville, kuka tai ketä nuo henkilöt ovat, niin teette suuren palveluksen valtakunnalle.»

»Ja mikä oli seuraus?»

»Minghelli on asetettu viereiseen koppiin, ja hän on jo varsin hyvä ystävä Brunon kanssa. He ovat jo alkaneet keskustella toistensa kanssa koputtamalla seinään vankien tapaan.»

Kuninkaallisen komissaarin vasen liikkumaton silmäterä välähti pahasti, kun hänen kasvonsa vetäytyivät hymyyn.

»Kenraali», sanoi paroni nousten, »olen tyytyväinen, että olette oikeilla jäljillä, ja minulla on oleva ilo ilmoittaa kuninkaalle, että teidän nimittämisenne tähän vaikeaan virkaan on osoittautunut täysin onnelliseksi ratkaisuksi ja todistaa oikeaksi sen luottamuksen, jota tunsin teitä kohtaan esittäessäni teidät tähän korkeaan asemaan.»

Tuon lyhyen puolen tunnin kuluessa sotaoikeus oli jatkanut tointaan keskeymättä. Kymmenen vankia oli tuomittu vankilaan kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen saakka, ja Regina Cœlin mustat vaunut rämisivät taas kivikadulla.

IV.

Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?

Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää viivytellä eikä epäröidä.

Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»

Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.

Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa, jotain piti tehdä.

Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä he tahtoneet poistua saamatta rahaa.

Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.

Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin taivaan.

Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää, kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain, jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren miehen hymyistä.

Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen, kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään hänen jaloissaan.

Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle, sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut. Hän kirjoitti:

»Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»

Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen, ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.

Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä. Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.

»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»

»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»

»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi… se on… omalla vastuullaan… ymmärrättehän…»

Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut suihkukaivoa?»

»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää…»

»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut päätetty.»

»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»

»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä — kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan…»

Pikku mies hymyili säälivästi.

»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus…»

Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.

»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.

»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»

»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään valtaa… jos se tuottaa asialle hyvän lopun… voisin ehkä luvata hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».

»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»

»Armolahjojako?»

»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä teidän rahoistanne. Voitte mennä.»

Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.

Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.

»Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.

Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra, sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu, monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi, ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan julistamista.

Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja. Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin, kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan, sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään toimiin.

Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista. »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa korvaukseksi ajanhukasta…

En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.

Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta, jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö, jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin mikään muu maailmassa. ₍

En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa. En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine ajatuksineen…»

Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa. Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen», ajatteli hän ja laski pois kynänsä.

V.

Aikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä tapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja jyrkkäliikkeinen.

»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista, että hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että hänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille, että hän itse kerran aikoo asettua tänne…»

»Milloin hän tahtoo tulla?» kysyi Roma.

»Pääsiäisenä.»

»Hyvä. Tätini on sairas, mutta ehkä voimme muuttaa hänet…»

»Kiitos! Ja ehkä saan kunnian antaa teille…»

Laskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen ja vastasi katsomatta siihen:

»Te saatte vuokran kahden päivän kuluttua.»

»Kiitos. Luotan siihen siis. Ja toistaiseksi…»

»Mitä?»

»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle tulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta täältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»

»Lupaan, että saatte saatavanne kahden päivän kuluttua. Eikö se riitä?»

Happamen näköinen herra kumarsi nöyrästi Roman säihkyvien silmien edessä.

»Hyvästi.»

»Hyvästi, armollinen neiti.»

Tuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva
Sella, tunnettu muotiompelija.

»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan tähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos jonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti ei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo rakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo kääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut niin kauan heidän…»

»Voitteko odottaa yhden päivän vielä minun velkaani?»

»Donna Roma! Mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä!»

»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?» sanoi Roma nousten.

»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte vastaan minut! Toivon, etten ole ollut de trop. Ellei minun olisi täytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden…»

Roma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle strozzinille (koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.

»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua ostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello neljä.»

»Roma!» huusi ärtyisä ääni.

Hän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta. Vanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan peilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen jalkapuolessa.

»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen nenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet myynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot sen minulle.»

»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun muassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.

»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla ne ovat korttipöydällä vieressäsi… Se on siis totta! Vallan totta! Sinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä… Laupias taivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!… Luultavasti sinä kohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»

»Juuri niin aion tehdä, täti Betsy.»

»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken häpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet! Sinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei mieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle tulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»

»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta muutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen, koska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun myyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»

»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on amerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin minut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät… Mene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä… Nattalina! Nat-ta-li-na!»

Myöhään samana iltana Roma kirjoitti Davido Rossille: —

»Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.

Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta, kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.

Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut. Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa sitten minulle.

Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.

Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan? Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt, mikä olisi hänen velvollisuutensa.

Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen, mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen. Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma, eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»

Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala minua auttakoon!»

»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki, mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin. Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen, että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen, että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»

VI.

Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi ikkunaluukut ja sanoi:

»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne, 'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja portinvartija toi sen tänne.»

»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»

Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se oli kirjoitettu Sohossa.

»Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat, tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka kaunis!

Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun, mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi: Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia voiton toive eikä Jumalan käsi?

Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he olivat jatkaneet.

Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut. Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.

Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.

Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä, kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti, olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni tytär.

Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla. Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki, että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö, joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.

Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät. Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka! Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!

Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä, kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»

Myötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:

Roomalaiset! — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla, mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä, että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois. Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa, että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen, ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja mahtavin valtakunta maan päällä.

Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu, ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa, uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on Yhteys!

Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran voisivat tuntea sen.

Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken, ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain valtaistuimet vapisemaan.

Davido Rossi.»