VII.
Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi…….
»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan silmälasiensa yli ja vaikeni.
»No?»
»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan seuraukset», sanoi vanha mies.
»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.
»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»
»Onko tämä teistä kapinallinen?»
»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».
»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.
»Koska painaja on vaarassa…»
»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu…»
Vanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.
»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi, joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»
»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti», sanoi Roma aikoen poistua.
»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja…»
»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin kukkaronsa.
Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta. Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan, kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui kadulle.
Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia, jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on surullinen, painava ilma.
Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he pitivät kädessään.
»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»
Roma luki kirjeen. Se oli Elenalta.
»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.
Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua
seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.
Kaikki on hyvin, älkää surko.
Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta. Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.
Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.
Elena.»
»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.
»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on Tiber hänet ottanut.»
»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne, koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»
»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen kätensä korvansa taakse.
»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme…»
»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi vanha vaimo.
»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma. »Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen kaikkea, älkää puhuko poliisille.»
»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita, että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi, että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne, kun tarvitsette äitiä.»
Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka, vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu kaulakoristus ja helmivyö.
Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi, kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.
Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden kirjeen paronilta.
»Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä, mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon, elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja aina.
Bonellisi.»
Felice seisoi vielä ovella: »Riposta Eccellenza?»
»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.
Tuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.
»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.' Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin uuden Jerusalemin portit.
Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua. Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani, ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.
Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa raporttini tähän päivään saakka.
Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä. Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa. Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.
Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan, ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva. Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua siveelliseen erämaahan?
Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä. Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta epäilemään entistä enemmän.
Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.
Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille, ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti. Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali? Jos sinä tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.
Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen, että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle, että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta— ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut, niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista eikä sielusta.
Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.
Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen turhuudesta.
Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet, täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on suloista.
Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin. Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.
Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata. Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka kauniit ne ovat!
Roma.»
VIII.
Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.
»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen ole haettu tohtoria.»
»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»
»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria.
Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»
Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko
Roomassa.
Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen sairaanhoitaja.
»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada hämmennystä.»
Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä», joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas huonompi.
»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»
»Kuuletko, Roma?»
»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»
»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän vuoden aikaan.»
Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja ne olivat siitä syystä kalliita.
»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»
Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta ne syötiin keittiössä.
Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.
»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden, kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»
»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento vuoteellaan.
»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»
Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.
»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan, että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja…»
»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi…»
»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»
»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»
Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.
Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti. Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.
»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.
»Kaikkiko?»
»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä nykyisessä asemassani.»
»Hyvä on. — Koska?»
»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»
Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.
Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.
»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi?
Viekää pois se!»
Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.
Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.
»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.
»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin tähän asti.»
Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.
Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa. Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.
Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.
Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla äänellä:
»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen, ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat, muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»
Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen olisi ollut huoneessa.
»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»
Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen väristyksen.
»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin…'»
Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja lasimaisiksi.
Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista, ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet hänen sielussaan.
Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.
»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»
Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen korvansa kumisivat.
»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan… Luulin, ettei kukaan tiennyt… Mutta paroni tietää kaikki… Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen käskyjään.»
Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus. Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä, halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.
Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.
Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.
»Roma! Sinäkö siinä olet?»
»Minä, täti.»
»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»
Roma väänsi sähkönappulaa.
»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»
Roma koetti vastata kierrellen.
»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut… Se oli valetta, kuuletko…»
Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.
Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.
Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei koskaan itse ollut rukoillut.
»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuoleman hetkellä — amen!»
Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut lohdutusta.
IX.
Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä, päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.
Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu- ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä hetkellä ylpeyden ilmeen.
»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että…»
»Astukaa sisään.»
Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi ilmaista salaperäistä asiaansa.
»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»
Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt.
Joku koputti taas ovea.
»Sisään», huusi commendatore komeasti.
Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina. Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin ymmärtävin ilmein.
»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi
Angelelli.
»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.
Huutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.
»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»
»Ei mitään.»
»Bene», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.
Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano, istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat, aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.
Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.
Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.
»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan — aivan huoneeni ovella.»
»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos, viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan viisikymmentä viisi!…»
»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin. Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on onnistunut, ja minä kuolen häpeästä….»
»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli! Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.» »Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!…»
»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä nyt…»
Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen. Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.
Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.
»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta taideteoksesta?»
Nyt seurasi pilkallista naurua.
»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman mestariteosten kanssa.»
Yhä kovempaa pilkallista naurua.
»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»
Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita.
Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin —
»Madonna mia! Kuinka huono se on!»
Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»
Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»
Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa hänet.
Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun loppuun, mikset käyttäisi sitä?»
Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.
Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla, konemaisella äänellään:
»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»
Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.
»Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä olen kumminkin aivan vasta-alkaja!
Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis, että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan posetiivi.
Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan. Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään. Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.
Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden, niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.
Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi! Jospa olisit ollut siellä!
Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen. Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana lähetän sinulle lämpimän suudelman!
Roma.
P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa» mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin? Koskisihan sinuun kovasti, jos minä kuolisin ennen takaisintuloasi, eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä. Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»
X.
Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.
Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi, mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa, pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen korvaansa.
Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan, sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset ja nyyhkytykset.
Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta. »Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»
Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän, mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.
Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.
»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.
Ja apulainen sanoi: »Ja kaikille sen asukkaille.»
Sitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa ja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät edellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja muutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet, hajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty sikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi päivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone kävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.
Pappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten hän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär rukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni vuodevaatteisiin.
Avaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä ja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia kasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.
Kun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas peite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat: »Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä peset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»
Valkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille asetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista kuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän pumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin ja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna perkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»
Sitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää öljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan vaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän voitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra sinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»
Kastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää, suuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin, makuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo seitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä pyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin sanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, amen.»
Koko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä katumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.
»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle, Elisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun synneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»
Tuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen läksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan hajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.
Rcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.
»On suorastaan ihme», sanoi sisar, »hän on aivan kuin toinen ihminen.»
»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että hän oli saanut.
Roma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri ilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.
»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni ovat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja kohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»
Hän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan. Päinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys syntiselle.
»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä, mutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun täytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä sydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut puhtaaksi kaikesta synnistä.»
Mutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa hänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan hautajaisistaan.
»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa kyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja. Ja anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he aseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus tulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut haudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle herttua Massimon haudan yläpuolelle.»
Roma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen sydäntään pakotti.
Kahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä ruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja lisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät kasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.
Pappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan, mutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän juhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet sekaantuivat rukouksiin.
Kaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen sydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.
Pappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä kiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»
Kirkon kello kajahti hitaasti, ja pappi rukoili lujalla äänellä:
»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon enkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»
Samassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen timanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät peitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen päänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen rinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.
»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en tappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.
Pappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi seisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi Herra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa ja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit, jotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän Herramme kautta, amen.»
Papin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan. Hetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan auringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja sammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.
Englantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki sammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi asiamies-äänellä:
»Luultavasti vainaja oli järjestänyt maalliset asiansa?»
Roma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama sielunsa alkoi tuntea väsymystä.
Soittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon taakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen. »Hän on kuollut! Elämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet vihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt hän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun näin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.
»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi olevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon tuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima tunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli avannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka suloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!…
»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat kuulla uutisia, vakavia uutisia.»
XI.
Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot, jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus maksoi noin tuhat frangia.
Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa. Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle. Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.
Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.
Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.
Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä. Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.
Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.
Tuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.
Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään, nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.
»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.
»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon, erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään sitä.»
Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»
Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki aamurukouksensa huomisen varalle.
Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.
Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.
»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä juoksua.
Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»
Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva. Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä. Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.
Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen mitä teki Roma seurasi heitä.
Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä Stabat Mater'ia.
»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että surisimme sinun kanssasi.»
Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia, joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.
Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.
Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään, nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.
Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.
Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:
»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»
Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.
»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»
Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:
»Minä tunnustan… tunnustan… en voi, isä.»
Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.
»Etkö ole kristitty?»
»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja…»
»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman sitä…»
»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»
Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:
»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon työntämästä sinua pois.»
Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen ääni ristikon takaa:
»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»
»Rakas isä… sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut…»
»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»
Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.
Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan päälle.