V.
Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.
Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.
Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.
»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»
Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.
»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»
»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.
»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»
»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.
»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:
»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»
»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.
»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»
»Mahdoton aate!»
»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»
»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.
»Minun kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»
Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.
»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä…»
»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.
»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»
»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»
»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»
Pikku prinsessa pyyhki silmiään.
»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä? Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia — maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»
»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.
Seurue nauroi ja paroni hymyili.
»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»
»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»
»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»
»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»
»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»
»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.
»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.
Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»
»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.
Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»
Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.
»Katsokaa ulos!»
Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:
»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta paroni oli poistunut huoneesta.
»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.
VI.
Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.
Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.
»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.
»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.
Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame, joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat noitten violetinväristen silmäin loistoa.
»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:
»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»
Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki miehet.
»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»
Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.
»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.
»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.
»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.
Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.
Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.
»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»
»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.
»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään…» alkoi paroni.
»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»
»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.
»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»
»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.
»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.
»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»
»Bruno!» huudahti paroni.
»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»
»No, entä sitten?»
»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani… Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»
»Mutta — Bruno?»
»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni… maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»
»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»
Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki nauramaan.
»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi… eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»
»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.
»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»
»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»
»Suuri Davido Rossi!»
»Sekö mies?»
Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.
»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»
»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.
»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.
Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.
»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»
»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.
»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»
Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»
»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»
»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»
»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.
»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.
»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.
»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»
»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla» sanoi nuori roomalainen.
»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.
»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»
Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä pappeja.»
»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi englantilainen.
»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»
»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»
»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan, valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten, maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin… kaiken poistaminen!»
»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!» sanoi englantilainen.
»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»
»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»
Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut häneen!»
»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.
»Entä nainen?» sanoi Roma.
Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.
VII.
Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.
»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä pari minuuttia.»
»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»
Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.
»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo, joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»
Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman pilapuheille.
»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien sanomalehtiä. La Vera Roma! (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle kivelle viereensä.»
»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»
»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia, seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain odotetaan!»
»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.
»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.
Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli sotaministerin varoituksia.
»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»
»Jos hän antaa siihen aihetta.»
»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»
»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»
»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»
»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä häkissä?»
»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»
»Roma!» huudahti pikku prinsessa.
»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»
»Lapseni!»
»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»
»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.
»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle miehelle!»
»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka minä heitän kukkia itselleni!»
»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»
»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi leikillinen, puoleksi surullinen hymy.
»Voitteko te ajatella niin?»
»Voin, voin, voin!»
Sotaministeri näytti totiselta.
»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»
»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.
»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä…»
»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»
Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.
»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»
»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.
Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle, jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.
Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.
Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa tarttui jokaiseen.
»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»
»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»
»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»
»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»
»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin tappelukukko?»
»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta paavin kruunusta.»
»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»
»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-sakaristonhoitajista.»
»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»
»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro
Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»
»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.
»Niinkö teistä?»
»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»
»Mutta naisen vartalohan on… mutta se on salaisuus, joka on miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»
»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin lakimiehiä.»
»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»
»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki paavin synnit.»
»Oh!» sanoi Roma.
Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille kasvoille.
»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään…»
»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.
»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»
»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.
»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»
»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»
Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.
»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on Unditore Generale apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»
»Nuoko pukevat hänet?»
»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi paaviksi.»
»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»
»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen, kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle pluviaalin.»
»Mikä on pluviaali?»
»Pluviaaliko?… Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»
»Kuulkaa!»
Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.
»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»
»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»
Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.
»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»
Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.
»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»
Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.
Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.
Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.
Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»
»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.
»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»
»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.
»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»
Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»
Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »Viva il Papa Ré!»
»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»
»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.
»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»
»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»
»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»
»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.
»Viva il Papa Ré! Hän kulkee ohi! Viva il Papa Ré! Hän on jo ohi… Ah!»
Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.
»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.
»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»
»Mitä tuo on?»
Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.
»Munkit alkavat laulaa Tu es Petrus», sanoi Don Camillo.
»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin läpi.»
»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,
Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä… missä minä olen… olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»
Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi kuin vilusta.
»Mikä nyt on?»
»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein paljon.»
»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.
»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.
Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt… nuo konnat! Ne vetävät hänet pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»
»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.
»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.
»Davido Rossiko?»
»Niin, hän aikoo puhua.»
»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon ja Davido Rossi aikoo puhua.»
»Hiljaa!»
Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.
VIII.
»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin, ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»
Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus, kun näyttelijä on liikuttanut heitä.
»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän puolustautunut.»
Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.
»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja, joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on! kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi: 'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»
Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!»
»Hiljaa!»
»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää? Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»
»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»
»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»
Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue parvekkeella liikahteli paikoillaan.
»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».
»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa asioissa», sanoi paroni.
Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni… Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.
»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»
»Turmelusta! Turmelusta!»
»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»
Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.
»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»
Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:
»Parvekkeella on niin kylmä.»
Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.
»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»
Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä.
»Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido
Rossi!» »Alas vampyyri!»
Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin vaarassa!»
»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti kelloa.
Alhaalta kuului huutoja ja melua.
»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja
Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:
»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»
»Jumalan kiitos!»
Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se vähitellen hiljeni.
»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja meluten pitkin tietä.»
»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja Felice tuli sisään.
»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan, jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»
»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan vankilaan.»
Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen hyvästi Englannin lähettiläälle.
»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi, nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»
Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»
»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on!
Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»
Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka! Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä poliisin huostaan?»
»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»
»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa, »varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»
»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.
»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.
Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.
Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi paronille.
»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»
»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»
Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.
»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan alla tapahtuu jotain.»
Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.
IX.
Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja lasin alla valokuvia.
Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä, Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa. Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.
Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet, ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.
»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet! Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»
Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.
»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo! Saatte uskoa minua, en tahdo!»
Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi, ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa pöytään.
Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.
»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti, aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.
Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»
»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?» vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.
»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.
Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä, joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta, missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine ruohokenttineen.
»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.
»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja korottaa sinut kaikkien silmissä.»
Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian vuoristossa.
»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»
»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»
Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.
»Minä voisin tappaa hänet!»
»Bruno Roccon?»
»Ei, vaan Davido Rossin.»
Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen — silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.
»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.
»Miten?»
»Hän joutuu oikeuteen.»
»Mistä?»
»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa
pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua.
Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo
Stefanoon.»
»Mitä hyötyä siitä on?»
»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»
Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan ylenkatseellisesti.
»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»
Paroni väänteli taas viiksiään.
»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan totuuden julkilausumisesta.»
Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.
»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»
Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.
»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»
»No?»
»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä asemasta päästään!»
»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.
»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä molempia ettekä hyödytä kuningasta.»
»Se on totta.»
»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»
»Epäilemättä.»
»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää, kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet, jolloin hän ei ollut Roomassa.»
»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»
»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän liitossa Vatikaanin kanssa.»
Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen väriseviltä huuliltaan.
»No?»
»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»
»Rakas Roma!»
»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»