XII.
Ensimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen Davido
Rossilta.
»Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi, armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin tuona suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme nuoria vielä, ja elämä on edessämme.
Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi. Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.
Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet yhdistyksemme. Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että yhteistoiminta on välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt täydelliseen muutokseen, mutta ensimmäinen suuri työ on toimitettava Roomassa. Minä saan kehoituksia kaikkialta. Kansojen veljellinen yhdistyminen jatkuu jatkumistaan. Voima, joka on suurempi raakuuden voimaa, leviää yli maailman.
Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa. Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin. Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa, olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille. Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi, kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!
Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä, jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista, ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.
Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa taudin uhalta.
Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.
Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön, hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen. Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen molempien onnen. Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä häntä silloin enää?
Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»
Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.
Sinun D. R.»
Myötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:
»Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä, Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?
Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön, muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen, rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien ääressä.
Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat
Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto
on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan
Kristuksen päivistä alkaen.
Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä. Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki uskonnottomat ja jumalattomat.
Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa? Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni, joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole Jeesuksen ääni.
Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?
Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan »Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa?»
Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran näkevä.
Davido Rossi.»
XIII.
»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta. Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.
Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.
Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N. sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma, että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen kuolisin.
Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja kumminkin…
Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on? Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä, ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.
Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi, siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi. Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut, eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.
Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain? Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä», sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt, mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan. Mutta minä tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta valittaa.
Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle. Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt, että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.
On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan, että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan, elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.
Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella, että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun, ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.
Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus, että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.
Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni. Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi ainoa sana vain. Siinä kyllin.
Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten, että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.
Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä. Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi? Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi
Roma.»
XIV.
Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.
Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.
Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.
Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.
Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.
Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.
Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.
Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.
Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa tyytyväinen.
Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.
Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua. Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.
»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen. Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».
»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön nähtävinä. Sveitsissä oli todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei saapunut silloinkaan.
»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.
Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut. Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.
Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän perästä.
»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata», sanoi vanha vaimo.
Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.
»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa jatkaa. Mies on tunnustanut.»
»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.
»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»
»Liittolaisensa?»
»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen salaliittoon.»
»Mihin salaliittoon?»
»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»
»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»
»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»
»Mikä on oleva seuraus?»
»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte tietää siitä ensimmäisenä.»
»Kuinka niin?»
»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»
»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»
»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»
»Entä sitten?»
»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»
»Entä Bruno?»
»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»
Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä. Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.
Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.
XV.
Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia. Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat ovat kahleilla.
Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan. Se oli heidän yökäyntinsä.
Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli seitsentoistavuotinen poika.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.
»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:
»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14, vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»
»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»
»Sama mies.»
»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»
»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.
»Vaiti!» huusi vartija.
»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi apulainen.
»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan sokeripaloilla», sanoi Bruno.
»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä ja leivällä», sanoi tuomari.
Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku. Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.
Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta poltti hänen sieluaan.
Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta, missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.
»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».
»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»
Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka! Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta. Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon heitä molempia!
Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti, ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta vasemmanpuoliseen seinään.
»Kuka siellä?» huusi Bruno.
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.
»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun. Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.
»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:
»Kauan eläköön vallankumous.»
»Oletteko Bruno Rocco?»
»Olen. Tunnenko teidät?»
»Ette.»
»Kuka olette?»
»Olen… numero 333, rangaistusvanki.»
»Vankiko?»
»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa nähdä poikanne hautaustakaan.»
»Joku toinen pitää huolta siitä.»
»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»
»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»
»Otan. Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä.»
Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen.
Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.
»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä. Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli pääsyynä meteliin?»
»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.
»Hyvä! Kuka se oli?»
»Herra Nälkä!… Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»
Bruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.
»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut piiskattavaksi.»
»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun suutani.»
»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.
»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.
XVI.
Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:
»Oletteko siellä?»
»Olen.»
»Piiskasivat, niinkö?»
»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»
»Oletteko kuullut uutista?»
»Mitä?»
»Rossi on paennut.»
»Paennut?»
»Paennut Englantiin… Tosi… Tämän päivän lehdissä. Koko vankila tietää sen.»
»Mutta juuri siihen mieheen luotin…»
»Sitä arvelin.»
»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»
»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»
Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n naapuri koputti taas.
»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»
»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»
»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu syy siihen lienee ollut.»
»Mikä muu syy?»
»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»
»Eikö mitä.»
»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»
»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten hautajaiset suoritettiin?»
»Otan selkoa siitä… Nyt kuuluu Jumalan ääni.»
»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä veden jakamishetken.
Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan, että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.
»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»
»Kuka on pyytänyt?»
»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»
Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon, vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville hänestä.
»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.
»Nukutteko?»
»En.»
»Kuulin uutisia ulkoa.»
»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»
»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»
»Mikä?»
»Vaimo on kadonnut.»
Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.
»Elena!»
»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»
»Mitä sanoitte?»
»Vaimonne… on… lähtenyt.»
»Minne?»
»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»
»Se on vale… Mies oli kuin oma veljeni.»
»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»
»Per Christo!… Mennyt!… Englantiin!»
Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa ja pyysi saada tavata tirehtööriä.
»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?» kysyi hän.
»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.
»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan tule hulluiksi odottaessaan?»
»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»
»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»
»Vaiti!» huusi vartija.
»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.
»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.
XVII.
Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa, vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja, missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi. Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun, kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.
Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.» Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa. Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.
»Halloo, te siellä!»
»Kuka siellä?»
»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»
»Missä te olette?»
»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja me voimme puhella.»
»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.
»Minunko ääneni?… Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen 333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt olen. Minulla on uutisia.»
»Mitä?»
»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit…»
»Niinkö hän sanoi?»
»Niin — ikävä kyllä.»
Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.
»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa Englannissa.»
»Taivaan nimessä…»
»Mutta se kai on valetta.»
»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»
Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan, mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena todellakin mennyt.
Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä. Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina näyttää tehdessään pahan työn.
»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos sinut tuomitaan…»
»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu mies!»
»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.
»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin koppiinsa.
Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt oli aamu.
Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa, ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla ollut muuta jälellä kuin kuolema.
Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat helpommilta kestää.
»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.
Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä. Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.
»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»
Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi hänelle.
»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.
»Mikä on?»
»Mitä te nauratte?»
»En mitään.»
»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt! Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St. Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle ja kanuunain suojaama.»
Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.
»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään vankilan pidättää minua kostamasta.»
»Hyvää yötä!»
»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»
»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen pettäjäkseen.»
»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan pidättää häntä tulemasta takaisin.»
»Mistä minä häntä syyttäisin?»
»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja sanokaa se sitten… Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»
Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.
»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.
Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen huoneeseensa.
Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.
Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa. Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen virkkoi tirehtööri:
»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»
Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain välissä, kun tirehtööri saneli:
»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o 14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli 'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli parlamentinjäsen Davido Rossi.»
Bruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»
»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon, ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle, ja asia on selvä.»
Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.
XVIII.
Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia. Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat nähdä papin.
Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja, päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä, jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka kohosivat ylöspäin.
Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.
Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.
»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa… Oi armollinen, oi rakastava, oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»
Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.
Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä. Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.
Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki, ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin yksi vieras.
Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin. Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.
Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa. Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.
Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.
»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa oloissa?» kysyi Donna Roma.
»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi tirehtööri.
»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä sisäasiainministerin puoleen.»
Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone, jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.
Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.
»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi häneen ääneti.
Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän käänsi päänsä pois.
»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»
»Milloin? Minkä kirjeen?»
»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja rakkaistasi pidetään huolta.»
»Ja pidettiinkö heistä huolta?»
»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»
»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»
»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö ole saanut niitäkään?»
»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»
Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:
»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos jotakin.»
Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua», sanoi hän.
»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»
»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»
»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»
Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään», ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»
»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa…»
»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.
»Englannissa.»
»Entä Elena?»
Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä viisaudestaan.
»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra
Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»
»Te uskotte niin?»
»Tietysti uskon.»
Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna Roma. Mutta minä tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki — hän kertoi minulle kaikki.»
»Mikä hänen nimensä on?»
»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»
»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»
»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen kuullut jossakin ennen.»
»Oliko se Charles Minghellin ääni?»
»Charles Mingh…»
»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.
»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli, joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua surmatakseen pääministerin.»
Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja alhaista käytöstään.
»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään. Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään, ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:
»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»
»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».
Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana, joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:
»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»
Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti kutsutti poliisipäällikön luokseen.
»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli erotettiin Lontoon lähetystöstä?»
»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»
»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»
»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme…»
»Commendatore!»
»Teidän ylhäisyytenne?»
»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen. Ymmärrättekö?»
»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon vaimolle — ymmärrättekö?»
»Ymmärrän.»
»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän tulee lukea se ääneen vangille.»
»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»