XIX.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.

»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.

»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»

»Niin — se ei merkitse mitään.»

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi, että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»

»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Hän ansaitsee sen!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut uskoton sinulle.

»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama todistus?»

»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois, mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella, antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden karabinieerin välissä.

Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan. Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen, eikö niin?»

»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan, että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi
Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen, kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa, vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista »Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.

»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa, hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.

»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia. Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.

»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi vanha mies.

»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin. »Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut. Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen, paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten apulaisineen:

»Jatkakaa.»

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:

»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu, ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin velvollisuudentunnosta».

»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen alle».

»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta siihen».

»Se ei ole totta», sanoi todistaja.

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta, ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.

Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja, jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on valetta!» huusi Bruno.

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta ja kuninkaan surmaamista.

»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»

»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa.
Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»

XX.

»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»

»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut
Rossin kanssa?»

»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»

»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»

Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.

»Tunnetko herra Rossin käsialan?»

»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»On», sanoi Bruno.

»Oletko varma siitä?»

»Olen.»

»Hyvä.»

»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»

Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.

»Etkö tahdo lukea sitä?»

»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»

»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Rakkain Elena…»

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».

Yleinen syyttäjä jatkoi:

»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»

»… Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni…»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.

Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa …. ehkä vuosikausia… esteiden täytyy väistyä…»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni… armaani… lemmittyni…» Tähän saakka paha henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista…»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.

»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi, mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja luottamaan majesteetin armoon.»

»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.

»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut marttyyrien!

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».

XXI.

»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.

Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen, pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi. Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa, yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.

Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä. Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti. Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni. Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista. Tänä iltana seisoo Tribune'ssa, että Minghelli on vangittu. Se on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun. Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään. Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta, vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.

Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin, olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.

On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle, mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra sitä, mitä on tapahtunut.

Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?

'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?… Minä vihaan tuota hirveätä oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei koskaan… Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»

Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi, etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää sanan minulle.

Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä, köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin kuolema. Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti. Hyvästi!

                                                Tyttö-raukkasi
                                                   Roma.»

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän pyytää tavata teitä».

SEITSEMÄS OSA.

PAAVI.

I.

Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa.
Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä
Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut
uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä hämmästyttävin luonnos.»

Roma hymyili ja kumarsi.

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin näköinen.»

»Todellako?»

»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»

Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi ulos ikkunasta.

»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi…»

»Isä Pifferi?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen paaston aikana.»

»Onko hän kapusiinilainen?»

»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»

»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä. Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään viivy kauan.»

Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»

Roma hymyili myöntäen.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä tietysti saan kuulla kaikesta.»

Roma hymyili taas ja kumarsi.

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Suuttuuko hän siitä?»

»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»

»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että joku…»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Mutta isä…»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka tietää kaikki salaisuutemme.»

»Mutta isä…»

»Mitä?»

»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen kiusauksia…»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on… Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»

II.

»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»

Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin matkaan kiireellisesti.»

Roma saattoi tuskin hillitä itseään.

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»

Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»

»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Eikö hän löytänyt lasta?»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies…»

»Davido Leone?»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.

III.

Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit, kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni kulunut.

»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut, nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.

»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia, poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»

Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

»Olen», sanoi Roma epävarmasti.

Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:

»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni, jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.

Hän oli yksin paavin kanssa.