IV.
Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.
Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.
»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»
Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.
»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä… Mutta hän on kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»
Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä kerran.
»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»
Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.
»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne. Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»
»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien varjon alla.»
»Ja mitä miehenne vastasi?»
»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen.
Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»
»Ja mitä hän siihen vastasi?»
Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut mitään.»
»Eikö mitään?»
»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»
»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»
»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei kuulu.»
»Ja mitä päätätte siitä?»
»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää, että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»
»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»
Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä…»
»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle kaikki.»
»Kyllä, kyllä!»
»Kuka on isänne, lapseni?»
»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero Volonna.»
»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»
»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»
»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti.
»Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja…
Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»
»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»
»Ah!»
»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää mitä olisin ilman häntä!»
»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»
»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja… ja minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»
»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»
»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme rakastimme toisiamme.»
»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»
»Ja mitä teitte silloin?»
»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka koetin.»
Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.
»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä, vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»
»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.
»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»
»Vapaamielinen, niinkö?»
»Niin, teidän pyhyytenne.»
»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»
»Niin, aluksi se vain, mutta nyt…»
»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte…»
»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»
»Miehenne on siis vanhempi teitä?»
Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.
»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»
»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»
»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»
»Minkä näköinen hän on?»
»Hän on… en ole koskaan nähnyt ketään niin… antaako teidän pyhyytenne anteeksi?»
»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»
»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi
Roma vienosti.
Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.
»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»
»Hänen nimensä on Davido Rossi.»
Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän ja huolestuneen näköisiksi.
»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.
Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.
»Davido Rossi, kapinallinen?»
»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»
»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen, jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»
Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.
»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»
»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»
»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa. Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»
Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.
»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole uskonnottomia miehiä, vaan…»
Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi.
Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»
Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.
»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on kapinallinen ja kuninkaansurmaaja…»
»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui: »Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut, sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»
Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa, ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta…»
»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa pitäisi tehdä.»
Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän pyhyytenne… jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne rakastaisi ja säälisi häntä.»
»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä. Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä. Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»
Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.
Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.
»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin Kristuksen lasten joukkoon.»
Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua. Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.
V.
Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista, oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu, ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.
Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia. Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt, että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.
Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta ripitettävästäni?
»Bene, bene!» vastasi paavi.
Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi puhumaan.
»Isä!»
»Teidän pyhyytenne!»
»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»
»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»
»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»
»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta, teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa selvitettävänä?»
»Hyvin monta.»
»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Se on monesti tapahtunut.»
»Ja mitä olette tehnyt?»
»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä minulle rippituolin ulkopuolella.»
»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»
»Ei koskaan.»
»Mutta jos… jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa huomioon mikä rangaistus sitä seuraa… jos veren ja rakkauden siteet saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin tekisitte?»
»En mitään, teidän pyhyytenne.»
»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja koskisi teitä hyvin läheltä?»
Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi asiaa, teidän pyhyytenne.»
»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»
»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa salaisuudet, on vaitiolo.»
»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»
Nenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.
»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.
»Epäilemättä.»
»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»
»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»
»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»
»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»
»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»
»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»
»Tietysti, teidän pyhyytenne.»
Paavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:
»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»
Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa. Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin toimista ulkomailla.
»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»
»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»
»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista, että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan kiihoittamalla kotimaan puolueita.»
»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»
»Luulen.»
»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:
»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»
»Kuinka niin?»
»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten armeijain päivinä.»
»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»
»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia, jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää, että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on pidettävä pyhinä.»
»Niin on.»
»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»
»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa. Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»
»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»
»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»
»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten. Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan estäminen.»
Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.
»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»
Paavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.
»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa. Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus? Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»
Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»
»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»
»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»
Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa päättyvän hyvin. Mutta 'epikeian' käyttäminen, kun on kysymys sielun salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli. Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä ne loppuvat.»
Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt. Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi pääsi apuun.
»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!…
Monsignor!»
»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.
»Ottakaa tämä gatto rosso vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»
Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi linnun pienille kirjaville munille.
»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»
»Se on totta», sanoi paavi.
»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»
Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.
VI.
Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.
Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.
Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.
»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»
»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»
»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä…»
»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja…»
»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset…»
»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.
Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.
Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:
»Sinun uskollinen miehesi.»
Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:
»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.
Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.
Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille, jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.
Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti. Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan, silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.
Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt! Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden? Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas varjelkoon! Niin ei voi olla.
Rakkaani, tulin Pariisiin äkkiarvaamatta kymmenen päivää sitten…»
Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni», ajatteli hän.
»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se, mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.
Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä, joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään, mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan, kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»
Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö
Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?
»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa, hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään! Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.
Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.
Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä, kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan, monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos, kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen, ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»
Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa. Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle musertaakseen sen.
»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita, vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan. Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa, ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt sydämemme.
Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta, marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.
Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.
Uskollinen miehesi.»
Roma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko Rossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden, piti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen univormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se oli näin kuuluva:
»Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.
Sinun uskollinen ystäväsi
Bonelli.»
VII.
Sisäasiainministeri istui huoneessaan pöydän ääressä, joka oli täynnä asetuksia ja painettuja arkkeja; ne sisälsivät hänen »lakiehdotuksensa». Commendatore Angelelli seisoi loisteliaasti kumarrellen, kuten tavallista, hänen vieressään.
»Ja mitä tiedätte noista Rossin julistuksista?» kysyi paroni asettaen silmälasit nenälleen.
»Olemme saaneet selville, kuka ne on painanut», sanoi Angelelli. »Kun hänet oli vangittu, ilmoitti hän meille erään neidin nimen, joka neiti oli tuonut hänelle käsikirjoituksen ja maksanut painattamisen.»
Paroni kumarsi ääneti.
»Se on eräs tunnettu neiti, teidän ylhäisyytenne», sanoi Angelelli ohuella äänellään, »ja siitä syystä arvelin parhaaksi ensin odottaa teidän käskyjänne.»
»Siinä teitte oikein, commendatore. Jättäkää tuo osa asiasta minun huostaani. Entä Rossi — onko hän vielä Englannissa?»
»Hän meillä on kerrotaan on Ranskassa, teidän ylhäisyytenne, mutta kirjeitä sekä Lontoosta että Pariisista, joissa hänen toimistaan.»
»Hyvä.»
»Pääasiamiehemme kirjoittaa, että Rossi Lontoossa ollessaan asui Sohossa ja hänen luonaan kävi melkein kaikkien vallankumouksellisten seurojen edustajia. Nähtävästi hän sai yhdistetyksi useita ennen riitaisia voimia, eivätkä ainoastaan demokraattiset ja sosialistiset sekä työväen yhdistykset, vaan myöskin radikaaliset seurat ja monet uskonnolliset liitot ja yhdistykset ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.»
Paroni teki kärsimättömän liikkeen. »Ne ovat kaikki samanlaisia. Lontoo on aina ollut jos jonkin nimisen anarkian pääpesänä. Mutta mitä lähettiläämme arvelee Rossin aikeista?»
»Hän arvelee, että Rossi aikoo lähettää kotiin italialaiset maanpakolaiset ja hajoittaa ne rahoilla ja kirjoilla varustettuina tyytymättömän kansan sekaan täällä kotona.»
»Mainiota!» huudahti paroni. »Pakanat raivoavat yhdessä, ja kansa uneksii turhia unia.»
Angelelli nauroi ohutta nauruaan aivan kuin kana, joka kaakattaa pesässään. Sitten hän lausui:
»Mutta Pariisin prefektillä on vakavampi luulo, teidän ylhäisyytenne.»
»Mikä se on?»
»Että Rossi vehkeilee surmatakseen kuninkaan.»
Paroni työnsi pois lasit nenältään ja istahti suoraan.
»Nähtävästi Rossilla oli ensin huono onni Pariisissa, mutta kun sanoma saapui Roccon jutusta…»
»Se oli onneton juttu, commendatore.»
»Sitten hän piti kokouksia kahviloissa välttääkseen poliisin sekaantumista… Lyhyesti, vaikkei prefektillä ole mitään suoranaisia todistuksia, neuvoo hän meitä lisäämään vahdin kaksinkertaiseksi hänen majesteettinsa luona.»
Paroni nousi ja astui uunimaton yli. »Tämä on todellakin kaunis vuosisata, sillä hulluja pidetään viisaina miehinä ja heikkojen on hauska uhkailla penikulmien päässä… Commendatore, oletteko puhunut tästä asiasta kenellekään?»
»En kenellekään, teidän ylhäisyytenne.»
»Älkää ajatelko sitä siis sen enempää. Se ei ole mitään. Yleisöä ei saa säikähdyttää. Kiristäkää vain nuoria tuon miehen ympäri Pariisissa. Hyvästi!»
Nyt tuli maakunnan prefekti paronin luo ja näytti juhlallisemmalta ja soturimaisemmalta kuin koskaan.
»Senaattori», sanoi paroni, »lähetin kutsumaan teitä ilmoittaakseni, että hallitus on päättänyt lopettaa piiritystilan».
Prefekti kumarsi juhlallisesti.
»Kapinahenki on kukistettu, kaupunki on rauhallinen, ja sotilaskomento alkaa tuskastuttaa kansaa.»
Prefekti kumarsi taas myöntäen.
»Samoin on päätetty, hyvä senaattori, että valtakunta on viettävä kuninkaan valtaistuimelle nousemisen vuosipäivää yleisin riemujuhlin.»
»Se on erinomainen keksintö», sanoi prefekti. »On hyvin viisasta poistaa yleisesti vallitseva alakuloisuus julkisella juhlalla. Mutta aika on hyvin täpärällä.»
»Niin on. Vuosipäivä on pääsiäismaanantaina, s.o. viikon päästä tästä päivästä. Teidän täytyy siis aivan heti ryhtyä toimiin. Yksityisseikoista voimme puhua myöhemmin sekä järjestää ohjelmat ja juhlakulkueet. Olen kirjoittanut julistuksen, jossa ilmoitan tuon tapahtuman. Tässä se on. Voitte ottaa sen mukaanne.»
»Hyvä.»
»Kuningas julistaa samalla yleisen anteeksiannon kaikille viimeisiin meteleihin osaaottaneille, elleivät he ole olleet jollakin lailla johtavina henkilöinä. Sekin on jo kirjoitettu. Tässä se on. Mutta majesteetti ei ole vielä kirjoittanut sen alle.»
Prefekti otti toisen paperin paronin kädestä, katseli sitä ja luki muutamia lauseita. »'Koska me emme tällaisena ilon päivänä voi nähdä mitään surun ilmauksia… olemme luoneet säälivän katseemme kokemattomaan nuorisoon, joka on vedetty valtiollisen hämmennyksen kuiluun… olemme julistaneet seuraavan säädöksen kaikkien noudatettavaksi'… Voinkohan saada tämän vielä tänä päivänä, teidän ylhäisyytenne?»
»Kyllä. Ja nyt puhumme teidän omista tehtävistänne tässä asiassa, rakas senaattori. Teidän tulee käskeä kaupunkien pormestarit tänne Roomaan sopimaan valmistuksista. Sitten on teidän puuhattava juhlakulkue Kvirinaaliin, jolloin kansan tulee huutaa kuningas ulos parvekkeelle ja laulaa kansallishymni. Myöskin on toimitettava lippuja, joissa on sopivat lauselmat, esimerkiksi 'Kauan eläköön kuningas', 'Hän johtakoon ja hallitkoon!', 'Kauan eläköön hallitus', 'Voittoisa lippumme' ja ehkä myöskin 'Armeija'. Teidän on vastustettava tuollaisia liikkeitä kuin ateismi ja anarkia. Tärkeintä on, että kansa juhlamenojen, laulun, musiikin ja juhlakulkueitten avulla rupeaa ajattelemaan kuningasta pelastajanaan ja valtaistuinta vahvana turvanaan, joille molemmille sen tulee kaikissa tilaisuuksissa osoittaa kiitollisuuttaan. Ymmärrättehän?»
»Täydellisesti.»
»Älkää siis viivytelkö ollenkaan, senaattori… Vielä sananen.»
Prefekti oli noussut ja mennyt ovelle.
»Paras on tehdä kuninkaan vartiajoukko kaksinkertaiseksi ja vaihtaa väkeä joka päivä, kunnes juhlamenot ovat ohi…»
»Se on helposti tehty. Mutta odottakaa. Vatikaanin poliisipäällikkö on pyytänyt apua torstaina.»
»Antakaa sitä hänelle. Älkööt pyhän kollegion vaatimattomat sielut saako syytä valittaa, että me pidämme parempaa huolta kuninkaasta kuin paavista.»
Oikeusministeri saapui sitten paronia tapaamaan. Hän oli lyhyt mies, hymyilevän näköinen, ja hänellä oli keltaiset hansikkaat.
»Kaikki käy hyvin», sanoi paroni nousten taas ja astuen uunimatolla. »Kansan mieliala, hyvä virkaveli, on miekka, jota meidän tulee käyttää hallituksen ja kuninkaan hyväksi tai seisoa vieressä ja katsella, kuinka vihollisemme sitä käyttävät.»
»Rossin kaltaiset miehet ovat hyvin nopsia sitä käyttämään», sanoi pieni ministeri.
»Pyh! En ajatellut Rossia nyt. Tarkoitan kirkkoa, jolla on rahaa ja kansan usko. Siitä syystä tahdoin tehdä jotakin, joka laimentaisi noita murheellisia mielenosoituksia, joita paavi tahtoo panna toimeen.»
»Niin, tuo vanha Vatikaanin herra ymmärtää kansan vaiston ja tahdon, eikö totta? Hän tietää, että kansa rakastaa loistavia näytelmiä, ja höystää niitä mielellään uskonnolla.»
»Se on ruostunein ase paavin asekammiossa, hyvä virkaveljeni, mutta hän voi vieläkin sitä käyttää, ellemme me tee mitään. Jos kansalle uskotellaan, että paavi on sen ainoa ystävä, on se aika loistava höyhen paavin hattutöyhdössä. Onneksi meidän kansamme yhtä mielellään tanssii ja laulaa kuin itkee ja rukoilee. Meillä ei siis vielä ole syytä heittää kirvestä kaivoon.»
Molemmat nauroivat ja pieni ministeri sanoi: »Paitsi sitä, on helppo muuttaa uskonnollinen juhlakulkue valtiolliseksi. Ja Vatikaani vetää aina yhtä köyttä kapinallisten puolueitten kanssa ja saarnaa tottelevaisuutta ainoastaan paaville.»
Paronin saappaiden narina lakkasi, ja hän ojentautui suoraksi virkatoverinsa eteen.
»Tarkastakaa ilmiöitä hyvin», sanoi hän, »ja jos huomaatte ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan, että Vatikaani vehkeilee yhdessä Rossin kaltaisten henkilöiden kanssa taikka tietää mitään hankkeista, jotka tarkoittavat vallankumousta tai kuninkaanmurhaa, niin antakaa heti tieto siitä. Suojeluslait perustuslaillisessa maassa voidaan muuttaa, ja silloin ehkä muutamat noista ylhäisistä ja alhaisista herrasmiehistä, jotka koettavat elää valtakunnan onnettomuuksista ja luulevat tarkoin tietävänsä Luojan tahdon ja tarkoitukset, ehkä käsittävät, että heidän täytyy ryömiä polvillaan Santa Scalaansa… ja tulla alas sieltä nurin niskoin.»
Paronin kasvot olivat äkkiä kalvenneet vihasta ja hänen pieni virkaveljensä katsoi häneen huolestuneena. Samassa astui eräs kirjuri sisään ja ojensi paronille nimikortin. Paroni työnsi silmälasejaan ja luki:
Monsignor Mario
Cameriere Segreto Partecipante
di Sua Santitá Pio X.
Vaticano.
* * * * *
»Pyhä Antonius! Enkeli taivaasta…» mutisi pieni ministeri.
»Tahdotteko ehkä…»
»Tietysti», sanoi pikku ministeri ja poistui huoneesta.
»Käskekää sisään monsignor», sanoi paroni.
VIII.
Monsignor oli nuori, solakka, melkein hento mies, jolla oli ohut musta tukka ja suuret, älykkäät silmät. Astuttuaan sisään pitkässä mustassa päällystakissaan, joka peitti hänen munkkiviittansa, hän kumarsi ja katsoi hitaasti ympärilleen huoneessa. Hänen ilmeensä sanoi, että hän oli kuin lammas, joka kulkee portista, missä koirat ehkä vainuavat, ja hänen liikkeensä sanoivat, että hän oli pakeneva heti, jos mitään vaaraa oli olemassa.
Paroni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja istukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni istuivat vastakkain pöydän ääressä.
»Kunnianarvoisa ja ylhäinen henkilö on lähettänyt minut tänne…»
»Sanokaamme paavi», virkkoi paroni.
Nuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan varoituksen ja neuvon sanan.»
»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä olisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan aikaisemmin — papistolle ja kansalle.»
Monsignor nosti katseensa ja odotti.
»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin hyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi kiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole tehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies itse on vaiennut.»
Nuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette vääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu enemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä, josta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen mielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä niihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja innostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen lisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden surullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»
Paroni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin kunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi hänen järkeään ja mielipiteitään.»
Monsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan ristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»
»Sanokaamme mielipiteen kanssa», sanoi paroni kohteliaasti.
»Minua on käsketty ilmoittamaan, että pyhällä isällä on syytä uskoa, että vielä vaarallisempi kapina on odotettavissa, ja hän neuvoo teitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin julkisen järjestyksen turvaamiseksi ja verenvuodatuksen estämiseksi.»
Paronin kasvot eivät liikahtaneet vähääkään.
»Jos pyhällä isällä on erityisiä tietoja suunnitellusta kapinasta…»
»Ei erityisiä, ainoastaan yleisiä, mutta hän tietää kumminkin tarpeeksi voidakseen varoittaa teitä olemaan varustettuina.»
»Kuinka kauan pyhä isä on tiennyt tuosta?»
»Ei kauan. Vasta eilisaamuna hän kuuli siitä», virkkoi monsignor ja peläten sanoneensa likaa hän lisäsi. »Mainitsen tämän ainoastaan osoittaakseni teille, että pyhä isä ei ole menettänyt yhtään aikaa.»
»Mutta jos pyhä isä tietää, että kapinaa on suunniteltu, voi hän epäilemättä antaa meille tarkempia tietoja siitä.»
Monsignor pudisti päätään.
»Tarkoitatte, että hän ei tahdo.»
»En. Vaikka pyhällä isällä ei liene mitään syytä kiitollisuuteen hänen majesteettinsa hallitusta kohtaan, surisi hänen isällinen sydämensä, jos hän saisi kuulla, että hänen lapsensa, vaikkapa kaikkein tylyinkin niistä, saisi kärsiä turhaan.»
Paroni hymyili jäistä hymyään. »Se on hyvin kaunista», sanoi hän, »mutta ehkä hieman epäselvää, mitä itse ajatukseen tulee, eikö niin?»
Nuori pappi alkoi tulistua. »Tuo mies koettaa suututtaa minua saadakseen minut puhumaan», ajatteli hän, ja kristillinen laki, jonka hän oli ottanut ohjeekseen, auttoi häntä tukahduttamaan vihansa.
»Olen sanonut asiani eikä minulla ole muuta lisättävää.»
»Tuleeko minun siis ymmärtää, että ilmoitus, jolla hänen pyhyytensä on kunnioittanut minua, annettiin hänelle salaisuutena?»
»Niin. Se annettiin salaisuutena, ja siitä syystä en voi antautua enempiin selityksiin.»
»Se oli siis rippisalaisuus?»
Monsignor nousi istuimeltaan. »Teidän ylhäisyytenne ei voine täydellä todella luulla sellaista.»
»Tarkoitatte, että se ei ole rippisalaisuus?»
»Tietysti ei.»
»Siinä tapauksessa hän voi kertoa kaikki, jos hän vain tahtoo.»
Monsignor kiivastui. »Pyhä isä sai tietonsa siten, että sitä on pidettävä melkein yhtä pyhänä ja loukkaamattomana kuin rippisalaisuutta.»
»Mutta tottelevaisuus paavia kohtaan vapauttaa kaikesta muusta vastuunalaisuudesta. Hänen pyhyytensä sanoo vain 'puhu', ja silloin kaikkien uskollisten lasten täytyy totella.»
»Monsignor joutui hämilleen. Asian kertoja ei ole edes katolilainen, eikä paavilla ole siis mitään oikeutta käskeä häntä.»
»Se on kai nainen», sanoi paroni, ja nuori pappi painoi alas päänsä.
»Se on siis nainen, joka ei ole katolilainen ja joka kävi pyhän isän luona eilisaamuna Vatikaanissa, eikö niin?» jatkoi paroni.
»En kiellä enkä myönnä.»
Paroni oli hetken puhumatta mitään, mutta hän katsoi tuikeasti silmälasiensa yli punastuvia nuoria kasvoja, jotka olivat hänen edessään. Sitten hän sanoi tyynesti:
»Monsignor, paavin ja hallituksen keskinäinen suhde on hyvin arka, ja jos jotakin tapahtuisi, joka lisäisi ristiriitaa, voisi siitä olla seurauksena kamala veljestaistelu.»
Monsignor koetti tyyntyä eikä virkkanut mitään.
»Mutta olkootpa nuo suhteet millaiset tahansa, pyhä isä varmaankaan ei tahdo suojella järjestyksen rikkojia, jotka iskevät kirveensä yhtä paljon kirkon kuin valtionkin sydänjuuriin.»
»Siitähän syystä minä nyt juuri olen täällä», sanoi monsignor.
»Monsignor», jatkoi paroni, »jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi kuninkaan persoonaa vastaan, ei hänen pyhyytensä voine tahtoa, että jonkun — minun esimerkiksi — on pakko parlamentissa ja Euroopan hallituksien edessä sanoa: 'paavi tiesi kaikki edeltäpäin, mutta koska hän ei tahtonut ilmaista hankkeen yksityiskohtia, on Vatikaanin kunnianarvoisa isä ollut murhaajien apuna.’»
Nuori pappi kiihtyi yhä enemmän. »Paavi», sanoi hän, »ei tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut».
»Monsignor, paavi tietää yhden seikan vielä. Hän tietää, kuka hänelle kertoi. On välttämätöntä, että hallitus myöskin saa tietää sen voidakseen itse arvostella, minkä laatuinen tuo salaliitto on ja miltä taholta sitä on odotettava.»
Monsignor vapisi kuin vangittu lintu. »Minä olen sanonut asiani ja lisään ainoastaan, että lähettämällä minut tänne hänen pyhyytensä tahtoi estää rikosta eikä auttaa teitä keksimään rikoksellisia.»
Paronin silmälasit putosivat nenältä, ja hän puhui terävästi ja pontevasti: »Hallituksen täytyy ainakin saada tietää, kuka se nainen oli, joka kävi hänen pyhyytensä puheilla Vatikaanissa eilisaamuna ja sai hänet uskomaan, että vaarallinen kapina on tekeillä.»
»Sitä teidän ylhäisyytenne ei koskaan saa tietää.»
»Siis tuo asia on non-possumus?»
Monsignor oli poistumaisillaan huoneesta, kun paronin sihteeri avasi oven ja ilmoitti:
»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»
Monsignor sävähti ja aikoi poistua.
»Pyytäkää häntä astumaan sisään», sanoi paroni. »Odottakaa hetkinen, monsignor.»
»Olen sanonut kaikki, mitä saan sanoa, enkä voi virkkaa sen enempää.»
»Älkää sanoko niin, monsignor. Kyllä aina voi sanoa… Ah, Donna Roma!»
Roma oli astunut huoneeseen jäykkänä ja arvokkaana.
»Sallikaa, Donna Roma, että esittelen monsignor Marion Vatikaanista», sanoi paroni.
»Se on tarpeetonta», sanoi Roma. »Tapasin monsignorin eilisaamuna.»
Nuori pappi oli niin hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan.
»Kunnioittava tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi paroni hymyillen, »ja pyydän teitä sanomaan hänelle, että hallitus on tekevä velvollisuutensa valtakuntaa ja sivistynyttä maailmaa kohtaan ja luottaa paavin avustukseen».
Monsignor Mario poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.