KUUDES LUKU
Nu ja leijona
Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut, vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten vuorten häämöittäviä ääriviivoja.
Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä, oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan — jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi, että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.
Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi! Hänen täytyi!
Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen; hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.
Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla. Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.
Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.
Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät, ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät, kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.
Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul, eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen, epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.
Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään. Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa, yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten. Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti peruuttamattomalta.
Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö, tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.
Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen hyppäyspiiriin.
Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa kohti — ja sitten hän pyörtyi.
Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden, hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti aseensa ja ampui.
Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.
Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti, sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton. Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi, ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko ruumiin pituudelta.
»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu nyökäytti päätänsä.
»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.» Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä »vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.
SEITSEMÄS LUKU
Victoria noudattaa kutsua
Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella juuri ruokasalin edustalla.
»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»
Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.
»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»
Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison heittoaseen painoa.
»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa, sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»
Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen, Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»
Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa, ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.
»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin mahdollista.»
Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi, että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.
Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies, ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä mudassa.
Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän mielin määrin mitä vain haluaa.»
Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.
»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»
Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.
Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita paljaan jalan jälkiä.
»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista. Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti, kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut kadota?»
Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen täytyi mennä.
Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin — hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.
Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.
»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»
Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle, kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.
Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä, mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.
Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja astui ääneti parvekkeelle… Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan. Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle, missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata, tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa, laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti etelään käsin.
»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.
Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.
Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso, uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.
Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä vierähtänyt sillä välin?
Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.
Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen, jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt. Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse, ja sitten hiljaisuus.
Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille; mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa, ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.
Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.
Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen. Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.
Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja huokaus.
»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.
»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.
Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan suulle.
Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja suuteli hänen poskeaan.
Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi, ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä. Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan, vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien huulten väliin.
Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen. Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui jälleen pitkäkseen.
KAHDEKSAS LUKU
Arabialaisien sieppaamana
Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut tulla vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan taasen vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti nukkujan kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti muutamia minuutteja, yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin oloihin, jotka ympäröivät häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen — amerikkalainen tyttö, Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei kyennyt selittämään, ken tai mistä oli Nat-ul, muuten kuin että Nu rakasti häntä ja että hän vastasi Nun rakkauteen.
Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen keskelle. Hän oli yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen oivaltaakseen, että hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa hänet menneestä elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen. Kumartuen alas miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja meni ulos, ja kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle, sillä hän oli janoissaan.
Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat esiin luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä toisille takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren ulkonemaa, jonka juurta he olivat taivaltaneet.
Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän kurottautui kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen, varoittava murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän näki, tuskin kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista arabialaista ja heidän takanaan puolisensataa mustaihoista alkuasukasta. Kaikki olivat asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he olivat, ja yksi arabialaisista oli suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.
Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan häntä turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten puhui arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä, yksi kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään tyttöön tähdättynä.
Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän arabialaisen kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä kaikin voimin Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi hänen jalkoihinsa äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä syöksähtivät paikalle ja ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua hänet laahattiin kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.
Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli oppinut hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun hän havaitsi tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä virnistys hänen pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti, kuinka erään toisen arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli käynyt sen jouduttua tuon englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus osittaiseen kostoon. Hän viittasi seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei sopinut vitkastella tässä heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta olivat eksyneet harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.
Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain, että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana hänen ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle, »Sinusta saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin hovissa Tagwaran pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi kuitatuksi! sen velan, joka minun on maksettava englantilaiselle». Ja niin katosi Victoria Custer ihmisten ilmoilta wazirien villin maan rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä salaista tietä, jota he matkasivat pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella sijaitsevaan maahan.
* * * * *
Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan, joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa odottaen näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen omien kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään muita kuin hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä puolittain nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul oli ollut hänen luonaan vain hänen unennäössään.
Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea tytön viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän hänen hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista, ja hän tunsi sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen ihanan tuoksun. Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti katkeran pettymyksen ja kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen puolittaiseen tiedottomuustilaan ja hourailuun, niin ettei hän tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka hiipi varovasti hänen piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän jälkeen.
Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow ja puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä he olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen isojen kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet vastatallatun polun, joka vei ylemmäs luolalle.
Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa, sillä hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin; mutta kun hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon, huomasi hän erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja sitten pahoin aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä olisi ollut Victoria, kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien ihmisten keskuudessa sattuu naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.
Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt kuivista oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan sisustaa muutamia sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies oli ainoa olento luolassa ja että hän oli avuttomana kuumeen kourissa. Hänen vierellään näkivät he kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan veijarin» — jokainen heistä tunsi sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?
»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää khaki-viitalta.»
Barney veti sen esille ja kohotti ylös.
»Hyväinen aika!» mumisi Curtiss. »Se on Victorian.»
»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.
Curtiss veti revolverinsa ja astui lähemmäs tiedotonta Nu'ta.
»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry tieltä, Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»
»Ei», sanoi Barney levollisesti.
»Miksei?» kysyi Curtiss, yrittäen tunkeutua Custerin ohi.
»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se on kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta ihmistä.»
»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti. »Hänet pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi luullut sinun puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala yksin tietää, minkä hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi Victorian.»
»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä, onko Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut avuttomana kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava, jonka luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa tuosta vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain minulla oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin, en usko tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»
»Mitä tiedät hänestä?» kysyi Curtiss.
»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän, paitsi ettei kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»
»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen tappaminen kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti vetänyt sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos sallimme teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan mahdollisuuden päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»
Heidän keskustellessaan hiipi luolaan susikoira Terkozin laiha hahmo. Arabialaisen isku ei ollut surmannut sitä, ja sen päälle kaadettu aimo annos kylmää vettä oli jouduttanut sen virkoamista. Se nuuski vikisten ympäri luolaa ikäänkuin Victoriaa etsiskellen. Miehet seurasivat sitä ääneti, kun Brown oli sanonut: »Jos tämä mies on tehnyt pahaa miss Custerille ja heittänyt ulos Terkozin, niin eläin tahtoo kiihkeästi kostaa. Pitäkää sitä silmällä, ja jos Curtiss on oikeassa, ei kenenkään meistä tarvitse toimia kostajana sisarenne puolesta — Terkoz huolehtii siitä. Tunnen sen.»
»Jätämme sen Terkozin tehtäväksi», sanoi Barney luottavasti.
Kun eläin oli kiertänyt koko luolan ympäri, nuuskien kaikki loukot ja halkeamat, tuli se jokaisen katselevan miehen luo ja nuuski kaikkia tarkasti. Sitten se asteli suoraan tiedottoman Nun viereen, nuoli hänen poskiaan ja laskeutui maahan hänen viereensä, painaen päänsä miehen rinnalle, niin että sen hurjat, susimaiset silmät olivat suuntautuneina suoraan ja tarkkaavina sitä vastapäätä seisoskelevaan miesryhmään.
»Katsokaas», virkkoi Barney, kumartuen ja silitellen eläimen päätä.
Koira uikutti hänelle; mutta kun Curtiss lähestyi, nousi se niskakarvojaan pöyhistäen ja murisi hänelle pahaenteisesti, seisten poikittain Nun ruumiin päällä.
»Teidän on parasta pysytellä loitolla siitä, Curtiss», varoitti Brown. »Sen mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat aina olleet omituisia, ja se on peräti pahasisuinen olio, jos sitä vastustetaan. Se on jo tappanut yhden miehen — ison wainbol-keihäsmiehen, joka väijyskeli Greystokea pohjoisessa maassa viime syksynä. Katsotaanpa, suhtautuuko se samalla tavoin meihin muihin.» Mutta toisen toisensa jälkeen salli Terkoz lähestyä Nu'ta — vain Curtiss näytti kuohuttavan sen villiä suojeluvaistoa.
Kun he keskustelivat lähimmän tulevaisuuden suunnitelmista, aukaisi Nu silmänsä tullen tajuihinsa. Nähdessään vieraat olennot ympärillään hän nousi istualleen ja tavoitti keihästään; mutta Barney oli kaiken varalta korjannut tämän aseen samoin kuin veitsen ja kirveen hänen ulottuvillaan.
Kun luolamies kohottautui istumaan, laski Barney loisen kätensä hänen olkapäälleen. »Emme tee sinulle pahaa», sanoi hän, »jos kerrot meille, miten on sisareni käynyt». Ja siirtäen sitten huulensa lähelle toisen korvaa hän kuiskasi: »Missä on Nat-ul?»
Nu käsitti vain yhden ainoan sanan, Nat-ul; mutta ystävällinen äänensävy ja hänen olkapäällään lepäävä käsi vakuuttivat hänelle, ettei tämä mies ollut vihollinen. Hän pudisti päätänsä kieltävästi. »Nu ei ymmärrä vieraan kieltä», sanoi hän. Ja sitten hän teki saman kysymykset kuin Barney: »Missä on Nat-ul?» Amerikkalainen kykeni tajuamaan vain nimen, mutta jo sekin ilmaisi hänelle, että tässä oli tosiaan hänen sisarensa unien mies.
Kun kävi täysin selväksi, ettei mies kyennyt käsittämään mitään, mitä he puhuivat hänelle, ja ettei hän voinut lähteä liikkeelle, päätettiin! hänet lähettää uudistaloon muutamien alkuasukaskantajien mukana, jotka kuuluivat seuraan, ja muut taas jatkaisivat kadonneen tytön etsiskelyä; Terkoz salli heidän nostaa Nun käsivarsilleen ja viedä hänet ulos, missä hänet laskettiin karkeatekoisille paareille, jotka kyhättiin kokoon satulapeitteestä ja kahden heitä seuranneen wazirimetsästäjän keihäästä.
Barney tajusi, että tämä mies voi tarjota avaimen Victorian olinpaikkaa koskevan arvoituksen ratkaisuun, ja senvuoksi, peläten, että mies ehkä yrittäisi paeta, hän päätti seurata häntä itse tietäessään, että hänen sisarensa etsintä sujui yhtä hyvin ilman häntäkin. Sillä välin hän saattaisi keksiä jonkin keinon, jonka avulla voisi päästä lähempään kosketukseen vieraan kanssa.
Ja niin he lähtivät matkalle uudistaloa kohti. Neljä puolialastonta mustaihoista kantoi karkeatekoisia paareja. Toisella sivulla asteli susikoira Terkoz ja toisella Barney Custer. Neljä wazirisoturia seurasi heitä.
YHDEKSÄS LUKU
Nu lähtee etsimään Nat—ulia
Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli odotettavissa — orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä tavoin sikäli kuin Nu tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi aina tilaisuus pakoon. Jos kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan kestää yksinäisyyttä vieraassa maailmassa kaukana omasta kansastaan ja verrattomasta Nat-ulistaan, jonka hän näki nyt vain unissaan.
Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista. Mies oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista, että tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan varmasti nähnyt hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli tappanut pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei ollut unta, siitä oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin olla vankina.
Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin se olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja asusti Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa, olisi ahmaissut moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä Uu! Uun aivastuskin olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle, minne Uu ei uskaltanut tulla suuren painavuutensa takia. Se maailma oli merkillinen, mihin Nu havaitsi joutuneensa. Seutu näytti hänestä melkein autiolta, ja sittenkin hän oli troopillisen Afrikan sydämessä. Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä — hänen tappamansa leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai Greystoke koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan auringon hehkussakin.
Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi iso, pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!
Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja, jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä kuulanhaava, joka oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten, oli tulehtunut; mutta vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen toipumisensa oli nopeata, sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin täysin terve.
Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen ystävänsä olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän elätti itsessään sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän salaisuuden ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan, joka oleili toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan huoneeseen. Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney oleskeli öin päivin potilaansa vuoteen lähettyvillä.
Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa. Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia tarpeitaan englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä Barney vain yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle hänen tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.
Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria Custerin, ja kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että heidän piti itse ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä puheitta, vaati hän nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään paikkaan, mihin sivistynyt maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston, ja jätettävä viranomaisten käsiin.
Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt odottaa, kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he voivat ottaa hänet kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen olisi toimittava kuulustelun tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen ja hänen sisarensa välillä oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön side, eikä liioin sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen sisarensa hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun. Barney oli rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää, että niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.
Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se, että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä Barneyn nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta Nu ei näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli ilmeisesti hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä talossa, mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon muita asukkaita.
Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän luolaan, jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney odotti miehen mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä tuli Curtiss Nun luo, joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Nu'lla oli khaki-puku — muuan Greystoken vanha vaatekerta, avarin, mitä talossa oli, mutta ei vähääkään liian avara. Curtissin lähestyessä käänsi susikoira pienet, hurjat silmänsä häneen siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi. Nu laski saappaaseen pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä hyökkäämästä.
Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän vihasi Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti siltä kuin hänen vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi ollut mitään tekemistä sen hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun kiukun kanssa, että mies oli rikollisen tietoinen Victoria Custerin kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen eteen.
»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut kintereillä.»
Nu nyökkäsi. »Mitä voi Nu kertoa sinulle?» kysyi hän.
»Voit sanoa minulle, missä on miss Custer», vastasi Curtiss.
»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss
Custerista.»
»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»
Nu kohosi hitaasti seisaalleen.
»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea, mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta ja äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»
»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä kirottu valkoihoinen neekeri.»
»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä on 'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä äänesi sävystä, Curtiss.»
Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys miesten asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä estämään murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi paikallaan, niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen asento muistutti eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan pantterin asentoa. Curtissin käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney astui heidän väliinsä.
»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä, ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki mielihalunsa, ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta mieheltä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli kohdannut vastuksia ja pettynyt, oli Barney havainnut hänessä luonteenominaisuuksia, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet. Hänen ahdasmielinen ja järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä kohtaan oli ensiksi herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä luonteensuuruudesta. Ja sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista synneistä — oli Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat olivat olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta työstä, minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.
Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen olkapäälle.
»Mitä merkitsee 'valehtelet', Custer?» kysyi hän.
Barney yritti selittää.
»Ymmärrän», virkkoi Nu. »Entä mitä on 'neekeri' ja 'herra'?»
Taasen Barney pani parastaan selittääksensä.
»Kuka on miss Custer?» kysyi Nu.
Barney katsoi mieheen hämmästyneenä.
»Etkö tiedä?» kysyi hän.
»Kuinka voisin tietää sitä?»
»Hän on minun sisareni», virkkoi Barney katsoen tiukasti mieheen.
»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar,
Custer.»
»Etkö tuntenut sisartani, Nat-ulia?» huudahti Barney.
»Nat-ulia!» riehahti mies. »Nat-ul sinun sisaresi?»
»Niin. Luulin sinun tienneen sen.»
»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla ollut muita veljiä».
»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»
»Hän oli Nat-ul.»
»Missä hän on?» huudahti Barney.
»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin takaisin.»
»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää välit tämän miehen kanssa.
»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen partaalla. Miten kävi hänen?»
Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.
»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli siellä minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän on mennyt pois, ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään tekemättä sillä aikaa kun hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin ja suojattomana. Tai», jatkoi hän, käyden hieman toivehikkaammaksi, »hän onkin löytänyt tien meidän oman kansamme luo luolille, rauhattoman meren rannalle. Mutta kuinka hän olisi voinut? En edes minä, mies ja suuri metsästäjä, saata edes aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen minulle?»
Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan. Hän ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa häntä. Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella miehen tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin vähän, jos ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä. Muuta selitystä ei voitu antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli viittaillut, ryöstänyt hänet bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja vienyt keihäänsä ja tytön viitan mukanaan takaisin luolaansa; mutta tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä eläimen ilmeistä uskollisuutta miestä kohtaan.
Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi häntä. Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.
»Mitä etsit?» kysyi amerikkalainen.
»Keihästäni», vastasi Nu.
»Mitä sillä teet?»
»Lähden etsimään Nat-ulia.»
Barney laski kätensä toisen olkapäälle.
»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni — sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»
Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»
Barney veti esiin revolverinsa. »Tämä», sanoi hän.
Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.
»Voin odottaa, hänen tähtensä», virkkoi Nu.
»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin. Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua, joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti. Jos olisin sinun asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin pysäytettäväksi: — se on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja melkein yhtä hirvittävä.»
Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että Nu näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä hän lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja veti telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli, että vain voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä herättämättä, vaikkei Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin riippumaton viereen.
Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen
hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa
Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan.
Eläin kohotti päätänsä.
»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin varovasti jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran syliinsä. Eläin kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen poskiaan. Nu hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua.»
Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle, nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan. Äänettömästi hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi hiljaa ulkopuolelle parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin maahan, käskien sitä odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan bungalowin arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä myöhemmin loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot trooppisessa kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria kohti.
KYMMENES LUKU j
Jäljillä
Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella puolella olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen keskelle lattiaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi ulos arkihuoneeseen ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli etsiskely käynnissä, mutta ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä Terkoz-vartijasta löydetty.
»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä, että Terkoz nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä sitä paikkaa, missä lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan arabialaisen iskusta yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.
Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun pään, jonka oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse pesään. Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja Nu tajusi, että hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea se pilaantumattomana tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta isot miekkahampaat olivat jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti edelliset, kiinnittäen ne vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset luolan ulkopuolelle, missä korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi lihasta Nun palattua, sillä hän ei halunnut ottaa päätä taatakseen lähtiessään etsimään Nat-ulia.
Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille, ja merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä kärsimätön eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi villiä saalistajaa arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin jälkiä pitkin. Vaikka polku oli vanha, oli se kuitenkin kyllin selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain hieman tarkempi kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti melkein yksinomaan paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä keksivät, jättäen jälkien vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin hänellä oli ollut tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien kanssa satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston halki, tai mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa karkeatekoisen tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira voisivat nukkua rauhassa koko yön.
Nu näki ihmeellisiä asioita, jotka täyttivät hänet kummastuksella ja lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty toiseen maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä, ja muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli jäljellä vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa voitiin nähdä vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.
Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka palauttivat hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet olivat pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään, eivätkä läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin ainoatakaan huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt kuolinkamppailuun ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se kohtasi — tietenkin sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa vastustajansa surmaamisesta. Oli tosin ollut pienempiä ja arempia eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken aikansa siepatakseen henkensä pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan samoillessaan tuon hurjan aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt, yrittäessänsä alinomaa paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja valtavankookkaita lihansyöjiä ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut muodostivat suunnattoman verkon navalta navalle.
Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin muulloin kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän oli mennyt näiden pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman ohi kymmenkunnan askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet pieniä siansilmiään ja katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia edestakaisin karkoittaakseen piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten puiden oksia.
Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden ruumiiden hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä hyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi tuskin elämisen arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa peninkulmia kohtaamatta ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi.
Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin oli tuntiakaan kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt Nun katoamisen, kun muuan alkuasukaslähetti oli rientänyt pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta apua eräiden orja- ja norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen, jotka hävittivät parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät nuoret miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli nuori, valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa. Valkoiset miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat tuliluikkujaan ja ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän mustaihoiset palvelijansa olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä. Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin kiiltävät, ebeninväriset soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä raakalaisten sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja myrkyttivät nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.
Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä ja osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten jäljillä. Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan sydämen läpi ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen, kivikärkisen keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu viipaleita, ja vatsa oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui tutkimaan maata härän ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi Greystokeen ja naurahti.
»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa ruumista.»
YHDESTOISTA LUKU
Naisen ryöstö
Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin vankina, mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia vaivoja lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä hänen oli sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka vielä olivat elossa, ja hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin itsensä, sillä vanha, ovela sheikki käsitti, että mitä paremmassa kunnossa hänen vankinsa oli, sitä parempi hinta hänestä saataisiin sulttaani Fuladin hovissa.
Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi Abul Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän hänelle yhä vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi hänet kokonaan.
Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön arvonantoa häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän vihdoin puhui rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa pois hänestä, pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs hänen rinnallaan.
Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia. Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen jälkeen monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä hän tiesi tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.
Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti, mutta se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin ne kärsimykset, joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken valveilla-olonsa ajan hän hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei keksinyt ainoatakaan, joka ei olisi kohdannut voittamattomia esteitä.
Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos hän säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä, niin mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä tietä loordi Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni määräämään oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin kauhut, jonka varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen silmäinsä edessä, tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi. Kun hän näki orjia, jotka kantoivat raskaita norsunluu-, teltta- ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän julmasti, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka seurasivat väkivaltaista tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään, ahdistivat hänen sydäntään ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden ihmisen hahmoon pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja pelkureita manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman ilkivaltaisesti kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän käsiinsä.
Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan ja kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat lujaa vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä vastaan itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä kierroksen ja mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia seuralaistaan.
Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi Abul Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin myös valkoinen tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin edelle, kun taas arabialaiset manyema-soturit muodostivat jälkijoukon torjuakseen takaa-ajavia villejä.
Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän tien, jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta; mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti, niin kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei ennen kuin olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui sentähden hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse Victoria Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.
»Mene Ibn Aswadin luo», sanoi hän. »Hän kutsuu sinua.»
Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram», sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta sinun jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram, ja veti miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn liipasimesta, pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen arabialaisen vatsasta. Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies maahan aasinsa selästä.
»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.
Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät liikkeelle kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka melkein tyyten estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua, mutta alkuasukasten hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä. Viidentoista minuutin kuluttua he kaksi tulivat jälleen polulle, jota olivat noudattaneet kylää lähestyessään, ja pian kävi taistelun melske heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se häipyi kokonaan etäisyyteen.
Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua, jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.
Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa. Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.
Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui tyttöön.