KAHDESTOISTA LUKU

Luolamies löytää naisensa

Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle, että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut. Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset, joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse, se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut, kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle, jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin. Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen, ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan päässä saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla; mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin, mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta — vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti, heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki, tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla, yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan, seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen, rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa, lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin, mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen. Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut — kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan, mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta, johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa, missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen, kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme, toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään, niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa, etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta, kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.

KOLMASTOISTA LUKU

Viidakko

Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin ahdistivat hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten ja wazirien syliin.

Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan nyt ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi, että Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti vasta joku tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään häntä.

Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.

Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.

Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi hänen piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä seisoi villi mies. Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen painavan keihäänsä varren maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko ja miehen kasvojen ilme paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss vetäytyi taaksepäin, jääden odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän tiesi tapahtuvan. Aavistuksen hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.

Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja käsitti uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä, ja kirkaisten heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun kimppuun ja sysäsi keihään syrjään.

»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä ja onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli tullut takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.

Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä he kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli paennut; kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä, joka ryntäsi viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään kylmäverisesti tummatukkaista jättiläistä selkään.

Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä sitten seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.

Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen, viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka salpasi hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia, huitoen hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä lepäsi Abul Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa juuressa, oli pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja kurkku villien torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso, laiha susikoira ja pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti veriset hampaansa, äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten ja katosi viidakkoon.

Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz oli kadonnut.

Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi etsiskelyä? pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä. Kummassa olisi tyttö onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa viidakossa, joka oli ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko sivistyneiden ihmisten vieläkin armottomammissa olinpaikoissa?

TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Jälleen luonnonmullistus

Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa riistääkseen hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli, paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi, kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla, jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin. Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa, vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat pimeään ja pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat, sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.

TOINEN LUKU

Takaisin kivikauteen

Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan; vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi etsiä toisia luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla, ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet, pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin. Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä, suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta. Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia luolia.

— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat mustia.»

»Mustia!»

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja tappoivat ne pitkän matkan päästä.»

»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.

Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.

»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa, sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen, kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen, veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen, kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut. Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen, miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan. Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi. Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin, kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja somistivat naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää, oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä. Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään. Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen, mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita; heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten
pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet.
Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat
Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi. Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä. Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa. Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon, toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta. Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä. Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne, jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin. Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».

Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä — hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten joukkoon, sillaikaa kun miehet ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa. Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen — viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle, missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan päässä pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi, ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen, mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa. Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja. Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi, että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa, mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.

KOLMAS LUKU

Iso luolakarhu

Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan, missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä! Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta, sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen. Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta — tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen, joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi. Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita, onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä, sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän mukaansa».

Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.

»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä kalliot repeile ja kaadu».

Nu pujottautui ketterästi maahan.

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään. Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli väkevämpi kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään. Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun. Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset, kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta, missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä, olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin, päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin äänettömästi kuin alkuajan ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka uskalsi ahdistaa sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi helposti saavuttaa heidät.

* * * * *

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja lannistaakseen hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten, kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä. Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä, että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua. Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli. Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää. Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia, ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään uneen.

* * * * *

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään, seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa. Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään, sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan. Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja, mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi hänet alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen vuoren juurta pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa, sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat, lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan, ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään, poispäin kansastansa ja Nu'sta.