language: Finnish

IKUINEN RAKASTAJA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Meltti

Kariston nuorisonkirjoja 72

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS

I OSA

   I Niokeneläinen Nu.
  II Maanjäristys.
 III Nu Nukkuja herää.
  IV Salaperäinen metsästäjä.
   V Tarkkailija.
  VI Nu ja leijona.
 VII Victoria noudattaa kutsua.
VIII Arabialaisten sieppaamana.
  IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia.
   X Jäljillä.
  XI Naisenryöstö.
 XII Luolamies löytää toverinsa.
 XII Viidakko.

II OSA

   I Jälleen luonnonmullistus..
  II Takaisin kivikauteen.
 III Iso luolakarhu.
  IV Veneenrakentajat.
   V Nun ensimmäinen merimatka.
  VI Ihmisenmuotoiset apinat.
 VII Eläintulet.
VIII Paaluun sidottuna.
  IX Taistelu.
   X Gronin kosto.
  XI Metsähärät.
 XII Turin petos.
XIII Nat-ul epätoivoisena.
 XIV »Olen tullut pelastamaan sinua».
  XV Mitä luola paljasti.

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Niokeneläinen Nu

Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä, herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä, mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän, täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava, kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen käydessään kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä, hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin, mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle, ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen, rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään, niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita, joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto, epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien, yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen, jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi yöksi pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia, tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan, lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä, olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu, muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.

Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset, käyrät hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja luolamaisesta kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu, joka herättämällään kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.

Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen sitä valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien, valkoisten hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli kivikärkistä keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli perin tehokas ase sekä pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.

Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa. Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien metsästäjän kanssa?

»Nat-ulin vuoksi», mumisi Nu, sillä Uu aikoi juuri hypätä.

Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita, ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla hetkellä, että se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän voimakkaasti kuin pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin itse Uu, hypähti vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti maahan, jääden sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.

Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen lavan taakse.

Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta. Ilma tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista. Peninkulmien alalla yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien kansalaisten karvat kauhusta pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden ja synkkien lymypaikkojensa syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä katseita taaksensa sinnepäin, mistä pelottava ääni kuuluu.

Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu sinne tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.

Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa olentoa, joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien ulottuvilta. Mutta äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja lyyhistyy ihan vatsalleen. Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi piinaavaan keihääseen.

Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle tiikerin ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy keihäänvarteen, ei hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia. Hän on nähnyt, että Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia taistelunhetkiä on vielä jäljellä isossa ruhossa, jollei onnellinen keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen seinämän lävitse.

Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu keihäälle. Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon alla; sitten kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla hetkellä peräytyy Uu ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on siepannut kivisen metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy, valmiina vastaanottamaan töytäyksen.

He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen raivon karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.

Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen, ja sitten hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee viimeisen, titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.

Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison kurkun. Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa kuolleen ruumiin ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen ilmoille milloin kimeitä huutoja Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia karjaisuja — voittoisan luolaihmisen taisteluhuutoa.

Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona Zorin kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän matalaa ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta.

Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren, sillä hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen keihään tarjoamia palveluksia.

Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle. Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia, kunnes nosti vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin hän hyppäsi korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan voitonhuudon, jotta koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu Nunpoikaa suurempaa metsästäjää.

Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan auringon. Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui esiin nuoren maan uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas taivaanlaelta.

Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille, etsiskellen isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko maata, kiljumaan niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta voihkimaan ja auringon kätkeytymään.

Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään, ja saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen aseensa ja voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan suojaavaan pimeyteen.

Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama, pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää räiskettä ja jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa läpitunkemattomassa pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu, tajuntansa.

Tämä tapahtui satatuhatta vuotta sitten.

TOINEN LUKU

Maanjäristys

Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi, nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan. Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli silloin tällöin avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa, wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono, jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja, seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita, uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään, jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella. Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti, että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän, ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.' hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä, jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen, jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana, ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?» kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla, ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan. Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä miellyttäviä tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle etsimään erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut — alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli hänelle todellista ja elävää rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa, ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle. Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna, ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle. Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys, ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu lienee seurannut vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.

Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä vastaan tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä. Ihan hänen perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän veljensä syliin. Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke, jättäen reippaan »Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin, ryhtyi vaalimaan häntä.

KOLMAS LUKU

Nu Nukkuja herää

Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva kallio mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti jyristen alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti kuutamo, joka paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä, synkän luolan aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon hahmo. Se vieri alas jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka olivat suistuneet ennen sitä — joiden irralleen repeytyminen oli aukaissut luolan, missä se oli ollut.

Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana, mutta viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten se oli taasen pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi, ja yhä makasi yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat valittivat ja karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko vilisevä asujamisto lähti liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja ja kuhertelemaan, sikäli kuin ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta maanjäristyksen pelästyttäminä.

Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden päivän tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio. Se oli ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman horjuen, ja kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen pronssinväriselle iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi hänen nuoruutensa ja kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.

Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä mitä etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan aukkoon, jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän kiipesi jälleen luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita lanteita vasten hänen kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä luolaan, mutta pian hän ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään kivikärkistä keihästä, joka näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa kädessä hänellä oli suunnattoman ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen, joka muistutti enemmän aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta petoa, vaikka tuo yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen kuningastiikerin ja kotikissan poikasen.

Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut hänen keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät koskaan olisi lakanneet toimimasta.

Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli ollut olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää, että ikuisuuksia oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan surmaamansa ison pedon pesään.

Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja pensaat ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta. Hitaasti hän asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä hän oli hyvin janoissaan ja nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä syöskentelemässä lakealla tasangolla, mutta näin pitkän matkan päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita ainoankaan kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.

Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa. Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä, olisi hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli tappanut hänet ja että hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta Nun aikakauden ihmiset eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista muuta uskontoa kuin epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten myrskyjä ja maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita tuttuja tapahtumia kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden tutkiskeluun.

Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine, paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä saattanut nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan; mutta nyt ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko hiljaa huojuvine puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen alapuolellaan, missä apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut korkeita runkojaan taivasta kohti.

Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa luonnosta näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut herättyään unestansa.

Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai odottaa, kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia hedelmiä, joita parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän suuntasi askeleensa etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa, joka yksin tyydyttäisi hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina oli muutamissa paikoissa yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten puiden muodostamia rykelmiä. Pienempiä näistä oli heimon miehillä tapana hakata poikki, halaista pitkin pituuttaan kivikiiloilla, kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta kylliksi ainesta pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta nyt täytyisi Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa suuremman puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat olleet välttämättömät kiilat ja nuijat.

Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen. Joka taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei ollut koskaan kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin loisteliasta ja rehevää, mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa herättämään puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä puusta puuhun.

Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat hänelle herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään. Nu nauroi. Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan! Missään hän ei vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi voinut verrata niihin kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli käyskennellyt edellisenä päivänä.

Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä, peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi täisi hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella, saattaisi hän hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia. Mutta jostakin selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä ja suhtautuvan häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai Nun ajattelemaan, että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla toiseen maailmaan.

Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes takaisin. Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen nähden. Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi oksat, hiipi jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi irroittamaan kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta. Ensiksi hän vuoli sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta ja leikkasi sitten pykäliä vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän aukaisee varovasti raa'an jänteen, jolla keihään terä on sidottu vanhaan varteen. Veden puutteessa hän ei voi kostuttaa jännettä, minkä vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin ja sylki pehmentäisi sen. Useiden minuuttien ajan hän muovaili uuden varren teräpuolta saadakseen sen tarkoin sopimaan keihään kärjessä olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen tätä tehdessään on raaka nahka kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää sen lujasti uuden varren ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.

Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma tuntuu äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.

Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti, kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten hän puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän liittolaisensa ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta aikoja sitten menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku apina ymmärsi häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.

»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan tehnyt pahaa apinoille?»

»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka lentävät ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka pitävät kovaa melua ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä olevan niitä. Emme koskaan ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa. Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»

»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia hedelmiä voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka rannalla asustaa isäni Nun heimo.»

Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään, että vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen, ja kun ne saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin suuntiin kootakseen hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin muutamat niistä unohtivat, mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ oli puoleksikaan suoritettu, ja päätyivät vetämään toisiansa hännästä ja ilostelemaan ylemmille oksille, jopa syömään hedelmän, jota olivat toenneet noutamaan uudelle ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka kykenivät paremmin keskittämään ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne palasivat tuoden mukanaan hedelmiä ja marjoja ja lehtimatoja, jotka kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin puolinälistynyt.

Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai isosta merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.

Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä syöskentelevän, sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja luteet sopivat varsin hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen miehen täytyi saada lihaa, lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.

Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden välillä oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan tasangolla. Nu katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden loistavia juovia tultuaan niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä häntä, huitoi lihava ori hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen sattumalta päänsä ruohosta tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran enteitä ja nuuskien ilmaa tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun. Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.

Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä vainuta oli tullut likelle.

Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon. Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten pystyyn salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi kiviteräisen aseen saalistaan kohti.

Kauhusta korskahtaen peräytyi ori syöksyäkseen pakoon, mutta keihäs oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä, suistui johtaja maahan pitkin pituuttansa.

Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen ja pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja leikkasi veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.

Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin kuin hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi suoritettu, kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän tiesi, ettei ollut voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin omituista hajua. Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta toisista, lisäksi tulevista tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään, sillä khaki-puvut ja pyssyt ja hikiset satulapeitteet sekä parkitun nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa kuin heprea olisi ollut hänen korvilleen.

Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän saattoi päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja niin käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan jäljessä eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen uhatessa. Jos heitä olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään puoliaan, ei hän näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa nähneensä Nu Nunpojan pakenevan vaaraa.

Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen ihmisiä, joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta, vaipui hän mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo, voidakseen laskea voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä vaimokseen.

Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo ranta sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella: puolella, sillä sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt oli kaikki muuttunut.

Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse ei voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.

NELJÄS LUKU

Salaperäinen metsästäjä

Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa yhä vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä pelotti tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan itseään.

Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja hänen tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli katsomaan häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen ja kuiskaili jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat ahdistelleet häntä edellisestä illasta lähtien.

»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä selvästi kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman olennon, Ja kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä kihloihin mr. Curtissin enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata tunnustaa se juuri sinulle, Barney, mutta minä — minä käsitin hänet nähdessäni, että rakastin häntä — että olin hänen. En hänen vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen kumppaninsa, ja minun täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä syöksymästä yön hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä. Minun onnistui silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi, jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin ja yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman etsiäkseen ja vaatiakseen minua.

— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei ole sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella — hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen virheettömän päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita olen oppinut rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän kumartui suutelemaan minua.

— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves, ja vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.

— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että sydämeni itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen ja minä löydän hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan nimessä, että uskot minun olevan järjissäni.»

Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä hellästi.

»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi. Ravista itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa pitkälle ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki se, mitä minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia hänestä etkä tuosta nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt jostakin haltiasadusta.»

»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta mitä tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on pohdittava sitä asiaa.»

Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten menneen kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset, jotka kohottivat naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi hän sen menevän yli voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun hän vaati itsepintaisesti, että mr Curtissin oli seurattava muita miehiä, jätettiin hänet bungalowiin yksin lady Greystoken, poikasen ja palvelijoiden pariin.

Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän heitä vastaan mieletöntä vauhtia.

»Joku on metsästämässä edellämme», huomautti muuan miehistä.

»Ehkäpä saamme leijonan ampumalinjalle tuosta päättäen», vastasi toinen.

Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi Barney eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan metsästäjälle.

»Mitä tästä sanotte, Brown?» kysyi hän viitaten leikeltyyn lonkkaan.

»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota ammottavaa reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu peräpuolesta. Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi muutamien viimeisten minuuttien aikana.»

»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke, katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»

Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle kuollutta seebraa.

»Mitäs täällä on?» kysyi hän hypähtäen satulasta.

»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney, »mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».

Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen toiselle kyljelle.

»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla kuula, vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»

»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä, katsoivat toiset häneen kysyvästi.

»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa ei ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin kiidättämän ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen tekemäksi. Ainoa muu ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta keihään heittäminen seebran ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla tasangolla edellyttää melkeinpä yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän tarkkuutta.»:

»Ajatteletteko —» alkoi Brown.

»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo minulle, että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta valkoista metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas, ratsastakaamme vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä vanhasta veijarista, joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä perusteella uskallan sanoa, että kun tuomme hänet alas, niin saamme nähdä isoimman leijonan mitä ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»

VIIDES LUKU

Tarkkailija

Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi kaksi ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä, joiden kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän ajatteli heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia; mutta kun muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi takkinsa napit, näki Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja, vaikka luolaihminen ei osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat kahlehtia itsensä moisilla typerillä ja kiusallisilla verhoilla.

Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän turhaan etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken aitaukseen ja varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä jälkiään bungalowille myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.

Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä kenties jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi käsittänyt.

Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan. Mustista palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli aina vierailemassa entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille tuntematon tuoksu — sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen päässänsä kohoamaan pystyyn samoin kuin olette nähneet valkoisen miehen koiran niskakarvojen jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran erottaa intiaanin tuoksun. Ja voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi tukahduttamana tuli Nun sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun kiusoittava lehahdus, mikä pani hänen sydämensä pamppailemaan ja punaisen veren kohisemaan hänen suonissaan.

Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta kujeilua — tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen yksinäisessä sydämessään, häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä tuoksahdus puhui, Kun pimeys laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia, pysytellen kuitenkin aina tarkoin tuulen alapuolella siitä.

Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa kasvojen piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän ympärillä ja syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä ruokapaloja, jotka olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.

Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut ainoatakaan sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet ja naiset olivat syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon kummallisen luolansa aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja pakisivat, kaikin puolin kuin apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin, vaikka keskustelu oli toisenlaista kuin hänen oman kansansa, ei luolaihminen voinut olla tuntematta omassa rinnassaan kummallista kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä näiden outojen, uusien ihmisten seuraan.

Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä kohti melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua ja jonka ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa sanaa, koska ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta niokeneläiselle Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin kuin ikinä puhuttu sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul istui noiden vieraiden ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa aukon edustalla.

Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta. Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli saattanut yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat? Se oli mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella ihan Victoria Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen savukkeensa, ja liekin loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne nähdessään hypähti luolamies vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen huuliltaan: »Nat-ul!»

»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun puhuvan tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»

Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä mene, Barney», kuiskasi hän.

Barney kääntyi sisareensa kysyvin katsein.

»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin kuullut sitä?»

»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä jätä minua.»

Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan. Eräs toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei voinut arvata siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain sivistyneen, valkoisen naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu keskellä villin Afrikan yötä.

»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä mitään muuta.»

Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta, ja niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka niin usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.

Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa oiva pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha vehkeilijä», lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen vastalauseen. Mutta käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne olisi ja kuinka mahdotonta sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja astui sisälle.

Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli puolen tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä piileskelevästä villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän edellään pysytellen visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja kun he palasivat uudestaan parvekkeelle, sijoittautui se jälleen ruusupensaiden taakse. Eikä olento liikahtanut ennenkuin kaikki olivat menneet bungalowiin ja paneutuneet vuoteilleen.

Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta koskevia lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua herättävä samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi aitaukseensa. Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä ulkolaista rotukarjaa suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä myöhemmin ryntäsivät eläimet pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän, mihin ne pysähtyivät kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään petoeläimeen, joka kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen sisällä söi Nu kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin hiljaa ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin edustalle.

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen, ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta, sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.