NELJÄS LUKU
Veneenrakentajat
Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin. Hänen oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri, joka ulottui niin kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se merkitsi maailman äärtä — kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa vesiaavikkoa. Kaakossa hän saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen verhoutuneita. Ne olivat monasti keskustelunaiheena hänen kansansa keskuudessa. Mitä niillä oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin olivatko nuo asukkaat miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin sisältyi yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin kaukoputkikin.
Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan, pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun hänen katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä vatsalleen erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten omituisia hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet pitkältä matkalta. He olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, joita hän ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu vähemmän vaarallisista eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän päähineissään oli puhvelien ja antilooppien sarvia, jotka tekivät heidät mitä pelottavimman näköisiksi.
Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista, jotka oli taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti ja peitetty vuodilla ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista rungoista sekä niiden kasvien rungoista, joita sanotaan nykyään kuten Nat-ulin aikoinakin elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison kaviojalkaisen mainittua ruumiinosaa.
Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat. Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja vankempi, terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu jänneköysi, jonka loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen. Nat-ul ei tiennyt mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi usein kaloja. Välistä he tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta he eivät harjoittaneet varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt, että näiden muukalaisten keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että harppuunina.
Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä monet ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia puita, jotka he olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi, viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat hakanneet pois kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta. Pehmeämpi ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty tulia.
Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän näki miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan vedellä kaikki liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas puun keskustasta. Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle vain ohut ulkokerros tulen kovettamaa puuta.
Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä, ettei huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta oikealta puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora. Pörröinen biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi maata hänen perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo — alkuajan kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät lyhyet, lujat sarvet suorakulmiossa hänen ohimoillaan.
Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen, voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon oli pistetty kivinen veitsi ja kirves.
Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean, suloisen olennon kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti tyttöä kohti. Hän oli veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei Tur ollut nähnyt kauniimpaa naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen haluamistaan. Turin täytyi saada tyttö. Hän oli melkein saavuttanut tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen jalkansa alla.
Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja leirin välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin, olisi se merkinnyt varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän kääntyi suoraan Turin ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne sulkeutuivat puristaakseen hänet syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää ilmaa. Nat-ul oli kumartunut, luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi tavoitelevien käsien alitse ja pakeni pohjoiseen rantaa pitkin kuin pelästynyt peura.
Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin. Sadan askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi pysytellä hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat miehen väkevämmät lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän välillään ei kasvanut enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet — ja sitten!
Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän kohtasi heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi heitä nimeltä astuessaan ohitse.
Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa saveen peitetty riekko oli paistumassa.
Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti Urin päähän ja taljaan.
»Eikö Uu palannut?» kysyi hän.
»Uu ei palannut», vastasi poika.
Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja. Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan häntä samoin kuin hänen sisarensa Unakin.
»Missä on Nat-ul?»
Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään.
Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen.
Hän laski kätensä toisen olkapäälle.
»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä näin, että rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut Hudin kanssa. Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el sanoo, että Nat-ul lähti vapaaehtoisesti.»
Hän ei virkkanut enempää.
»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin, ja omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet takaisin, jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon Hudin kynsistä, niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut kuin ruvennut toisen puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä tietä he menivät?»
Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin että Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle vanhoilta asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut, että nuo kaksi olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta, hän ei saanut sen parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti väitteessään, että Nat-ul oli lähtenyt vapaaehtoisesti.
»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.
Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti Nat-ulin paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli varmempi kuin koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa palauttivat mieleen monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat jääneet huomaamatta niinä aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin. Oli ilmeistä, että Ra-el olisi halunnut Nuta itselleen.
Nuori mies palasi isänsä luo.
»Minä lähden», sanoi hän, »enkä palaa ennen kuin tiedän totuuden».
Vanhempi mies laski kätensä nuoremman olkapäälle.
»Mene, poikani», sanoi hän, »isäsi sydän seuraa mukanasi».
Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti. Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja etsiä sieltä Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen sydäntään, kun hän ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli kehittynyt paljon korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat eräänlaisen omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa omassa keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden ottaa miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän tunsi tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että jos tyttö olisi pitänyt Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut valitsemansa miehen avoimesti heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä olisi voinut paeta kenenkään miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.
Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan sijaitsevasta luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen tarjoamaan huviin, mutta hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen sointi, mikä teki hänet äkkiä valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan. Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei voinut olla epäilystäkään — tuo ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti ryömi Nu sen luolan suulle, josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet pysäytti äkkiä se näky, joka avautui hänen silmiensä eteen.
Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä. Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et voi tehdä sen pahempaa.
»Missä on Nat-ul?» kysyi Nu.
Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen päänsä syliinsä.
»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia. »Sano minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä olet tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa, niin missä hän on?»
Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.
»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois. Minä en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.
Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos tasanteelle. Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja kavuten ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna — haistellen.
Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa, ikäänkuin tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä paikkaansapitäväisyyttä meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui Rauhattoman meren rannalle.
Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen ja korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie vei etelään, ja etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille asuinsijoille johti polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä, että Nat-ul oli viettänyt yönsä sen luolan yläpuolisessa luolassa, jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli ruohovuode ja heikosti tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet hajuaistimme eivät ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle selvä ja viehättävän tuttu.
Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa oli ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla yksin ja suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia vaaroja ja lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.
Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen ne johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes ne pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa kylän ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä hommassa. Hän tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään muutamia tunteja aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli paneutunut pitkäkseen katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli. Muutamia minuutteja hän lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä ja etsien nahka- ja hakomajojen pienestä rykelmästä jotakin merkkiä, joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan siellä vankina.
Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista kapinetta saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt ikimuistoisista ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta ylätasangoilta vasta muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat hänen esi-isänsä nähneet ensi kerran valtameren. Tähän asti he eivät olleet tunteneet minkäänlaista tarvetta, joka olisi vaatinut heitä purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet joutuneet kosketuksiin veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana etelässä, Rauhattomaan mereen laskevan ison virran suulla.
Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa. Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden mahdin ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä harhailemaan ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen vaellushalu, josta niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan siitä kieltäytymään.
Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin kuin kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa puunrungossa, joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt sellaisesta työstä. Hän ei tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä, joka ei koskenut metsästyksen tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi, ettei pitänyt siitä. Hän oli metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen alkuperäisessä ja kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen halveksunta tuollaista orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun hän kiinnitti uudestaan huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin oli Nat-ul mennyt maattuaan täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri, kunnes näki merkkejä, jotka osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten hän kohtasi Turin jalanjäljet. Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti hänen sydäntään ja pani hänen ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-ulinsa oli vaarassa!
Hän näki, missä tyttö oli livahtanut miehen ohitse. Hän näki hietikossa selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen, kääntynyt sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle mieletöntä vauhtia.
Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs siitä paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti seurata niitä — merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä, yksinäiset ja pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla hietikkorantamalla.
Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot jäljet sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut takaa-ajonsa — ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä. Jalanjäljet päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon puoliväliin. Niiden ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista hietikkoa. Ne yksinkertaisesti katosivat, siinä kaikki. Ne eivät johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät ulottuneet valtamereen. Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät ikäänkuin joku rannan iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä ei ollut kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei näkynyt vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön jäljet päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies oli siepannut tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli ollut sadan askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät, eikä mies ollut siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan kyläänsä oli takaa-ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot jälkensä osoittivat, ettei hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta kantamusta.
Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin katoamisen lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni käsittämään — mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli palannut noiden muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja koversivat kaadettujen puiden runkoja.
Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat jollakin tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä hän oli; ja päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön, tajusi hän, että mies, joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä, ei helposti olisi luopunut yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli nähnyt muukalaisten naisia hänen Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan koettanut seurata ja vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt arvaamaan, ken miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle, että se oli tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.
Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti poltettavissa ja koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt tulet palvelivat kahta tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä ulkopintaa olevat puukerrokset ja samalla kovensivat jäljellejäänyttä osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis ruuhi.
Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen Toria avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi toisesta päästä, ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin. Se oli mela. Tur viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen läpi, ohjasi alkuperäisen aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle, hypähti veneeseen, tarttui melaan ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa, lähestyvää aaltoa vastaan.
Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan merelle. Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä seutuja. Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin — lentotaso ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo karkeatekoinen kaukalo.
Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät yhä pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet veivät koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen huomionsa toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan nopeasti venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska olivat hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää. Nu käsitti silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään. Hän havaitsi, että he puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt, ja hänen rohkeasta teostaan. Hän halusi kuulla enemmän. Hän ryömi varovaisesti oikealle puolen viidakkoon, kiertäen ympäri, kunnes oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan heinikon halki pientä aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet telttojensa ympärille. Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien muodostaman verhon lävitse, joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän leirin selvemmin. Hän erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset tulista, joilla öisin pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki keittotulen jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita — jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät eronneet paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa ja aseensa olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän keskustelunsa.
»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur olisi uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.
Nuori nainen kohotti katseensa, rypistäen kiukkuisesti kulmiaan.
»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian.
Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.
»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi mies. »Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin, vaikka vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi — minä puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee typerästi tuhlatessaan aikaansa moiseen.»
Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille? Kuinka voi Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei hänen kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies seurasi jotakin naista meren yli salaperäisille seuduille — naista, jonka hän vastikään oli yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä ja joka oli päässyt häneltä pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?
VIIDES LUKU
Nun ensimmäinen merimatka
Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen toisensa jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä ja harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja niitä melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät veneet pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole matkalla etäisille saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä erään veneen keulassa ja heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti syntyy veneessä ja vedessä sen ympärillä kova liike. Jokaisessa veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä, jota Nu pitää silmällä, meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka iskee huimasti vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut. Keihäsmies oli upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon eläimeen, ja taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle ulapalle. Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja toisen keihään lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi nämä ihmiset sitoivat keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki äkillisen liikehtimisen pikku venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi ahdistajiaan vastaan. Hän näki voimakkaan evän nopean iskun, kun se kohosi vedestä ja putosi hirvittävän raivoisasti veneen poikitse. Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan taistelunäyttämölle; mutta ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki hiljaista, paitsi että vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena sekä toisesta niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat. Muutamia minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen venheeseen, ja laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.
Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että he vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti kuin ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja runsaine kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.
Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas halu kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi oli toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.
Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan, kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin maata kohti leiriänsä.
Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt, heittäytyivät puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu ryömi hiljaa eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi pitkää keihästään ja kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli lakealla rannalla. Ei ollut ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän olisi voinut päästä sen luo naisten huomaamatta. Asian tällainen laita melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.
Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen takana, joka kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä käyntiään. Lapsi, joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän hännällä, kohotti katseensa ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui äitiinsä, päästäen kovan kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut liikkua enää salakähmäisesti. Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi saattanut purkautua hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta, juoksi Nu kylän läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten keskitse, jotka äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.
Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme soturia. Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin lähellä, että hän kävi Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui venheelle. Miehet ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään, mutta Nu Nunpoika oli voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun, ja ennenkuin hänen vastustajansa ehti selvitä antamaan toista huimausta, putosi Nun ase hänen kalloonsa, musertaen sen kuin jos se olisi ollut munankuori.
Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta, kun hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita vastaan. Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän naisensa kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä huudoilla miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi kohti vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien lihastensa koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin, joka aikoi juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä kellahti maahan. Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia naisten suusta. Nyt lähestyi kolmas soturi luolaihmistä, joka oli liian lähellä keihään käyttöä varten. Niin ollen miekkonen heitti pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi aseenaan. Molemmat miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien toisiaan veitsillään etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso aalto vyöryi heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä heittäessään heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin, jätti se rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan lävistetty Nu Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.
Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta kohti. Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen miehensä kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan. He olivat villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän uroksensa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa oli raivo ja viha vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään ja taisteluhuutojaan; mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan heidän kanssaan. Sensijaan hän heittäytyi aallokkoon ja yritti saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen keihäänsä oli kadonnut, mutta hän puristi kirvestään. Veitsensä hän oli pistänyt lannevyöhönsä.
He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle. Hän heitti siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä kaataa koveron pölkyn. Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan, oudon kapineen, ja suuntasi suoraan pois rannikolta, jäljitellen tarkastelemainsa miesten liikkeitä.
Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi yksin oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen suuntaan, ja niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron perään kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin hänen haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.
Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä kaula, jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi äkkiä veden pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan. Ulkonevat silmät tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio. Nu väistyi toiselle puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja kiljuen sukelsi eläin vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua veneen loiselta puolelta. Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti miestä, taasen osui veitsi sen kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle paetakseen ammottavaa kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein samassa tuokiossa kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään yläpuolelle. Nu sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran, että tuo hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan, josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se pirstonut sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui vesi valkoisena, ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia punaisia laikkoja, kun se kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan. Kun Nu meloi pois, lakkasi riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan vedenpinnalla.
Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan siellä, mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin hirvittävän meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän oli takaa-ajanut Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma siitä, että hän seurasi jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun katkelmista. Mutta yrittipä hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän voinut saada järkeänsä myöntämään mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies todella odotti löytävänsä Nat-ulin tuosta kaukaisesta maasta.
Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti vaaralliselle retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä. Vain se seikka, että saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen perikatoon. Kaikkialta merestä hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset hirviöt, jättiläismäisiä kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat matelijat kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.
Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin oli Nu noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun hän keksi toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt, että se kuului tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän riensi sen luo ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä, johtivatpa ne mihin hyvänsä.
Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja selvinä, eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin tullakseen vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet tyttöä mannermaan rannalla, olivat tehneet ne.
Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään rotkoon. Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt kiivetä vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta joka kerta hän oli luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain esteiden ja vaarojen vuoksi.
Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi mies oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa vuorten juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli tullut meren rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta, missä vuoret ja luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena kuin sääntönä, joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen kiipeilyyn.
Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata entisiä jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta ylätasangolle, joka levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki johti polku, kääntyen yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta. Jälkien äkillinen poikkeaminen oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli odottamatta kiinnittänyt miehen huomion tälle uudelle taholle ja että hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä selvää. Oliko hän saattanut keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi Nat-ulia takaa — jos nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä vallannut hänet?
Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa ilmaisi sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä, joka ei vielä aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.
Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.
Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle puolelle? pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille edulliselle paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?
Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin vuoristolainen, jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien ajanjaksojen kuluessa hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen täytyi tarttua yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua avaruudessa vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille vähäiselle alustalle, jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri tai pieni halkeama auttoi hänen nousuaan, kunnes hän ryömi partaan ylitse ja seisoi jälleen suorana tasaisella maalla.
Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta, mutta hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien löytäminen, joita hän etsi.
Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen naisen kirkaisu.
Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun
Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.
KUUDES LUKU
Ihmisen muotoiset apinat
Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää, pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan toivoa kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin onnellinen sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.
Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa ja päästä vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa. Kun hän olisi päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä mieheltä ja pidellä tätä loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita heittelemällä. Sitten hän voisi palata entistä tietä pohjoiseen, sillä oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut lähtenyt tälle taholle.
Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä. Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi yrittää.
Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa. Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti ylöspäin, ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean sydämensä kauhusta jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina iskemään väkevillä kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä matelija, jotka jo Nat-ulin aikoina olivat melkein sukupuuttoon kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.
Häntä seuraava mies huusi varoitukseksi, ja heitti väkäpäisen keihäänsä isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen, lähelle ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta ja raivosta ja hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien kynsien tarrautuvan ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään, esti niitä tunkeutumasta hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.
Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta samassa hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät ponnistelunsa olivat. Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi luolakarhu tai puhvelihärkäkin ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä ja herpautuneena odottaen loppuaan. Hän ei kyennyt edes vetämään kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli puristautunut lujasti siihen kohtaan, mihin se oli pistetty hänen lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.
Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta. Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava pää olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa viivaa korkealla ilmassa.
Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan, joka sijaitsi kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli uneksinut tästä oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa keskuudessa kierteli tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat siellä. Joskus hän oli halunnut käydä siellä, mutta aina heimon urheiden soturien suojaamana. Se seikka, että hän tulisi hirvittävälle rannikolle tällä tavoin yksinänsä, pelottavimman pedon kynsissä, joka herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli käsittämätön. Hänen järkensä oli hänen osakseen tulleen tavattoman kohtalon johdosta puolittain tylsistynyt.
Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään, louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten paljon ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon viidakon sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun se liihoitteli louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul pelokkaasti alaspäin. Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet silmänsä sen päämäärän, jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt joutuisaa tietään — hirvittävään ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti häntä siellä.
Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten jo ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.
Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti otteensa Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten sikiöiden keskelle, pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois etsimään omaa ateriaansa.
Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä huolimatta ne olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen, terävine kynsineen ja voimakkaine pyrstöineen.
Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto, taisteli Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä olisi riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.
Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat lähellä toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan makupalan jonka emo oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin karttaa kömpelöiden poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä tuli sitten yhteen niiden mielettömästi yrittäessä kaapata hänet, upotti hän veitsensä kahteen pitkään, hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet pedot alkoivat heti kirkua kimeästi kuorossa. Niiden pienet aivot ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat loukkaantuneet. Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun, ja jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi toisiinsa, ja kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan molempia riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.
Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti alas pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat vastustaneet ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan laskeutumiskeinon. Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä. Alhaalla oli jotakin toivoa, joskin vähän.
Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas, kunnes hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen neulan hiukan ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi, tarrautuen epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon tuostakin näytti jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään ja jäädä riippumaan paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas syvyyteen. Kahteen kertaan hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta jalansijaa, ja kummallakin kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta, hän tapasi jonkun mitättömän kohdan, ensin vain pienen, pyöreän rosoutuman, josta hän saattoi pitää kiinni jalallaan tai kädellään, päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä alemmas.
Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta täälläkään hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi väkevä äiti palata ja siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.
Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi, ja Nat-ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän peittämään. Täällä hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen ponnistuksensa olivat näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut vaarat saattoivat uhata häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa, kaikista vaaroista piittaamatta. Laskien päänsä kätensä varaan hän vaipui uneen.
Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain tuudittivat hänet sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat tuulahdukset löyhyttivät hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta ne eivät kuiskanneet hänelle mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä silmistä, jotka tähyilivät puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä irvistelevästä kidasta, riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa villi sydän löi nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen olemustaan. Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut maahan läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle; mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki sen.
Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille. Se ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa rasahti, hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän näki ison, ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki punertavat karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian silmät ja suden torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti lyhyillä, väärillä jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä ainoalla silmäyksellä hän kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä vastikään oli laskeutunut.
Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia otuksia. Nat-ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat isommista apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella jalalla maassa ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu vähemmän kuin apina-sukulaisillaan. Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua niiden käsiin — pahempaa kuin se kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen osakseen korkealla pesässä.
Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus. Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja jatkoi takaa-ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa ylemmäs. Jälleen hän pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen oli tullut häntä lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja pudotti sen apinan päälle. Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta apinaa. Heittoase osui etummaiseen takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen ja suistui sitten takanaan olleiden päälle. Se tempaisi mukaansa jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen apinan, ja molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa kohti. Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs. Nyt hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin käsiänsä apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä irtonaiselta, pyöreältä kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan, etsien samalla tukikohtaa käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin hänen kätensä sattuivat, pettivät hänen painonsa alla. Pyörryttävän huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän kalliorintaman parrasta kohti — kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa niiden kahden ruumiin rinnalla, jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.
Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen jäljellejääneistä takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän Nat-ulin tiellä. Nat-ulin ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja syöksi sen alas nieluun, kuolemaan. Mutta sen ruumis oli täyttänyt erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön nopean putoamisen, niin että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja tarttui siihen pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin enemmän.
Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän olisi saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli — toisen ihmisapinan syliin.
Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti Nat-ulia kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi taaksepäin, paljastaen hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen oli itsepintainen. Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin sekin, joka oli saanut sen haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema, jolla ne seisoivat, oli hyvin kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt kuolemaa kaikille kolmelle.
Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas jyrkkää vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen, jonka hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan. Viisaasti astui ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä ja ryöstetty olivat menneet ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä. Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin vangitsija ensiksi oli sivuuttanut.
Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä leviävän viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin oksiin hiljentämättä vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin nopeasti se meni alkuajan metsän tiheän lehvistön läpi.
Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella olkapäällään, puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään. Hän saattoi nähdä selvästi heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne lähestyivät yhä enemmän toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan. Etummainen ojenteli jo käsiään tarttuakseen tyttöön. Hänen vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen ja havaitsi saalistaan uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella tiellä, se puraisi sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas, irvistäen ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.
Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä kiihkeämmiksi kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan pysähtyä riistoineen ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen ahdistaja. Viidakon laidassa, lähellä kapean, louhikkoisen rotkon suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan raivosta. Se pyörähti äkkiä vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti maahan ja hyökkäsi niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.
Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet tarttuivat niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen toisiaan, upottaen hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja rintaan ja äristen ja karjuen koko ajan hirvittävästi.
Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet koko sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi seisoalleen ja pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä katsahdustakaan taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi päästäkseen mahdollisimman kauas noista kauheista pedoista, jotka taistelivat hänen tähtensä. Hän ei osannut aavistaakaan, mihin kuilu vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet kauhut odottivat sen toisessa päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein hylännyt hänet, sillä hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi päästä turvaan mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä, vaikka hänen olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä mahdoton otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi väkevän soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen. Miten kävisikään silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi? Hän ei epäillyt, että Nu oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja sitten oli nousuvesi pyyhkinyt hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet. Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi seurannut hänen jälkiään ennenkuin aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin kuinka voisi Nu aavistaa, miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä päättymistä keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan käyvän hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi hänet, niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä, jolloin kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin tapana tehdä.
Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka uskoisikin vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei, Nat-ulin taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon häivääkään. Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta, käyttäen hyväkseen älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja oveluutta vastaan, jotka uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä se voinut olla kovin kaukana.
Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa. Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.
Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa, joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen taakse.
Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.
Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen, joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle uskomattoman nopeasti.
Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja kirkaisi kerran.
SEITSEMÄS LUKU
Eläintulet
Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti. Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.
Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.
Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen, Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle, pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.
Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin, hypäten siihen vankinsa viereen.
Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti, toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa. Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen. Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi. Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.
Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.
Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle, ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen jalkansa sen yli.
Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään, kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen pohjalle.
Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.
* * * * *
Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa, tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.
Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa, sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka pitivät villipetoja loitolla.
Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain nuotioiden turvissa.
Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia, kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.
Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen. Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön, tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.
Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus. Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä, vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.
Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet, jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta, jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä väijyskellen.
Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti. Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen. Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä — nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit valveille.
Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta? Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään, minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.
Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista silloin ei voitu edes uneksiakaan.
Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna, miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen viereensä ja laskeutui polvilleen.
»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»
»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»
Tur kohautti olkapäitään.
»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»
Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä, ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.
Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla keino kostaa ryöstäjälleen.
Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet. Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi nopeasti saaliinsa kimppuun.
Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti? Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa tyytyväisyydestä.
Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.
Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli, ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.