KAHDEKSAS LUKU
Paaluun kytkettynä
Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä, jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.
Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli. Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.
Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti. Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää, joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän villeinä aikoina.
Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.
Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin. Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin, silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle, joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.
Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen käsiksi ytimeen.
Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.
Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan, minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.
Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut — sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!
Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin voimin vieraan selkään.
Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.
Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään. Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta. Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi. Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu valaisi teltan sisustan.
Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit tuoreilla vuodilla.
Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä, vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.
Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha, mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.
»Kuka sinä olet?» huudahti hän.
»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.
»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?» jatkoi hän.
Nu nyökkäsi myöntävästi.
»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»
Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän kääntyi Turin puoleen.
»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja juon hänen verensä.»
Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.
»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt tietävän.
Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.
Gron kääntyi Nun puoleen.
»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.
Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä, jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.
»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään, ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»
Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen kirkunaa ja valitusta.
Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa, mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä luolassa.
Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.
»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.
»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.
»Mistä tulet?»
Nu nyökkäsi pohjoista kohti.
»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne, naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät kaikki.»
»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.
»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi — lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette. Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan teidät kepeillä tiehenne.»
Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.
»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi; mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä lopettamaan kärsimyksesi.»
Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi kuolla.
Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.
Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen suosionosoituksia vangitsijoiltaan.
Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen, mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon ensimmäisistä varjoista.
Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.
Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.
Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä, heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja törkeät loukkaukset.
Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää, sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa. Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.
Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.
Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät puut.
YHDEKSÄS LUKU
Taistelu
Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan tunnettiin katkeraa kiukkua.
Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.
»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää jälkeemme kahta lastamme».
Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista — että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.
»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»
Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.
Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä ilmaisi hänen tarkoituksensa.
Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden kahden luo ja asettui heidän viereensä.
Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan, naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.
Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti, käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen, sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.
Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut Nat-ulia täällä.
Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä, mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.
Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan. Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi heiltä huomaamatta.
Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.
He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja kohentelivat valkeita.
Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.
»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua.
Kuules!»
Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.
Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.
»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.
»Ah! Tuoko se oli?»
Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä, kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka hiiviskeli saalistaan väijymässä.
Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta nähneensä sitä.
»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.
Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten, mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna hyökkäävää Zoria kohti.
Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.
Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.
»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso tulee sille avuksi.»
Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.
Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle, väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.
Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.
Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle. Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen, kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.
Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät hirvittävinä hänen kalloonsa.
Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.
Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.
Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.
»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt selvästi pimeydessä.
Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa ympärilleen.
»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän, viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»
Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista. Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen matka.
»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää», sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.
— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?
— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin jälkeen, kun oli tullut pimeä.
— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin, kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita sinun sotureitasi, Nu.
— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani. Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin. Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen päällensä.
— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.
— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»
»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.
Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta. Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he pyrkivät.
Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi. Ehkä hän oli jo kuollut.
Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten seuratessa kintereillä.
Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä. Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä, kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!
He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien takana.
Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»
Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään. Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.
Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä. Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät — soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin, taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten joukkoon.
Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.
Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.
Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty leiripaikalla.
KYMMENES LUKU
Gronin kosto
Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet; tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi saattanut tehdä.
Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa, kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.
Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili paaluun sidotun olennon ympärillä.
Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan Gronin.
»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.
Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle naiselle kärsivänsä.
»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit riistää häneltä tämän nautinnon».
Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.
Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa. Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.
Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle herjauksen tai moitteen.
Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.
Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään, jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.
Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.
Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä vasten kasvoja.
»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.
Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät salaamaan samanlaiset tunteensa.
Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu — hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.
Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa — Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä, innokkaista katselijoista.
Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen, jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä olento.
Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi paalua joka taholta.
Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse. Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia. Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa, joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.
Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.
»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.
Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit, sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.
Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.
Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.
»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat — kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»
Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan. Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.
Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.
Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.
»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat kuoleman omat.»
Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla. Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän, kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se lienee merkinnyt?
»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»
Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta. Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.
Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä sitä.
»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.
Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin, viitaten rannalle.
»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»
Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa. Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.
»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi nainen.
Nu nyökkäsi.
»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.
Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.
»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.
»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.
Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja taistellut Nun mukana.
Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli. Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.
»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä ole muita aseita kuin minun veitseni.»
Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät. Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.
Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat. Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni. Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä — maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun, joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen veitsi ja puinen melapari.
Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.
Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.
Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin tutustunut.
Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin. Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä, lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!
Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma, mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä: »Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi. Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.
Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava. Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.
»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»
Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.
»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.
Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen. Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin epämääräisesti.
»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»
»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin mielettömäksi — siinä kaikki.
Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»
YHDESTOISTA LUKU
Metsähärät
Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa rinnettä, irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa vilpittömyyttä. Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää naisen harhailemaan omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle täysin selvästi, ettei rakastanut häntä — niin selvästi kuin sanoilla voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänytkään hylätä Gronia. Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun hengen. Hänen vaikuttimensa olivat toisarvoiset.
Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia, niin että hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne heidän oli paras jäädä aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä aseettomana metsiä öiseen aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman, välttämätöntä.
Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät usein niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti heidät päivällä niin kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut tottunut metsäläiselämään. Hän puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen asennossa, joka teki nukkumisen mahdottomaksi.
Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava puun runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi vaipumaan uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen tukeakseen häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa olkaa vasten.
Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi ensiksi silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan ympäristön. Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti katsettaan. Se kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat, säännölliset kasvot. Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua muistiin uneliaisuuden utuisen vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään miehen käden, joka puristi yhä lujasti, tarjoten suojelevaa tukeaan.
Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän heräsi täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia. Hän näki säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen teltan lattialla.
Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen ja nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen ympäriltä.
»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»
Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi kevyesti hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä, lievittivät heidän pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa ylävämmälle seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa, kovasyisempää puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä hän toistaiseksi saattoi toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle laukankeltaista nefriittikappaletta tai piikivipalasta.
Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon kanssa yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista puuta, jota Nu etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista mineraaleista, joista hän olisi saattanut muovata keihään kärjen, kirveen tai veitsen.
He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin tällöin vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana alhaalla. Sitä kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa hänen etsimiänsä puita. Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle vuorenseinämälle, joka laskeutui äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi melkein vuoren juurelle asti.
Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten näkyvistä noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään laaksoon, jonka yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken tämän toisella puolen kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat ja niiden sahamaiset huiput näyttivät uiskentelevan sumussa, joka peitti niiden alaosia.
»Laskeutukaamme», sanoi Nu ja laski jalkansa jyrkänteen äyrään yli.
Gron peräytyi, päästäen heikon huudahduksen kauhusta.
"Sinä putoat!" huudahti hän. "Etsikäämme mukavampi tie."
Nu kohotti katseensa ja naurahti.
»Mikä tie olisi tätä mukavampi?» kysyi hän.
Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä kovempi kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa, joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä, ken oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu näki, ettei Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.
»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»
Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin olisi ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen sanat: »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui jyrkänteen partaalle, heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui ylöspäin ja tarttui hänen käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei käsittänyt, millä tavoin mies pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla tai toisella löysi mies alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia, joihin voi tarttua kädellään, ja ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen kuin he saapuivat vuoren juurelle, oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa itsekin löytänyt tasanteita ja ulkonemia, mikä teki heidän molempien laskeutumisen helpommaksi. Ja kun he seisoivat turvassa keskellä kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän huonosti salattua ihailua uhkuvan katseen viholliseensa. Mielessään hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja veneenrakentajain muihin miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten miehekkäät rinnat olisi ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet vertailun tuloksen.
»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja hän katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.
»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen, niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»
Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle aukiolle, joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman puoliväliin, kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he pysähtyivät, ilmestyi metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä. Yhä uusia päitä tuli esille, ja kun eläimet huomasivat parin, seisahtuivat ne, härkien mylviessä ja lehmien tuijottaessa silmät selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien takaa.
Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu tavoitti Gronin asetta.
»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä kaadan nuoren hiehon.»
Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä. Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni hänen kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat paimenet, kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat ajaneet saaliinsa umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun pakolaiset olisivat kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies nopeasti tapettu ja nainen otettu vangiksi.
Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet mitään Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä hajaantuneet oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta sivuille. Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella, mihin heidän olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät edes epäröineet. Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen naista perästään. Nyt päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan, suuttumusta ja pelkoa todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt moista! Se oli mahdotonta, mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä mies, joka kiipesi ylös kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.
Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he ehtivät saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet päässeet vielä aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata kättään alaspäin ja sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen sillä lähintä keihäsmiestä. Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan, rutistaen miehen liikkumattomaksi massaksi.
Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät tointua hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden piiristä. Istua kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään, sinkoili Nu haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän korosti hyvään aikaan heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä, kunnes kirkuvat paimenet olivat iloisia päästessänsä peräytymään turvallisemman matkan päähän.
Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti he eivät olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille ääretöntä halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves, olisi hän laskeutunut alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!
Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin vaaroihin pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut hetkiseksi, ettei nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt kiipeämään yhtä hyvin kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin huomasi, että Gron haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta. Vihollisten lähestyessä hän oli sitten laskeutunut Gronin rinnalle, heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja kuoleman vaaralle alttiiksi, ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle jyrkänteelle. Tur ei ikinä olisi tehnyt niin paljoa.
Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu ei ollut enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi saavansa Nu'lta suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut saavansa sitä Turilta. Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan — Nu’lta hän odotti saavansa sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän ei ollut odottanut enempää puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti toisen arastelevan katseen Nu’hun. Oi, millainen puoliso Nu olisikaan ollut! Ja miksei? He olivat yksin maailmassa, erotettuina heimoistaan, epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä toivovansa, että niin olisi käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun mielessä.
Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun ajatukset pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi omaa maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut olla iäti onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain ollut joku toinen. Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen ei askarruttanut hänen mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain siksi, että ne tarjosivat keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen etsimään Than tytärtä.
Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi Nu laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän jätti Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi paeta yksin nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi joutumaan takaa-ajettavaksi.
Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa, jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän ei ollut nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai haluamistaan kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen teriksi.
»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»
Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.
Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio, jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.
Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.
Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia, vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.