Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa, kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun, ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.
Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä, jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset, mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa, heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.
Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon. Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta, joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.
Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.
Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten, koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta, peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen onnekkaampaan ratkaisuun.
Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun, valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.
Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua, kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa — matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.
Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti, niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä, alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa. Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo hyppäämään.
Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen. Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo. Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa vasten.
Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.
Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.
KAHDESTOISTA LUKU
Turin petos
Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti. Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.
Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa siltaa kohti.
Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja tämän seuralaisen katseilta.
Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.
Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan. Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat lopulta sillan yläreunan tasalle.
Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.
Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen edullisesta otteestaan.
Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi, jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.
Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen. Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin. Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa — se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen. Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.
Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven yläpuolella kohovia vuoria kohti.
* * * * *
Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli, kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut, alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää ruumista.
Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen — keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa kiipeävän miehen perässä.
Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen, uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen, melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.
Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.
»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita, mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä. Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»
Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan — Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?
* * * * *
Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.
»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat köydet, joilla hänet oli sidottu».
Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.
»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»
»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.
Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.
Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.
Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa. Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin — hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt. Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.
Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi. Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.
»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»
Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä hyväkseen.
»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen, mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa minua.»
Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli valmis hyväksymään sen.
»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta. Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»
Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen, että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden partaalta.
Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.
Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.
Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että hekin meloivat verkalleen etelää kohti.
Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä; toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.
Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.
Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle. Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.
»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi olla oikealla.»
Tur naurahti.
»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:
»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»
»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta huomaamatta.
Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan. Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.
Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta, johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi apuun eikä kostaisi.
Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi takaisin valtamereen.
Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen.
»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»
Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse, halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään varjostoon.
Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan; mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.
Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen, kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi säästynytkään!
Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä, ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.
KOLMASTOISTA LUKU
Nat-ul epätoivoisena
Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi joka taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti hän laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan. Kenen saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan. Siispä oli saarella Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili pitkin rannikkoa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä eläimestä. Jos hän vain pääsisi venheille, voisi hän työntää ne molemmat aallokkoon ja meloa toisen jollakin tavoin saarelta, hinaten toista perässään. Näin ei hänen vihollisilleen jäisi minkäänlaista takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään mannermaalle: niin itseluottavaksi olivat perinnöllisyys ja ympäristö tehneet hänet.
Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä, kunnes hänen onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien minuuttien kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti, tuuma tuumalta, hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot vihdoin ulottuisivat ja ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein onnistunut toteuttaa aikeensa ensimmäiseen veneeseen nähden, kun jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa häipyivät, sillä hän näki Turin juoksevan nopeasti häntä kohti kauempana rannalta. Vaikka hän olisi saanutkin työnnetyksi tämän venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur helposti saavuttaa hänet toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen taas maa, luolat ja viidakko.
Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö tiesi, että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin parempi mies kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän sokkeloihin, kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden alempia oksia myöten.
Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa, sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän taivalsi poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli jo pimeä, kun hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän ei kyennyt määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, oli läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat pedot rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli niiden kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.
Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt juuri hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen, oli hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä, jotka kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli tehtävä? Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän saattoi pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt minkäänlaisen metsän läpi.
Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän oli yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa. Toivo, että hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti turhalta. Kuinka hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja tuntemattomat vaarat ympäröivät häntä.
Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan. Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa tiukemmin ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle jyrkänteen laidalle. Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet heti valtoihinsa, jollei salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä hänen takanaan olisi herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi hänen kimppuunsa — kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma. Juuri nytkin hän kuuli ison eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi hän ison kissan väkevän hajun.
Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista, eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras konsanaan laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa heiluivat tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän jalallaan jotakin kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.
Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä, jonka hän varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti. Äkillinen kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi kuuman hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni ylempää jyrkänteen reunasta.
Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi hänen ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen päähänsä tai selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat otteestaan, ja Nat-ul putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi vain pari jalkaa, ei lieventänyt hitustakaan sitä säikähdystä, joka oli vallannut hänet samassa tuokiossa kuin hänen kätensä pettivät. Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan helpotuksekseen kapean ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt paljoakaan, että peto seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän asti, mutta voi olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa parasta, ja niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti, kun se käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen silloin tällöin työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen hänestä leviävää tuoksua ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan käpälän, jonka isot kynnet raapivat epätoivoisesti kalliota vain muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta tavoitellessaan häntä.
Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi petettypä ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista, ilmaisten mennessään kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.
Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta. Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi hioutunut kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty saalistavain jalkojen tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta tehtyään tämän havainnon — hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla, joka olisi vienyt jonkun villipedon luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti ja varovaisesti hän hiipi ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja mukavampaa kielekettä, mutta ulkonema vain kapeni hänen edetessään. Uskaltauduttuaan näin kauas päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi paikan, jossa voisi nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun ainoatakaan sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli, päätti hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman laidalta, hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän laskeutui. Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää kalliorinnettä, kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan suulle — pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän kuunteli tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei tunkeutunut pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta, että luola oli isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui nukkumaan — pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.
Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi aiheuttaa juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen — vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen hyppelehti ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?
Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä — tulija oli sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen editse. Nat-ul hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä luolasta, joka sijaitsi hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä jalkaa hänestä oikealle. Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä keksittäisi. Hän kuuli vieraan naisen ilonhuudahduksen, kun tämä huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki hänen laskeutuvan tulijaa vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin, kun tämä kiipesi hänen luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta — hänen huulilleen tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen, nimi kuoli ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti hänen huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt. Sitten hän vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien kyynelten valuessa hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei nähnyt Nun naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan Gronin käsiä kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan tämän ja aukaistessaan Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen kiihtyneelle tytölle vain sen hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi kiedottuna Gronin vyötäisille.
Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli hänen vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta sydäntään, kun hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia nopeita askelia sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän meni ihan kynnykselle, ja sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne pysähdytti hänet. Kuumat kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä — tällä kertaa tuskan ja loukatun rakkauden kyyneleet.
Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi joka hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän edessä olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän juoksi tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat väijyä kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi pienen tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen reunaan. Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka kohosivat välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.
Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä, kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman Nun ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi häntä — etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut kovin kauan etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.
Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka taistelivat ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä; mutta välistä saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka varoittivat aseetonta ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul pysähtyi ja mittasi katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja lähimmän puun välisen matkan.
Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet kaulaltaan.
»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei voi olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon. Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo. Olet sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä rakastan vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»
Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin pistettyä jalkaansa.
»Vihaan häntä», huusi Gron. »Vihaan häntä. Rakastan vain Nu Nunpoikaa.»
Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.
»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä asiasta. Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes puhua rakkaudesta. Ymmärrätkö?»
Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun naisen kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta kohti, pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti nyyhkyttäen luolan lattialle.
Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä ainoalla katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon, joka näkyi metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon laitaan, sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon. Se juoksi vinhasti rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin tutunomaista tuon piskuisen vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku jalkojen vilahduksessa, kun ne kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän oikein oli? Kuka hänen heimonsa jäsenistä oli saattanut tulla tälle etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain satunnaista yhtäläisyyttä; mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin löi, kun hän katseli tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista? Voiko edes kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen maahan?
Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö tyttö pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on pysähtynyt ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset pelkäävät usein noita pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen, että hänen Nat-ulinsa ei pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli tietenkin varovainen, sillä muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta viikkoakaan. Ei pelännyt mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka täyttivät Nat-ulin kauhulla — hiiret ja maanjäristykset.
Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät, keihäät ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet — mikä oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata. Huomaako tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät nyt hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa hän vain olisi tiennyt!
Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan. Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen ihmisolentoon, joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli painunut kätensä lujasti rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut sama pelko, joka ahdisti Nu'ta. Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti siirtynyt miehestä häneen.
Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen ja raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt ja kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta sittenkin vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä järviasumuksiin! Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta entä jos tuo ihmisolento oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan taaksensa lähti mies laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan seissyt nainen käsitti selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen jälkeensä kädet ojennettuina häntä kohti.
»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn laaksoon, kaukaiselle järvelle.
Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle ja lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.
NELJÄSTOISTA LUKU
»Olen tullut pelastamaan sinua.»
Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja heidän vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet alkuasukasparvet, jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia sysättävän ja tyrkittävän sinne tänne. Paimenet viittoilivat usein ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä, että Nun hyökkäys vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon ihmisen vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen paluun karjalaumoineen.
Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne, kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän asumuksiaan.
Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista keinoa.
Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja, jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja. Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle. Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.
Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko — ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.
Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden — hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia. Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi, ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina. Mies astui juuri oviaukosta sisälle.
»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.
»Noh?» murahti hän.
»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.
»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.
Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.
»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»
»Häh?» kysyi unelias mies.
»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»
Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.
»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.
Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan, jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.
Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla. Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino, jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.
Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.
»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta. Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.
»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.
Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu mennyt liian pitkälle?
Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin. Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta. Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi jälleen metsähärän taljoille.
Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!
Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin. Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.
Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän saanut huutaa.
Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.
»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana; mutta Nat-ul työnsi hänet pois.
»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.
Yllätys saattoi Nun ymmälleen.
»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»
»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»
»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää — sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»
»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen luokseen. Tahdon kuolla.»
Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.
»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon. Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä Nun rakkautta?»
Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut, sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.
Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa. Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen tavatonta ja salaperäistä.
Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi, jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.
Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta, kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul, Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.
Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan. Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse, lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.
Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä, jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan. Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.
Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki estääkseen karkurien paon.
Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.
Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.
Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria, joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.
Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle. Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.
Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin kuin Nat-ulkin.
»Tur!», huudahti jälkimäinen.
»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.
»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».
Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen, joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä. Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen, voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse, pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi. Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa kalliolohkaretta.
Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se rysähtäisi alas.
Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin. Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään, jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.
Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen lapsensa isä!
Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla hänen rakkaudenosoituksensa.
Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan, rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!
Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan. Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.
Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi heidän tiensä vapauteen ja kotiin.
Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle. Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.
Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur. Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa Rauhattoman meren rannalla.
»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun syntyessä tulee meistä puolisot.»
Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.
»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»
»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».
Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.
»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa — riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»
»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»
Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.
Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi, että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan, tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.
Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul, silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen. Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin, joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti rajuilman edellä.
Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki kauhun lyöminä.
Kesti viisi minuuttia ennenkuin tuli loppu. Se tuli pelottavana, kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia kesti kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa mereltä syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan oli jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri ryntäsi sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.