VIIDESTOISTA LUKU
Mitä luola paljasti
Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä. Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.
»Missä olen?» kysyi hän. »Mitä on tapahtunut?»
»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»
Sitten rypisti tyttö hämmentyneenä kulmiaan.
»Entä maanjäristys», kysyi hän, »eikö tapahtunut maanjäristystä?»
»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se ei tuottanut.»
»Kuinka kauan olen ollut — tuota — tällä tavoin?» jatkoi Victoria.
»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa, kun aukaisit silmäsi.»
»Kolme minuuttia», mumisi tyttö, — »kolme minuuttia!»
Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria hänelle yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään tässä esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.
»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä. Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän, jonka hän ja minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän tulisikin luokseni uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen siitä, että se oli vain unta, ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat olleet todellisia.»
»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.
Victoria Custer pudisti päätänsä.
»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»
Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä, toivottaen hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua aamunsarastuksesta, meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi huoneeseensa.
Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä päätimme seurata heitä.
He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa. Toiset olivat metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet viimeistelemään matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö pyysi, että he lähtisivät viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan avaraan, riistarikkaaseen laaksoon.
He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney havaitsi, että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä hän ratsasti suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta, jotka rajoittivat wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle, jota hän aikaisemmin oli kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen jälkeen he tulivat korkean vuoren juurelle, joka aikaisemmin oli herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja epäilyksiä.
»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen kaikesta tästä.»
»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän tämän päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä uteliaisuuttani. Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa, johon ihminen saattaa olla haudattuna.»
Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä. Barney hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan hengästytty kun hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.
Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja hän itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt. Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia sitten oli ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli työntynyt ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.
Barney tarttui Victorian käteen. Se oli hyvin kylmä ja vapisi hiukan.
»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic. Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo — olemme nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»
Victoria irroitti kätensä.
»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen, ja Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.
Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa kädessään vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään, mikä olisi enää kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet valaisivat eräässä etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä pysähtymään. Hän yritti käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa ei olisi ollut enää mitään nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja tunkeutunut eteenpäin. Hän käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun. Ja heidän edessään oli ison miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja lisäksi he näkivät kiviveitsen ja kivikirveen.
»Katsos!» kuiskasi tyttö, viitaten johonkin, joka oli ihan luurangon takana.
Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.
»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa tähden — minun tähteni!»