MIELIPUOLEN KERTOMUS.
John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä, litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä kenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti silmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti kantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia houreita kuusta…
Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että hän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat vääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha oli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin käsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista koemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun henkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä aikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme kohta tavatessa: "Tuosta miehestä minä en pidä!" Minkä tähden emme pidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme… Vastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita minuun ja John Claverhouseen nähden.
Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina herkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten hänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt minua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John Claverhousen.
Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi kiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa Gargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja raastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän sarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani häiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit nuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko luonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui taivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä teiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän naurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.
Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen, ja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita pois. "Eihän se mitään", sanoi hän, "ei sovi vihoitella viattomille luontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille."
Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin, puoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri ihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin aikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta ja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan vaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin olivat aina olleet.
Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä jonnekin.
"Minne matkalla?" kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.
"Forellin pyyntiin", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi kuu. "Minä olen hullaantunut forelleihin."
Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa. Tiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni, vaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti pyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli "hullaantunut" niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive, tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain teki hänet entistä iloisemmaksi.
Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä hämmästys.
"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?" kysyi hän hitaasti. Ja sitten hän nauroi. "Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte minut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!"
Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi! Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai Brown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa sitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on — Claverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää: Kysynpä! "Ei", vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!
Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan, vaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa, mutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä julisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa, ja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei totisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle karjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui seikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin täysi kuu.
"Ha-ha-ha!" nauroi hän. "Totisesti on nuorin poikani lystillinen tenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan leikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja pärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava. 'Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut…'"
Hän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.
"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista", sanoin väsyneesti, ja tiedän näyttäneeni happamelta.
Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat lempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi: "Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe…? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen ei näe…! Kuulkaahan siis! Iso kala…"
Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt. En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu ihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin kuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.
Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei tarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja vihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta vastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua tai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut suorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös sellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.
Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja ryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi vakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä ainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi, noutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan, vaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta tai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään pidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.
Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja parantumattomasti teki itsensä syypääksi.
"Ei", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä, "ei, ette varmaankaan tarkoita totta?" Hänen kirotut kuukasvonsa töllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.
"Minä… minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta", selitti hän. "Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!" Ja hän nauroi sille seikalle tikahtuakseen.
"Mikäs tämän nimi onkaan?" sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa lomassa.
"Bellona", sanoin.
"Hi-hi-hi!" hihitti hän. "Sepä lystikäs nimi!"
Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin niiden lomasta: "Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte."
Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:
"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!
Hi-hi-hi!" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja
kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.
Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: "Taidatte muuttaa maanantaina?"
Hän nyökkäsi ja virnisteli.
"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista, joihin olette niin 'hullaantunut'."
Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. "Oi, mene ja tiedä", hihitti hän.
"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla."
Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin ihastuksesta suunniltani.
Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne hän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin pensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä ja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä paikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen hengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita. Siinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä kaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.
Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan. Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan, ja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin rintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin maahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta, paksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä hän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin ympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän sytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.
Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta. Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti sitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes sai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle. Nyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten olin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto oli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa, että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen ja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama, tuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä mies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta kuin iso maakuoppa.
* * * * *
"Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa onnettomuudessa."
Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista hutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei hänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan tarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt rauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.
VARJO JA VALO.
Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi, mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat elivät samoissa hurmiomielialoissa.
Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö, ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen. Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen. He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.
Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään. Jos Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen, mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan. Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen' jalkaa syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.
Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti, vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa, sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä. Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn, hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.
Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä, erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut valtiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia. Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-"ukkoa", kemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän "kuolemanbasillin", ja tämä keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla muodoilla.
Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin ankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta. Itse Moss-"ukko" lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan, syntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi Doris van Benshotenin mies.
Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään, koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen katkeruutensa kiihtyi entisestään.
Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen jälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa. He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti yht'aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.
Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa harrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani; silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.
"Väri on aistimus", sanoi hän. "Sillä ei ole mitään objektiivista todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä. Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään, eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden olemassaolosta."
"Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa", väitin siihen.
"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista, sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."
"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.
"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin, poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja politikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä…" Hän keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo aloittanut kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."
Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul
Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.
"Sinä unohdat, rakas Lloyd…", sanoi hän.
"Minkä niin?"
"Sinä unohdat", jatkoi Paul, "niin, sinä unohdat varjon."
Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:
"Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti
Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität
mitä rauhaasi sopii."
Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti. "En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen…"
"Läpikuultavuus!" huudahti Lloyd kohta. "Sitä on mahdoton aikaansaada."
"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui pitkin ruusukäytävää.
Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä pitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.
Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai vakuuttavan vahvistuksen.
"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä toiseen on pitkä matka, eikö olekin?"
"On toki", vastasin katseltuani. "Heidän välillään on tyhjä paikka."
Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi. Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."
Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä, mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.
Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset kaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen tuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.
"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi minut melkein vakuutetuksi siitä.
Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet, esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.
"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", sanoi hän. "Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista se on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen, oranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen. Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot kohtaavat silmämme."
"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat valkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi."
Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen; hieroin niitä ja katselin uudelleen.
"Se on", lausui hän juhlallisesti, "mustinta mustaa mitä kukaan kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin kyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen voi sitä katsella — eikä nähdä sitä."
Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa valon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia, yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia orgaanisia yhtymiä.
"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta, että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän minulle, "sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä. Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."
Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."
Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.
"No?" sanoi hän.
"No?" sanoin minä.
"Miks'et sinä tutki seikkaa?" kysyi hän.
Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.
"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista vetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa, ennenkuin pusket otsasi siihen.
"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät epäorgaanisessa. — Katsohan."
Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.
"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen lakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.
"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain sen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin, että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta. Ja niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on seuraavanlainen." Hän oli hetken vaiti. "Aion etsiä — ja löytää — juuri ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan vastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit, mitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."
Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt minkäänlaista koiraa.
"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme riistamaille.
En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle, aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran askelten ääniä kivikolta.
"Kuulitko mitään, Paul?" kysyin kerran.
Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.
Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille katsellessani en nähnyt mitään.
Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.
"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani sairastumaisillani."
"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt päähäsi kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."
Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen silmäyksen Pauliin.
"Mikä sinulla on?" kysyi hän. "Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?"
Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla. Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi, kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja vavisten.
"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut nyt silmiini. Paul, menemme kotiin."
Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "En sanonut sinulle! Eikö se todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"
Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia, palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän tyhjää ilmaa.
»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»
Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.
Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti, kunnes olimme saaneet linnut lentoon.
Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut millään poistetuksi.
"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun, sateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että ne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta. Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni sateenkaarivälähdykset."
Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde — portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti ääripiirteiltään koiraa.
Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se, että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.
"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti Paul. "Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran kuoliaaksi."
Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi, että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön; hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.
Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi, mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen. Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa, miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota. Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei pirstaleita, ei mitään.
Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi oven edessä ollut porrasaskelma." Tuskin ne sanat olivat päässeet huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta. Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini. Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.
"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea sen oveen niin että tärähti?"
"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä suuremmat kummat."
Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: "Kas niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."
Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja helposti iholle ja kuivui kohta.
"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino", selitti hän lopetettuani, "nyt käsille oikea laji."
Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en nähnyt mitään.
"Purkki on tyhjä", sanoin.
"Pistähän siihen sormesi."
Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista ja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin olisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen varjo selvästi piirtyi lattiaan.
Lloyd naureskeli. "Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki."
Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha. Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies, joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon jälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät riippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.
"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."
Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi: "Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia saat."
"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat aivoja."
"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?" kysyi hän.
"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin muodotonta ja aineetonta."
Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan, ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti kättäni ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.
Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua kohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:
"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani", sanoi Paul valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä kohtia, joihin olin häntä lyönyt.
Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat kauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia, kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.
Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.
Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen, mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:
"Herran tähden…!"
Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin kumoon.
"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.
Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme rauhanhieromisistasi!"
Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"
Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.
Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: "Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.
Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.
Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.
MILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.
I.
Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.
Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.
Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.
Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi… ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.
Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.
Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.
Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.
Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja istuutui.
"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja kosteutta.
Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten päästä palaamaan.
Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti aamun valkenemista.
Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill Valleyin välillä.
Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon ylitse.
"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.
Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.
Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.
II.
Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli tavattoman epäluuloinen.
"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä", kiivaili hän.
"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."
"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille, että kysymyksessä on elämä tai kuolema."
Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja."
"Mikä on nimenne?" I
"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua."
Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan itselleen.
"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.
"Olen", kuului vastaus. "Ja ken te olette?"
"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on samantekevä."
"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä."
"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi pikakirjoittajattareen.
"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire."
"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir."
Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.
"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter."
Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi ounastella hänen aivoissaan.
"No?"
"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä", aloitti Dave hämillään.
"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?"
Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli aivan järjetön.
"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan."
"Mitä te siellä teitte?"
"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun molemmat katosivat näkyvistäni."
Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä kaikki.
"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"
"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä ihmisten surmaamisesta… turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt velvollisuuteni."
Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.
Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.
"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt.
"Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."
Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa. Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.
"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa se villi mies kovasti teitä…"
Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.
"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?" tuiskahti Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."
Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.
"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"
"Kyllä, sir", läähätti Dave.
"Nyt menkää."
Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.
"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."
"Niin, sir", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.
Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.
"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista ja tästä kertomuksestamme.
III.
James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia. Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.
Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo eletty hämärässä muinaisuudessa..
Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".
Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä. Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin — mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät. Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin, että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.