Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä. Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi, suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.
Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet, eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.
Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin. Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.
Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain, aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä jakauksella.
Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä. Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa, minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana. Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin, minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan, uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.
Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.
Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua, vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman päässä rannikolta.
Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan. Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.
Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin. Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa, merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli. Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla; hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee Singiltä…. ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään, tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.
Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään. Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä, metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja päästi pois joka aamu.
Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan. Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa. Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä. Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.
Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme, neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua. Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.
Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena, ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa. Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto — hänen oman koiransa, hän tiesi sen.
Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa, mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.
Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.
Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa. Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen, että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen ihonsa verille.
Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt. Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta unestaan.
Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen, ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän raivo kääntyi niihin.
Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan. Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen, syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin oudolla kielellä…
Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä, eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä, jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja saattaneet huvilaan.
IV.
James G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana. Mutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia kuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona hän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt kokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu enää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille. Ja James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä seuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan. Hän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä herättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee mitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä, joiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa vilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa oleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän on myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen matkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää silmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä siksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen saadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile ne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta kamppailusta.
SOTA.
I.
Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.
Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta puiden varjokoissa.
Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.
Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.
Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.
Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.
Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.
Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.
Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa näkösälle.
Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.
Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.
Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.
Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.
Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien suojaan.
II.
Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota. Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies, karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.
Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty haavoittuneita.
Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan. Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.
Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki satulannupilla.
Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.
Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.
Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.
Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.
Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen mestarilaukaukselle…
YÖN LAPSI.
Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen, kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa… jälkeenpäin.
Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä, ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä. Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha, kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi. Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.
"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin", sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat… piru periköön lääkärit!"
Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen suuttumustaan hillitäkseen.
"Mutta olen ollut nuori… kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"
Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.
"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana, jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."
"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi Goldstead on tehnyt minut… Luoja ties, montako miljoonaa, mutta sielussani ei ole mitään jäljellä… tai oikeammin suonissani. Mainio punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö värisevää protoplasmaa, kuin… kuin…"
Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.
"Naiset katselivat minua… siihen aikaan, käänsivät päätään katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä, valkoisista jumalista ja mustista.
"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi kuin mistään muusta teostani.
"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin… melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa. Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja, mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja saattaa valtansa alle.
"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös — täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä, ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson vehnävainioiksi.
"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain — ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä. Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys, ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia, ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä. Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.
"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin inhimillistä ja… sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."
Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.
"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat, niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä, käsitätte kenties paremmin itse.
"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.
"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.
"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani. Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli runoilija. Säattepa kuulla.
"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.
"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu runoilija on loihtinut eteemme.
"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen tarinansa.
"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja loputonta työtä.
"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita ihmiset eivät tunteneet.'"
Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.
"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani, juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen, ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.
"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa, luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä nimitti.
"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin. Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista tai pöksistä.'
"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan, ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan naimisiin… päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä menoa kesti neljä vuotta.
"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta…
"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli? Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien, kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi kuolemattomuuteen.
"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä, jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat ja riikinkukot keikaroisivat… ja sitten avasin silmäni, ja keittiön lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä kalloon perunahuhmarella.
"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän laillaan'."
Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen kertomuksensa lankoja.
"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei tarvittu, ja se tuli todellakin.
"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon huudosta':
"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä, mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa, mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin……yösyntyisiä jumalia.'
"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista, uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.
"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo hänelle.'
"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti estää minua.
"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.
"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin… sinne minä kuulun.'
"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun. 'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin teet minkäänlaisia hullutuksia.'
"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu puolestani.'"
"'Ja niin minä lähdin.'"
Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.
"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään. Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.
"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä tahansa. Ja tapahtuikin.
"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan tuoksu!… Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana, telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin, että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava, samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan. Enkä palannutkaan.
"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin hengissä.'
"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi, kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko sillä rannikon-osalla.
"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta, löysin… teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä — vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja tämän sisällä… mitä luulette siellä olleen?'
"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa, huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen olleen vedessä.
"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista kultaa?'
"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein puhdasta, ja sanoin sen hänelle.
"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'
"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.
"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän. 'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni. He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen kai heidän laillinen perillisensä.'"
Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.
"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui — 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja, etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.
"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein aarteeni.'
"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.
"'No, oletteko te onnellinen… ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.
Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'
"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä Thoreauta tänne.'
"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.
"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja — sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia. Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'
"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset naisensilmät.
"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä vuodet.'
"'Tarkoitatte…?' aloitin.
"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi. Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen nimityksen oikeaksi.'
"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä — kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.
"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.
"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.
"'Siis ollaan leskenä?'
"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"
Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.
"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö se kehittynyt sellaiseksi?"
"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.
"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'
"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni, saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.
"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..
"Vastasin myöntävästi.
"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti…
"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne… ja ellette tahdo ottaa minua.'
"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.
"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'
"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt, miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu, olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.
"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin muistelemista.'
"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla olevalle kauppapaikalle."
Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.
"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."
Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen elänyt liian hyvillä päivillä.
"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein kuiskaamalla.
"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet… hänen kanssaan… siellä pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua. Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa…"
Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, Yön lapsen malja. Hän oli ihme."