"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.
"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."
"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen hermostunut! Tai vielä parempi on… sallikaa minun mennä vuoteeseen, niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa minulle kaiken varhain aamulla."
Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs
Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.
"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut minut telttaani."
"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"
Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi — ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen, apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat hirvittäviin muotoihin.
Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa. Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys, luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.
Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut kirjoituksen.
"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa.
Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"
Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti.
"Mitä hän sanoo?"
Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.
"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin. Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään, Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."
"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut olemassa.
"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on ollut keskuudessamme tänä iltana."
Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä, vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.
Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen povelleen.
"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."
Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi, että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.
"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti.
"Unohdetaan koko tämä hölynpöly."
"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun
Robert-setä astui seuraan.
"No", sanoi setä, "mitä täällä on tapahtunut?"
"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"
* * * * *
"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?"
"Kävin kävelyllä", vastasi Chris.
Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi… Mr Barton?"
"Ihan niin."
"Ja te polttelitte?"
"Niin. Miksi sitä kysyt?"
Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana, sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"
"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä."
"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä."
"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee omakseni."
Tytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: "Oi, hyvä, hyvä!"
"Se on hyvin kaunis", sanoi Chris.
Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen silmiinsä tuli levoton ilme.
"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat… no, mikä sinulla on?"
"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."
Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella katseeseen.
"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan… kaiken sen näen sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta. Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"
"Ei ainakaan vähään aikaan", pyysi tyttö.
"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"
"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan, että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni riittävänä selityksenä.
"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi. Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu, se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan heräämisen kynnyksellä."
"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan olen kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin. — 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot, että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"
"Sinä et ota minua vakavalta kannalta", sanoi Lute naurettuaan toisen jutulle.
"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?" kysyi Chris.
"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."
"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris. "Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä lähitulevaisuudessa."
"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."
Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee hauskaa."
Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.
"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs
Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin
Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä
puusäleille. "Nyt aloitamme."
Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,
mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua
Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.
He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:
"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian. Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha."
"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut sen paperille."
"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä", intti tyttö.
"Mitä siis?"
"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista. Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen sukupolven naisilla."
"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?" keskeytti mies.
"En tiedä, Chris", sanoi tyttö epäröivästi. "En tosiaankaan tiedä."
"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna… Entä mitä sinulla on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja asetti kätensä psykografille.
Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:
"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!"
Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää.
Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,
oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?
Ja koko niiden hilpeä seurue?"
Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.
Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.
"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan, että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä, joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy. Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!"
"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua. Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se spiritismiksi. Psykografi taas…"
Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.
"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä."
Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä oikeudenmukaista rangaistustasi."
"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot, mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden tähtäävän sinua."
Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.
"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle hämmästyttävälle ilmiölle."
"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan polkua pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"
Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut puhua setäsi ja tätisi kanssa."
"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?" kysyi tyttö nopeasti.
"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle sanonut."
Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa, vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua. Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan."
"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja. Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa epäonnistuminen toisellakin kertaa."
Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä. En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin sitä. Ja minä tahdon sitä… Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla. Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin tavalla."
"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin", sanoi mies.
"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä."
"Olosuhteet ovat julmat", mutisi mies katkerasti.
"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä, onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on.
"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet huolisi ratsastaa… ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin. Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"
"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä pitämään."
* * * * *
Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.
Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli ahtautunut.
"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan raudikon kulkea tästä alas."
Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä; pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan, mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.
"Hyvä!" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.
"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta", huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.
Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.
Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt päätöksensä.
Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.
"Älä yritä", huusi hän.
"Minä luotan Comancheen", huusi tyttö vastaukseksi.
"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään."
"Mutta Comanche on juuri se yksi", vastasi tyttö. "Katsohan!"
Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan ahtauden takia.
Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen, hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle. Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin luokse.
"Mitä sanot?" kysyi hän.
"Olin kauhean jännityksen vallassa", vastasi Chris. "Pidätin henkeäni."
"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. "Teet hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."
"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja että on mahdoton saada sitä kaatumaan."
"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista, että olen kilpaostajanasi."
Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.
"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin Ban", sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!"
Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.
Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:
"Emme ratsasta suoraan leirille."
"Unohdat päivällisen", muistutti Chris.
"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."
"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota, kun aina myöhästymme aterioilta."
"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."
He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella. He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa ja auringonpaahteesta halkeillutta.
He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka. Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan. Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset surisivat.
Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.
"Katso!" huudahti hän.
Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.
He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat toisiansa.
"Oi, Chris, miten ihanaa on elää… ja saada pitää sinut rinnallaan!"
Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.
Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa, lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.
Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat pulmat ja arvoitukset.
Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen, hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.
Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan, mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat hervottomina ja elottomina allaan.
Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla. Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.
Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan, rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas, joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.
Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla. Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä, yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.
"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.
Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.
Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä putoamisen merkkejä.
"Chris!" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli turhaa.
Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina ja virtaavan veden humu.
"Chris!" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.
Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.
JUMALAT NAURAVAT…
Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.
"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."
"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden rypäleistä sitä valmistetaan."
Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.
Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.
"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.
"Miksi juuri jumalat?"
"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan kyllästystä?" huudahti hän.
"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin voitonriemuisesti.
"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He sekoittavat ja antavat kaikille kortit… ja ottavat itselleen tikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.
"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."
Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.
"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat sitä yrittäneet… ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"
"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.
Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se sirpaleiksi.
Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.
"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.
"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä lahoamaan."
Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.
"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina. Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."
"Etkö sinä erehdy milloinkaan?" kysyin siihen.
Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.
"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.
Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen
runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen
Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."
"Lämminsydäminen pyhimys", sanoin myöntäen.
"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi. Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin — kuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien kanssa…"
"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!" keskeytin Carquinezin.
Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin hautajaiskellojen soitto.
"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti."
"Maailma on toista mieltä", sanoin kylmästi.
"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä, miksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan luostariin?"
"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli…"
Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.
"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun. Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.
"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.
"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista, mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä ainoastaan se voi herättää.
"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta lainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen — riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä kaunopuheisuudella haastaen.'
"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta rakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.
"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat pyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita, siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet sen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.
"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on englantilaisille ominaista.
"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista… Mutta salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.
"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta? Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota, se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.
"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen… mutta sen tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.
"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'
"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta, mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden partaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.
"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää… niin kauan kuin emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko Kuoleman parivaljakko.
"'Ja ajan alla hurmiomme autuus
vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'
"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?
"'Yks suudelma — ja jää hyvästi! Kuolla paremp' on kuin syöstä korkealta maan mutahan, hiutuen voimasta heikkouteen.'
"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota. He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en tietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt. Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet, vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti. Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.
"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin. Aluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului, mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni. Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma, minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?
"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa. He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella. Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden. He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.
"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta sitten eräänä päivänä…"
Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: "Oletko lukenut 'Rakkauden odotuksen'?"
Pudistin päätäni.
"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin, ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa… muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran hän nimitti minua 'sävelillä-hekumoijaksi', sanoi minun potevan 'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi, uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja heidän pelitempuistaan.
"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä näkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen toisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri fyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja kuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi rakastavaispariksi.
"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin ikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta 'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:
'Ihana olla aivan lähetyksin on, toinen tuntea ja säilyttää suloista aistimusta kosketuksen…
Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus, viel' kätke kohtalomme salaisuus, min hetki kerran lyö… mut vielä ei…
Oi, rakkautemme vielä kasvakoon! Sen kukoistuksen kerran kuolo vie. Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua ah vielä hetkinen… hetkinen…'
"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan — nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!
"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö… mut vielä ei!… Ei, rakkaus, vielä ei… Ravitse sielun suudelmin se, salli sen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'
"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata suurempaa.
"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan, että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet puun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni. 'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'
"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet jumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole jumalilla."
Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin, mikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.
"Minä olen sammakko", sanoi hän puolustelevasti. "Mistä he olisivat osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat itse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat — suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen, tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.
"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he olivat kadottaa tajuntansa.
"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa, hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan tunteneet.
"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen, jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän askeettisesta juhlapöydästään.
"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa oli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa. Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei ollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa, ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut. Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa silmistä.
"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä. He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:
"'Meit' joka hetki jano suudelmain
Tulena poltti, mut emme suudelleet.'
"Oi, sellaista kohtalon ivaa!" huudahdin Carquinezin vaiettua.
Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.
"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä voitat täällä viinimäkiesi keskellä."
"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aisti-orgioinesi, mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi — luuletko sinä voittavasi?"
Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa jumalien puolelta."
LEOPARDINKESYTTÄJÄN TARINA.
Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen lempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli "leopardimies", mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä esiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön edessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön selkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta, joista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan kuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.
Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen, kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan painosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta ja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä suloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella hänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.
Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei ollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka tahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa. Kerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli tuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti hyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin painettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.
Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen sanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan. Niitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun oli kosteat ilmat.
Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen kuulla.
"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen mies vihasi?" kysyi hän.
Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli vastapäisessä häkissä.
"Sillä on hammassärky", selitti hän. "Niin… leijonankesyttäjän suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies, joka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran saavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi kiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja leijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin erään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli odottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä."
Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.
"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi", jatko hän, "ja kärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin, ei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli miekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään, ja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä oli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää täysvoltti ilmassa.
"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja hänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen johtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi tai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.
"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä hän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla osoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin kohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen heilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.
"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä leijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan tahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa, johon aina saattoi luottaa.
"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen nähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan olevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa kuonolle nyrkillään.
"Madame de Ville…"
Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa oleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin toisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti nyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti venymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden leopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä tapahtunut.
"… katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista, ja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä ei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle eräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni ranskalainen tahtoi tapella.
"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta hän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin hänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla, ja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi, mutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin ennen.
"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä ja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja avara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään Punaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta kynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.
"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut, mutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen, joka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan suorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan riitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä sitä, mitä sitten tapahtui.
"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja kulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta löyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi päätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen katseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan vihaa, vaan voitonriemuakin.
"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin totisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen portista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa minuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen Dennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti yleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla tuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat, tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.
"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai sen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti ja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan leuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen."
Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi niiden tavallinen kaukokatseinen ilme.
"Se oli kuningas Wallacen loppu", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä äänellään. "Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden tultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus."
"Se… se oli…?" kysyin kiihkeästi.
"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.
Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti."