Ikuinen taistelu

IKUINEN TAISTELU

Kirj.

Johannes Linnankoski

Porvoossa,
Werner Söderström.

Kuopio 1903,
K. Malmströmin kirjapaino.

    Lifvets strid har mening,
    Djupsta fall har tröst.

Viktor Rydberg.

HENKILÖT:

AADAM VIHREÄSILMÄ EEVA TÄTI LIERO KAIN KAKSIKARVA AABEL LIPILAPI AADA SALAKAVIO SILLA PÄLYSILMÄ TAAMAR HERJAKIELI MIKAEL SATASORMI LUSIFER KIVIJALKA KENOKAULA TULIPUNAINEN RIIKINSULKA SAMMUMATON HAUKANKYNSI UMPILUOMI HÄMÄRÄNLINTU LAPIOKOURA APEATAR TIHRUSILMÄ SYNKÄTÄR HELOSILMÄ SYVÄTÄR HEKUMATAR REPOKORVA MUSTASUKKA

Vuorimiehiä, seppiä, jousimiehiä, soittajia, tanssijaneitoja y.m.

PROLOOGI EHTOORUKOUKSEN EDELLÄ.

Paikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea nurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä. Taka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä vaaranhuippuja.

Aadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona liivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret paljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama esiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla sidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja erimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista.

SILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni juurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita.

AADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla!

SILLA. Tuoko suuri?

AADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota?

SILLA. Totta. Kun vain yltäisin.

AADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee, vanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa, satoaika joutuu!

SILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus.

(Tarjoo poimimansa omenan.)

AADA. Yks — kaks — kolme — neljä — viis — kuus! Kunpa saisimme vielä muutamia, niin johan tässä alkaisi —

(Torventoitotusta kuuluu.)

SILLA. Aabel, Aabel!

AADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle, rungon taa. Sukkelaan!

SILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä.

AADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan läheltä) Sukkelaan, sukkelaan!

(Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.)

AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen.

[Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko. Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho; käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina. Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste, johon on piirretty Jehovankuva.]

AABEL. Aada! — Jehovan rauha, sisko!

AADA. Samoin sulle, veljyt! — Ovatko lampaasi jo paalutuksessa?

AABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa.

AADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut?

AABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa.

AADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen.

AABEL. Sitte aamurukouksen?

AADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä —

AABEL. Mitä?

AADA. Kunpa — kunpa ei lie karannut ystäväsi!

AABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan?

AADA. Karannut, karannut — kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö ymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä juossut?

AABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn etsimään.

AADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän sulle jotakin uutta.

AABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa.

AADA. Siis sittekin karann…

AABEL. Harmistun jo melkein — sinä se olet aina laisesi.

No, mitä tuo uusi sitte on olevinaan?

AADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni ilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt.

AABEL. Outo lintu?

AADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin — ettei säiky!

Aivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea, päälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. — Tuonne katso!

AABEL. Enhän minä näe mitään.

AADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni, pienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir!

SILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir!

AABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään.

AADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku!
Tviiv tviiv tvir rir rir!

SILLA. Tviiv tviiv — tviiv Aabel!

(Vetäytyy nauraen esiin.)

AABEL. Silla —? Ah sinuas, sinä Aada! Mitä ihmettä sinä puussa piileksit? Tule alas, armaani!

SILLA. Heti, heti! Tästä hyppään.

AABEL. Ei, ei. Nojau olkapäilleni, niin nostan! Niin, niin, aivan niin.
Ja nyt lennä, lintuseni!

Kas niin, nyt on lintu maassa! — Totta kaikki: sinivarsi, valkorinta, keltakutri, silmät sirkut, ihanat — ah!

Sinäkö lintu? Ei, omenankukka olet! Mun kukkani, jonka omenapuusta löysin. Sisarut — armas — kyyhkyseni pieni — sydämeni siunattu!

AADA. Paljo nimiä sillä linnulla!

SILLA. Sisko sinä!

AABEL. Aada! Tulehan hiukan tänne!

(Nipistää leikiten korvalehdestä.)

Siinä pilastasi!

AADA. Kaunispa kiitos tosiaan! — Vaan se sinään, istutaan.

Ei! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi.

(Tuo omenavasun.)

Minun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja.

AABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.)

AADA. Niinkuin näet. — Terveydeksesi!

AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi.

AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää.

AABEL. Niin, kevät, kesä — kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin.

SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa!

AABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas sees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta välkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin tuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta punertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla tuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova armossaan!

SILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua.

AABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen ympärilleni kertyy. Kaikki tallella. — Ei, vielä enemmänkin! Emät riemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän: yks, kaks, kolme — kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta silmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut!

SILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset!

AABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen, hienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu punervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on!

Mutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä laskee.

AADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani tuloaan kuulostanut.

AABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva vainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme eteesi! — Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu.

AADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan?

AABEL. Suuren — sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria toivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin astuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa —

(KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita raajan seinustalle.)

Kas, Kain!

[Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena; vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä kivipuukko.]

    (Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti.
    Suutelee silmään.)

KAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa?

AADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran — kerran — vaikka sitte sylilapseksi sanoisit.

(Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.)

AABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet.

KAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko!

SILLA. Rauha itsellesi, peltomies!

Sinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa?

KAIN. Aika kiire — työ ankara.

AABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen —
Jehovalle kiitos!

KAIN. Sen täytyy! Täytyy?

AABEL. Minkä?

KAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan!

(Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu).

AABEL. Aivan niinkuin arvasin! — Miten täyteläisiä ja raskaita. —
Mutta on meilläkin…

AADA. Niin, arvaas Kain — katsoppas! Mitäs nämä ovat?

KAIN. Katsohan vaan! — Kauniita ovat.

AADA. Nii-in. Maista!

AABEL. Ja sitte on minun laumani —

KAIN (hymähtäen). Sekin!

AABEL. — satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö eriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? — Kain! Elouhrin aika on tullut.

KAIN. Se on totta.

AABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko?

KAIN. Siitä kerkiämme. — Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa!

AABEL. Valkea on sydämys … hyvän ovat makuisia…

AADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin uutta?

AABEL. Minäkin vähän … oudoksuin … mutta enhän niitä niin tarkoin tunne…

AADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä!

Aivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille!

KAIN. Saamme nähdä.

AABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty!

Mutta mistä käsitit tämän, veljeni?

KAIN. Korvesta tietysti! — Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän löydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen näette!

AABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma.

KAIN. Sattuma? — Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein kaikki. Mutta niin ei ole aina oleva!

AABEL. En ymmärrä sinua?

KAIN. Ymmärtäisinkö itsekään!

Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori morsian ensi syleilyssä.

AADA. Verratonta, Kain!

KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat! Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko — ja me palvelemme sinua!

AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme, niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu.

SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni.

AADA. Tuoppa samalla minunkin työni.

KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke — veistelen iltani kuluksi.

Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä, katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä.

Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina.

AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät?

KAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa, mitä vuorten sisuksissa?

AABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia!

KAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista!

SILLA (joka on palannut). Tässä, Kain!

KAIN. Hyvä, Silla!

Mikä on mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa paimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin imettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden rinnalla!

AABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja!

KAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa — se olisi vaivan arvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi — tai en kävelisi minä!

AADA. Se oli Kainia se!

KAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä, harja tuulessa hulmuaa — mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin nousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. — Ja nousenkin vielä kerran!

AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla!

SILLA. Tehän olette hurjia molemmat!

AABEL (mietteissään). Se voi onnistua Kainille, mutta minusta ei ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon semmoisena kuin se on.

KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole, vaan jota voi olla.

AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä — aina sama, mutta kuitenkin joka päivä uusi.

KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta, lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa; pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta tärisyttää —

SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota!

KAIN. — Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu. Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa; ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! — Taisteluksi minä tämän käsitän.

(Äänettömyys.)

AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. — Jehova sen lievittäköön!

KAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon haltijoita — ja kuitenkin turvattomia sen edessä!

AABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka valta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin päiväpaisteessa ilmenee.

KAIN. Eh-kä. — Mutta mitä me tiedämme hänestä?

AABEL. Mitä tiedämme hänestä —?

KAIN. Niin — hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme, astuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo.

AABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet.

KAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein?

AABEL. Epäiletkö sitä —?

KAIN. He ovat erehtyneet muussakin!

SILLA (rukoilevasti) Kain?

KAIN. Ja he pelkäävät häntä!

AABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi — tiedäthän.

KAIN. Mutta, joka pelkää — hm!

AABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä
Hänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta?

KAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että meidän pitää pimeydessä hapuilla?

AABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan?

KAIN. En — mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy minun pyrkiä ylös, häntä lähemmäksi!

AABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut?

KAIN. Rajojen yli —? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla?
Täysi selvyys tahi täysi ero — jompikumpi!

AABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä tarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö he silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme Jehovaan ole sama?

SILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin selvä.

KAIN. Selvä —? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene!

AADA. Kain! — Mustat veret kohoovat ohimoillesi!

(Äänettömyys.)

KAIN. Totta, totta! — Miksi suotta intoilla.

(Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.)

AADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako?

KAIN. Pitäisikö sekin sanoa?

AADA. Pitäisi.

KAIN. No, kaartapa tietenkin.

AADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset?

KAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa!

AADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu?

KAIN. Nyt — äskettäin.

SILLA. Onko se suuri?

KAIN (merkitsevästi). Suuri — hyvin suuri.

AADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta?

KAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen!

AADA. Tulipunainen?

KAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät.

(Haaveillen.)

Se on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako kaareni lennättää nuolta niin ylös.

AADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma?

KAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy ylemmä!

(Äänettömyys. Itsekseen:)

Kun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista.

AABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon eriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi onnettomuus.

SILLA. Niinkö, Aabel? — Jehova olkoon meille armollinen!

KAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan?

AABEL. Emme, vaan seuraukset.

KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan nähnyt, en —

AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi!

SILLA. Jätä, jätä, veljeni!

AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän — edes vanhempaimme tähden.

KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme, yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä?

AABEL. Sinä uskallat — sinä uskallat epäillä sitäkin?

KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan kädessä. Mitä?

SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt.

KAIN. Nyt ei ole minusta puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa.

AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä ainaisesti paratiisin ilotarhat.

KAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori, me olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran voimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin!

AABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni — jos se olisikin viettelijän ääni?

KAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän —?

TAAMAR tulee kiireisesti juosten.

[Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.]

TAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän!

AADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy.

TAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota,
Aabelin majalta, kaikkialta…

AABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii?

TAAMAR. Niin, kun Taamar oli metsässä ja —

SILLA. Yksinkö?

TAAMAR. Yksin, aivan yksin — uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin lysti, mutta sitte… Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko vihainen Taamarille?

KAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se ainakaan sinulle ole kova — katsoppas tarkkaan!

TAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten
Kainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli!

AADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte —?

TAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada?
Ja se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte?

AADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte?

TAAMAR. Mitä —? Kuinka sinä sen tiedät?

AADA. Arvasinhan vain.

TAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se Aabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä harmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin äkäisesti: sinä olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan: sinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: sinä olet ilkeä! Silloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan.

Niin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä?

AADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku.

TAAMAR. Kaiku? Mitä se on?

AADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin.

TAAMAR. Ainako sama?

AADA. Aina.

TAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi!

AADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä Taamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni, ystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla.

TAAMAR. Kummallista!

AADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. — Mutta katsohan,
Taamar! Tunnetko näitä?

TAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa — kiitos! Saanko niitä oikein paljo?

AADA. Saat, kun kypsyvät.

Mutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit heillekin muutamia?

TAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla.

(Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja käännäksen ympäri.)

Ettekö tule pian ehtoorukoukseen?

AABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian.

SILLA. Niin, emmekö lähdekkin?

AABEL. Aivan heti, aivan heti.

Miten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa.
Kunpa saisimme aina olla lapsia!

KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi — enemmän lapsi kuin mies?

SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni?

KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen — onnettomuus. Valitse!

SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia: vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa — koko maailmaa.

AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä ympäristökin?

KAIN. Aivan niin. — Entä pelko, pahuus, kiusaaja?

AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon!

KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole — siinä päämäärä!

AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa.

KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä maan pintaa — me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia herättävämme.

AABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän onkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla.

KAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran ristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo — kenkään ei vastaa, vain veden pauhu soi ympärillämme!

SILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin perheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin — ja tiedättekö —?

AADA. Mitä, Silla?

SILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen.

AABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille jotakin ilmottaa?

KAIN (hymähtäen). Unen kautta!

AABEL. Miksikäs ei unenkin kautta — Hänen tiensä ovat tutkimattomat.

AADA. Kerro se uni, Silla!

SILLA. Kun voisin, kun osaisin!

Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. — Olimme syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa. Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson — toisen seinämän rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee, suorana, kumarassa, polvillaan — toisella kädellään seinämään varaten. En tunne aluksi — nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat —

AADA. Mitä?

SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot.

AADA. Kainin?

AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni?

KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua!

AADA. Kain!

SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli! Sumu laskeutuu alas — pää jo peittyy — ilma humahtaa — nyt se ponnahtaa jalallaan, horjahtaa — ummistan silmäni. Rotkossa raskas mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan — rotko valittaa — ilma valittaa — ah, minä vapisen vielä nytkin!

(Äänettömyys.)

AADA. Sehän oli kauheata!

KAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja kuulemaan yhtä ja toista.

AABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän kaikki hyväksi kääntäisi.

KAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi.

SILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv… (kiljahtaen) ui! — mikä se oli?

AABEL. Minäkin olin… Jotakin putosi!

KAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta omenaakin?

AABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). Omena —! Tämä kaikki ei voi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa.

KAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon — tulkoon tulta ja salamoita!

AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi — kestäisimmekö? Ja jos se tulisi toivomattakin — sinä puhut julmaa!

KAIN. Kestäköön tai katketkoon — minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa!

Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat?

(Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on peittänyt kasvonsa.)

Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa?

AADA. Kain!

KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi!

(Rutistaa käsissään.)

AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua!

KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä!

(Viskaa pallona maahan.)

Tahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi —

AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat.

[Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta. Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku kuitukudelmasta.]

AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset?

(Äänettömyys, kaikki nousevat.)

Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo?

(Äänettömyys.)

Taasko kiista? — Kain! Minä olen monesti sinua varottanut eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista rauhaamme —

KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa?

AADA. Kain!

KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti?
Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö —

AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa.

KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni puhtaaksi —

AADAM. Vait! Sinä uskallat —?

EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen.

(Äänettömyys.)

AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa.

KAIN. Nyt sen tiedän — yksin, yksin on —

AADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset!

EEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle?

AADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni.
Siunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin.

Lapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua. Polvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan armohuomaan.

Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen. Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy loppupuolella rukoukseen, painautuen alas.

AABEL. Jehovah, Jehovah! — Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen helmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin sielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä! Minne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös korkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki sinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon kiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä käsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi siunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön kauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät. Sinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä!

(Syvästi liikutettuna.)

Herra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja kirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat ahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat sieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi niinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme kuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen, sillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä kädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä henkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme sinun omasi nyt ja ijankaikkisesti!

Esirippu.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ÖINEN KOKOUS.

Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää. Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen" ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo uoman pohjaan synkät varjot.

LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha. Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas.

LUSIFER. Yhäkö? — Ainako? — Ijankaikkisestiko?

Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? — Ei helvetti! Tään avaruuden alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa?

(Käy etualalle päin.)

Mit' aijon? Lauhtuisinko — leppyisinkö — tään hurjan taistelun heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden, itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta — en koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki!

Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin. Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy — Lusifer tilaisuutta! Ei, ylös henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi!

Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! —
Ilmasta te siivin liikkuvaiset!

    (Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA,
    RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.)

[Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko, petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).]

TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi!

LUSIFER. Hyvä! — Vesi, eläjäsi luovuta, mun palvelijani!

(Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.)

[Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär: Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto, räpyläevät.]

TULIJAT. Herra ja Mestari!

LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! — Syvyys, aarteesi esiin!

(Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.)

Tuli ja leimaus!

    (Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja
    sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO,
    KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI,
    KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.)

[Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen); Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva: Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi: Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis, erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä, ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia, joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat, raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika, aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies, laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati ympärilleen).]

TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala.

LUSIFER. Sen tunnen! — No, joko nyt kaikki koossa lienette?
(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset?

(Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA ja TIHRUSILMÄ.)

[Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava); Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar: Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma, tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).]

HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne!

(Niijaa syvään ja viehkeästi.)

LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän sipsutuksesi vuoksi.

Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina samaa maata kuin ihminen — ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä!

(Naurua.)

No, terve tultuanne!

JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas!

LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä — jo onkin aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin.

APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa — meille täysi arvotus.

LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa!

Vaan — istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa.

HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme!

LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen.

(Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen puolipyörössä kalliopenkereet.)

Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni!

HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin — kuin on tapa tuolla ylhäällä ja luona ihmisten?

LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat!

(Istuutuvat.)

Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa, hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen!

HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme.

LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta irtileikattiin?

TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan vannoimme ja vannomme sen uudelleen.

HENGET. Niin vannomme!

LUSIFER. Hyvä — siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte.

TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa.

LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min siitä asiasta tehdä voi — syy oli minun.

HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas —?

LUSIFER. Minun — olosuhteiden — kuinka suvaitsette. En nähkääs minäkään oo kaikkitietävä — laskuun sattui pikku hairahdus.

LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää.

LUSIFER. Omiasko mairit — narri!

Niin, mulle sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on suuri laskelma, yks väärä numero — kaikki mennyttä. En silloin vielä tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä.

TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu?

LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä!

REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme.

LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän vaikutuksiin luotimme — siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat — elontotuus, orjuus — itsenäisyys … valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni — vaan hän oli raukka!

HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan?

LUSIFER. Ylemmyyttä — hy!

REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut.

LUSIFER. Se ihmisraukan alemmuutta oli! Oli uskallusta silmät aukaista, vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain metsäihmistilaa — ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita silmiään, he keksivät — tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy!

VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous?

LUSIFER. Se. Ja ne raukat pelkäävät! Ensin minua, hyväntekijäänsä — minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte Jehovaa — hän näet on vihainen, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo, nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa.

(Naurua.)

Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi — hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään, myötä taikka vastaan, mutta — kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan!

HENGET. Irti, irti kokonaan!

LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee — siihen heill' on älyn lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin verta.

HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme.

LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme.

HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa!

LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme — ja silloin, toivon, ihminen on vapaa.

TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas, oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin.

LUSIFER. Hyvä — ja te?

TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan — eikö niin?

LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)

HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa — jos uskallan?

APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa — luulisin?

LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette — ituja heidän veressään. Hän tuolla sanoo meitä pahuudeksi. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta — miss' on raja? Niin, raja, raja — ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit' ei olekkaan! — Ei ei, se on, vaan se olen minä! Olen raja, joka silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te —

VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata — rajan toinen puoli?

LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet itse.

TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset harteillemme viskaa!

LUSIFER. Mutta kuinka viskata — heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo sielu sielulta mä heitä kurkottaa, tään iskun täytyy koko ihmiskunta irrottaa!

HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista?

LUSIFER. Ei — jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt laskuntekoon käymme. — Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte?

HENGET. Sen kunnian jos meille suot.

LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. — Naikkosesta alku? Tietysti — toki pirun pitää olla kohteljas…

Se kylkiluusta tehty? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi, surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin — näin, ja silmät taivaaseen päin.

HENGET. Verratonta!

(Naurua.)

LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa!

SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka heikompi, kärsimys on kovempi?

HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka toiseks luotu, ensiks piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja — odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt.

(Naurun rämäkkä.)

LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist — tuo uljas herra ämmälauri, joka kerran pani näin … muistattehan? (ristii kätensä, polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti!

(Naurunräjähdys.)

LUSIFER. Sitte Aabel-poika — simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! — Se siitä.

HERJAKIELI. Bää, bää, bää!

(Naurua.)

LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas — hän nähkääs juur' on lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika — tipu tip!

(Naurua.)

LUSIFER. Taamar! — Ei vielä tiedä — hy!

(Hillittyä naurua.)

LUSIFER. Kain ja Aada — terve!

HENGET. Oo!

LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki — terve siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää!

HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa.

LUSIFER. Jotakin ja paljokin. — Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta!
Armastaa kuin villikissa — no, no!

(Naurua.)

HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani!

LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu, kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa — Aada seuraa mukana.

Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot!

REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks käydä.

LUSIFER. Niinpä kuulkaa!

Yks laki suuri maailmata vallitsee — syvä, valtava ja ihmeellinen. Se Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten korkeuksiin, vetten syvyyksiin — sama laki kaikkialla. Mä suora olen, siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys — juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan muuttaa voi.

HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä!

LUSIFER. Vain kerran — ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön!

HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan?

LUSIFER. Se perinnöllisyys on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen, sinikukka sinisen — se eikö ihmeellistä?

HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista!

TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on?

LUSIFER. Aivan. Vaan — oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit. Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä!

HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus!

LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah! Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin — vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä aavistit ja tarkotuksella sen meiltä riistit. Vaan sen kostan sulle!

TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta!

MUUT. Kostoon, kostoon!

LUSIFER. Vaan kuinka?… (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi nautinnon. Kiitos keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot! Tarkotus? Hah hah haa — se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin — irti Jehovasta!

HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää?

(Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.)

LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani.

HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.)

LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! — Sana sulle, mestari!

LUSIFER. No?

LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän maireherkuin imantein.

LUSIFER. Hyvä!

TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon hupaiseksi teen.

LUSIFER. Yhä parempaa!

HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin aavistuksin värjymään.

LUSIFER. Kolmiapila!

HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu — niijaan vaan.

LUSIFER. Kas, kas — onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä — Apilankukka olkoon vasta nimesi.

(Apilankukka niijaa viehkeästi.)

Vaan oivallatko myöskin ongelmani — mehiläiset?

APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella — luulisin. Vaan itse päätä. Näin:

(Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen; laulun keskellä tanssi.)

Apilankukan tanssi.

    Olen vain hento tyttönen:
    Hiljaa, hiljaa!
    Kuin kukka pieni, valkonen:
    Hiljaa, hiljaa!
    Oi, katse poijes suunnatkaa:
    Näin kainoa
    Ei katsoa
    Tok' miehen silmä saa!
    Kas niin, se kiltisti!
    Ah, niijaan kauniisti —
    Ja neitonen karkeloon käy.

    Se alkaa aivan näin:
    Yks askel eteenpäin
    Ja kaksi syrjähän,
    Hei, ympär pyörähdän!
    Oi jalka virkku
    Kuin tanhuilet!
    Ja käsi sirkku
    Noin riemuilet!
    Vars' sorja — herra jee,
    Se aivan kirmailee!
    Ja kultakutrit nää
    Kuin aalto vaahtopää!
    Täss' keijusen luulisi keikkuvan.

(Äänetöntä tanssia — pysähdys.)

    No, isä varjele:
    Te johan katsotte!
    Sen kostan julkeelle
    Näin oiti korvalle —
    Ai, ai! Ma pahoin tein.
    No, sitten sovitaan.
    Käs' toinen kaulallein,
    Niin anteeks annetaan.
    Ah — väriset
    Ja huokailet!
    Voi, poika, minkä teit!
    Jo multa voiman veit:
    Yks suukkonen
    Niin armainen,
    Yks hellä puserrus
    Ja syvä syleilys,
    Mi tulistaa
    Ja vilvottaa —
    Näin riemujen helmaan vaivumme.

      Hoh hoo! Noin pian väsyitkö?
      Ja leikin armaan heititkö?
      Hyv' yötä, ystävä!
      Nää unta immestä,
      Sen silmistä
      Ja huulista
      Ja lemmen sulohurmoista.

    Hiljaa, hiljaa!
    Olen vain hento tyttönen,
    Johonkin silti kelvannen:
    Tuoss' luonnon herra kiemurtaa
    Mun jaloissan' kuin mato maan.
    — Näin sulle, mestari, kelpaanko?

(Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.)

LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot lankeemaan — saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on!

APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat tunnustaa.

LUSIFER. Sen uskon. — Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin jo!

Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa — ja he rakastavat, hah hah haa!

Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa — nyt kun jumala on heillä veressään!

(Äänekästä riemua.)

TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään!

LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita tarjoilla — jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi — vaan sitte!