MUSTASUKKA. Palvelijas! — Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko mielin määrin verten punaan sekottaa?
LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. — Terve Jehova!
Katsoppas nyt kuvias!
(Raivostuen). Mutta — oi kirous!
HENGET. No —? Mikä nyt?
LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun suunnitelmani!
HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma!
LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon. — Te tiedättenkö?
REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää?
LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa — ne asioita, joista ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja —
(Naurua.)
TÄTI LIERO. Se merkitsee?
LUSIFER. Ei perillistä enää.
HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee!
Se viiteen jäi.
LUSIFER. Viiteen — se on ensimäinen kohta. Vaan Aadaan — hm — on ilojen ja surujen siemen tarttunut.
HENGET. Ohoo!
LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan.
Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on toinen kohta.
REPOKORVA. Entä Silla — jos uskallan mä kysyä?
LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel — hm, ne hurskaat lapset vasta harjottaa… Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin — ja siin' on kolmas kohta. Ja samalla jo neljäskin.
VIHREÄSILMÄ. Se?
LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun vastaisuus.
HENGET. Sen hyvin oivallamme.
LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat?
REPOKORVA. Senkin. Entä sitte?
LUSIFER. Sitte lasku summataan!
Aatami ja Eeva — tyhjät numerot — pyyhin laskusta.
Kain ja Aada — siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta: uljasta ja rohkeata.
TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään?
LUSIFER. Hukkaan —? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman pohja on.
Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan. Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi ja uuden neronrodun synnyttää. — Vaan tuo toinen pari!
HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on!
LUSIFER. On — jos saapi olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu —- ensin äidin hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle musta risti!
HENGET. Mitä —? Mitä aijotkaan?
LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin hän ehtii laumaa kartuttaa.
HENGET. Pois? Hengiltäkö?
LUSIFER. Niin. Se on päätetty!
(Äänettömyys.)
LUSIFER. No, mitä tuijotatte?
PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta.
LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta!
HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin, niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi.
LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii, minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa, saarnaa — ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen aikana.
REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro!
LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa. Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes — Kainkin polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella!
KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä.
HENGET. Selvä! Selvä!
PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa.
LUSIFER. Siksi: veljen käden kautta veli kaatukoon!
HENGET. Veljen —?
APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa?
LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta herkkua? Julmaa — hyh hyh!
TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta!
HENGET. Merkillinen havainto!
LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin — sääliä?
HENGET. Sääliä —?
LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata — kumpi?
HENGET. Oi, herra, mikä ajatus!
LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa.
TÄTI LIERO. Se päivän selvää on.
LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä päässä molemmat. Sivallus!
(Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa,
toinen rivi kaatuu.)
Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte?
KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää.
HENGET. Ymmärtää, ymmärtää!
KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on!
HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista?
LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu!
HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi — epäillä uskallan. Miss' on se aate ja missä voimat, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä?
APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme.
LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate tässä, ja voimat — no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan?
HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti — vaan josp' ei yllä kummatkaan?
LUSIFER. Luontos kuva olet — en moiti, vaan se asia mun huolekseni heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän, ihanan.
SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä.
LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä — silloin heidät yhteen isken jotta sähähtää!
TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on.
HENGET. Niin, kantapää, kantapää!
LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys — te mihin kelpaatte ja minkä verran taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös tulevia aikoja — nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus.
Tiedonhalu — sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on.
REPOKORVA. Kiitän kunniasta — mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon lähteeks sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi, ettei kastu nilkatkaan.
HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo — ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä syvemmälle pohjaan kurkistaa.
LUSIFER (nyökäyttää päätään.)
APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean yrtit sekaan heitän — kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli kuohuilee!
SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme — yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa.
SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu.
(Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.)
KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa — ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa?
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon opetamme.
KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat!
RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin — vähän vain, ymmärrättehän?
KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento!
RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta!
KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne alla makaa!
RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen!
KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet?
RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! — Nähkääs: se näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä.
LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi kaikkitietävyys! — ja mitä muuta siihen lisäks keksin.
RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee, rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte tään lentokokeen lopettaa?
KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa — siinä lorun lopetus.
(Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.)
LUSIFER. Vapaus ja omanvoiman aavistus — mitä siitä —?
KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin tunnussanaa vastaavata: tyranni ja vapaus! Tuon ensimäisen annan Jahvelle — se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni!
LUSIFER. Hyvä!
SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla peittää, valkean päälle mustan häivän heittää.
LUSIFER. Veljespari!
HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile!
(Naurua.)
Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät: mausteista maitti riippuu.
LUSIFER. Mestarkokki!
VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa.
SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen — vallannälkä, maineenjano.
HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee.
KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa.
TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan, kovin raisut ovat — luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi.
LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.)
UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta!
PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt!
UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se?
SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme.
PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian!
LUSIFER. No malttakaa — tuo äänenne jo melkein kauhistaa!
(Äänettömyys. Synkästi.)
Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella.
HENGET. Mitä —? Mitä tämä?
LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme. Vaan en tiedä — tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan tuotapuolta. Te verta janootte!
TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan?
LUSIFER. Vait! — Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on veressänne julmuutta.
TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa — ehken liian urmakkaa.
LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa!
(Äänettömyys.)
No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa tekeleissään kostetaan — vaan tekele?
HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle?
LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi!
Ihminen — se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi? Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä?
TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan?
(Äänettömyys.)
LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy!
Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja kärsimystä toiminnalla lientämään!
Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan!
Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja myöskin kärsiäkseen — nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee käsistään!
TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet.
LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että riemu näyttää kärsimykseen kytketyn — en saata noita siskoksia toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot, mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia. Siks elon soihtu loimumaan! — Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin lämmin soihtu — siksi mielellään he kärsivät.
RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos!
KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan!
LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi — sen eessä kaikki muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja itse asiansa ohjatkoot. — Nyt suoraa tietä toimeen käyn.
REPOKORVA. Oi koska?
LUSIFER. Huomenna.
HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna!
TÄTI LIERO. Ja loppu-isku — milloin, missä?
LUSIFER. Pian — Jahven alttarilla!
HENGET. Jahven alttarilla —?
LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon. Se alttari on hänelle, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan saakin — iskun vasten kasvoja.
HENGET. Oi, herra, herra!
TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee!
LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin malttia, ystävät! Ei kiirettä — ijankaikkisuus on pitkä!
HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä!
LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku laskuun liittyy, loppusumma varma on.
Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit kuusi päivää — minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat — minä ne pois pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys — mulla, totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä olet taivaan voima, siksi — pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima, siksi — selvä raja välillemme!
(Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.)
Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me — vain marrot piruraukat. Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat? Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin. Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän?
Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille — nuo hymysuiset, hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia! Iske — en pelkää! Juoksuta laumaasi — en väisty! Se tietäös:
min' olen maailman herra!
HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
PUNAINEN LINTU.
Paikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue raivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori metsätön, poikkipuolin kulkeva.
KAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! — Sinä niin vastailet, minä näin kyselen… (Lyö voimakkaan iskun syvään ja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki — seisoo varsi kädessä.) Siinä se! Ei kestä — ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman kosketusta. Kaikki särkyy — koko elämä on kuin tuo —
(Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja istuutuu kivelle.)
Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää?
OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää?
KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun läpi, kiven läpi — kuin kypsään hedelmään?
Totta kai! Ja varmastikin! — Kun vaan sen löytäisi.
ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt!
KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt — jotakin. Yksi ensin, toinen sitte. Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle saattelee. — Ei, nyt minä katson sinua silmiin!
(Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.)
Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta? Tuskin — sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet.
(Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.)
Miten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin? Kipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä — kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako se, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä?
(Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.)
Kas! Kas! — Vauhtia, vauhtia vaan!
Herra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia!
Kipinä! Oliko se todella kipinä —? Vauhtia!
(Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.)
Tuli, tuli! — Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty!
Mutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa?
(Pistää kätensä tuleen.)
Se polttaa! Se on tuli! — Aabel, Aada, Silla, vanhemmat — kaikki: linnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty!
Mutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta?
(Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.)
Savua! — Tuli! — Toinen kerta!
(Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.)
Tuli! — Kolmas kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän sen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa!
(Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa,
laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.)
Niin, niin! Tuikkios tulisilmä — sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja väkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua valaiset, sinä värisevää poloista lämmität.
Säihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä punainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova. Syliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä sinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi kuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös — kauvas ja korkealle sinun siivilläsi!
(Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee mietteissään tuleen.)
Sinussa on henki — vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä puhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen tulevaisuuteen…
(Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa, käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia tulikuvioita.)
Mitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii — ei, selviä hahmopiirteitä — ihmisiä!
Ne kiitävät ohi — nyökäyttelevät päitään — kuiskaavat toisilleen. Mitä kuiskannevatkaan —?
ÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi. Tulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia — kuinka tuli oli alkuansa pieni kipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi —
KAIN. — kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken aavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo?
LUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain osa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs ei voisi nähdäkkin — se, joka tahtoo nähdä ja jonka silmä on terottunut? Kaikki pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se, joka meidät loi.
(Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista
soitantoa.)
KAIN. Mitä —? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä — puhetta, säveliä, sointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää?
(Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko
näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.)
Valehtelisivatko korvani?
(Kuuntelee.)
LUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi!
KAIN. Kummallisia ääniä!
LUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan!
KAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat —?
LUSIFER. — vuoren takaa.
KAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat —
LUSIFER. — ja vetävät!
KAIN. Jos kohoaisin vuorelle —?
LUSIFER. — niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan.
(Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.)
KAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat?
LUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä?
(Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta.
Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.)
Vuori vapisee
KAIN (pysähtyen.)
LUSIFER. — ja osaks vaipuukin!
(Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa häämöttävän toisen vuoren rinnan.)
KAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin?
LUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat.
KAIN. Olen mies!
LUSIFER. Siks pelkää en!
KAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi.
LUSIFER. Eikä vaivu, kun usko vaan ei vaivu!
(Nousevat.)
KAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen —
LUSIFER. — ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä…
KAIN. — ja kilkettä ja kalketta…
LUSIFER. — niin monen oudon äänen helkettä.
KAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä —
LUSIFER. — paukkinaa ja ryskettä.
KAIN. Ne varmaankin
LUSIFER. — henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa.
Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.)
Syvällä, syvällä
Kaikki kallis on.
Kivehen kytketty
Aarre verraton.
Iskekää
Jo veikot!
Rynnätkää
Te peikot!
Aukee — laukee!
Murru — sorru!
(Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois; joukossa nuoria poikasia.)
KAIN. Ah!
LUSIFER. Ah!
Vuorelaisten laulu.
Syvällä, syvällä
Kaikki kallis on:
Ystävyys, rakkaus,
Onni inehmon!
Syvällä aarteiden lähde,
Syvähän suontansa iskemme.
Esille tarmomme tähde:
Malmia meidän on hikemme!
Iskekää!
Iskekää!
Kiireinen meillä on työ!
Levoton päivä ja yö!
KAIN. Tää unta onko?
LUSIFER. Unta sekä totta — tulevaisuuden tosiunta ihanaa.
KAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina —?
LUSIFER. — ja vuoren sydämykset paljastaa.
KAIN. Ah — jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun luontos älyllänsä ohjaa — niin…
LUSIFER. — niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa kalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa!
(Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.)
Malminhenkien laulu.
Uunissa kuumassa
Malmin mahla soi;
Kupliten, kuohuten
Hehkuu, purppuroi.
Kalliot virtoina vierii,
Punaisin, mustin ja valkoisin
Lainehin hohtaen kierii
Taiturin taitavan pajoihin.
Liehtokaa!
Liehtokaa!
Tulinen meillä on työ!
Helteinen päivä ja yö!
KAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut aavistaa.
LUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan.
(Hämyhäivähdys, sulatto katoo.)
KAIN Kas, kas!
(Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen. Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m. maanviljelysaseita.)
Takojain laulu.
Nostakaa, laskekaa
Väkivasaraa!
Kääntäkää, vääntäkää:
Malmi muodon saa.
Punaisna takojan lapset
Syntyvi säihkyen maailmaan;
Kirkasna raution lapset
Työhönsä käyvät ja toimintaan.
Takokaa! Takokaa!
Terästä meidän on työ!
Kalketta päivä ja yö!
KAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna paistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi —
LUSIFER. — niin vaikka kalliota viiltää voisi!
KAIN. Ja nuo muut — en edes tunnekkaan?
LUSIFER. Arra — harra — mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan nostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan.
(Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m. Erään naisen päälle koetellaan somisteita.)
Kultaseppäin laulu.
Oihkavi, voihkavi
Maamies pellollaan;
Leikkavi, korjavi
Kulta viljoaan.
Riemunpa hetkinä pukee
Pöytänsä hohtavin hopehin,
Vaskihin itsensä sukee,
Naisensa kuurtavi kultihin.
Hohtakaa!
Loistakaa!
Hopeita meidän on työ!
Kultia päivä ja yö!
(Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.)
KAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni — on kaikki hiljaa taas.
LUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se ihmissuvun jännerten on ihme!
KAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut — tai jotain sinnepäin — ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki onko sentään mahdollista?
LUSIFER. Miksei — se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden sumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa.
KAIN. Niin, se raja?
LUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja.
KAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana!
LUSIFER. — tällä kohti, vaan tuolla etäällä — yhteen sulavat!
KAIN. Kas, sehän — totta tosiaan — lie luonnon selvä viittaus!
LUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa.
(Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.)
KAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori oisi kadonnut —?
LUSIFER. — ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla.
KAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan —
LUSIFER. — ja sorsat soutaa pinnallaan.
KAIN. Se soutu somaan käy —
LUSIFER. — ne liikkuu vaikkei mitään näy.
KAIN. Taas kuuluu soittoa!
LUSIFER. Ei aivan kaukana.
(Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva, tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti ohitse.)
KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni.
LUSIFER. Ja tokko edes korviani.
KAIN. Lie vetten kumma?
LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä liikkuu.
KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään heiluttaa —
LUSIFER. — ja liinasiaan liehuttaa.
KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu!
LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään!
(Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää.
LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo ihmisen.
KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen.
LUSIFER. Enkä turhaan, en — jo tuossa näen uuden huomenen.
(Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua ja hiljaista jyryä.)
KAIN. Taas oudot äänet humajaa!
LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa.
KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan.
LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan!
(Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.)
KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen — vaan kumma, senp' ei jalat nousseetkaan?
LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan.
KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää —
LUSIFER. — malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen.
KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin arvata —?
LUSIFER. — niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa.
KAIN. Taaskin tuli!
LUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa; siinähän on henki.
KAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on, jo lentäväni uskoisin.
LUSIFER. Ja usko kaiken pohja on ja tahto toinen peruste.
Kun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin.
(Soittoa ilmassa.)
KAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa.
LUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee —
KAIN. — ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän!
(Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa. Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön! eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.)
KAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää lintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten aikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks vaihtunut?
LUSIFER. Miksei! Lentää lintukin!
KAIN. Niin lintu?
LUSIFER. Ja sekin on vain luontoa!
KAIN. Niin että senkin lentotaito —?
LUSIFER. — vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen…
KAIN. — tään salasäännön tietoon saa —?
LUSIFER. — ja myöskin kohoaa!
KAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan —?
LUSIFER. — se, mit' emme satu tuntemaan!
KAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu kurkistaa.
LUSIFER. Se ihmemaa —?
KAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy, kuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy?
LUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai liian syvään kumartais — siks Herra pilviin kääriytyy.
KAIN. Ei, ei!
LUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä lähemmältä tarkastaa?
KAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun syleilyhyn kytketty?
LUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään!
KAIN. Ja henki meill' on … vaan tuo —? Kuin kaikki sumuun peittyisi ja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu?
LUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee —?
KAIN (katsellen käsiensä välitse). — ja kiirein tänne rientänee. Nyt tähdet sumun läpi pilkottaa!
LUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee —
KAIN. — ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai?
LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien maailmoiden kuiske!
(Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi
valaisten maiseman.)
KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja. Kuin kuita, auringoita — ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää — ken tämän värileikin ymmärtää?
LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää!
KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen vaipua!
LUSIFER. Kuolla —? Nythän vasta alkaa elämää!
(Näky katoo.)
KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai.
LUSIFER. Ei, vaan muistutus että maassa ihmisen on asuinsija ja että siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä tomun lapsi vallan jakaa tuolla ylhäällä?
KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se ihmisen. — Vaan mit' on ihmisen?
LUSIFER. Tää maa!
KAIN. Osaksi.
LUSIFER. Ei — kokonaan!
KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä.
LUSIFER. Mistä rihmasta?
KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys.
LUSIFER. Nyt.
KAIN. Eikö aina?
LUSIFER. Ei — kaaresi!
KAIN. Tässä!
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Miksi? Se ei sitä varten.
LUSIFER. Jännitä!
KAIN. Jo on!
LUSIFER. Tähtää!
KAIN. Minne?
LUSIFER (ylös osottaen). Sinne!
KAIN. Pilveen?
LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama!
KAIN. Puuttuu vasama!
LUSIFER. Usko kuoli —?
KAIN. Ei!
LUSIFER. Tuossa nuoli!
(Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.)
KAIN. Hei!
(Ottaa nuolen, asettaa.)
KAIN. Josp' ei yllä?
LUSIFER. Kyllä!
(Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki, jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.)
KAIN. Mitä?
LUSIFER. Sitä!
(Äänettömyys.)
KAIN. Tätä täytynee jo uskoa.
LUSIFER. Ja enemmänkin koitella.
KAIN. Siis … siis lienny!
(Sade lakkaa.)
LUSIFER. Kah! Totta tosiaan!
KAIN. Tää viekottelee jatkamaan…
LUSIFER. Esiin aurinko!
KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä.
LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus!
KAIN. Mikä?
LUSIFER. Kainin aurinko!
KAIN. Kainin —? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli!
LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta!
KAIN. Täss' aivan hullaantuu. — Päivä paista!
(Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.)
KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! — Jos vaan mahdollista.
LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee.
KAIN. Niinkö —? (Äänettömyys). Niin, niin — miksei! Siks uskon!
LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään.
KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa.
LUSIFER. Jaa?
KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa?
LUSIFER. Onko kateutta?
KAIN. Ei mulla.
LUSIFER. Entä hällä?
KAIN. Ei kai!
LUSIFER. Kai? Ei suinkaan! Hän siellä, minä täällä — kukin hoitaa omiaan!
KAIN. Se raja selvä olisi.
LUSIFER. Ja on! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin neuvoin tehtäviinsä kykenee — silloin, luulisin, isän sydän iloitsee.
KAIN. Niin niin, niin se on! Nyt elon ongelma jo mulle selviää. Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä, maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on…
LUSIFER. Ihminen on maailman…
KAIN. Ihminen on maailman herra!
LUSIFER. Amen!
(Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.)
KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän — nyt sen tiedän…
LUSIFER. — mi on ihmissuvun vastaisuus!
KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu.
(Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.)
Hän itse paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee — aina niinkuin työnsä ansaitsee.
LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja laiskuus aikaan saa!
KAIN. Ei — se on selvää nyt!
LUSIFER. Hm … vaan jospa tuohon paratiisiin — puikahtaakin käärmehyt?
KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin —?
LUSIFER. — että…?
KAIN. — ett' on paha maailmassa?
LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan — ihmisessä itsessään.
KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto, tapa?
LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie.
KAIN. Se?
LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii.
KAIN. Oh niin — jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä!
LUSIFER (hämmästyy — hillityn ivallisesti). Joo, joo — ja sama henki ilmii ihmisissä.
KAIN. Se oisko mahdollista?
LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta — vaan josp' ei kaikki ponnistakkaan?
KAIN. Mi heitä riivaisi?
LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa, toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa.
KAIN. Sekin totta — kukin seuraa luontoaan.
LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan — ja asia?
KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko.
LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra antoi armossaan!
KAIN. Ne kehtaavat! — Ei ei, se ei mahdollista.
LUSIFER. Ehkei — sen sitte näkee. Vaan jos sentään — ja jos eivät tyydy siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät?
KAIN. Vastaan —? Mitä? Ketä?
LUSIFER. Työtä — edistystä. — Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa tulvillaan.
KAIN. Hyvä — sen otan oiti käytäntöön!
LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen?
KAIN. Kenen?
LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske!
KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle, ihmiskunnalle!
LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on Jehovan! Vai sinä, julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta.
KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa!
LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa…
KAIN. Vallottaa —? Mitä?
LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa — puolisoita.
KAIN (kiihtyen). Puolisoita —?
LUSIFER. Niin.
KAIN. Piru!
LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on — vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki, näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu.
KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä?
LUSIFER. Minkä sille voi!
KAIN. Minkä sille voi —?
LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin — se on saralla.
KAIN. Ei! Se tieltä raivataan!
LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan!
KAIN. Ei, vaan saatana!… Mitä —?
LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin.
KAIN (nousten). Kas kummaa!
(Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu liehuvin lipuin vuoren juurelle.)
KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke — aivan silmä huikenee.
(Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta leiskuten molemmin puolin.)
LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea!
KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla!
(Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle, melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto voitto, voitto!)
KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on!
(Näky katoo.)
LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress' kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee.
KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa — olla moinen sankari!
LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan.
KAIN. Ja ihminen ei kuolekkaan!
LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin — siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys.
KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa — ihminen on kaiken herra!
LUSIFER. Amen!
(Äänettömyys.)
KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus — noin usein huokailtavan kuulin…
LUSIFER. — ja osaks itsekin niin luulin.
KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa!
LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla eikä tulevien sukupolvein onnessa — myös itse elämme!
KAIN. Se totta on, me myöskin elämme —!
LUSIFER. — ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös itsellemme kuuluu palkinto.
KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin — se paratiisi, jonka itse luomme.
LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon rikkaat riemuhetket.
KAIN. On, on — ne täytyy olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan, min ihmiskäsi irti saa!
LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee —
KAIN. — ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee…
LUSIFER. — ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee…
KAIN. — ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee!
LUSIFER. Ja vielä yksi — jaloin kaikista!
KAIN. Sen jos voisin arvata?
LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen?
KAIN. Miehen avuks vainen!
LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös voiteen suopi.
KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan.
LUSIFER. Vain osittain — on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu, uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu. Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin kutrein puolehesi kurkottuu —
KAIN. Mitä? Useampiako?
LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta — se näiden salahurmain tarkotus.
KAIN. Vaan jospa — — Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa?
(Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen, palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria, kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.)
Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.)
Soittopa soimaan,
Nyt karkeloimaan!
Neito sorja,
Hemmen orja
Sankarin iloksi tanssimaan!
Taistoa elo tää —
Juhlina kukkapää!
Kas, kas, kun kimmeltää
Nestehet maljassa;
Helminä päilyy,
Kutsuen häilyy
Siskoset sarjassa.
Nauttios sankari!
Lyhyt on elosi!
Voittajan malja nyt juokaa!
(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.)
Neitojen ja poikain kööri:
Nauttios sankari!
Lyhyt on elosi!
Voittajan malja nyt juokaa!
(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen säkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä; loppu taasen laulaen.)
Kaihopa salaa
Rinnassa palaa;
Impi sorja,
Lemmen orja
Elonsa tanssihin kiiruhtaa!
Kevät on kerran vaan,
Siksipä riemuitaan!
Kas kuinka silmät nää
Tähtinä välkähtää;
Marjana poski,
Poikako koski?
Älä kysy enempää.
Lempiös, lempeä saa!
Hukkukoon taivas, maa!
Maljanne pohjahan juokaa!
Neidot, pojat ja uroot:
Lempiös, lempeä saa!
Hukkukoon taivas, maa!
Maljanne pohjahan juokaa!
(Juovat.)
KAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon!
(Hämyhäivähdys, näky katoo.)
KAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin rinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: — ihminen on ilojen ja riemujen herra!
LUSIFER. Amen!
(Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.)
KAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet poissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori! Sä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne tieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja maali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin. Eteenpäin! Lentoon, lintu punainen:
min' olen maailman herra!
(Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas, käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.)
VUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru.
Esirippu.