KOLMAS NÄYTÖS.
Paikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla. Taustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa kaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän jaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna turpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina.
ENSIMÄINEN TOIMINTO.
ELOUHRI.
Puhelun ääntä — KAIN ja AABEL tulevat.
AABEL. — — — itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen vuoksi…
Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni!
KAIN (tuskaisesti). Onhan ne — mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme tämä uhri tällä kertaa.
AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua.
KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota.
AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan.
Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein uskon, että Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa vaellukseemme.
KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat minua? Uhraa yksin!
AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri eloateriaa valmistavat — miksi häiritä näitä valmistuksia?
KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista — aterioista — muiden odottamisestako uhri riippuu — vaikkei itse olisikaan valmis?
AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä.
KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin?
AABEL. Mitä sanot —?
KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää?
AABEL. Ja sinä puhut noin?
KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen nyrkkiin puristetuilla käsillä) — näitä kahta!
AABEL. Kain!
KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini — ja se pitäisi riittää!
AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain hetkellistä ajatuksen harhailua.
Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa arveli Aadakin, kun —
KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin —? Te järjestätte mitä minun pitää tehdä — sinä ja Aada!
AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen illalla olit aivan käsittämätön.
KAIN. Niin, eilisiltapa — —
(Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.)
KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi lykätä — tai vaikkapa kokonaan heittää?
AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi.
KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet — se on sitte uhri!
AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin kummasti värähtelee. Olet liikutettu —
KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan!
AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari!
KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte yhtyäkkin — jos voin.
AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari, niin käyn hakemassa sytykehiilet.
(Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta
toisessa alttarissa.)
ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain?
KAIN (kuin havahtuen.)
AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni?
KAIN (syvästi liikutettuna). En — minä vain ajattelin asiaa. Ehkä — ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt … tuntuu … kepeämmältä.
AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse!
KAIN (arvellen). Ei, ei! — No, jos välttämättä täytyy, niin valitse sinä minun puolestani.
AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä — se on sinun esikoisoikeutesi.
KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista — sinä olet näissä asioissa esikoinen.
Et suostu! No, niinkuin tahdot — minä olen valinnut.
AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä päätöksestäsi.
Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan.
(Menee.)
KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea?
Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta, entistä ja tulevaista — ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut viime yönä rahtuakaan unta. Näyt — eilisilta! (Kiihtyen). Niin, eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on kuin illan viileys, niin tyyni, niin… Jumala, jos se on totta, niin min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä — —
(Äänettömyys.)
Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat — ne surevat — voiko petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää.
(Menee. — Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.)
AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja harhailee — lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että hyvän voima on niin suuri!
(Puuhailee alttarinsa luona.)
Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän.
(Äänettömyys.)
Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa.
(Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on maan tuotteita.)
AABEL. Jopa tulet, veli! — Mutta muotosi on taasen niin synkkä?
KAIN. En tiedä — tuntuu taas niin vaikealta.
AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat.
Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja kukkia alttariemme reunojen katteeksi.
(Menee syrjään.)
KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää.
LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa — on Kainille näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes kehottaa!
MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa uhriin kajoo!
LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! — Uhriin käy, Kain!
On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle!
KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi.
LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh!
MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa.
KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan.
LUSIFER. On sydämessä monta ääntä — mutta uhri, se on aina kaunis, ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen.
KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi!
LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus.
KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa!
MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi.
LUSIFER. Ja myöskin työllesi! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso — se olisi miehen uhri se!
KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan!
MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois!
LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita!
MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen häntä ja on hänen jälkeensä — se muistaos, Kain.
LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on!
KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi!
MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti kuoleman.
LUSIFER. Lorua! — Toimeen käy!
MIKAEL. Kain!
LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain!
AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi — no, alkuhankkeissa jo sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas korkeuteen kohoovat.
(Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan.
Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.)
AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet, karitsaiseni — puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan.
(Menee Kainin alttarin luo.)
Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. — Nyt uhritulta sytyttämään, Kain! Mä hiilet käyn.
(Menee oman alttarinsa luo.)
LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on!
MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo!
LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun!
AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota!
(Äänettömyys.)
Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät.
KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä — minä — min' en tarvitse sinun hiiliäsi!
AABEL. Et tarvitse —?
KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä.
MIKAEL. Kain! Kavahda!
LUSIFER. Välähdä!
(Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.)
KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot?
AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt?
KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni!
AABEL. Niinkö —?
(Äänettömyys.)
KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel?
AABEL. En, en — minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian tulet leimuamaan!
(Menee.)
LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani — hän viskasi sulle kaaren taivaasta!
KAIN. Kaaren tein minä!
AABEL (kääntyen). Mitä —? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni! Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut.
(Menee alttarinsa luo.)
LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä punoilit.
MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi —
LUSIFER. — ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee!
MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa — olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se nöyrin mielin tee —
LUSIFER. — ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä lainata.
KAIN. Min' en tätä kestä — en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois.
LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa.
AABEL. Minun uhrini jo syttyi!
LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta!
MIKAEL. Kain, Kain!
(Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.)
AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni!
KAIN. Minä —? Pilkkaako teet?
AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli!
KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota.
AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun rintani täyttäisi ja heikot huuleni…
(Vaipuu hiljenevään rukoukseen.)
KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja totuus, kuule miehen suoraa rukousta —
AABEL. Ole ylistetty, Herra — veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat sydämet niinkuin —
KAIN. — Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan kuule —
LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi — ensikertaiselle.
KAIN. — En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta —
MIKAEL. Herra tuskasi lieventää — häneen turvaudu!
LUSIFER. Jatka, jatka!
KAIN. — En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse pitää —
LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka!
MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella — sulje ovi!
KAIN. — Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa —
MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa sydämesi ovella — älä päästä sisään!
LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka!
KAIN. — Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja, niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja ihmeelliset —
LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi nelinkontin — vaivainen mato!
MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi!
KAIN. — Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta, sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin sisällä — niin, kuinka sanoisin…
AABEL. — Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa, jolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille, tuonne —
KAIN. — Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä pyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät — sillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään tiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua nähnyt enkä kuullut —
MIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä.
LUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti maailmanvallottajalle. Oivallista!
KAIN. — mutta minä uskon että sinä olet oikeamielinen ja suot ihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta löydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta taas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi —
MIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi.
LUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä?
AABEL. — Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas uuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä valaissut. Minusta tuntuu —
LUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo kiitosvirren tulikaarestasi virittää.
MIKAEL. Niin tee sinäkin — sulla syy kahdenkertainen.
KAIN. — Minä kiitän sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea valmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit hänelle älynlahjan, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja minä kiitän niistä —
LUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän — se sopii miehelle!
KAIN. — Minä iloitsen niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet luomasi luonnon yli —
LUSIFER. Oikein: sinun luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase kädessä itsellemme vallottaa!
MIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään — taistele vastaan.
KAIN. — luonnon yli, jonka sinä armossasi…
LUSIFER. — loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi taistelukentäksi!
KAIN. — jonka sinä, sinä — minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa.
— Aabel! Kuule minua, Aabel!
LUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse!
MIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien ajatusten taakasta.
LUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe kuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut?
AABEL. — Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu kohoo korkeuksiin; se siellä —
LUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on — kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin jostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta.
MIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon!
AABEL. — Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta ken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää —
LUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää!
MIKAEL. Turvau Herraan — suuri vaara uhkaa sieluasi!
KAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). — Jehova! Minä en tiedä — minä en ymmärrä; tässä on sinulle uhri — työn uhri — hien uhri — tuskan uhri —
AABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). — Kiitetty ja ylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit!
LUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! — Kain! Sinun uhrisi ei pala!
MIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä — hän ainoastaan siihen katsoo.
KAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala!
AABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi kyllä kohoaa!
(Vaipuu rukoukseen.)
LUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele kuin lampaat vuonivat — niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama, karitsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua — niin olet hänelle otollinen. — Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin!
(Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka
on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.)
MIKAEL. Mielesi hillitse, Kain — väärennyksen henki kuiskuttaa korvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että —
LUSIFER. — että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi — sinä yksivakainen!
KAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria?
Rakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia?
MIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo leppyisesti uhrisi puoleen.
LUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies!
KAIN. Minä pakahdun — veri puhkasee suoneni — jotain pyrkii ulos —
MIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja puolestasi.
KAIN. Min' en voi — min' en osaa!
LUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse!
(Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa alttarista puun käteensä.)
MIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika!
LUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin!
KAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen — ja hän ei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt — juuri — tällä hetkellä —
MIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko —
KAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja ja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä käärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä lihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä —
AABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin, se on Herralle pyhitetty!
KAIN. Älä sekau minun asioihini — alttari on minun! (lyö.)
LUSIFER. Oikein!
MIKAEL. Kain!
AABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä jatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan!
KAIN (kääntyen päin). Vai niin —? Sinussa on sitäkin?
AABEL. On — mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa.
KAIN (kuin havahtuen). Vai Jehovan nimessä? — Nyt ymmärrän mikä sinä olet! Pois tieltä!
AABEL. En askeltakaan!
MIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä!
KAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? —
Pois tieltä, perkele — ääh!
(Lyö. Aabel kaatuu. — Mikael peittää kasvonsa.)
LUSIFER. Se on täytetty! Minä, minä olen voittanut!
Väliverho.
TOINEN TOIMINTA.
UKKOS-ILMA.
SILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN syrjässä, istuen synkkänä maassa.
SILLA. Untako vai totta? — Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo syvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde liekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni!
AADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. — Vanhemmat?
(Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.)
Voi heitä, voi meitä!
(Menee.)
Sillan valitus.
SILLA.
Äsken vasta päivä nousi,
Äsken lintuset liversi;
Nyt jo illan venho sousi,
Äkin lintuni vaikeni —
Ja varjot niin pitkät jo on.
Lehtien lepatus.
Linnut pesän laittoivat
Pieneen pihlajaan;
Senpä tuulet taittoivat
Maahan makaamaan.
Toinen sammalella
Sikein uinuaa,
Toinen oksasella
Surren vaikertaa. —
Näin taru lintujen päättyvi, näin!
SILLA.
Äsken vasta sulle armas
Annoin nuoren lempeni;
Nyt jo tuonen halla karmas
Sinut kylmi, suveni —
Ja syksy niin synkkä jo on.
Kukkien kujerrus.
Kasvoi kerran kedolla
Soma kukkanen;
Senpä sulhon otsalle
Solmi neitonen.
Kuihtui kedon kukka,
Sulho kalvastui;
Itki impi rukka,
Poski lakastui. —
Tää taru kukkien, neitojen on!
SILLA.
Äsken soihtu, nyt jo sammuit;
Minne matka, veljeni?
Tuoni julma, multa ammuit
Veikon, sulhon, kaikkeni. —
Oi unta vain elämä on!
Nurmen nyyhkytys.
Kysyi kerran poikanen:
Mit' on elo tää?
Hälle vastas äitynen:
Kolme syleilmää;
Ensin tuutii äidin syli
Elon unelmaan,
Sitten sulkee armaan syli
Lemmen onnelaan —
Kolmas maaemon syleily on!
SILLA.
Sulle soi jo tuonen lehto,
Unhon virrat hymäjää;
Siell' on, kulta, armas kehto,
Siellä oota ystävää. —
Oi ero niin katkera on!
Päiväkorentojen hyminä
(joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.)
Tuonen lehdot leppoisat
Sulhon uinahtaa,
Tuonen virrat vilpoisat,
Siellä rauhan saa.
Hämyn linnut siellä soittaa
Ehtoosoittojaan,
Hämyn kukat siellä tuoksuu
Unhontuoksujaan —
Kuuttaren venhot ne vesillä on.
KAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla!
AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti.
AADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? — Me poikia odotamme eloaterialle — sinä kiirein tänne kutsut — et mitään selitä — silmäsi itkussa…
(Huomaa Aabelin.)
Herra Jumala! Mitä tämä?
AADA. Kuolema — kuolema on tullut!
(Ratkee itkuun.)
EEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme!
AADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi!
EEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet.
AADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta?
EEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme — oi rakkain lapseni, mun poikani, poikani! (itkee.)
AADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut? Uhritulet vielä suitsevat — toinen alttari hajallaan — kuka tämän on tehnyt? Paha enkelikö?
AADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä täytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen.
AADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! — Puhu, Kain!
AADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on aikaansaanut.
(Äänettömyys.)
EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, toinen…? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa!
AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi sanoo kaikki. — Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa?
EEVA. Voi tuskan päivää — se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä huutanut hänen tähtensä Herran puoleen — olen toivonut ja epäillyt. Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana pallona rintani alla. Se päivä on nyt —
AADAM. Lopeta, vaimo — vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija?
Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa —
EEVA. Isä!
AADAM. Vait! — Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha mato!
EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita taivaskin kauhistuu?
AADAM. Hänen tekoansa kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon hänet ijankaik —
EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme lisää.
AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus on täytynyt hänen henkensä pimittää —
AADAM. Te — te —?
EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa.
AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä vannon Jehovan kautt —
EEVA. Älä vanno — kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, onnettomuus on sinut soaissut —
AADAM. Sinä — sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija!
EEVA. Herjaa minua, lyö minua — kunhan vaan annat hänen mennä kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja vaimonkin välill —
AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt.
Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän siteen katkaisi — kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! — Ei, kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja hedelmät, joita hän kasvattaa — verta olkoon vesi hänen lähteessään. Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon —
KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo — se on viaton sekä sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, jona —
AADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun —
EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! — Aada,
Aada!
AADAM. Pois näkyvistäni, pois!
Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu, olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen!
EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt, mitä hän —
AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse kielesi!
Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla!
AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa?
AADAM. Sovittaa —? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin mennyt?
AADA. Ei, isä — olen ihminen!
AADAM. Siksi pois!
AADA. Sinä käsket, isä?
AADAM. Minä käsken!
AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! — Nytkö hänet jättäisin, kun hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana?
AADAM. Minä käsken isän oikeudella!
AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en!
EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta!
AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan. Niinpä mene — menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous kuin häntä.
AADA. Sen olen itse valinnut — hänen kanssaan jakaakseni!
AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni!
SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois!
AADAM. Sinäkin! — Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta?
SILLA. Anteeksi, isä — ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret.
AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut… Miksi tässä viivyttelemme, kantakaamme kuollut majaan.
(Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.)
AADAM. Mitä sinä täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi sattua hurskaaseen vainajaan?
AADA. Hän on veljeni!
EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua totellut — mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta!
AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo!
EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan.
(Ratkee nyyhkytykseen.)
AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme!
(Kumartuu Aabelin ruumiin yli.)
Anna anteeksi, poikani — anteeksi onnettomalle isä-raukalle.
(Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo synkkänä syrjässä.)
AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä leimausta — ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut.
EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. — Alasti hän tuli ja alasti hän…
(Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen — paitsi Kain.)
AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada!
(Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät — Taamar seuraa jälessä.)
TAAMAR. Aabel nukkuu — Aabel on niin kalpea — Aabel on vuotanut ver-ta … a … aa… (Itkee hiljaisella äänellä.)
(Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi. Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.)
TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain!
(Kain säpsähtää.)
TUULI (ankarammin) Kain, Kain!
(Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.)
TUULI. Kain, Kain!
Missä on veljesi Aabel!
KAIN. En tiedä. — Olenko minä veljeni paimen?
Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.)
Kasvoi kaksi kaunokaista,
Yhden emon lasta
Saman nurmikon nukalla,
Saman virran vieremällä;
Käkinä kukuit kotikummut,
Sorsina sousit kotilahdet —
Missä on veljyt nyt toinen?
PUUT (ankarasti.)
Missä on veljyt nyt toinen?
(Kain väänteleksen tuskissaan.)
TUULI.
Kain! Kain!
Mitäs tehnyt olet?
Kuule! Kuule!
Veljesi veri huutaa maasta!
Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.)
Oi, voi, voi!
Voi maata ja merta!
Oi, voi, voi!
Miksi näin mun pitää
Juoda viatonta verta?
Mä emo koito kaiken katoovan,
Näin syliini he jälleen palaa;
Nukuitpa helmaan päivän armahan
Tai korven yöhön häivyit salaa,
He palaa, kaikki palaa!
Täss' ootan väsynyttä matkaajaa,
Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa,
Mut otsin veripunaisin
Ja synkin viimekatsehin
He elon tieltä palaa.
Oi, voi, voi!
Näin lapsosena palaa!
KAIN. Oi kurjaa, kurjaa!
AADA palaa, seisahtuu syrjään.
Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.)
Aabel lepää leppoisasti,
Kain se maassa makaa.
Verivelka vaaditahan
Vuosikautten takaa!
MYRSKYTUULI.
Verivelka vaaditahan
Vuosikautten takaa!
Ja nyt Kain, Kain!
Kirottu olkoon sun työsi!
Taistoa kulkijan-tiesi!
Matkalle valmistuos!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
(Äänettömyys.)
AADA. Kain!
KAIN. Sinä? — Mene!
AADA. Minä —? Minne?
KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja veljesi luo. Erkane minusta kirotusta!
AADA. Ja sinä puhut minulle noin —?
(Äänettömyys.)
Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria, mutta sinä olet — (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin polvilla, katsoo palavasti silmiin) — Kain, sinä tiedät sen — sinä tunnet sen!
KAIN. Aada —?
(Katsoo pitkään vaijeten.)
AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot?
KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut suoraan. — Sinä — sinä!
AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä — ja minä!
(Äänettömyys.)
KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, turmiota ympärilleen levittää.
AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. Ja jos estät, minä tulen kuitenkin — hiivin salaa metsiä jälessäsi — en luovu sinusta vaikka tappaisit!
KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua…
AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää.
KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää — kaikki on lopussa!
AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme.
KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut?
AADA. Silläkin — jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin.
KAIN. Mitä minä siitä — kunpa voisi kulkea ja paeta! Mutta kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi todistajaa, joita ei voi paeta — oi, oi!
AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän täytyy kestää!
KAIN. Mitä varten? — Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja minä? Raatanut peltoja!
(Äänettömyys.)
On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä? Onko hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle — kysyvänä — kalpeana — verisenä? — — Oi veljeni, veljeni!
(Heittäytyy maahan.)
AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää.
(Ratkee hiljaiseen itkuun.)
KAIN. Tykyttää — polttaa — pakottaa — särkyy — halkee! Anna minun olla!
AADA. Kain, Kain!
(Äänettömyys.)
KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on?
AADA. Älä kysy, älä kysy — emme voi siihen nyt mitään vastata.
KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri?
AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut?
KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri — vai myyrä? Puuhaa, penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri jalka kohdalle — painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren loppu — jumalankuvalla, hah hah haa!
AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon.
KAIN. Miksen minä saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat tällaiset? — Jumala, maailma pimenee silmissäni!
AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä.
Lähdetään suojaan!
KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata!
Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini, muistat!
AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä.
KAIN. Mikset ollut marras, äitini! —
AADA. Kain!
KAIN. — Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle kipua saatoin — se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon paiskannut? —
AADA. — Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme!
KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista — miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin — tänne! (Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta?
(Tuuli kohahtaa.)
Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky — silloin oli savua!
(Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.)
Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys — näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu —
AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en!
KAIN. Niin, kyllä se on minun käteni — se on varmaa pitämättäkin.
(Salama.)
Kas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko Hänelläkin tulikaari? Terve vaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen ottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no — se on hyvin sinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa!
AADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule minua, tämä ainoa kerta!
KAIN. Mikä hätänä?
(Myrsky hohahtaa puissa.)
Kuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs tuo kilke? Et ymmärrä —? Minä sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire — niin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta katsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen Kain!
(Jyrähdys.)
Se oli isomoukari!
AADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa.
(Koettaa vetää Kainia.)
KAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan silmiin, kun hän on muka vihoissaan?
(Yhä uudistuvia salamoita.)
Ohoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah haa! — Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö.
(Sadepisaroita lankee.)
Yhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni!
Ei; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää — hah hah haa!
AADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen!
(Ankara jyrähdys, rajusade lankee.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
KORPEEN!
Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun alla oikealla.
AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut.
KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme — ja missä.
AADA. Sen voimmekin — kyllin että olemme.
KAIN. Ja kulemme!
(Äänettömyys.)
AADA. Niinkin. — Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis — se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa — se kutsuu. Ja sinä olet taas tyyni ja tahdot elää — me olemme valmiit!
KAIN. Tahdon elää — kun elämä on välttämättömyys!
AADA. Saman tekevä! Tahdot ymmärtää tämän välttämättömyyden ja jännitys on lauennut.
KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut —?
AADA. Muukin?
KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti — olin kuin viritetty jousi.
AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen.
KAIN. En koskaan — kaarestani selkä katkesi!
AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä tulet vireeseen — aikaa myöten.
Ja sinä olet jo vireessä.
KAIN. Ivaatko minua?
AADA. En.
KAIN. Tulla vireeseen — siihen tarvitaan aate.
AADA. Niin.
KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää.
AADA. Niin!
KAIN. Minä tavotin vapautta, se oli aate — ja minä riistin toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi alkaa vapauden tie, vaikkemme sitä vielä käsitä.
KAIN. Minä etsin selvyyttä ja luulin saaneeni selvyyden langasta kiinni — se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee?
AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia.
KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut — ja niin olen itsekin kuollut.
AADA. Sinä elät!
KAIN. Kuollakseni.
AADA. Et, noustaksesi!
KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, minkä eteen me kaksi eläisimme.
AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme.
KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole — jonka on omin käsin tappanut?
AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen epätoivoon.
KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse.
AADA. Ja kuitenkin meidän täytyy katsoa eteenpäin — tulevaisuuteen!
KAIN. Tyhjyyteen! — Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman lapsenikin: tulevaisuuteni!
(Lyhyt äänettömyys.)
AADA. Lapsesi —? Sehän…
(Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.)
Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa!
KAIN. Mitä —? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi?
AADA. Olen — ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se liikkuu!
Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain!
KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu?
AADA. Elämä — tulevaisuus — sinä — minä — Jehova liikkuu minussa! Etkö ymmärrä? Lapsi! Meidän lapsemme! Hän, josta olemme niin paljon uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain!
KAIN (kauhistuneena). Tämäkö käsi?
AADA. Juuri se — tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin sydämesi jälleen sykkimään.
KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää — hän elää!
(Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:)
Äiti!
AADA. Isä!
(Äänettömyys.)
KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on — veljenmurhaaja!
AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain — ei: isä, isä, tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja minussa on hyvää ollut, elää hänessä.
KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten hurjia suonenlyöntejä.
AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti?
KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu…
AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu — hänen polkunsa vasta alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun.
KAIN. Sovituksen polun —? Niinkö luulet?
AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että se on sitä tietä mahdollinen!
KAIN. Ettäkö hän olisi…?
AADA (riemukkaasti). — se uusi päämäärä! Ajattelehan: meidän lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme itse voineet.
KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me olemme haaveilleet…?
AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen.
KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen kärsimme ja taistelemme!
AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet entinen ja kuitenkin uusi!
Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa, minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa.
KAIN. Aada! Tiedätkö — minä tunnen niin kummallista…
AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se oikea elämä aukeaisi eteemme —?
KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta omakseni lupautuisit.
AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän asti ollut — ymmärräthän — vaan jotain suurempaa ja syvempää?
KAIN. Juuri niin.
AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän voimaa täynnä!
KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin!
AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain?
KAIN. Mitä? Puhu, Aada!
AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät?
KAIN. Älä puhu noin, Aada — tiedäthän…
AADA. Niin, nyt sen tiedän! Minuakin tarvitaan — taisteluun! Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi — meidän kolmen puolesta. Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan!
KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin — mutta mitä se oli —?
AADA. Sinä säpsähdät — ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun kasvot peittää.
KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni päällä lepää isän kirouksen musta pilvi!
AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun palavat rukoukseni ovat sen torjuvat — tai ainakin lieventävät.
KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan —
AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka on koko elämäni sisällys?
KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme.
AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah,
Jehova!
(Lyhyt äänettömyys.)
ÄÄNI. Kain, Kain!
AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni —?
(Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.)
MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan. Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman, sillä kosto ei ole ihmisen.
KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin ansainnut olen. — Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden?
MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. —
Kain! Käy lähemmäksi!
(Kain lähenee.)
Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi —
(koskee kädellään otsaan, valohäivähdys)
— ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi. Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin tätä merkkiä kantavat — se olkoon Jehovan kirous!
Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! — Herra on puhunut.
(Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.)
KAIN. Hän on poissa — vai oliko se vain ahdistetun sielun harhakuvailusta?
Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa?
AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo, täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi niinkuin minä kärsin — ja rakastaa sinua niinkuin minä rakastan.