IKUISEEN RAUHAAN

Valtio-oikeudellinen tutkielma

Kirj.

IMMANUEL KANT

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Jaakko Tuomikoski

Alkuperäinen nimi: Zum ewigen Frieden

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

Immanuel Kant (1724-1804) on kuuluisa kriitillisestä filosofiastaan. Hän otti päätehtäväkseen ratkaista mieteperäisen ja kokemusperäisen filosofian ristiriidan sekä tutkia inhimillisen tietämyksen rajoja, määritellä, missä puitteissa ihmistieto on mahdollinen ja kuinka pitkälle se täten rajoitettuna voi johtaa. Käytännöllisessä filosofiassaan hän määritteli siveellisen tajuntamme rajat ja muodot sekä velvollisuuskäsitteen, joka tuli merkitsemään ehdotonta vaatimusta menetellä joka tilanteessa siten, että toiminnanohje kelpaisi yleiseksi laiksi. Niinhyvin tietopuolisen kuin käytännöllisenkin filosofiansa Kant laski "puhtaan järjen" pohjalle, pitäen johtavana aatteenaan, että ajattelun on vapauduttava tutkittavien kysymysten aineellisesta sisällyksestä, päästäkseen käsiksi kaiken tietämyksen muodolliseen — ehdottomaan, järjessä itsessään olevaan, aineellisen sisällyksen välttämättömän edellytyksen muodostavaan — perustukseen.

Nyt suomeksi ilmestyvä tutkielma ikuisen rauhan aatteesta ei ole Kantin pääteoksia. Lähimpänä aiheena teoksen ilmestymiseen kielellämme on harrastus rauhanasiaan. Nykyhetken rauhankysymys joutuu luonnollisesti selkeämpään valaistukseen, kun tutustumme siihen, miten tätä suurta pulmaa on ennemmin käsitelty. Siltä kannalta on juuri Kantin Ikuiseen rauhaan ensiluokkainen teos. Se on tärkeimpiä virstanpylväitä sillä tiellä, jota ihmisajattelu on pyrkinyt viitoittamaan ikuiselle rauhalle.

Paitsi että esilläoleva teos täten luo valaistusta yhteen nykyajan polttavimmista kysymyksistä, on se sen ohella suomalaiselle lukijalle jonkinlaisena johdatuksena Kantin filosofiaan. Sekin sisältää näet tärkeimmät hänen filosofisista perusaatteistaan, varsinkin käytännönfilosofisista — siveysopilliset, oikeus-, yhteiskunta- ja historianfilosofiset aatteet — sovellettuina aiheen vaatimuksiin.

Ikuisen rauhan haave on ikivanha, ja varhain on jo tehty käytännöllisiäkin ehdotuksia sen toteuttamiseksi. Vanhimmassa, naiivissa muodossa esiintyy rauhanaate Genesis-kirjan paratiisi-kertomuksissa ja muinaisajan kuvauksissa "kultaisesta" aikakaudesta, joissa rauhan haave kohdistettiin ihmiskunnan menneisyyteen, sen lapsuusaikaan. Myöhemmin alettiin rauhan asiaa ajatella kehityksen kannalta, rauhan tilaa katsoa tulevaisuuden lupaukseksi. Sellaisena siitä puhuivat jo vanhan ajan filosofit, aikaisimmin Aristoteles ja epikurolaiset, samoin kuin Israelin profeetat, erittäinkin Jesaja ja Sakarja. Filosofisemmin kuvailivat stoalaiset ja kyynikot ihmiskunnan yhtymistä yhdeksi "maailmanvaltioksi", jommoisesta saatiin jonkunlaista aavistusta jo Aleksanteri Suuren ja sittemmin Rooman valtakunnista. Mahtavasti edisti rauhanaatetta kristinusko, sikäli kuin se seurasi Jeesuksen rauhaa rakastavaa oppia, aiheuttaen kuitenkin toisaalta sotiakin.

Oikeudellisen ja valtiollisen elämän alalle kotiutuu rauhanaate vasta uudenajan alussa. Utopisti Thomas Moruksen ja humanisti Erasmuksen rauhanaatteet ovat vielä tällöin haaveellisempaa lajia. Käytännöllisempiin rauhanyrityksiin kuuluvat Maksimilian I:n "ikuinen maanrauha" (1495) ja valtakunnanoikeuksien perustaminen eri maissa. Vuosisataa myöhemmin ottaa italialainen Gentilis pohdittaviksi (1588) sotaoikeudelliset ja sitten alankomaalainen Hugo Grotius kansainoikeudelliset kysymykset (1625), joita viimeksimainittuja sittemmin Samuel Pufendorf ja Christian Thomasius kehittelevät edelleen. Valtiollisena suunnitelmana esiintyy ikuisen rauhan ajatus ensi kerran 1634, ja silloin kerrassaan kruunua kantavan miehen tiliin pantuna, nimittäin Henrik IV:n suuren ministerin Sullyn herttuan muistelmissa, jotka julkaistiin keskellä kolmikymmenvuotista sotaa. Tässä maailmanrauhan luonnoksessa suunnitellaan kaikkien Euroopan kristillisten valtioiden yhtymistä "yleiseksi hyvin kristilliseksi tasavallaksi", jonka yhteisiä asioita johtaisi kuusikymmenjäseninen senaatti, kun taas yhteinen korkein tuomioistuin ratkaisisi kaikki riitaisuudet. Samantapaisen suunnitelman laati englantilainen kveekari William Penn.

Vuosien 1712 ja 1716 välillä ilmestyi sitten ranskalaisen apotti de Saint-Pierren kolmiosainen teos Ikuisen rauhan luonnos, jolla on ollut huomattava vaikutus Kantiinkin. Tekijä oli Ranskan valtuutettujen sihteerinä Utrechtin rauhankongressissa 1712-13, joka päätti verisen Espanjan perimyssodan, ja oli joutunut ajattelemaan, eikö siellä tehtyä rauhansopimusta kävisi laajentaminen yleiseksi ja pysyväiseksi eurooppalaiseksi rauhaksi. Euroopan 24 kristittyä valtiota yhtyisivät ikuiseen rauhanliittoon, jota edustaisi Utrechtissa istuva vakinainen senaatti. Liitto ei sekaantuisi jäsentensä sisäisiin asioihin, paitsi jos sen säädöksiä rikotaan. Mikään valtio ei saisi pitää aseissa enempää kuin 6,000 miestä. Vastedes ei saisi tehdä minkäänlaisia aluemuutoksia Euroopassa. Kaikki riitaisuudet ratkaisisi sovintotuomioistuin. Teoksen tärkein filosofinen ajatus on se, että jos kerran itsessään ahne ja oikeudenvastaisesti ajatteleva luonnonihminenkin on siirtynyt luonnontilasta kansalais-yhteiskunnalliseen tilaan, niin miksei vastaava kehitys olisi mahdollinen kokonaisiin kansoihinkin nähden!? — Kirja herätti suurta huomiota, käännettiin useille kielille ja viritti väittelyltäkin. Filosofi Leibnitz, joka tosin itsekin oli rauhan ystävä, ei uskonut, että ruhtinaita koskaan saisi taipumaan yleiseen rauhaan. Hänpä myös ivallisesti muistutti kirkkomaan portin otsakirjoituksesta — "Ikuinen rauha" —, johon Kantkin hiukan kertomusta muuntaen viittaa. Voltairekin pilkkaili kirjan tekijää haaveksijana, mutta ei kuitenkaan pitänyt ikuisen rauhan ajatusta mahdottomana, vaikka ei katsonut sitä voitavan toteuttaa esitellyllä tavalla. St.-Pierre näki itse elämänsä lopulla uuden sotakauden puhkeavan, mutta lohdutti itseään luottamuksella tulevaisuuteen.

St.-Pierren seuraaja rauhan aatteen ajajana, hänen persoonallinen tuttavansa, hänen teostensa julkaisija ja tulkitsija J.J. Rousseau eroaa mielipiteissään oppi-isästään ennen kaikkea siinä, että hän ei luota ollenkaan, kuten St.-Pierre, valtionpäämiesten jalomielisyyteen ja ymmärrykseen. Hän myöntää kyllä tavattoman hyödylliseksi ajatukseksi, että Euroopan valtioiden yhtymä toteuttaisi rauhan suunnitelman. Mutta Euroopan ruhtinaat eivät ymmärrä todellisia etujaan. He pyrkivät edustajineen yksinomaan laajentamaan alueitaan ja turvaamaan yksinvaltiuttaan. Samoin kuin aatelismieskin pitää kaksintaistelua kunniakkaampana kuin riidan ratkaisua oikeudessa, niin hallitsijatkin, — erona vain se, että viimeksimainitut panevat alttiiksi alamaistensa hengen eivätkä omaansa. Mutta vaikka valtioiden johtajilla olisikin hyvää tahtoa, täytyisi kuitenkin ensiksi edellyttää yleisen edun voitollepääsyä kaikista erikoisharrastuksista, mikä ei ole mahdollisuuden rajoissa ilman pakkoa. Näin Rousseau, joka esitti näitä ajatuksia St.-Pierren suunnitelmista julkaisemassaan Ikuisen rauhan arvostelussa (ilm. tekijän kuoleman jälkeen 1782).

Melkein kaikki valistusajan edustavimmat henkilöt asettuivat
ponnekkaasti rauhanaatteen puolelle. Niin englantilaiset Swift ja
Hume, samoin ranskalaiset ensyklopedistit ystävineen (Diderot,
Turgot, von Holbach, Goudart ym.) ja jotkut saksalaiset (von Palthen,
Totze, Vattel).

Uuden sysäyksen rauhanaatteelle antoi Ranskan vallankumous. Vuoden 1791 valtiosäännön kuudes pykälä kuului: Ranskan kansakunta ei ryhdy mihinkään sotaan valloitustarkoituksella. Monet kansalliskokouksen ja konventin puhujat omistivat innostuneita sanoja rauhanaatteelle (Condorcet, Anacharsis Cloots, Roberspierre, Petion). Luonnollisesti läikkyivät tämän innostuksen aallot Reinin toisellekin puolelle, eivätkä vallankumoussodatkaan estäneet rauhan ajatuksen leviämistä. Näihin aikoihin ilmestyi myös Kantin kuuluisaksi tullut teos ikuisesta rauhasta. Sen tekijä oli saanut merkitseviä vaikutuksia useilta edellämainituilta rauhanaatteen esitaistelijoilta ja Ranskan vallankumoukseltakin.

Tässä erikoistutkielmassaan ei Kantkaan ensimmäistä kertaa käsitellyt ikuisen rauhan probleemia. Hän oli aikaisemminkin useasti omistanut huomiota samalle asialle. Professori, tri Karl Vorländer, jonka toimittamasta, 1914 ilmestyneestä laitoksesta seuraava on suomennettu, on huolellisesti koonnut julkaisun loppuun Kantin eri teoksista ne kohdat, joissa filosofi on kosketellut rauhan asiaa ja sen yhteydessä olevia seikkoja; niihin kuuluvat myöskin otteet vuotta 1795 myöhemmin ilmestyneistä Kantin teoksista. Viittaamme näihin suomennokseenkin liitettyihin täydennyksiin, samalla huomauttaen, että meidän on kiittäminen prof. Vorländeriä myöskin järjestetyistä aineksista tämän johdannon rauhanaatteen historiallista kehitystä koskevaan osaan.

Tutkielma Ikuiseen rauhaan ilmestyi syyspuolella 1795: se oli kirjoitettu kesällä samana vuonna. Lähimmäksi aiheeksi teoksen syntymiseen arvellaan edellisenä keväänä Preussin ja Ranskan välillä solmittua Baselin rauhaa, joka oli Kantille mieleen, hän kun oli vallankumouksellisen Ranskan ystävä. Jo seuraavana vuonna ilmestyi teoksesta toinenkin painos. Tutkielmia on kirjoitettu rauhansopimuksen muotoon "alustavine" ja "lopullisine" määrityksineen, "lisäyksineen" jne. Alustavat määritykset käsittelevät aivan käytännöllisiä kysymyksiä. Lopulliset määritykset ovat teoreettisempaa lajia. Ensimmäinen "lisäys" kehittelee historianfilosofisia aatteita, ja liitteessä pohditaan puhtaasti filosofiselta kannalta politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta.

Tämä teos nojautuu joka kohdassaan Kantin siveysopin periaatteisiin, joista alussa aivan lyhyesti mainittiin. Ikuinen rauha — tai paremmin sanoen pyrkimys siihen — on yleispätevä velvoitus, vaikka päämäärän saavuttaminen tuntuisi olevaisten olojen mukaan arvostellen mahdottomaltakin. ("Ei ole odotettavissa, että oikeus pääsisi vallan edelle. Niin pitäisi olla, mutta niin ei ole", on Kant jossakin lausunut.)

Tutkielma herätti ilmestyttyään paljon huomiota Kantin kotimaassa ja varsinkin vallankumouksellisessa Ranskassa, jossa siihen suuresti ihastuttiin; viimeksimainitussa maassa aiheutti teos laajempaakin tutustumista Kantin filosofiaan. Paitsi ranskaksi ilmestyi teos myöskin tanskaksi ja englanniksi.

Aikaa myöten unohdettiin Kantin tutkielma kuitenkin pian. Siihen olivat osaltaan syynä Napoleonin sodat ja Saksassa tapahtunut yleisen maailmankatsomuksen suunnanmuutos, käänne valistuksen aatteista romantiikkaan ja kosmopolittisuudesta saksalaiseen isänmaallisuuteen. Ja Kantin kansainliiton vastineeksi tuli "pyhä allianssi".

Itse rauhanaate saavutti sentään vähitellen maa-alaa. Jo vähän ennen Kantin teoksen ilmestymistä oli Yhdysvaltain ja Englannin kesken päätetty ratkaista erinäisiä riitakysymyksiä sovintotuomioilla ja vielä Kantin eläessä pantiin niitä täytäntöönkin. V. 1815 perustettiin New Yorkissa ensimmäinen rauhanyhdistys, ja sen jälkeen seurasi muita samanlaisia; 1816 syntyi ensimmäinen eurooppalainen rauhanyhdistys Lontoossa ja 1830 vastaava mannereurooppalainen Genèvessä. Liike pysyi kuitenkin pitkän aikaa pääasiallisesti englantilais-amerikkalaisena. Ensimmäisessä rauhankongressissa, joka pidettiin Lontoossa 1843, oli 294 englantilaista ja 37 amerikkalaista osanottajaa, mutta vain 6 mannereurooppalaista.

Rauhatonta vapausvuotta 1848 seurasi rauhanaatteen suurempi leviäminen. Kansainvälisiä rauhankongresseja pidettiin mainittuna vuonna Brysselissä, seuraavana Pariisissa ja sitä seuraavana Mainin Frankfurtissa. Viimeksimainitun kongressin päätöslauselmat liittyvät läheisesti Kantin "Ikuiseen rauhaan". Näihin aikoihin syntyi Königsbergissä ensimmäinen saksalainen rauhanyhdistys. V. 1851 Lontoossa pidetyssä rauhankongressissa oli ensi kerran läsnä työväen edustajia, viisitoista ranskalaista. Ylipäänsä saa rauhanliike menneen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, oltuaan siihen asti sävyltään siveellis-uskonnollinen, enemmän taloudellis-valtiollista suuntaa, ja tähän muutokseen liittyy entistä selvempi pyrkimys kansain keskinäisen ymmärtämyksen hyväksi. 1860-luvulla hyväksytyt Genèven ja Pietarin sopimukset sekä Brysselin päätöslauselma v:lta 1874 tekivät sodankäynnin jonkun verran inhimillisemmäksi haavoittuneiden kärsimyksiin nähden. 1860-luvun loppupuolen tapauksiin kuuluvat "vakinaisen kansainvälisen rauhanliiton" perustaminen Pariisissa, "rauhan ja vapaudenliiton" perustaminen Genèvessä Garibaldin ja Victor Hugon toimesta, Prahassa pidetyn filosofien kongressin rauhanpäätöslauselma, Virchowin esitys yleisestä aseistariisumisesta Preussin edustajakamarissa.

Sittemmin on tehty lukuisia suunnitelmia rauhan saamiseksi Eurooppaan mm. perustamalla Euroopan Yhdysvallat, mutta tähän asti ne ovat ilmenneet kuolleina syntyneiksi.

* * * * *

Kantin rauhankirjassaan esittämistä vaatimuksista on, sen pahempi, tuskin yksikään vielä toteutunut. Pisimmälle on kenties päästy siinä suhteessa, että melkein kaikissa maissa on saatu aikaan parlamentaarinen (Kantin sanontatavan mukaan "tasavaltainen") hallitusjärjestelmä, vaikka kansanedustus ei vielä olekaan monessa maassa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva. Eivätkä viimeksikään eletyt vuodet ole omiansa vakuuttamaan rauhan ystävääkään siitä, että Kantin maailmarauhanluonnokseen sisältyvät tulevaisuudentoiveet ja -vaatimukset olisivat päässeet lähemmäksi toteutumistaan.

Kantin rauhanfilosofia lähtee siitä siveellisestä periaatteesta, että vaikka järkemme sanoisi ikuisen rauhan mahdottomaksi muualla paitsi hautausmaalla, on meidän sittenkin tuntomme velvoittavan käskyn pakosta ja ihmisyyden nimessä pidettävä sitä päämääränämme. Hän on muutenkin jyrkästi sitä mieltä, että kysymyksen ollessa siveellisestä velvollisuudesta ei saa ottaa huomioon mitään muita seikkoja. Hänen ikuisen rauhan vaatimuksensa toisena aatteellisena perusteena on se yleissääntö, että jokainen ihminen on itsessään oma tarkoituksensa eikä toisten tarkoituksien välikappale. Kun sota käyttää yksityisiä ihmisiä välikappaleina, on se jo senvuoksi siveellisesti väärä. Mitä tulee näiden ihanteiden käytännölliseen soveltamiseen, suosittelee Kant menetelmiä, jotka ovat myöhemmästä kehityksestä jo tuttuja. Kaikkien valtioiden pitää ensiksikin olla eduskunnallisia, että kansan ääni pääsee kuuluville; filosofi luottaa näet siihen, että kansat ovat ehdottomasti, aivan toisin kuin hallitsijat ja hallitukset, sotia vastaan. Sitten pitää diplomatian olla julkista. Vihdoin on perustettava kansainvälinen tuomioistuin, kansainliitto, joka ratkaisee riitakysymykset valtioiden kesken.

Näemme Kantin rauhanfilosofian lähinnä perustuvan siihen käsitykseen, että valtion päätehtävä on yksityisten kansalaisten oikeusturvan takaaminen. Tämä sotii sitä uudempaa ajatustapaa vastaan, että valtio on elävä ja toimiva olio, jolla on monta muutakin tehtävää, mm. kasvaminen ja persoonallisuutensa kehittäminen, jotka usein käyvät ristiin edelläsanotun valtio-oikeudellisen näkökohdan kanssa. Valtioiden ja kansain elämää, kun ne täten ymmärretään, eivät lopulta määrää ulkonaiset järjestysmuodot ja oikeusnormit, vaan niiden luontainen kasvu, luontaisominaisuudet. Kansat ja valtiot ovat alinomaisessa taistelussa olemassaolosta niinkuin muutkin luontokappaleet. Jos ne vievät toisiltaan tilaa, jos ne tuhoavatkin toisiaan, ei sitä voi välttää.

Kuten näemme, Kantin mielipide on, että ikuisen rauhan aate on velvoittava, ja hän kuvittelee sellaista olotilaa, jossa kaikki ihmiset ovat maailmankansalaisia ja elävät rauhassa keskenään.

Suomentaja.

IKUISEEN RAUHAAN

Voiko tätä erään hollantilaisen majatalon kilvessä ollutta otsaketta, johon kilpeen oli maalattuna hautausmaa, soveltaa ihmisiin yleensä, vaiko erikoisesti valtionpäämiehiin, jotka eivät koskaan väsy sotiin, tai ehkäpä sittenkin vain filosofeihin, jotka näkevät unta tuosta suloisesta tilasta, se jääköön ratkaisematta. Mutta ainakin tahtoo tämän kirjoittaja pitää sovittuna, että koska käytännöllinen politikko kerran on tietopuoliseen politikkoon nähden sillä kannalla, että hän suurella itsetyytyväisyydellä arvostelee jälkimmäisiä kouluviisaaksi, joka ei asiallisesti sisällyksettömillä aatteillaan voi tuottaa mitään vaaraa valtiolle, sen lähtökohtana kun hänen mielestään on pidettävä kokemusperusteita, kouluviisaaksi, jonka saattaa antaa heittää vaikka kaikki yksitoista keilaansa samalla kertaa, maailmaatuntevan valtiomiehen tarvitsematta silti välittää siitä, niin viimeksimainitun olisi kiistankin sattuessa edellisen kanssa meneteltävä sikäli johdonmukaisesti, ettei hän vainuaisi valtiota uhkaavaa vaaraa toisen onnenkaupalla uskaltamien ja julkisesti esiintuomien mielipiteiden takana. Ja tämän clausula salvatorian jälkeen uskaltaakin kirjantekijä nimenomaan luottaa siihen, että hän on täten parhaalla tavalla suojattu kaikilta pahansuovilta tulkinnoilta.

ENSIMMÄINEN OSA

SISÄLTÄVÄ ALUSTAVAT MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

1. "Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe vastaiseen sotaan."

Tuommoisena se näet olisikin pelkkä aselepo, vihollisuuksien lykkäys, eikä rauha, joka merkitsee kaikkien vihollisuuksien lakkaamista ja jonka lisäliitteenä käsite ikuinen on jo epäilyttävää liikasanaisuutta. Olemassaolevat vastaisen sodan syyt, vaikkapa ne ehkä päätöstä tehtäessä olisivatkin vielä tuntemattomia rauhanrakentajille itselleen, tekee rauhansopimus kaikki tyhjiksi, olipa ne sitten kaivettu vaikka arkistojen todistuskappaleista kuinka terävällä urkintataidolla tahansa. Sellaisten vanhojen, pikimmiten tulevaisuudessa harkittaviksi aiottujen vaatimusten tai pyyteiden varaaminen sopimukseen (reservatio mentalis), joiden mikään kohta ei voi päätöstä tehtäessä tulla puheenalaiseksi, koska molemmat puolet ovat liian uupuneita jatkaaksensa sotaa, ja joiden takana vielä on paha tahto käyttää ensimmäistä suotuisaa tilaisuutta tähän tarkoitukseen, kuuluu jesuiitta-kasuistiikkaan ja on hallitsijain arvoa alentavaa, samoin kuin taipuisuus moisiin ajatusjohteluihin on heidän ministeriensä arvolle sopimatonta, jos asiaa arvostellaan semmoisena kuin se itsessään on.

Jos taas valtioviisauden valistuneiden käsitteiden mukaisesti valtion todellinen kunnia nähdään vain vallan alituisessa suurenemisessa keinoilla millä tahansa, silloin kyllä käyttämämme arviointi vaikuttaa koulumaiselta ja pedanttiselta.

2. "Minkään valtion älköön sallittako perinnän nojalla, vaihtamalla, ostamalla tai lahjaksi hankkia omakseen toista omintakeista valtiota (pientä tai suurta, mikä on tässä yhdentekevää)."

Valtio ei näet ole (kuten esim. se maa-ala, jolla se sijaitsee) mikään omaisuus. Se on sellaisten ihmisten yhdyskunta, jotka eivät ole kenenkään muun kuin itsensä käskettävissä ja käytettävissä. Mutta jos valtio, joka itse on runko ja jolla siis on oma juurensakin, liitetään istukasoksana toiseen valtioon, niin sen olemassaolo moraalisena persoonana lakkaa ja tuosta persoonasta tehdään pelkkä esine, mikä on vastoin sen alkuperäisen sopimuksen aatetta, jota ilman ei voi ajatella mitään kansoja koskevaa oikeutta.[1] Jokainen tietää, mitä vaaroja tähän hankkimistapaan kuuluva harhaluulo, jonka mukaan valtiotkin muka voivat mennä keskenään naimisiin, on tuottanut Euroopalle meidän päivinämme viime aikoihin asti; muut maanosat eivät nimittäin ole koskaan sitä tunteneet. Se on esiintynyt osaksi jonkinlaisena uutena teollisuuden lajina, jossa voi perheliitoilla saavuttaa ylivoiman ilman voimankäyttöä, osaksi keinona hankkia haltuunsa lisää maita. — Tähän on luettava myös sellainen menettely, että joku valtio vuokraa sotaväkeään toiselle käytettäväksi vihollista vastaan, joka ei ole yhteinen; tällöin näet käytetään ja tuhlataan alamaisia niinkuin mielin määrin käsiteltäviä esineitä.

3. "Vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on aikaa myöten kokonaan lakkautettava."

Se uhkaa nimittäin alituisesti toisia valtioita sodalla, kun se näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta. Se yllyttää valtioita pyrkimään toistensa edelle varustetun väen lukumäärässä, jolla ei ole mitään rajoja, ja koska varusteluun käytetyt kustannukset tekevät rauhan vielä rasittavammaksi kuin lyhyen sodan, aiheuttaa vakinainen sotaväki suorastaan hyökkäyssotia, jotta päästäisiin tuosta painajaisesta. Tähän on vielä lisättävä, että kun ihmisiä palkataan kuolemaan tai tappamaan toisia, näyttää siltä kuin se merkitsisi heidän käyttämistään pelkkinä koneina ja välineinä toisen (valtion) kädessä, mikä ei juuri sovellu yhteen ihmisyyden oikeuden kanssa omassa henkilössämme.[2] Aivan eri asia on, kun valtion kansalaisia määräaikoina vapaaehtoisesti harjoitetaan asepalvelukseen, jotta he voisivat suojella itseään ja isänmaataan ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Suurten varojen kasaaminen saisi sekin aikaan, että toiset valtiot pitäisivät sitä sodan uhkana ja katsoisivat olevansa pakotettuja ehättämään ehkäiseviin hyökkäyksiin (koskapa kolmesta voimakeinosta, jotka ovat sotajoukkojen voima, liittoutumisen voima ja rahan voima, viimeksimainittu lienee sittenkin luotettavin sotaväline), ellei tässä taas olisi suurena vaikeutena saada selville kerättyjen varojen suuruutta.

4. "Valtiovelkaa älköön tehtäkö valtion ulkoasioita silmälläpitäen."

Tämä apukeino ei sisällä mitään epäilyttävää, kun sitä käytetään valtiotalouden tarpeisiin (teiden parantamiseen, uutisasutukseen, makasiinien hankkimiseksi pelättävien katovuosien varalta, jne.), hankittiinpa tarkoitukseen apua valtion piiristä tai sen ulkopuolelta. Mutta valtioiden välisenä keskinäisenä vastapainokoneistona on sellainen luottojärjestelmä, joka sallii velkain kasvaa rajattomiin, mutta turvaa ne kuitenkin vaatimuksilta lähimpinä aikoina (koska kaikki velkojat eivät kuitenkaan voi tehdä vaatimuksiaan yhdellä kertaa) — erään kauppaakäyvän kansan tällä vuosisadalla tekemä nerokas keksintö[3] —, semmoisena se on vaarallinen rahavalta, tarjotessaan sodankäyntiä varten varat, jotka ovat suuremmat kuin kaikkien muiden valtioiden varat yhteensä ja jotka loppuvat vasta joskus tuonnempana suoritusten langetessa (ja sitäkin tapausta voidaan viivyttää vielä kauan vilkastuttamalla liikennettä, mikä tekee vaikutuksensa teollisuuteen ja elinkeinoihin). Tämä helppous käydä sotaa, yhdessä vallanpitäjäin samansuuntaisen taipumuksen kanssa, joka näyttää olevan ihmisluonnolle ominainen, on siis ikuisen rauhan pahana esteenä, jonka poistamisen pitäisi kuulua sen alustaviin määrityksiin sitä suuremmalla syyllä, kun lopulta kuitenkin välttämätön valtionvararikko pakostakin kietoo syyttömästi samaan turmioon monia muitakin valtioita, mikä olisi julkinen vääryys viimeksimainituille. Näin ollen ovat toiset valtiot ainakin oikeutettuja liittoutumaan mainitunlaista valtiota ja sen julkeutta vastaan.

5. "Mikään valtio älköön sekaantuko väkivaltaisesti toisen valtion hallitusmuoto- ja hallitusasioihin."

Sillä mikäpä sen siihen oikeuttaisi? Se pahennusko, jota joku valtio herättää toisen valtion alamaisissa? Pikemminkin voivat valtiossa esiintyvät pahat viat, jotka kansaa ovat kohdanneet sen laittomuuden tähden, olla esimerkiksi ja varoitukseksi toiselle. Ja yleensä ei vapaan henkilön toiselle antama huono esimerkki ole (scandalum acceptumina) mikään loukkaus jälkimmäistä kohtaan. — Toisin pitäisi oikeastaan olla laita sellaisessa tapauksessa, jos joku valtio sisäisten erimielisyyksien takia jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin tahtovat esiintyä omana erikoisena valtiona ja tekevät vaatimuksia kokonaisuuteen nähden; jos tällaisessa tapauksessa joku ulkovalta antaa apua jommallekummalle puolelle, ei sitä pitäisi voitaman katsoa sekaantumiseksi toisen valtion valtiojärjestykseen (sillä tällöinhän on kysymys anarkiasta). Mutta niin kauan kuin tuo sisällinen riita ei vielä ole päässyt ratkaisuunsa, olisi tuollainen ulkovaltain sekaantuminen kumminkin loukkaus sellaisen kansan oikeuksia vastaan, joka kamppailee vain oman sisällisen sairautensa kourissa; semmoisena se olisi jo itsessään pahennus ja tekisi kaikkien valtioiden itsenäisyyden epävarmaksi.

6. "Käydessään sotaa toisen valtion kanssa älköön mikään valtio antautuko sellaisiin vihollisuuksiin, joista on välttämättömänä seurauksena, että keskinäinen luottamus tulevana rauhan aikana käy mahdottomaksi. Semmoisia ovat salamurhaajain (percussores) ja myrkyn sekoittajain (venefici) käyttäminen, antautumissopimuksen rikkominen, maanpetoksen (perduellio) järjestäminen siinä valtiossa, jota vastaan soditaan, ym."

Nämä ovat kunniattomia sotajuonia. Jonkinlaista luottamusta vihollisen ajatustapaan täytyy nimittäin säilyä sodan kestäessäkin, koska muutoin ei voitaisi tehdä rauhaakaan ja vihollisuudet muuttuisivat tuhoamissodaksi (bellum internecinum). Sotahan on näet sittenkin vain valitettava hätäkeino luonnontilassa (jossa ei ole olemassa tuomioistuinta, joka voisi tuomita lainvoimaisesti), keino puolustaa oikeuttaan väkivoimalla. Sodassa täten ymmärrettynä ei kumpaakaan puolta voi julistaa vääryydellä sotivaksi viholliseksi (sillä tämä edellyttää jo tuomarinsanaa), vaan vasta sodan tulos ratkaisee (samaten kuin niinsanotun jumalantuomion edellä), kenen puolella on oikeus; kun taas rankaisusotaa (bellum punitivum) valtioiden välillä ei ole ajateltavissa (koska niiden kesken ei ole olemassa mitään ylemmän ja käskynalaisen suhdetta). Tästä kaikesta seuraa, että tuhoamissota, jossa hävitys saattaa kohdata molempia puolia yhtäläisesti ja samalla kaikkea oikeuttakin, sallisi ikuisen rauhan toteutua vasta ihmissuvun suurella hautuumaalla. Sentähden täytyy tuollaisen sodan ja siis niiden välikeinojen, jotka siihen johtavat, olla kerrassaan kiellettyjä. — Ja että mainitut keinot johtavat siihen välttämättömästi, se käy selville siitä, että nuo helvetilliset temput, ollen jo itsessään alhaisia, eivät käytäntöön tultuaan pysyisi kauan sodan rajoissa — kuten esim. urkkijain käyttö (uti exploratoribus), joka perustuu vain toisten kunniattomuuteen (sehän ei kerta kaikkiaan ole pois juuritettavissa) —, vaan jatkuisivat rauhan tilassakin ja tekisivät siten sen tarkoitusperät kerrassaan tyhjiksi.

* * * * *

Vaikka edellä esitetyt lait objektiivisesti katsoen, so. vallanpitäjäin tarkoitusperien kannalta, ovatkin pelkkiä kieltolakeja (leges prohibitivae), niin ovat kuitenkin muutamat niistä sellaista jyrkkää, olosuhteista riippumatta pätevää lajia (leges strictae), että ne vaativat viipymättä esteiden poistamista (kuten n:ot 1, 5, 6). Toiset taas (kuten n:ot 2, 3, 4) ovat sellaisia, jotka — ei tosin poikkeuksina oikeussäännöistä, vaan kuitenkin niiden soveltamiseen nähden, olosuhteista riippuen — subjektiivisesti pätevyyspiiriltään laajentuvina (leges latae) sallivat sisällyksensä puolesta toimeenpanon lykkäyksen, kadottamatta sentään näköpiiristä sitä tarkoitusperää, joka ei salli pantavan tuota lykkäystä — esim. joltakin valtiolta 2. kohdan mukaan riistetyn vapauden ennalleen palauttamista — ihan päiväin päähän (ad calendas graecas, kuten Augustuksella oli tapana luvata) eli siis palauttamista jätettävän täytäntöönpanematta, vaan sallii ainoastaan viivytyksen, jottei asiassa pidettäisi liikaa kiirettä ja siten toimittaisi vastoin tarkoituksia. Kielto kohdistuu nimittäin tässä tapauksessa vain hankintatapaan, jota vastaisuudessa ei pitäisi hyväksyttämän, mutta ei koske omistussuhdetta, jota, vaikka sillä ei olekaan vaadittavaa nimellistä oikeudellisuutta, kuitenkin kaikki valtiot aikoinaan (luullun hankinnan aikana) silloisen yleisen mielipiteen mukaan pitivät oikeudenmukaisena.[4]

TOINEN OSA.

SISÄLTÄVÄ LOPULLISET MÄÄRITYKSET VALTIOIDEN VÄLISTÄ IKUISTA RAUHAA VARTEN

Rauhan tila toistensa rinnalla elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (status naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, so. vaikka ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa. Rauhan tila on siis luotava; sillä vihollisuuksitta oleminen ei vielä ole takeena siitä, ja jollei turvallisuutta takaa toinen naapuri toiselleen (mikä taas voi tapahtua ainoastaan lainalaisessa tilassa), voi jompikumpi heistä kohdella toista vihollisena, haastettuaan hänet vihollisuuksiin.[5]

Ensimmäinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten

Valtiojärjestys olkoon jokaisessa valtiossa tasavaltainen.

Valtiojärjestys, joka ensiksikin on rakennettu ihmisten ihmisinä muodostaman yhteisön jäsenten vapauden periaatteille, toiseksi perusteille, jotka edellyttävät kaikkien riippuvaisuutta yhdestä ainoasta yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina), ja joka kolmanneksi nojautuu heidän tasa-arvoisuuteensa (kansalaisina), — ainoa siitä alkuperäisen sopimuksen aatteesta juontuva valtiojärjestys, johon jokaisen kansan oikeudenmukaisen lainsäädännön pitää perustua, on tasavaltainen valtiojärjestys.[6] Tämä on siis, mitä oikeudellisuuteen tulee, itsessään se järjestysmuoto, joka on kaikkien erilaisten valtiomuotojen alkuperäisenä perustuksena. Nyt kysytään vain: onko se myöskin ainoa, joka voi johtaa ikuiseen rauhaan?

Tasavaltaisella valtiojärjestyksellä on tosiaankin sen lisäksi, että se on väärentämätöntä alkujuurta, ollen peräisin oikeuskäsitteen puhtaasta lähteestä, vielä mahdollisuudet toivottuun suuntaan, nimittäin ikuiseen rauhaan. Tämä selviää seuraavasta. — Kun kansalaisten suostumusta vaaditaan (ja toisin ei voi menetelläkään tämän valtiojärjestyksen vallitessa), milloin on ratkaistava, onko ryhdyttävä sotaan vai ei, niin ei mikään ole luonnollisempaa kuin että kansalaiset, heidän kun olisi päätettävä ottaa itse kantaaksensa kaikki sodan ahdingot (jommoisia ovat: ottaa itse osaa taisteluun; suorittaa sotakulungit omasta omaisuudestaan; ottaa murheellinen tehtävä korjata sodan jättämän hävityksen jälkiä; ottaa vihdoin kaiken pahan kukkuraksi vielä vastatakseen itse rauhaakin katkeroittava velkataakka, jota ei — lähestyvien, yhä uusien sotien takia — saa koskaan kuoletetuksi), — että he ajattelevat päänsä ympäri, ennenkuin aloittavat noin vakavan leikin. Sellaisen valtiojärjestyksen vallitessa taas, jonka mukaan alamainen ei ole kansalainen ja joka siis ei ole tasavaltainen, on sodan aloittaminen vaarattominta maailmassa, koska valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niinkuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.

* * * * *

Jottei tasavaltaista valtiojärjestystä sekoitettaisi (kuten tavallisesti tehdään) kansanvaltaiseen, on huomautettava seuraavaa. Valtion (civitas) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaan, joiden huostassa on ylin valtiovalta, tai sen mukaan, mitä hallitustapaa valtionpäämies kansaan nähden käyttää, olipa hän mikä hyvänsä miehiään. Edellisessä katsannossa on oikeastaan kysymys valtiuden muodosta (forma imperii), jommoisia on vain kolme mahdollista: joko on hallitsijavallan käyttö yhdellä henkilöllä tai muutamilla keskenään tai sitten yhteisesti kaikilla, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan (autokratia, aristokratia ja demokratia eli ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta). Jälkimmäinen on hallinnon muoto (forma regiminis) ja koskee sitä konstitutioon (yleisen tahdon toimitukseen, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustuvaa tapaa, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan, ja se on tässä katsannossa joko tasavaltainen tai itsevaltainen (despoottinen). Tasavaltaisen valtiojärjestyksen perusaatteena on toimeenpanevan vallan (hallituksen) erottaminen lakisäätävästä. Despotismi perustuu siihen, että hallitsija panee valtiossa toimeen itse antamansa lait; se on siis julkinen tahto siinä muodossa, että hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan. — Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on demokraattinen sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä despotismia, koska se perustaa toimeenpanovallan, jossa kaikki päättävät yhdestä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka siis ei yhdy päätökseen), ts. jossa päättävät kaikki, jotka eivät kuitenkaan ole kaikki, mikä merkitsee yleisen tahdon ristiriitaa itsensä kanssa ja vapauden kanssa.

Jokainen hallitusmuoto nimittäin, joka ei ole eduskuntainen, on oikeastaan epämuodostuma, koska lainsäätäjä samassa henkilössä ei voi olla samalla tahtonsa toimeenpanija (yhtä vähän kuin päälauseeseen sisältyvä yleinen voi loogillisessa päätelmässä olla erityisen alistuksena sen alaiseksi sivulauseessa). Ja jos kohta nuo toisetkin kaksi valtiojärjestystä ovat aina sikäli virheellisiä, että niissä jää mahdollisuutta tuollaiselle hallitustavalle, niin on niiden vallitessa sentään ainakin mahdollista, että omaksutaan eduskuntaisen järjestelmän henkeä vastaava hallitustapa — tämän valaisemiseksi voi mainita, että esim. Fredrik II ainakin sanoi olevansa vain valtion korkein palvelija[7] —, jotavastoin demokraattinen valtiojärjestys tekee sen mahdottomaksi, kun kaikki tahtovat olla herrana, — Voimme siis sanoa: kuta pienempi on valtiovallan henkilökunta (hallitsevien luku), kuta suurempi toisaalta sen edustuslaitos, sitä enemmän on valtiojärjestyksellä mahdollisuuksia tasavaltaisuuteen, ja saattaa toivoa, että se vähittäisillä uudistuksilla voi viimein siihen kohota. Tästä syystä on aristokratiassa jo vaikeampaa kuin monarkiassa, demokratiassa taas aivan mahdotonta muutoin kuin väkivaltaisella vallankumouksella päästä tuohon ainoaan täysin oikeudelliseen valtiojärjestykseen. Mutta kansalle merkitsee verrattomasti paljon enemmän hallitustapa[8] kuin valtiomuoto (vaikka kyllä tästäkin suuressa määrin riippuu sen parempi tai vähempi sopivaisuus edellämainittuun tarkoitukseen). Hallitustapaan taas kuuluu, jos sen mieli olla oikeusaatteen mukainen, eduskuntainen järjestelmä, jota noudattaen tasavaltainen hallitustapa yksistään on mahdollinen, vaan jota ilman (olipa valtiojärjestys mikä hyvänsä) hallitustapa on itsevaltainen ja mielivaltainen. — Mikään vanhoista niinsanotuista tasavalloista ei ole tiennyt mitään tästä seikasta, ja sentähden niiden täytyikin päätyä kerrassaan despotismiin, joka, milloin yksi ainoa käyttää ylivaltaa, onkin vielä lajiaan siedettävin.

Toinen lopullinen määritys ikuista rauhaa varten

Kansainoikeus perustukoon vapaiden valtioiden valtioliittojärjestelmään.

Kansoja kuten valtioitakin voidaan katsoa samalta kannalta kuin yksityisiä ihmisiä, jotka luonnontilassaan (so. ulkonaisista laeista riippumattomina) loukkaavat toisiaan jo rinnakkain-olollaan ja joista itsekukin turvallisuutensa tähden voi vaatia toiselta — ja hänen pitääkin vaatia — pääsyä hänen kanssaan kansalais-yhteiskunnan muotoja vastaaviin järjestettyihin oloihin, joissa jokaiselle voidaan turvata oikeutensa. Tämä olisi kansainliitto, jonka ei silti kuitenkaan tarvitsisi olla mikään kansainvaltio. Siinä olisi nimittäin ristiriita, koska jokaiseen valtioon sisältyy ylemmän (lainsäätäjän) suhde alempaan (tottelevaan, nimittäin kansaan), mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden kansan, mikä taas (meillä kun on tässä pohdittavana kansojen oikeus toisiinsa nähden, sikäli kuin niiden on muodostettava yhtä monta eri valtiota eikä sulauduttava yhdeksi valtioksi) sotii edellytyksiämme vastaan.

Koska me nyt pidämme syvästi halveksittavana villien kiintymystä laittomaan vapauteensa tapella mieluummin lakkaamatta kuin alistua laillisen, oman säätämänsä pakon alaisiksi, toisin sanoen pitää hullua vapautta parempana kuin järkevää, ja arvostelemme kaiken tuon raakuudeksi, säädyttömyydeksi ja eläimelliseksi ihmisyyden halventamiseksi, niin luulisi, että valistuneiden kansain (joista jokainen kohdastaan on liittynyt valtioksi) pitäisi yhtä hyvällä syyllä kiiruhtaa, sitä parempi kuta pikemmin, pyrkimään vapaaksi tuosta niin alhaisesta tilasta. Mutta sensijaan paneekin jokainen valtio päinvastoin liikkeelle kaiken valtamahtinsa (sillä kansanmajesteetti on järjetön sanontatapa) nimenomaan ollakseen vapaa kaikesta ulkonaisesta pakosta, ja valtionpäämiesten suuruus ja loisto on siinä, että heillä, tarvitsematta panna juuri itseään vaaralle alttiiksi, on käytettävinään tuhansittain käskyläisiä, jotka voidaan uhrata sellaisen asian puolesta, joka ei koske heitä ensinkään.[9] Euroopan ja Amerikan villien pääasiallinen erotus onkin siinä, että viimeksimaituista monet heimot ovat joutuneet kokonaisuudessaan vihollistensa ruoaksi, mutta ensinmainitut osaavat käyttää voitettujaan edullisempiin tarkoituksiin kuin syötäväksi ja ovat kyllin ymmärtäväisiä lisätäksensä niillä mieluummin alamaistensa lukua, siis myöskin vielä laajempiin sotiin käytettävien välikappaleiden määrää.

Kun ottaa huomioon ihmisluonnon häijyyden, joka paljastuu alastomana kansojen vapaissa suhteissa (sensijaan että sitä yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa melkoisesti peittää hallituksen pakko), niin onpa todella ihmeteltävää, ettei oikeus-sanaa ole pedanttisena käsitteenä vielä voitu tykkänään karkottaa sotapolitiikan piiristä ja ettei yksikään valtio ole vielä ollut kyllin rohkea julistautuakseen julkisesti tämän mielipiteen kannattajaksi. Yhä vedotaan näet Hugo Grotiukseen, Pufendorfiin, Vatteliin[10] jmm. (kaikki kiusallisia lohduttajia), vaikkei heidän kirjoituksillaan, ne kun ovat filosofisessa tai diplomaattisessa hengessä laadittuja, ole eikä edes voikaan olla vähintäkään lain tehoa (sillä valtiot semmoisinaan eivät ole minkään ulkonaisen pakon alaisia), ja heidät tuodaan aina vain uskollisesti esille sotahyökkäysten puolustamiseksi, vaikka ei ole olemassa yhtään esimerkkiä siitä, että mitään valtiota olisi koskaan saatu noin merkitsevien miesten todisteiden terästämillä perusteilla luopumaan aikeistaan. — Tuo arvonanto, jota jokainen valtio (ainakin sanoissa) osoittaa oikeuskäsitettä kohtaan, on kuitenkin merkkinä siitä, että ihmisessä piilee vielä suurempi, vaikkakin tällä asteella nukuksissa oleva siveellinen taipumus päästä ainakin joskus hänessä asuvan pahan alkujuuren voittajaksi (jonka olemassaoloa hän ei voi kieltää) ja toivoa samaa muistakin. Muutoinhan eivät valtiot, jotka tahtovat sotia toisiaan vastaan, joutuisi koskaan edes mainitsemaankaan sanaa oikeus, paitsi ehkä vain tehdäksensä siitä pilkkaa, kuten tunnettu gallialainen ruhtinas selitti: "Etu, jonka luonto on suonut vahvemmalle heikompaan nähden, on se, että viimeksimainitun on toteltava edellistä."

Sinä keinona, jolla valtiot hakevat oikeuttaan, ei voi koskaan, kuten puolueettomassa tuomioistuimessa, olla oikeudenkäynti, vaan yksistään sota, mutta sodalla ja sen suotuisalla tuloksella, voitolla, ei oikeus tule ratkaistuksi, ja rauhansopimus taas kyllä lopettaa sodan kulloinkin kerrakseen, mutta ei sodan tilaa — mahdollisuutta löytää yhä uusien sotien tekosyitä — (mitä ei juuri voikaan selittää vääräksi, koska tässä tilassa jokainen on tuomari omassa asiassaan). Toisaalta taas ei valtioihin nähden kansainoikeuden mukaan juuri voi pitää paikkaansa määritys, joka on katsottava luonnonoikeuden mukaan päteväksi laittomuuden tilassa eläviin ihmisiin nähden, nimittäin että heidän on täytymys (velvollisuus) luopua tuosta tilasta (koska valtiolla semmoisina on sisällisesti jo oikeudellinen järjestysmuoto ja ne ovat siis vapautuneet toisten pakonalaisuudesta, jonka nojalla nämä omain oikeuskäsitystensä mukaan velvoittaisivat ne noudattamaan laajempaa lainalaista oikeusjärjestystä), vaikkakin järki taas puolestaan ylimmän sivullisen lainsäätäjämahdin majesteetilla kerrassaan tuomitsee sodan käyttämisen oikeudenkäynnin välineenä, tehden sensijaan suoranaiseksi velvollisuudeksi rauhan tilan, jota kuitenkaan ei voi saada perustetuksi eikä turvatuksi ilman kansojen keskinäistä sopimusta. Näin ollen täytyy olla laatuaan erikoinen liitto, jota voimme nimittää rauhanliitoksi (foedus pacificum), joka eroaisi rauhansopimuksesta (pactum pacis) siinä, että kun jälkimmäinen lopettaa vain yhden sodan, se pyrkisi tekemään lopun kaikista sodista ainiaaksi. Tuollainen liitto ei palvele minkäänlaisen vallan hankkimista, vaan se tarkoittaa yksinomaan valtion vapauden säilyttämistä ja turvaamista itselleen ja muillekin liittoutuneille valtioille, näiden tarvitsematta silti (kuten luonnontilassa elävien ihmisten) alistua yleisten lakien ja niistä johtuvan pakon alaisiksi. Missä määrin tällaisen valtioliiton aate, jommoinen tulisi vähitellen käsittämään kaikki valtiot ja siten johtamaan ikuiseen rauhaan, olisi toteutettavissa (ts. onko sillä objektiivista realiteettia), sitä käy mielessään kuvitteleminen. Jos nimittäin käy niin onnellisesti, että joku mahtava ja valistunut kansa voi muodostua tasavallaksi (jonka täytyy olla luontonsa mukaisesti taipuvainen ikuiseen rauhaan), niin tuo tasavalta tulee valtioliittoyhtymän keskipisteeksi toisille valtioille, liittyäksensä niihin ja siten turvatakseen kansainoikeuden aatteen mukaisesti valtioiden vapaustilan ja laajentaakseen sitä yhä edelleen uusilla samanlaisilla liittymillä.

Kun joku kansa sanoo: "Meidän välillämme älköön olko sotaa; sillä me tahdomme muodostautua yhteiseksi valtioksi, so. asettaa itsellemme korkeimman lakiasäätävän, hallitsevan ja tuomitsevan vallan, joka sovittaa riitaisuutemme rauhallisesti", niin se on ymmärrettävää. — Mutta jos joku valtio sanoo: "Minun ja toisten valtioiden välillä älköön olko sotaa, vaikka minä en tunnustakaan mitään korkeinta lakiasäätävää valtaa, joka turvaisi minulle oikeuteni ja jolle minä turvaisin sen oman oikeuden", niin ei ole lainkaan ymmärrettävissä, mihin tämä valtio sitten tahtoisi perustaa luottamuksen omaan oikeuteensa, jollei tuo oikeus perustu tavallisia kansalaisyhteiskunta-muodostumia vastaavaan, laajempaan liittoon, nimittäin vapaaseen valtioliittoutumaan, jommoinen järjen täytyy välttämättä yhdistää kansainoikeuden käsitteeseen, jotta tästä käsitteestä ylipäänsä voisi jäädä ajatukselle jokin kiinnekohta.

Kansainoikeuden käsitteessä, jos sillä ymmärretään sotimisen oikeutta, ei ole oikeastaan ajatukselle minkäänlaista tukea (koska se semmoisena ei ole yleispäteviin ulkopuolisiin, jokaisen yksityisen vapautta rajoittaviin lakeihin perustuva, vaan sallii yksipuolisiin toiminnanohjeisiin nojautuen ja väkivoimalla ratkaistavan, mitä oikeus on). Tuommoisella kansainoikeudella olisi näin ollen ymmärrettävä sitä, että ihmisille, jotka noin ajattelevat, tapahtuu aivan oikein, kun he repivät ja raatelevat toisiansa ja siten tapaavat ikuisen rauhan vasta siinä suuressa haudassa, joka peittää kaikki väkivallantöiden kauheudet samoin kuin niiden alkuunpanijatkin. — Keskinäisissä suhteissa oleville valtioille ei järjen mukaan ajatellen voi olla mitään muuta keinoa päästä siitä laittomuuden tilasta, joka on pelkkää sotaa, kuin että ne, samoin kuin yksityiset ihmisetkin, luopuvat villistä (laittomasta) vapaudesta, mukautuvat yhteisiin pakkolakeihin ja muodostavat siten (jatkuvasti kasvavan) kansainvaltion (civitas gentium), joka lopulta käsittäisi maan kaikki kansat. Mutta koska valtiot, kansainoikeudesta omistamansa käsityksen mukaisesti, eivät tuollaista lainkaan halua, siis hylkäävät in hypothesi sen, mikä on oikein in thesi, niin on maailmantasavallan positiivisen aatteen asemesta (jollemme tahdo sallia kaiken tuhoutua) ainoastaan sotaa vastustavan, vakinaisen ja yhä laajenevan liiton negatiivinen vastike kykenevä pidättämään tuota oikeutta kammoavain, vihamielisten taipumusten virtaa, jolloin kuitenkin on tarjona alituinen vaara, että se puhkeaa kuohumaan. (Furor impius intus — fremit horridus ore cruento. — Vergilius[11]).[12]

Kolmas lopullinen määritys ikuista rauhaa varten.

"Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin."

Tässä paremmin kuin edellisissäkään määrityksissä ei ole puhe ihmisystävällisyydestä, vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vierasystävyys (vieraanvaraisuus) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sentähden, että hän saapuu tämän toisen alueelle. Viimeksimainittu voi käskeä hänen poistua, jos se voi tapahtua aiheuttamatta hänelle turmiota, mutta ei kohdella vierasta vihamielisesti niin kauan kuin tämä on rauhallisesti alallaan. Vierasoikeutta ei tulokas voi vaatia (sillä siihen tarvittaisiin erikoinen suopea sopimus, jonka nojalla hän pääsisi joksikin aikaa asujakumppanuuteen), vain käymäoikeutta, joka sallii jokaisen ihmisen tarjoutua toisen seuraan, mikä oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistukseen, jolla, se kun on pallon pinta, he eivät voi rajattomiin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. — Tämän pinnan asuttavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että laiva tai kameli (erämaan laiva) tekevät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä pinnan oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti. Merenrantaseutujen (esim. raakalaisheimojen) epävieraanvarainen tapa ryöstellä laivoja läheisillä merillä tai tehdä orjikseen rannikolle ajautuneita laivamiehistöjä, tai hiekkaerämaiden (Arabian beduiinien) samanarvoinen tapa katsoa toisten paimentolaisheimojen naapuruutta oikeudeksi rosvota heitä, on siis vastoin luonnonoikeutta; toiselta puolen ei vierasystävyys-oikeus, so. vierasten tulokasten toimivalta, ulotu pitemmälle kuin mitä sisältää mahdollisuus yrittää kanssakäymistä entisten asukasten kanssa. — Tällä tavalla saattavat etäiset maanosat päästä rauhallisesti toistensa kanssa suhteisiin, jotka lopulta voivat tulla yleisesti lainalaisiksi ja siten vihdoin johtaa ihmissukua yhä lähemmäksi yhteismaailmallista järjestysmuotoa.

Jos vertaa tähän meidän maanosamme sivistyneiden, etupäässä kauppaakäyvien valtioiden epä-vierasystävällistä käyttäytymistä, niin menee se vääryys, jota ne harjoittavat käydessään vieraissa maissa ja vierasten kansojen luona (mikä merkitsee niille samaa kuin esiintyminen niiden valloittajina), aivan kauhistuttavan pitkälle. Amerikka, neekerimaat, maustesaaret, Kapmaa jne. olivat niille silloin, kun ne keksittiin, kenellekään kuulumattomia maita, sillä alkuasukkaita ne eivät laskeneet miksikään. Itäintiaan (Hindustaniin) kuljettivat ne pelkkien aiottujen kauppavarastojen varjolla vieraita sotilaskansoja, ja näiden mukana seurasi lisäksi alkuasukasten nujertaminen, maan eri valtioiden yllyttäminen laajaperäisiin sotiin, nälänhätä, kapina, petollisuus ja mitä vielä kuuluneekin noiden kaikkien murheiden litaniaan, jotka ihmissukua painavat.

Kiina[13] ja Japani, jotka olivat saaneet esimakua tuollaisista vieraista, ovat sentähden olleet siksi viisaita, että edellinen on sallinut niille vain pääsyn maahansa, mutta ei jalansijaa siellä, jälkimmäinen taas myöntänyt pääsynkin vain yhdelle ainoalle Euroopan kansalle, hollantilaisille, ja nämäkin vieraat vielä eristetään niinkuin vangit yhteydestä alkuasukasten kanssa. Harmillisinta (tai siveellisen tuomarin näkökannalta katsoen kaikkein parasta) tässä eurooppalaisten menettelyssä on, että he eivät saa edes vastaavaa hyötyä noista väkivallan töistä, että kaikki nuo kauppayhtiöt ovat romahduksen partaalla, että Sokerisaaret, tuo kaikkein julmimman ja harkituimman orjuuden pesä, eivät tuota mitään todellista voittoa, vaan palvelevat isäntiä ainoastaan välillisesti, edistäen tällöinkin varsin vähän luvallisia tarkoitusperiä, nimittäin matruusien valmistamista sotalaivastoja varten ja sitä tietä taas sotien käymistä Euroopassa; ja tämä meno tapahtuu sellaisten valtain tiliin, jotka pitävät kovasti esillä hurskauttaan ja, samalla kun juovat vääryyttä niinkuin vettä, tahtovat käydä valituista, mitä oikeauskoisuuteen tulee.

Kun nyt maan kansain kesken kerran yleisesti vallalle tullut (ahtaampi tai laajempi) yhteisyys on ehtinyt niinkin pitkälle, että yhdessä maan paikassa tapahtunut oikeudenloukkaus tunnetaan kaikissa paikoissa, niin ei maailmankansalaisoikeuden aate ole mikään haaveelliseen tai liioittelevaan kuvitteluun perustuva oikeusmuoto, vaan välttämätön täydennys niin valtiota kuin kansainoikeuttakin koskevaan kirjoittamattomaan lakikokoelmaan, joka koituisi yhteisten ihmisoikeuksien hyväksi yleensä ja siten myös ikuisen rauhan hyväksi, jonka yhtämittaisella lähenemisellä kohti toteutumistaan saatammekin mairitella itseämme ainoastaan tässä mainitulla ehdolla.

Ensimmäinen lisäys

Ikuisen rauhan takeista

Tämmöisenä vakuutena (takeena) ei ole mikään vähempi kuin itse suuri taiteilijatar luonto (natura daedala rerum), jonka koneellisesta kulusta ilmeisesti tulee nähtäviin tarkoitus saada ihmisten eripuraisuus kirkastumaan sovuksi vastoin heidän tahtoaankin, ja jota sentähden, käsitettynä välittömästi, vaikutuslakiensa puolesta meille tuntemattoman syyn aiheuttamana pakkona, nimitetään kohtaloksi, mutta kaitselmukseksi silloin, kun harkitaan sen tarkoitusperäisyyttä maailman menossa ja ymmärretään se jonkun ihmissuvun objektiiviseen päämäärään suuntautuvan ja maailman kulkua ennakolta määräävän alkusyyn syvälliseksi viisaudeksi.[14] Tämä kaitselmus ei tosin varsinaisesti näyttäydy meille noissa luonnon taidelaitteissa, emmepä voi sitä niistä päättääkään olevaksi, vaan me voimme vain ja meidän täytyykin (kuten ylipäänsä kysymyksen ollessa olioiden muotojen suhteista niiden tarkoituksiin) ajatella se niiden lisäksi, voidaksemme inhimillistä taitamista vertauskohtana käyttäen muodostaa käsityksen niiden mahdollisuuksista. Jos taas koetamme kuvitella niiden suhdetta ja sopeutumista siihen tarkoitusperään, jonka järki meille välittömästi sanoo (nimittäin moraaliseen), niin silloin luomme aatekuvan, joka tosin on tietopuolisessa katsannossa ylenpalttinen, mutta käytännöllisessä merkityksessä (esim. mitä tulee ikuista rauhaa koskevaan velvollisuuskäsitteeseen, joka vaatisi käyttämään tuota luonnon koneistoa sen hyväksi) dogmaattinen ja todellisuuspohjaltaan hyvin perusteltu. — Luonto sanan käyttäminen on sitäpaitsi, milloin on kuten tässä kysymys ainoastaan teoriasta (eikä uskonnosta), sopivampi ihmisjärjen rajoihin (järjen kun on, mitä tulee seurausten suhtautumiseen syihinsä, pysyteltävä mahdollisen kokemuksen piirissä) ja vaatimattomampi sanontatapa kuin se, jolla tahdotaan ilmaista meille havaittavaa kaitselmusta, johon nähden ihmiset uhkarohkeasti varustautuvat Ikaroksen siivillä, päästäksensä lähemmäksi sen tutkimattomien tarkoituksien salaisuutta.

Ennenkuin nyt käymme lähemmin määrittelemään näitä takeita, on tarpeellista ensin koettaa tutustua siihen olotilaan, jonka luonto on järjestänyt sen suurella näyttämöllä toimiville henkilöille ja joka tekee viimein välttämättömäksi heidän rauhansa turvaamisen. Sen jälkeen käsittelemme ensimmäiseksi sitä tapaa, millä luonto tuon turvan tarjoaa.

Vastaiseksi on luonto suorittanut järjestelynsä siten, että se 1) on huolehtinut kaikissa maanpaikoissa asuvien ihmisten puolesta, että niissä voi elää, 2) on ajanut ihmiset sodan avulla kaikkiin suuntiin, kaikkein epäanteliaimpiinkin seutuihin, asuttaaksensa ne, 3) on pakottanut heidät, niinikään sodan avulla, asettumaan enemmän tai vähemmän lainalaisiin suhteisiin. — Ihmeteltävää on jo sekin, että Jäämeren rantaseutujen kylmillä aavikoilla vielä kasvaa jäkälää, jota poro kaivaa lumen alta, koituakseen itse ostjakkien tai samojedien ravinnoksi tai kelvatakseen myös heidän vetojuhdakseen, tai että suolaiset hiekkaerämaat voivat sentään elättää edes kamelin, joka näyttää olevan ikäänkuin luotu niiden vaeltamiseen, jotteivät nekään jäisi käyttämättömiksi. Mutta vielä selvempänä ilmenee tarkoitus huomatessamme, että Jäämeren rannoilla paitsi turkiseläimiä on vielä hylkeitä, mursuja ja valaita, joiden lihasta sikäläiset asukkaat saavat ravintoa ja rasvasta polttoainetta. Vaan kaikkein enimmän herättävät luonnon huolenpidosta puhuttaessa ihmettelyä ne ajopuut, joita se (meidän tietämättä oikein, mistä ne tulevat) kuljettaa noille kasvuttomille seuduille: ilman näitä aineksia eivät sikäläiset ihmiset voisi varustaa itselleen kulkuneuvoja ja aseita eivätkä majoja asuaksensa, — näillä ihmisillä muuten onkin aivan kylliksi tekemistä sotiessaan eläimiä vastaan, joten pysyvät keskenään rauhallisissa suhteissa. — Mutta mikä nuo asukkaat on kuljettanut sinne? Tuskinpa mikään muu kuin sota. Ensimmäinen sotaväline taas kaikista eläimistä, joita ihminen on maan kansoittamisen kestäessä oppinut kesyttämään ja käyttämään taloutensa tarpeiksi, on hevonen. Norsu kuuluu sensijaan myöhempään aikaan, nimittäin jo pystytettyjen valtioiden ylellisyyksiin, samoin kuin taito viljellä erinäisiä, meille nyt jo alkuperäisen laatunsa puolesta tuntemattomia ruoholajeja, joita sanotaan viljaksi; samaten hedelmälajien moninaistaminen ja jalostaminen uudestaan istuttamalla ja ymppäämällä (Euroopassa harjoitettiin tätä ehkä vain kahdella lajilla, villiomenalla ja villipäärynällä) saatettiin oppia ainoastaan jo perustettujen valtioiden aikana, jolloin kiinteistöjen omistus oli turvattu. Sitä ennen olivat ihmiset edistyneet metsästys-,[15] kalastus- ja paimentolaiselämästä maasta-eläjiksi, ja pian keksittiin suola ja rauta, ehkä ensimmäiset laajalti kysytyt, eri kansojen välisessä kauppavaihdossa käytettävät tavaralajit, joiden avulla kansat ensiksi joutuivat rauhallisiin suhteisiin keskenään ja sitten aina kauempanakin asuvain kanssa pääsivät yhteisymmärrykseen, yhteistoimintaan ja rauhallisiin suhteisiin.

Samalla kun siis luonto on pitänyt huolta siitä, että ihmiset voivat elää kaikkialla maan päällä, on se itsevaltiaasti myöskin tahtonut, että heidän pitää elää kaikkialla, vaikkapa vastoin haluaankin, vieläpä niin, että tuohon velvoitukseen ei kuulu edellytyksenä mitään velvollisuuden käsitettä, joka sitoisi heidät siihen siveyslain voimalla, vaan on luonto valinnut sodan keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen. — Näemmehän hajalleen tungettuina kansoja, joiden yhteinen alkujuuri ilmenee niiden kielten yhtäläisyydessä, kuten yhtäältä samojedit Jäämeren rannalla ja toisaalta kahdensadan peninkulman päässä siitä, Altain vuoristossa, kieleltään samankaltaisen kansan, ja niiden välissä toisen, nimittäin mongolilaisen, joka on ratsastustaitoinen ja niin ollen sotainen kansa; täten on ensinmainittu osa samaa heimoa, joutuen kauas toisesta, sysätty kaikkein karuimpiin jääseutuihin, jonne se varmaankaan ei olisi levinnyt omasta halustaan.,[16a] Niinikään ovat Euroopan pohjoisimmalla kulmalla asuvat suomalaiset, lappalaisiksi nimitetyt, joutuneet uudempana aikana yhtä kauas erilleen unkarilaisista, kun goottilaisia ja sarmaattisia kansoja on tunkeutunut niiden väliin; kuitenkin ovat molemmat ensinmainitut kansat kielen perusteella sukua keskenään. Ja mikäpä muu on voinut ajaa eskimot (ehkä ikivanhoja eurooppalaisia seikkailijoita, kaikista amerikkalaisista tykkänään eroavaa sukua) Amerikan pohjoisosaan ja peskerit saman maanosan eteläpäähän aina Tulimaahan asti, ellei sota, jota luonto käyttää keinona kansoittaakseen maan kaikki kolkat? Sota itse taas ei tarvitse mitään erikoisaihetta, vaan näyttää se olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jonkunlaisesta jalosta toimesta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että sotakunto arvostellaan (sen tekevät amerikkalaiset villit yhtähyvin kuin eurooppalaisetkin ritariaikoina) välittömän suuriarvoiseksi ei ainoastaan kun on sota (niinkuin sopiikin), vaan myöskin jotta olisi sota, ja se aloitetaan usein yksistään tuon kunnon osoittamiseksi, joten siis sodalle semmoisenaan annetaan sisäistä arvoa, jopa siinä määrin, että sille vielä filosofitkin voivat pitää ylistyspuheita jonkunlaisena ihmiskunnan jalostuskeinona muistamatta tuota kreikkalaisen lausuntoa: "Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin karsii niitä pois." — Tämä olkoon sanottuna siitä, mitä luonto tekee oman tarkoitusperänsä toteuttamiseksi kysymyksen ollessa ihmissuvusta eläinkunnan luokkana.

Nyt esiintyy kysymys, joka koskee olennaista puolta ikuisen rauhan asiassa: "Mitä luonto tekee tässä suhteessa siihen tarkoitukseen nähden, jonka ihmisen oma järki osoittaa hänen velvollisuudekseen, eli mitä se siis tekee hänen siveellisen tarkoitusperänsä hyväksi, ja miten se takaa, että se mitä ihmisen vapauslakien mukaan pitäisi tehdä, mutta mitä hän ei tee, turvattaisiin luonnon pakonkin voimalla — että nimittäin hän tulisi sen täyttämään — kuitenkin tuota vapautta loukkaamatta, ja vielä niin, että huomioon tulisivat kaikki julkisen oikeuden puolet, valtio-oikeus, kansain-oikeus ja maailmankansalaisoikeus." — Kun sanon luonnosta: se tahtoo, että tuo tai tämä tapahtuisi, niin se ei merkitse samaa kuin: se asettaa meille velvoituksen tehdä niin (sillä sen voi asettaa vain pakoton käytännöllinen järki), vaan se tekee itse niin, tahdoimmepa tai emme (fata volentem ducunt, nolentem trahunt).

1. Jollei sisällinen epäsopukaan pakottaisi kansaa asettumaan yleisten lakien pakon alaiseksi, niin teki sen kuitenkin ulkoinen sota, koska luonnon edellämainitun järjestelyn mukaan jokaisen kansan on tapaaminen naapurinaan toinen sitä ahdistava kansa, jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, ollakseen valtavoimana varustettu sitä vastaan. Nyt on tasavaltainen valtiojärjestys ainoa, joka on täysin ihmisten oikeutta vastaava, mutta se on samalla vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää, jopa niin, että monet väittävät sen täytyvän olla enkelien valtio, ihmiset kun eivät itsekkäine taipumuksineen heidän mielestään kykene niin ylevärakenteisen valtiojärjestyksen ylläpitäjiksi. Mutta nyt tulee luonto tuon kunnioitetun, mutta käytännössä voimattoman yleisen, järkeen perustuvan tahdon avuksi, ja nimenomaan juuri noiden itsekkäiden taipumusten välityksellä, niin että ainoastaan hyvä valtion järjestysmuoto (joka epäilemättä on ihmiskykyjen ulottuvilla) pystyy suuntaamaan nuo voimat keskenään siten, että toinen niistä ehkäisee toisen hävittävän vaikutuksen tai tekee sen tyhjäksi; tällöin esiintyy lopputulos järjelle sellaisena kuin ei kumpaistakaan vastavoimaa olisi olemassa, ja ihminen tulee pakotetuksi olemaan, joskaan ei siveellisesti hyvä ihminen, niin kuitenkin hyvä kansalainen. Valtion järjestämisen pulma on, niin karkealta kuin se kuulostaakin, ratkaistavissa itse paholaistenkin (jos heillä vain on järkeä) muodostaman kansan keskuudessa, ja ratkaisu on tämä: "Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääksensä olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään kohdastansa vapaiksi niiden velvoituksista, laittakoon keskinäiset suhteensa ja järjestysmuotonsa sellaisiksi, että, vaikka kunkin yksityiset aivoitukset käyvätkin toisiansa vastaan, jokainen kuitenkin pitää yllä toistansa siten, että tulos heidän yhteisistä suhteistaan on juuri sama kuin jos heillä ei olisi ollutkaan tuollaisia pahoja aivoituksia." Tällainen tehtävä täytyy olla mahdollinen ratkaista. Siinä ei nimittäin vaadita selkoa ihmisen siveellisestä parantumisesta, vaan tietää tahdotaan, miten luonnon mekanismia voitaisiin soveltaa ihmisoloihin, jotta kansaan kuuluvien ihmisten epäsopuisista aivoituksista aiheutuva ristiriita olisi siten sovitettavissa, että heidän täytyisi pakottaa itsensä suostumaan keskenänsä pakkolakien alaisiksi ja siten johtamaan olonsa sellaiseen rauhan tilaan, jossa lait ovat voimassa. Voimmehan huomata jo todellisesti olemassaolevistakin, vielä varsin epätäydellisesti järjestetyistä valtioista, että ne ainakin ulkonaisissa suhteissaan melkoisesti lähenevät sitä, mitä oikeuden aate vaatii, vaikka tähän ei varmaankaan ole syynä moraalisuus sisäisesti katsottuna (siitähän ei ole liioin hyvän valtiojärjestyksen ajateltava johtuvan, vaan pikemminkin on viimeksimainitun päinvastoin katsottava olevan kansan suotuisan siveellisen kehityksen ensimmäisenä edistäjänä); tästä nähdään, että järki voi käyttää itsekkäiden taipumusten välityksellä esiintyvää luonnon mekanismia, jotka taipumukset tietenkin vaikuttavat ulkonaisestikin toisiaan vastaan, keinona tehdä tilaa tuolle tarkoitusperälleen, oikeudelliselle ohjekäskylle, ja samalla myöskin, mikäli se riippuu valtiosta itsestään, edistää ja turvata niin sisällistä kuin ulkonaistakin rauhaa. — Tässä katsannossa voimme siis sanoa: luonto tahtoo vastustamattomasti, että oikeus saavuttaisi lopulta ylivallan. Mitä nyt tässä kohden on jätetty tekemättä, se tapahtuu viimein itsestään, vaikkakin tuottaen paljon epämukavuutta. — "Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, niin se katkeaa; ja joka tahtoo liiaksi, hän ei tahdo mitään." (Bouterwek.)[16b]

2. Kansainoikeuden aate edellyttää useampien toisistaan riippumattomien naapurivaltioiden eristäytymistä; ja vaikka tuollainen tila itsessään onkin jo sodan tila (koska niiden kesken ei ole valtioliitto-yhteyttä, joka estäisi vihollisuuksien puhkeamisen), niin on sekin sentään järjenaatteen kannalta parempi kuin noiden valtioiden sulautuminen toisille ylivoimaiseksi ja yleisvaltiudeksi muuttuvaksi mahdiksi, sillä hallintoalueen suuretessa menettävät lait yhä enemmän ponttansa, ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvyyden idut, sortuu kuitenkin lopulta anarkiaan. Mutta jokainen valtio (tai sen päämies) haluaakin päästä pysyväiseen rauhan tilaan juuri pyrkimällä, mikäli mahdollista, koko maailman valtiaaksi. Mutta luonnon tahto on toinen. Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekautumasta toisiinsa ja eristääkseen niitä, nimittäin kielten ja uskontojen erilaisuutta,[17] jota tosin seuraa taipumus keskinäiseen vihaan sekä sodan tekosyy, vaan joka sittenkin kulttuurin edistyessä ja ihmisten vähitellen lähentyessä toisiaan johtaa suurempaan periaatteiden yhdenmukaisuuteen ja yhteisymmärrykseen sellaisessa rauhan tilassa, joka ei, kuten tuo (vapauden hautuumaalla elävä) despotismi, synny eikä tule taatuksi heikontamalla kaikkia voimia, vaan voimien tasapainon avulla, niiden virkeimmin kilvoitellessa.

3. Niin kuin luonto viisaasti pitää erillään kansoja, joita jokaisen valtion tahto, vieläpä itse kansainoikeudenkin nojalla, pyrkisi mielellään yhdistämään alaisikseen viekkaudella tai väkivallalla, niin se myös toisaalta yhdistää molemminpuolisella omanvoitonpyynnillä kansoja, joita maailmankansalaisoikeuden aate ei olisi turvannut mielivallalta ja sodalta. Kauppahenki se on, joka ei voi elää yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisen kansan keskuudessa. Kun nimittäin kaikista valtiovaltaa alemmista mahdeista (välineistä) rahan valta mahtanee olla luotettavin, niin huomaavat valtiot olevansa pakotettuja (ei kai sentään juuri siveellisistä vaikuttimista) edistämään jaloa rauhaa ja, millä maailman suunnalla sota ikänä uhkaakin puhjeta, torjumaan sitä välittävällä toiminnalla, aivan kuin ne senvuoksi olisivat vakinaisessa liittosuhteessa; sillä sotaa varten aiotut suuret yhtymät voivat asian luonnosta johtuen syntyä vain ylen harvoin ja vielä harvemmin menestyä. — Tällä tavoin takaa luonto ihmisen taipumuksissa piilevän mekaanisuuden välityksellä itse ikuisen rauhankin; tämä vakuus ei tosin ole riittävä (tietopuolisesti) ennustamaan sen vastaisuutta, mutta käytännöllisessä merkityksessä se kyllä riittää ja panee velvollisuudeksemme ponnistella kohti tuota (ei pelkästään kuvitteellista) päämäärää.

Toinen lisäys

Salainen määritys ikuista rauhaa varten

Salainen määritys julkista oikeutta koskevissa asiakirjoissa on objektiivisesti katsoen, s.o. sisällyksensä puolesta ristiriitaisuus. Mutta subjektiivisesti arvosteltuna, sen henkilön laatuun nähden, joka sen määrittelee, voinee siihen kaiketi sisältyä salaisuuskin sikäli, että hän pitää omalle arvolleen arveluttavana ilmaista itseään julkisesti sen tekijäksi.

Ainoa tämänluontoinen määritys sisältyy seuraavaan lauselmaan: Sotaan varustautuneiden valtioiden on otettava harkitaksensa yleisen rauhan mahdollisuuden ehtoja koskevat filosofien perusohjeet.

Mutta nytpä näyttää valtion lainsäätäjäarvoa alentavalta — valtiollehan luonnollisesti on tunnustettava suurin viisaus — ottaa alamaisiltaan (filosofeilta) oppiakseen niitä periaatteita, jotka koskevat sen suhtautumista toisiin valtioihin; mutta kumminkin se on varsin suositeltavaa. Näin ollen ajattelemme valtion hiljaisuudessa (siis tekemällä siitä salaisuuden) kehottavan filosofeja sanomaan ajatuksensa, mikä merkitsee, että valtio antaa heidän puhua vapaasti ja julkisesti sodankäynnin ja rauhanteon yleisistä perusohjeista (sillä senhän he tekevät jo itsestäänkin, kun sitä vain ei heiltä kielletä): sopiessansa tästä seikasta toistensa kanssa eivät valtiot tarkoitusta varten tarvitse mitään erikoista keskinäistä välipuhettakaan, vaan se sisältyy jo yleisen (siveellis-lakiasäätävän) ihmisjärjen velvoitukseen. — Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta, että valtion olisi annettava etusija filosofin periaatteille lakimiehen (valtiovallan edustajan) lausuntojen edellä, vaan ainoastaan, että häntä kuultaisiin. Lakimies, joka on ottanut tunnuskuvakseen oikeuden vaa'an ja sen ohella myös vanhurskauden miekan, ei tavallisesti käytä viimeksimainittua, kuten ehkä luulisi, yksistään suojatakseen edellistä kaikilta vierailta vaikutuksilta, vaan saattaa heittää miekankin jompaankumpaan vaakakuppiin, jollei se muuten ota painuakseen (vae victis). Sitäpaitsi on juristilla, joka ei ole samalla (siveellisyydenkin kannalta) filosofi, mitä suurin kiusaus — koska se vain kuuluukin hänen virkatehtäväänsä — ainoastaan soveltaa olevia lakeja, mutta ei tutkia, eivätkö itse nuo lait olisi parannuksen tarpeessa, ja hän lukee tämän tieteenhaaransa arvoluokan, joka itse asiassa on alempi, korkeampiin senvuoksi, että sen mukana seuraa valta (kuten on molempien toistenkin laita). — Filosofinen tieteenhaara on tämän liittoutuneen mahdin alaisena ollen hyvin alhaisella asteella. Niinpä esim. sanotaan filosofiasta, että se on teologian palvelijatar (ja samaa sanotaan toisistakin kahdesta). Ei kuitenkaan oikein eroteta, "kantaako hän soihtua armollisen rouvan edellä vai laahustinta hänen jäljessään".

Että kuninkaat rupeaisivat filosofoimaan tai filosofit kuninkaiksi, ei ole luultavaa, mutta eipä liioin toivottavaakaan, sillä vallan omistaminen turmelee välttämättömästi järjen vapaata arvostelukykyä. Mutta että kuninkaat tai kuninkaalliset (tasa-arvoisuuslakien mukaan itseänsä hallitsevat) kansat eivät anna filosofien luokan hävitä tai mykistyä, vaan lausua julkisesti ajatuksensa, se on molemmille välttämättömän tarpeellista, eikä siitä voi liioin syntyä jälkipuheita, joilla tämä luokka tehtäisiin epäiltäväksi kiihotustyön harjoittamisesta, se kun on jo luonnostaan kykenemätön joukkotoimintaan ja yhtymään klubeiksi.