LIITE.
I.
Ristiriitaisuudesta moraalin ja politiikan välillä ikuisen rauhan näkökannalta
Moraali on jo itsessään käytäntöä objektiivisessa merkityksessä, ehdottomasti käskevien lakien kokoomuksena, sellaisten, joiden mukaan meidän pitää toimia, ja ilmeistä luonnottomuutta on, jos kerran on tunnustanut tämän velvollisuus-käsitteen arvovallan, koettaa vielä selittää, että sitä ei kuitenkaan kykene noudattamaan. Tällöinhän näet tuo käsite häviää itsestään (ultra posse nemo oblliatur). Näin ollen ei politiikka sovellettuna oikeusoppina voi olla ristiriidassa samassa mielessä käsitetyn, mutta tietopuolisen moraalin kanssa (toisin sanoen siinä ei siis ole käytännön ja teorian ristiriitaa); viimeksimainittuhan olisikin noin ajatellen ymmärrettävä jonkunlaiseksi yleiseksi taitavuusopiksi, so. sellaisten toiminnan ohjeiden teoriaksi, joiden mukaan voi valita käyttökelpoisimmat keinot omaa etua tavoitteleviin tarkoituksiin, eli siis kiellettävä, että moraalia ylipäänsä olisi olemassakaan.
Politiikka sanoo: "Olkaa taitavia kuin käärmeet"; moraali lisää siihen rajoittavana ehtona: "ja ilman vilppiä niinkuin kyyhkyset". Jolleivät molemmat mahdu samaan käskyyn, niin on poliitiikan ja moraalin välillä todellakin ristiriitaa; jos taas kumpaisenkin on ehdottomasti kuuluttava yhteen, niin on vastakohtaisuuden käsite tässä järjetön, eikä sitä kysymystä voi lainkaan asettaa edes ratkaistavaksi, kuinka tuo ristiriita olisi sovitettavissa. Vaikka lauselma "Rehellisyys on paras politiikka" sisältääkin teorian, jota vastaan käytäntö sen pahempi sangen usein sotii, niin onpa toinen yhtä teoreettinen lauselma "Rehellisyys on parempi kuin kaikki politiikka" ehdottomasti kaikkien vastaväitteiden yläpuolella, vieläpä politiikan välttämätön ehtokin. Moraalin rajajumala ei väisty Jupiteria (vallan rajajumalaa), sillä viimeksimainittu on vielä kohtalon käsissä, so. järki ei ole kyllin kirkas kyetäkseen luomaan yleiskatsausta niiden edeltämääräävien syiden sarjaan, joista saattaa luonnon mekanismin nojalla varmuudella ennustaa ihmisten tekemisien ja tekemättä jättämisien onnelliset tai huonot seuraukset (vaikkakin ihminen voi odottaa niistä toiveittensa mukaisia). Mutta mitä meidän on tehtävä, pysyäksemme (viisauden sääntöjen mukaan) velvollisuuden polulla, sen asian valaisee meille järki tarpeeksi kirkkaasti, osoittaen samalla tien loppumääränkin.
Mutta nytpä perustaa käytännön ihminen (jolle moraali on pelkkää teoriaa) lohduttoman kielteisen kantansa meidän sävyisiin toivomuksiimme nähden (joka silloinkin, kun on kysymys tunnustetuista: mitä meidän pitää ja mitä me voimme) varsinaisesti tähän seikkaan: hän uskottelee voivansa etukäteen päättää ihmisluonnosta, että ihminen ei koskaan ole tahtova sitä, mitä vaaditaan, jotta saataisiin todeksi tuo ikuiseen rauhaan viittaava ja johtava päämaali. — Itse asiassa ei tähän tarkoitukseen riitäkään kaikkien yksityisten ihmisten tahto elää vapauden periaatteiden mukaisesti laillista järjestysmuotoa noudattaen (kaikkien tahdon erillinen yhtäläisyys), vaan että kaikki yhdessä tahtovat tuota tilaa (yhteisen tahdon joukko-yhtäläisyys); tällaista ratkaisua vaatii vielä tämä vaikea tehtävä, jotta kansalais-yhteiskunnasta syntyisi eheä kokonaisuus. Kun siis kaikkien erikoistahtomisen erilaisuuden yläpuolelle lisäksi vaaditaan vielä joku sitä yhdistävä syy, ei tuota aatetta toimeenpantaessa (käytännössä) oikeudellisen tilan alkamista voi perustaa muuhun kuin valtaan, jonka pakon nojaan julkinen oikeus sittemmin rakennetaan. Tällainen oikeus edellyttää tosin, että todellisessa kokemusmaailmassa on jo etukäteen odotettavissa mainitusta aatteesta (teoriasta) suuria poikkeuksia (koska vielä on huomattava, että tällöin ei juuri käy ottaminen lukuun lainsäätäjän moraalista katsontatapaa, jota seuraten hän, kun sekavan joukkion yhdistyminen kansaksi on tapahtunut, jättäisi täten muodostuneen kansan tehtäväksi oikeudellisen järjestysmuodon luomisen yhteisen tahtonsa nojalla).
Tässä tulee nyt kysymykseen, että se ei annakaan kansan sanella lakeja, jolla kerran on valta käsissään. Valtio, joka kerran on siinä asemassa, ettei se ole minkään ulkonaisten lakien alainen, ei alistu toisten valtioiden tuomarinistuimesta riippuvaiseksi, kun on ratkaistavana, millä tavalla sen on haettava niiltä oikeuttaan; eipä kokonainen maanosakaan, tuntiessaan itsensä ylivoimaiseksi toisen rinnalla, joka ei muutoin ole sen tiellä, jätä käyttämättä tilaisuutta lujittaa valtaansa ryöstämällä tuota toista tai alistamalla sen kerrassaan valtiutensa alle. Täten kutistuvatkin nyt kaikki tietopuoliset valtio-, kansain- ja maailmankansalaisoikeuden suunnitelmat asiallisesti tyhjiksi ihanteiksi, jotka eivät ole toteutettavissa, jotavastoin sellaisen käytännöllisyyden, joka nojautuu ihmisluonnon kokemusperäisiin perusteihin ja joka ei pidä liian halveksittavana ottaa johtoaatteitaan varten opetusta siitä tavasta, miten maailman asiat kulkevat, voisi yksistään toivoa löytävän varman pohjan valtioviisautensa rakennukselle.
Ja niin onkin, että jos ei ole olemassa mitään vapautta ja siihen perustuvaa siveellistä lakia, vaan jos kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua on pelkkää luonnon koneellisuutta, niin politiikka (taitona käyttää sitä ihmisten hallitsemiseen) sisältää kaiken käytännöllisen viisauden, ja oikeuden käsite on asiallisesti tyhjä ajatus. Jos taas oikeuden käsite huomataan välttämättömän tarpeelliseksi yhdistää politiikkaan, jopa kohottaa valtiotaidon rajoittavaksi ehdoksikin, niin silloin on myönnettävä, että ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Minä voin nyt kyllä vielä ajatella moraalista politikkoa, so. sellaista, joka ottaa valtioviisauperiaatteet siltä kannalta, että ne voivat kestää siinä, missä moraalikin tulee kysymykseen, mutta en poliittista moralistia, joka muovaa moraalinsa sellaiseksi, että valtiomiehen edut näyttävät sen sietävän.
Moraalinen politikko ottaa periaatteekseen tämän: jos valtiojärjestyksessä tai valtioiden suhteissa paljastuu vikoja, joita ei ole voitu estää, niin on — erittäinkin valtionpäämiesten — velvollisuus harkita, miten olot voitaisiin mahdollisimman pian korjata ja saattaa luonnonoikeuden mukaisiksi, sikäli kuin se järjenaatteen muodossa on meille nähtävänä mallina, vaikka tämä kaikki vaatisi uhrauksiakin heidän itsekkyydeltään. Kun nyt valtio- tai maailmankansalais-yhtymää koossapitävän siteen rikkirepiminen, ennenkuin parempi järjestysmuoto vielä on valmiina asetettavaksi sen sijaan, on vastoin kaikkea tässä kohden moraalin kanssa yhtäpitävää valtioviisautta, niin olisi kylläkin järjetöntä vaatia, että kyseessäoleva puute olisi hetimiten ja rajusti korjattava; mutta sen vaatimuksen voi kumminkin asettaa vallanpitäjälle, että hänen on ainakin omistettava sisimmäksi perusohjeekseen tuollaisen muutoksen välttämättömyys ja sen mukaan pyrittävä lakkaamatta lähemmäksi päämäärää (oikeuslakien kannalta parasta valtiojärjestystä). Valtio voi jo silti hallita itseään tasavaltaisesti, vaikka sillä vielä onkin olemassaolevan valtiosäännön mukaan despoottinen hallitsijavalta, kunnes kansa vähitellen tulee kykeneväksi omistamaan vaikutuksia pelkästä lain arvovallan aatteesta (ikäänkuin siinä olisi fyysillinen mahti) ja niinmuodoin kehittyy kelvolliseksi säätämään omat lakinsa (mikä jo alkujaan perustuu oikeuteen). Jos huonon valtiojärjestyksen aiheuttamalla mullistavalla vallankumouksellakin saavutettaisiin — oikeudenvastaisella tavalla — lainmukaisempi järjestys, eipä uudenkaan järjestelmän aikana auttaisi enää pitää luvallisena johdattaa kansaa jälleen vanhaan, vaikkakin vanhan järjestyksen vielä voimassaollessa jokainen, joka tahtoisi väkivalloin tai viekkaudella kajota siihen langetettaisiin kapinoitsijalle kuuluviin rangaistuksiin. Mitä taas tulee valtioiden ulkonaisiin suhteisiin, niin ei yksityiseltä valtiolta voi vaatia, että se luopuisi valtiojärjestyksestään, vaikka tämä olisikin despoottinen (jommoinen onkin muuten vahvempi ulkopuolisia vihollisia vastaan), niin kauan kuin se on vaarassa joutua heti toisten valtioiden pauloihin. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla sallittua edes lykätä muutoksen toimeenpano sopivampaan ajankohtaan.[18]
Rikkokootpa siis despotisoivat moralistit (jotka erehtyvät aatteiden soveltamisessa) vaikka monellakin tavalla valtioviisautta vastaan (varomattomasti omaksumillaan tai kiittelemillään menetelmillä), niin täytyy kuitenkin tämän luontoa vastaan tapahtuneen rikkomuksen antaman opetuksen vähitellen johtaa heidät paremmalle tolalle. Moralisoivat politikot sensijaan — mikäli se heistä riippuu — tekevät mahdottomaksi olojen parantamisen ja oikeudenloukkauksen ikuiseksi kaunistelemalla oikeudenvastaisia valtionperiaatteita, uskotellen, että ihmisluonto ei kykene toteuttamaan hyvää järjen osoittaman aatteen mukaisesti.
Käytännön ja kokemuksen asemesta, jolla nämä valtioviisaat miehet kerskuvat, onkin heillä juonet mielessä; heidän aikeensa suuntautuvat vain kansan ja mahdollisuutta myöten koko maailmankin alttiiksipanemiseen puhumalla kulloinkin hallitsevan vallan pussiin (jotteivät vahingoittaisi yksityisetuansa), mikä on todellisten juristien tapaista (ammatti-juristien, ei lainsäätäjäin), milloin nämä ovat päässeet kiipeämään politiikkaan asti. Kun näet heidän tehtävänsä ei ole järkeillä itse lainsäädännöstä, vaan panna toimeen voimassaolevan lain määräyksiä, niin täytyy jokaisen nykyään olemassaolevan lakisäädöksen ja — kun tämä muutetaan korkeimmassa paikassa — sitä seuraavan olla heille aina kaikkein paras, jolloin kaikki sitten onkin asianomaisessa koneellisessa järjestyksessään. Mutta jos tuo taito osata istua joka satulaan saa heissä syntymään senkin harhaluulon, että he muka kykenevät arvostelemaan yleensäkin valtiojärjestyksen periaatteita oikeuskäsitteiden mukaan (siis a priori eikä kokemusperäisesti), jos he suurentelevat tuntevansa ihmisiä (mikä kyllä on luultavaakin, koska he ovat tekemisissä monien kanssa), tuntematta kuitenkaan ihmisiä ja ymmärtämättä mitä hänestä voidaan tehdä (siihen vaaditaan korkeammalle kehittynyttä antropologista vaarinottoa), ja jos he näillä käsityksillä varustettuina käyvät käsiksi järjen ohjesääntöjen mukaiseen valtio- ja kansainoikeuteen, niin he eivät voi suoriutua tästä siirtymisestä muutoin kuin jatkamalla käräjäpukarin hengessä, seuraten totunnaista menettelytapaansa (joka perustuu itsevaltaisesti annettujen pakkolakien mukaiseen koneellisuuteen) siinäkin, missä järjen käsitteiden mukaan tulee kysymykseen vain vapauden periaatteille rakentuva lainalakien pakko, joka vasta tekee pysyvästi oikeuteen nojautuvan valtiojärjestyksen mahdolliseksi; esillä olevan tehtävän luulee oletettu käytännön mies, jättämällä huomiotta mainitun järjenaatteen, voivansa ratkaista empiirisesti, kokemusperäisesti, kuten tähän asti vielä parhaiten säilyneet, mutta enimmäkseen oikeudenvastaiset valtiojärjestykset on rakennettu. Ne perusohjeet, joita hän tällöin käyttää (vaikka hän ei tosin päästäkään niitä kuuluville), käyvät yksiin suunnilleen seuraavien sofististen ohjeiden kanssa:
1. Fac et excusa. Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (anastus on kohdistuva valtion oikeuteen joko omaan kansaansa tai sitten johonkin toiseen, naapurikansaan nähden). Tapausta käy puolustaminen ja väkivaltaa kaunisteleminen paljon helpommin ja hienommin teon jälkeen (varsinkin ensiksimainitussa tapauksessa, jossa ylemmän vallan olemukseen ilman muuta kuuluu olla samalla lakiasäätävänä esivaltanakin, jota on toteltava sen enempää järkeilemättä) kuin jos edeltäpäin mielisi miettiä vakuuttavia syitä ja ensin vielä odottaa vastasyidenkin esittämistä. Itse tämä uskaliaisuus on jo jonkunlaisena silmänlumeena osoittamassa, että asianomainen muka on sisäisesti vakuuttunut tekonsa oikeudenmukaisuudesta, ja perästäpäin on bonus eventus niminen jumala paras oikeuden edustaja.
2. Si fecisti, nega. Siihen nähden, mitä itse olet rikkonut, saattaaksesi kansasi epätoivoon ja johtaaksesi sen sitä tietä kapinaan, kiellä oma syyllisyytesi; väitä sensijaan, että syynä on ollut alamaisten niskoittelu, tai, jos anastuksesi kohdistuu naapurikansaan, että syy on ihmisluonnossa, koska ihminen, jollei hän ennätä väkivoimalla toisen edelle, saa olla varma siitä, että tuo toinen ennättää hänen edelleen ja saa hänestä voiton.
3. Divide et impera. Tämä merkitsee: jos kansasi keskuudessa on joitakin etuoikeutettuja, jotka ovat valinneet sinut vain ylimmäksi miehekseen (primus inter pares), niin saata heidät eripuraisiksi keskenään ja erimielisiksi kansan kanssa ja asetu sitten kansan puolelle uskotellen antavasi sille enemmän vapautta; kun näin menettelet, niin kaikki tulee riippumaan ehdottomasti sinun tahdostasi. Jos taas on kysymys ulkovalloista, niin on eripuraisuuden virittäminen niiden keskuuteen jokseenkin varma keino saada ne yksi toisensa jälkeen alistetuksi valtasi alle sillä varjolla, että olet auttavinasi kulloinkin heikompaa puolta.
Näillä valtiollisilla perusohjeillahan ei tosin voi ketään pettää, sillä ne ovat kaikki jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei ole liioin tarvis hävetä senluontoisina, että vääryys paistaisi niistä liian silminnähtävästi. Suuret vallat eivät nimittäin koskaan häpeä yhteisen kansan arvostelun edessä, vaan ne häpeävät ainoastaan toinen toistaan, ja mitä tulee itse noihin periaatteisiin, niin eivät vallat joudu hämilleen niiden paljastumisesta, vaan ainoastaan epäonnistumisesta (sillä toiminnanohjeittensa siveellisyyden puolesta ne ovat kaikki yksimielisiä); näin ollen jää niille aina vielä jäljelle valtiollinen kunnia, johon ne voivat aina turvautua, nimittäin vallan laajeneminen, olipa se hankittu millä keinoin tahansa.[19]
* * * * *
Mitä tulee rauhantilan luomiseen ihmisten keskuuteen sotaisesta luonnontilasta, käy kaikista näistä epämoraalisen viisausopin käärmeenkäänteistä selville ainakin tämä: että ihmiset yhtä vähän yksityisoloissaan kuin julkisissa suhteissaankaan voivat välttää oikeuskäsitettä ja että he eivät uskalla julkisesti perustaa poliitikkaa yksinomaan taitotemppuihin eivätkä siis sanoutua irti kaikesta kuuliaisuudesta julkisen oikeuden aatteelle (mikä on erityisesti silmäänpistävää kansainoikeuteen nähden), vaan että he osoittavat sille semmoisenaan asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikkapa he koettaisivat miettiä satojakin takaportteja ja peittelykeinoja, karttaaksensa sitä käytännössä ja teetelläksensä ovelalle mielivallalle auktoriteettia esiintyä kaiken oikeuden alkulähteenä ja seuralaisena. — Jotta tämä saivartelu saisi loppunsa (vaikka sen kaunistelemasta vääryydestä ei tulisikaan loppua) ja maan mahtavien vilpilliset edustajat saataisiin tunnustamaan, että he eivät puhukaan oikeuden, vaan mielivallan puolesta, jolta he niinikään — kuin olisi heillä itsellään tässä asiassa jotakin määräämisvaltaa — omaksuvat esiintymistapansa, — jotta näin tapahtuisi, saattaa olla tarpeen paljastaa tuo silmänlume, jolla petetään itseään ja muita, etsiä nähtäville se korkein perusaate, joka on lähtökohtana pyrkimykselle ikuiseen rauhaan, ja osoittaa, että kaikki tuo paha, mikä on sen tiellä, johtuu siitä, että poliittinen moralisti alkaa siitä, mihin moraalinen politikko syystä kyllä lopettaa ja, alistaen siten periaatteet tarkoitusperän palvelukseen (so. valjastaen hevoset vaunujen perään), tekee tyhjäksi oman aikomuksensa saattaa politiikka ja moraali sopusointuun keskenään.
Jotta käytännöllinen filosofia saataisiin sovitetuksi itsensä kanssa, on ennen kaikkea tarpeen ratkaista kysymys: onko käytännöllisen järjen tehtävissä lähdettävä alkuun sen aineellisesta peruslähteestä, tarkoituksesta (ehdonvallan esineenä), vai muodollisesta, so. siitä (ainoastaan ulkonaisesti katsoen vapauteen perustuvasta), jonka mukaan sääntö kuuluu: "toimi niin, että voit tahtoa, että perusohjeestasi tulisi yleinen laki (olipa tarkoitus mikä hyvänsä)?"
Aivan epäilemättä on viimeksimainitulle perusjohteelle annettava etusija; sillä on näet oikeusperiaatteena ehdoton välttämättömyys, kun sensijaan ensinmainittu on pakottava ainoastaan edellyttämällä asetetun päämäärän kokemusperäisiä ehtoja, nimittäin sen toteuttamista, ja vaikka tämä päämäärä (esim. ikuinen rauha) olisi velvollisuuskin, niin täytyisi kuitenkin itse tämän velvollisuudenkin olla johdettu ulkonaisen toiminnan perusohjeiden muodollisesta perusteesta. — Nyt on tuo edellinen prinsiippi, poliittisen moralistin perusjohde (valtio-, kansalais- ja maailmankansalaisoikeuden probleemi), pelkkä taidollinen tehtävä (problema technicum); jälkimmäinen sitävastoin, ollen perusjohteena moraaliselle politikolle, jolle se on siveellinen tehtävä (problema morale), on menettelytavan puolesta kerrassaan ratkaisevasti eroava tuosta toisesta, se kun tähtää ikuiseen rauhaan, jota tällöin ei toivota ainoastaan fyysillisenä hyvyytenä, vaan myös velvollisuuden tunnustamisesta johtuvana tilana.
Edellisen, nimittäin valtiotaidollisen tehtävän ratkaisuun vaaditaan paljon luonnon tuntemusta, jotta se koneisto voitaisiin käyttää ajateltuun tarkoitukseen, ja kuitenkin on kaikki tuo tuntemus tulokseltaan epävarmaa, mitä tulee ikuiseen rauhaan, otettakoonpa sitten kyseeseen mikä tahansa julkisen oikeuden kolmesta haarasta. Käykö kansaa pitäminen sisäisissä asioissa ja vielä pysyväisestikin kuuliaisuudessa ja samalla kukoistuksessa paremmin ankaruudella vaiko turhamaisuuden syöteillä, yhden ainoan henkilön ylivaltiuden avulla vai useampien yhteisellä neuvolla, ehkäpä myös pelkän virka-aatelin avulla tai sitten kansanvallalla, — tämä kaikki on epävarmaa. Historia tarjoaa vastakkaisia esimerkkejä kaikista hallitustavoista (lukuunottamatta ainoaa todella tasavaltaista, joka tosin voi johtuakin vain moraalisen politikon mieleen). — Vielä epävarmempi on ministerisuunnitelmain sääntöjen mukaan järjestetty luuloteltu kansain oikeus, joka itse asiassa on vain sisällyksetön sana ja joka perustuu sopimuksiin, joihin kätkeytyy jo niiden solmiamisen hetkellä samalla salainen aihe niiden rikkomiseen. — toisen, nimittäin valtioviisausprobleemin ratkaisu sitävastoin pakottautuu esille ikäänkuin itsestään, se on jokaiselle ilmeisen selvä ja saattaa kaiken teennäisyyden häpeään, johtaen vielä suoraa tietä päämäärään; kuitenkin on tässäkin muistettava viisauden vaativan, ettei tarkoituksen perille ole pyrittävä liialla kiireellä, vaan koetettava lähestyä sitä lakkaamatta, suotuisain olosuhteiden laadun mukaan.
Tällöin kuuluu sääntö: "Etsikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaa ja sen vanhurskautta, niin päämääränne (ikuisen rauhan hyvyys) tulee osaksenne itsestään." Moraaliin kuuluu näet ominaisena piirteenä, nimenomaankin sen julkis-oikeudellisiin perusaatteisiin nähden (siis mitä tulee a priori tunnettavaan politiikkaan), että kuta vähemmän se tekee suhtautumisemme riippuvaksi asetetusta päämäärästä, tarkoitetusta joko sitten fyysillisestä tai siveellisestä edusta, sitä paremmin se kuitenkin on sen kanssa yleensä sopusoinnussa. Tämä johtuu siitä, että juuri a priori olemassaoleva yleinen tahto (kansan yleistahto tai eri kansain keskinäisissä suhteissa ilmenevä) määrääkin yksistään, mikä ihmisten kesken oikein on; ja tuo kaikkien tahdon yhdistelmäkin, kun vain toimeenpanossa menetellään johdonmukaisesti, voi luonnon mekanismin mukaan samalla olla vaikuttavana tekijänä tarkoitetun tuloksen saavuttamiseksi ja oikeuskäsitteen tehostajana. — Niinpä esim. on moraalisen politiikan perusaatteita, että kansan on yhdistyttävä valtioksi vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoalaatuisten oikeusaatteiden perusteella; ja tämä periaate ei nojaudu taitoon, vaan velvollisuuteen. Järkeilkööt nyt poliittiset moralistit kuinka paljon tahansa tätä vastaan, väittäkööt, että yhteiskunnaksi liittyvässä ihmisjoukossa vallitsee luonnon koneellisuus, joka tekee nuo perusaatteet voimattomiksi ja niiden tarkoitusperät tyhjiksi, tai koettakoot todistaa vastaväitteitään esimerkeillä huonosti sommitelluista valtiojärjestyksistä vanhempina ja uudempina aikoina (esim. kansanvalloista ilman eduskuntajärjestelmää), niin ei heidän mielipiteitään kannata ottaa lukuun; etupäässä senvuoksi, että tuollainen turmiollinen oppi pikemminkin itse matkaansaattaa samaa pahennusta, jota se väittää ennaltaolevaksi, teoria, jonka mukaan ihminen sullotaan samaan luokkaan muiden elävien koneiden kanssa, jotka eivät enää tarvitsisikaan lisäksi muuta kuin tietoisuuden, että eivät ole vapaita, kuuluaksensa jo omastakin mielestänsä kurjimpiin kaikista maailman olennoista.
Tuo jonkun verran kerskailevalta kajahtava, sananlaskun tapaan käytäntöön tullut, mutta tosi lauselma: Fiat iustitia, pereat mundus, mikä merkitsee: "Oikeus vallitkoon, vaikka kaikki maailman veijarit joutuisivat sen takia perikatoon", sisältää oivallisen oikeusperusteen, joka katkaisee kaikki kavaluuden tai väkivallan viitoittamat kiertotiet. Ohjetta ei ole vain ymmärrettävä väärin, sitä ei ole esim. käsitettävä luvaksi käyttää omaa oikeuttaan kaikkein ankarimmassa muodossa (mikä sotisi siveellistä velvollisuutta vastaan), vaan vallanpitäjäin velvoitukseksi olla kieltämättä keneltäkään hänen oikeuttaan epäsuosiosta tai säälistä toisia kohtaan taikka rajoittamatta sitä; tähän taas vaaditaan etukädessä puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaan rakennettua valtion sisäistä järjestysmuotoa, mutta toisessa sijassa myös järjestelmää, joka yhdistää valtion toisten lähellä olevien ja etäisempienkin valtioiden kanssa keskinäisiä riitaisuuksia laillisella tavalla sovittavaksi (yleisvaltion käsitettä vastaavaksi) yhtymäksi. — Kyseessäoleva lauselma ei sisällä mitään muuta kuin että valtiollisten perusohjeiden lähtökohtana ei ole oleva niiden seuraamisesta odotettava yksityisen valtion menestys ja onni, ei siis se tarkoitusperä, jonka itsekukin valtio tekee huomionsa (tahtonsa) esineeksi valtioviisauden korkeimpana (mutta kokemusperäisenä) johtoaatteena, vaan oikeusvelvollisuuden puhdas käsite (velvoituksen, joka perustuu jo a priori puhtaan järjen asettamaan ennakkosääntöön), olivatpa sen fyysilliset seuraukset mitkä tahansa. Maailma ei suinkaan joudu perikatoon siitä, että pahat ihmiset vähenevät. Siveellisellä pahalla on se sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on tarkoitusperissään (erittäinkin suhteissa toisiin samanmielisiin) itselleen vastakkainen ja tuhoava ja valmistaa siten tilaa (siveelliselle) hyvyyden periaatteelle, vaikkakin tämä kehityskulku on hidasta.
* * * * *
Objektiivisesti (mitä tulee teoriaan) ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. Subjektiivisesti katsoen sitävastoin (ihmisen itsekkäässä viettymyksessä, jota ei kuitenkaan, järjen johtoaatteisiin perustumattomana, voi vielä nimittää käytännöksi) tulee ristiriitaa aina olemaan ja saa ollakin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus (noudattava periaatetta: tu ne cede malis, sed contra audentior ito)[20] ei tässä tapauksessa ole niinkään siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkujuurta — joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi — ja kykenee voittamaan sen juonet.
Itse asiassa saattaa poliittinen moralisti sanoa: hallitsija ja kansa, tai kansa ja kansa, eivät tee toisilleen vääryyttä, sotiessansa keskenään väkivaltaisesti tai viekkaudella, vaikka ne ylipäänsä tekevätkin väärin siinä, että kieltävät kaiken kunnioituksensa oikeuden aatteelta, jolle yksin voitaisiin rakentaa ikiaikainen rauha. Kun nimittäin toinen rikkoo velvollisuutensa toista kohtaan, joka taas on aivoituksissaan juuri yhtä oikeudenvastainen ensinmainittua kohtaan, niin heille tapahtuu molemmin puolin aivan oikein, kun he rakastavat toisiansa, kuitenkin niin, että tuosta metakasta jää aina sentään sen verran jäljelle, että sama leikki pääsee jatkumaan kaukaisimpiin aikoihin asti, kunnes jonkun myöhän ajan ihmispolvi ehkä ottaa sen varoittavaksi esimerkiksi ja opiksi. Täten tulee kaitselmus vapautuneeksi syyllisyydestä maailman kulkuun nähden; sillä ihmisessä oleva siveellinen perusaate ei sammu koskaan, ja lisäksi tulee järki yhä edistyvän kulttuurin mukana aina vain kelvollisemmaksi syyjohteisesti toteuttamaan tuon perikuvan mukaisia oikeudellisia aatteita, mutta samalla kasvaa myös syyllisyys rikkomuksiin. Luomista vain — nimittäin sitä, että tuollaisen lajin turmeltuneita olentoja ylipäänsä on pitänyt joutua maan päälle — ei näytä voitavan puolustaa millään teodikealla (jos otaksumme, että ihmissuvun laita ei tule eikä voi tulla koskaan paremmaksi); mutta tämä näkökanta on aivan liian korkea arvostelumme perusteeksi, voidaksemme ajatella käsityksiämme (viisaudesta) tietopuolisessa tarkoituksessa ylimmän, meille tutkimattoman mahdin omiksi. — Tuommoisiin epätoivoisiin johtopäätöksiin joudumme ehdottomasti, jollemme oleta, että puhtailla oikeusperiaatteilla on objektiivinen realiteetti, so. että ne ovat toteutettavissa; ja tämän mukaisesti täytyisi myöskin menetellä valtion piirissä elävän kansan, samaten kuin valtioidenkin toisiansa kohtaan, sanokoonpa kokeellinen politiikka tätä vastaan mitä hyvänsä. Todellinen politiikka ei siis voi astua askeltakaan antamatta ensin hyväksymystään moraalille, ja vaikka politiikka onkin semmoisenaan vaikea taito, niin ei kuitenkaan sen yhdistäminen moraalin kanssa ole taito eikä mikään, sillä moraali lyö sen solmun poikki, jota politiikka ei kyennyt aukaisemaan, niin pian kuin molemmat joutuvat keskenään ristiriitaan, — ihmisen oikeus täytyy pitää pyhänä, kysyköönpä se hallitsevalta vallalta kuinka suuria uhrauksia tahansa. Tässä ei voi puolitella ja miettiä syyjohteisesti määrätyn oikeuden keskiväliä (oikeuden ja hyödyn välillä), vaan kaiken politiikan on notkistettava polvensa ensinmainitun edessä, mutta se voi sensijaan toivoa — vaikkakin hitaasti — pääsevänsä sille asteelle, jolloin se tulee pysyväisesti loistamaan.
II.
Politiikan ja moraalin yhteensopeutuvaisuudesta julkisen oikeuden transcendentaalisen käsitteen mukaan.
Kun jätän kaiken julkisen oikeuden aineellisen sisällyksen (erilaisia valtioon kuuluvien ihmisten tai myös valtioiden keskinäisiä kokemusperäisesti olemassaolevia suhteita koskeva), semmoisena kuin oikeusoppineet sen tavallisesti ajattelevat, lukuunottamatta, niin jää minulle vielä jäljelle se julkisuuden muoto, jonka mahdollisuus sisältyy jokaiseen oikeusvaatimukseen, koska sitä ilman ei voisi olla olemassa mitään oikeudenmukaisuutta (jota voi ajatella ainoastaan yleisesti tunnettuna) eikä siis mitään oikeuttakaan, jota vain se voi jakaa.
Tuo julkisuuskykyisyys pitää olla jokaisella oikeusvaatimuksella, ja kun on varsin helposti arvosteltavissa, onko sitä olemassa kulloinkin esiintulevassa tapauksessa, so. käykö sitä yhdistäminen toimivan olennon periaatteisiin vai ei, niin siitä voi saada helposti käytettävän, järjestä a priori löytyvän arvosteluperusteen, jona jälkimmäisessä tapauksessa on ajatellun vaatimuksen (praetensio iuris) vääryys (oikeudenvastaisuus), ikäänkuin puhtaan järjen kokeella heti havaittavana.
Erotettuamme pois kaiken kokemusperäisen, mitä valtio- ja kansainoikeuden käsite sisältää (jommoiseen kuuluu ihmisluonnon häijyys, joka tekee pakon välttämättömäksi), voimme nimittää seuraavaa lauselmaa julkisen oikeuden transcendentaaliseksi yleiskaavaksi:
"Kaikki toisten ihmisten oikeuteen kohdistuvat toimet, joiden perusohje ei siedä julkisuutta, ovat vääriä."
Tätä periaatetta ei ole katsottava ainoastaan eetilliseksi (siveysoppiin kuuluvaksi), vaan sitä on pidettävä myös juridisena (ihmisten oikeutta koskevana). Sillä sellainen toiminnanohje, jota minä en voi saattaa tunnetuksi, tekemättä samalla tyhjäksi omaa tarkoitustani, vaan joka pitää kaikin mokomin salata, jos sen mieli onnistua, ja jota minä en voi julkisesti tunnustaa, ärsyttämättä tällä teolla kaikkia muita auttamattomasti aikeitani vastustamaan, — se ei voi nostattaa tuota välttämätöntä ja yleistä, siis a priori havaittavaa kaikkien vastatoimintaa minua vastaan mistään muusta syystä kuin siitä, että se uhkaa jokaista vääryydellä. — Tuo periaate on edelleen yksinomaan kielteinen, toisin sanoen se ilmaisee asian vain negatiivisen huomion välityksellä: mikä ei ole oikein toisia kohtaan. — Se on selviön tavoin todistamatta varma ja sitäpaitsi helppo käyttää, niinkuin selviää seuraavista julkisen oikeuden esimerkeistä.
1. Mitä tulee valtio-oikeuteen (ius civitatis), sisäiseen nimittäin, niin siinä esiintyy kysymys, jota monet pitävät vaikeana ratkaista, vaan jonka transcendentaalinen julkisuuden perusaate ratkaisee varsin helposti: "Onko kapina oikeudenmukainen keino kansan käytettäväksi niinsanotun tyrannin (non titulo, sed exercitio talis) kukistamiseen?" Kansan oikeuksia on loukattu, ja hän (tyranni) ei kärsi mitään vääryyttä siinä, että hän menettää kruununsa; tämä on epäilemätöntä. Mutta tästä huolimatta on mitä suurimmassa määrässä väärin alamaisten puolelta hakea oikeuttaan tällä tavalla, ja yhtä vähän he voivat valittaa vääryyttä, jos he joutuisivat tuossa taistelussa häviölle ja perästäpäin saisivat kärsiä siitä kovimman rangaistuksen.
Tästä voi nyt järkeillä moninkin tavoin puolesta ja vastaan, jos tahtoo ratkaista asian oikeusperusteiden dogmaattisella johtelulla; mutta julkisen oikeuden transcendentaalinen julkisuuden perusaate suoriutuu ilman tätä laajaperäisyyttä. Sen mukaan kysyy kansa itseltään ennen yhteiskuntasopimuksen tekoa, tokko se uskaltaisi saattaa yleisesti tiedoksi mahdollisen kapina-aikeen perusohjetta. On helppo huomata, että jos valtiojärjestystä luotaessa tahdottaisiin varata tilaisuus harjoittaa joissakin esiintulevissa tapauksissa väkivaltaa päämiestä kohtaan, niin täytyisi kansan vaatia itselleen oikeudellista valtaa päämieheen nähden. Mutta silloin tämä ei olisikaan päämies tai, jos kumpainenkin seikka pantaisiin valtiojärjestyksen edellytykseksi, ei sen aikaansaaminen olisi mahdollistakaan, mikä kuitenkin oli kansan tarkoituksena. Kapinan epäoikeudellisuus käy siis selville siitä, että sen perusohje, jos se julkisesti tunnustettaisiin, tekisi mahdottomaksi oman tarkoituksensa. Se olisi siis välttämättä pidettävä salassa. — Mutta juuri tämä salaaminen ei olisikaan välttämätöntä valtionpäämiehen puolelta. Hän voi vapaasti ilmoittaa, että hän tulee rankaisemaan jokaisen kapinan johtajat kuolemalla, uskokootpa nämä vaikka kuinka, että hän puolestaan on ensiksi rikkonut perustuslakia. Kun hän nimittäin on tietoinen siitä, että hänellä on vastustamaton ylivalta (mikä on semmoisena hyväksyttäväkin jokaiseen valtio- ja yhteiskuntajärjestykseen, koska se, jolla ei ole kylliksi valtaa suojella jokaista kansan jäsentä toisia vastaan, ei ole myöskään oikeutettu heitä käskemään), niin ei hänen tarvitse pelätä, että hän saattamalla perusohjeensa tunnetuksi tekisi tyhjäksi oman tarkoituksensa; tämän kanssa sopii varsin hyvin yhteen sekin, että jos kapina onnistuisi kansalle, tuon päämiehen täytyisi palata jälleen alamaisen asemaan, hänen ei sopisi liioin aloittaa takaisinvaltauskapinaa eikä hänen toiselta puolen myöskään tarvitsisi pelätä edesvastuuseen joutumista entisestä valtionhoidostaan.
2. Kansainoikeutta koskevaa. — Ainoastaan edellyttämällä jonkunlaista oikeudellista tilaa (so. sellaisia ulkonaisia ehtoja, joilla oikeus todella voi tulla ihmisen osaksi) voi olla puhetta kansainoikeudesta; sillä julkisena oikeutena sisältyy jo sen käsitteeseen sellaisen yleisen tahdon ilmeneminen, joka määrää itsekullekin hänen omansa, ja tämä status iuridicus on saatava ilmi jostakin sopimuksesta, joka ei sentään saa (kuten se, josta valtio syntyy) perustua pakkolakeihin, mutta voi kumminkin olla myös sopimus jatkuvasti vapaasta yhteenliittymisestä, kuten yllämainittu eri valtioiden valtioliittoa koskeva. Sillä ilman minkäänlaista oikeudellista tilaa, joka yhdistää tehoisasti eri henkilöt (fyysilliset tai moraaliset), toisin sanoen luonnontilassa, ei voi olla muuta kuin ainoastaan yksityisoikeus. — Tässäkin tulee nyt esille politiikan ja moraalin ristiriita (viimeksimainittu katsottuna oikeusopiksi), jossa jälleen tuo perusohjeiden julkisuuden arvosteluperuste samalla tapaa tai joutuu helposti käytettäväksi, mutta ainoastaan siten, että sopimus yhdistää valtiot vain sitä varten, jotta ne keskenään ja yhdessä pitäisivät yllä rauhaansa toisia valtioita vastaan, mutta ei suinkaan tehdäksensä valloituksia. — Tällöin tulevat kysymykseen seuraavat politiikan ja moraalin vastakkaisuutta koskevat tapaukset, joihin samalla yhtyy niiden ratkaisukin.
a) "Jos joku noista valtioista on luvannut toiselle jotakin, koskipa lupaus sitten aseellista avunantoa, maa-alueellisia luovutuksia, apuvaroja tms., niin kysytään, voiko se sellaisessa tapauksessa, josta riippuu valtion menestys, vapautua sanansa pitämisestä siten, että valtion päämies tahtoo käydä kaksoishenkilöstä, ensiksikin hallitsijasta, koska hän ei ole vastuussa kenellekään valtiossaan, ja toisaalta taas ylimmästä valtionviranomaisesta, joka on vastuuvelvollinen valtiolle; mikä kaksijakoisuus johtaa siihen tulokseen, että mihin hän on ensinmainittuna sitoutunut, siitä hän pääsisi jälkimmäisessä ominaisuudessa vapaaksi." — Mutta jos nyt joku valtio (tai sen päämies) antaisi tämän perusohjeensa tulla julki, niin luonnollisestikin kaikki toiset joko karttaisivat sitä tai sitten liittoutuisivat muiden kanssa vastustaaksensa tuon yhden vaatimuksia, mikä osoittaa, että politiikan täytyy kaikessa oveluudessaankin tässä kohden (julkisuuden tullen) ajaa karille omat tarkoitusperänsä, ja että siis mainitun perusohjeen täytyy olla väärä.
b) "Kun joku pelottavan suureksi kasvanut (potentia tremenda) naapurivalta herättää huolestumista, niin käykö olettaminen, että se, koska se voi sortaa, myöskin on tahtova sitä tehdä, ja antaako tämä vähempivoimaisille oikeutta (yhteiseen) hyökkäykseen sitä vastaan, ilman edelläkäynyttä loukkaustakin?" — Valtio, joka tahtoisi saattaa tunnetuksi tässä kohden myönteisen perusohjeensa, tekisi onnettomuuden tulon vain yhä varmemmaksi ja nopeammaksi. Suurempi valta ehättäisi näet pienempäin edelle, ja mitä tulee viimeksimainittujen yhtymiseen, on se vain heikko ruokosauva sitä vastaan, joka osaa käyttää menettelyä divide et impera. — Puheenaoleva valtioviisauden perusohje, jos se selitetään julkisesti, tuhoaa näin ollen välttämättömästi oman tarkoituksensa ja on siis väärä.
c) "Kun pienemmällä valtiolla on sellainen asema, että se katkaisee suuremman valtion yhtenäisyyden, joka on kuitenkin tarpeellinen tuon suuremman säilymiselle, niin eikö tämä ole oikeutettu kukistamaan ensinmainitun ja yhdistämään sen itseensä?" — On helppo huomata, että suuremman valtion ei tietenkään kävisi ennakolta ilmaiseminen tuollaista perustelua; muutoinhan näet joko pienemmät valtiot yhtyisivät ajoissa tai sitten toiset mahtavat alkaisivat riidellä saaliista. Täten tekee tuo perusohje julkiseksi tulemalla itsensä kelvottomaksi, mikä on merkki siitä, että se on väärä ja voi olla sitä varsin suuressa määrin, sillä jos vääryydellä onkin pieni kohde, niin se ei estä tehtävää vääryyttä tulemasta hyvinkin suureksi.
3. Mitä maailmankansalaisoikeuteen tulee, niin sivuutan sen tässä kajoamatta, sillä sen perusohjeet ovat helposti esitettävissä ja arvosteltavissa, se kun on yhdenmukainen kansainoikeuden kanssa.
* * * * *
Se peruskäsitys, että kansainoikeuden toimintaohjeet eivät siedä julkisuutta, on nyt tosin hyvänä todisteena siitä, että politiikka ja moraali (oikeusoppina) eivät pidä yhtä. Mutta nyt on meidän myöskin päästävä tietämään, millä ehdolla sitten niiden perusohjeet pitävät yhtä kansojen oikeuden kanssa. Sillä toisinpäin ei käy päättäminen, että kaikki ne perusohjeet, jotka sietävät julkitulemisen, ovat sentähden oikeitakin, koskapa ehdottoman ylivallan omistajan ei tarvitse pitääkään toiminnanohjeitaan salassa. — Kansainoikeuden mahdollisuuden ehto on: että ennen kaikkea on olemassa oikeudellinen tila. Sillä ilman sitä ei ole olemassa julkista oikeutta, vaan on kaikki oikeus, mitä tuon tilan ulkopuolella on ajateltavissa (luonnontilassa), pelkkää yksityisoikeutta. Nyt olemme edellä nähneet, että sellainen valtioiden välinen liittotila, jolla on yksinomaisena tarkoituksena sodan poistaminen, on ainoa oikeudellinen tila, joka on yhdistettävissä niiden vapauteen. Siis on politiikan ja moraalin yhteensopivaisuus mahdollinen ainoastaan valtioliittoyhtymässä (joka on siis oikeusperiaatteiden mukaan a. priori olevainen ja välttämätön), ja kaikella valtioviisaudella on oikeudellisena lähtökohtanaan tuollaisen yhtymän rakentaminen mahdollisimman laajassa mitassa, ollen kaikki sen rikkiviisaus ilman tätä tarkoitusperää vain typeryyttä ja peiteltyä vääryyttä. — Tällä tusinapolitiikalla on silläkin kasuistiikkansa, huolimatta mitä parhaasta jesuiittakoulusta, — reservatio mentalis: kun laaditaan julkisia sopimuksia sovittamalla niihin sanontatapoja, joita tilaisuuden tullen voi tulkita omaksi edukseen mielensä mukaan (jommoinen on esim. status quo de fait'n ja de droit'n erotus); — probabilismi: kun saivarrellen uskotellaan toisilla olevan pahoja aikeita tai sitten tehdään oikeusperusteeksi pohjan kaivamiselle toisten, rauhallisten valtioiden alta pelkkä todennäköisyys, että ne mahdollisesti tulevat ylivoimaisiksi; — vihdoin peccatum philosophicum (peciatillum, baggatelle): kun pidetään helposti anteeksiannettavana vähäpätöisyytenä pienen valtion sulattamista, jos joku paljon suurempi siitä voittaa, minkä luulotellaan edistävän maailman yhteistä parasta.[21]
Tässä on avuksi tuo politiikan kaksinaisuus, jolla se käyttää tarkoituksensa palvelukseen milloin mitäkin moraalin haaraa. — Niinhyvin ihmisrakkaus kuin kunnioitus ihmisen oikeutta kohtaan on velvollisuus, mutta edellinen on vain ehdollinen, jälkimmäinen sitävastoin ehdoton, ilman muuta käskevä velvollisuus, joten sen, joka tahtoo antautua hyvänteon suloisen tunteen valtaan, on usein saatava täysi varmuus siitä, ettei hän ole rikkonut tätä jälkimmäistä velvollisuutta. Moraaliin edellisessä merkityksessä (siveysoppina) soveltautuu politiikka helposti, jättääkseen ihmisten oikeuden ylempien vallanpitäjien käsiin. Mitä taas tulee moraaliin tuossa toisessa merkityksessä (oikeusoppina), siihen, jonka edessä sen pitäisi notkistaa polvensa, niin se ei pidä otollisena lainkaan antautua välipuheisiin sen kanssa, vaan koettaa mieluummin kiistää siltä kaiken tosiperäisyyden ja selittää kaikki velvollisuudet pelkäksi hyvänsuopeudeksi; nämä valonaran politiikan juonet tekisi kyllä filosofia helposti tyhjiksi saattamalla tiedoksi sen perusohjeet, jos se vain uskaltaisi sallia filosofin julkaista omiansakaan.
Tässä tarkoituksessa ehdotan toista transcendentaalista ja myönteistä julkisen oikeuden periaatetta, jonka yleiskaava olisi tämä:
"Kaikki perusohjeet, jotka tarvitsevat julkisuutta (jottei niiden tarkoitus menisi tyhjiin), ovat sopusoinnussa samalla sekä oikeuden että politiikan kanssa."
Jos ne nimittäin voivat saavuttaa tarkoituksensa ainoastaan pääsemällä julkisuuteen, täytyy niiden vastata yleisön yhteistä tarkoitusperää (onnellisuutta), jonka (yleisön) kanssa sopusointuun pääseminen (tekemällä se tyytyväiseksi tilaansa) on politiikan varsinainen tehtävä. Mutta jos tämän tarkoitusperän kerran pitää olla saavutettavissa ainoastaan julkisuudella, so. poistamalla kaikki epäluulot politiikan perusohjeita kohtaan, niin täytyy näiden myös sopeutua yleisön oikeuteen, sillä tässä yksistään on jokaisen tarkoitusperien yhtyminen mahdollinen. — Tämän periaatteen enempi pohtiminen ja pitemmälle kehittämien on minun jätettävä toiseen tilaisuuteen. Mutta että se on puettava transcendentaaliseen yleiskaavaan, näkyy siitä, että kaikki kokemusperäiset ehdot (onnellisuusoppi) on erotettava siitä pois lain ainesisällyksenä ja huomio kohdistettava yksistään yleisen lainmukaisuuden muotoon.
* * * * *
Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niinsanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).
TÄYDENNYKSIÄ
1. Lähde: Yleisen historian johtavia aatteita maailmankansalais-katsannossa (1784).
Luonto on siis jälleen käyttänyt ihmisten — vieläpä tämän luotujen lajin muodostamien suurten yhdyskuntain ja valtiorakennustenkin — epäsopua välikappaleena, etsiäkseen niiden välttämättömästä erimielisyydestä pohjaa levon ja turvallisuuden tilalle. Se pakottaa nimittäin sotien kautta, sotia varten keskeyttämättä jatkuvan ylenmääräisen jännityksen kautta, sen pulan kautta, jota jokaisen valtion täytyy lopulta tuntea sisimmässään itse rauhankin aikana, ensin puutteellisiin yrityksiin ja vihdoin monien hävitysten ja mullistusten, vieläpä niiden voimien perusteellisen uupumisenkin jälkeen siihen, mitä niiden järki olisi voinut sanoa ilmankin noin runsaita katkeroita kokemuksia, nimittäin: pyrkimään pois laittomasta raakalaistilasta ja yhtymään kansainliittoon, jossa ei minkään, pienimmänkään, valtion tarvitsisi perustaa turvallisuuttaan ja oikeuttaan omaan voimaan tai omaan arvosteluunsa, vaan jossa kaikki voisivat odottaa sitä yksinomaan tuolta suurelta kansainliitolta (Foedus Amphictyonum), yhdistyneeltä vallalta ja yhtyneen tahdon lakien mukaan tapahtuneen ratkaisun jälkeen. Niin haaveelliselta kuin tämä aate näyttääkin, ja vaikka se semmoisena onkin tehnyt esittäjänsä, kuten abbé de St.-Pierren tai Rousseaun, naurunalaisiksi (ehkäpä siitä syystä, että he luulivat sen toteuttamisajan liian läheiseksi), niin tarjoaa se kuitenkin välttämättömän pääsyn siitä pulasta, johon ihmiset saattavat toisensa ja jonka täytyy pakottaa valtiot juuri samaan päätökseen (niin kovasti kuin se niihin koskeekin), johon villi-ihminen on pakotettu yhtä vastahakoisesti, nimittäin: hylkäämään raa'an vapautensa ja etsimään rauhaa ja turvaa lainalaisesta järjestysmuodosta. — Kaikki sodat ovat siis tässä katsannossa (ei tosin ihmisten, vaan luonnon tarkoitusten kannalta) yrityksiä saada luoduksi uusia valtioiden välisiä suhteita ja muodostetuksi, vanhoja valtioruumiita hävittämällä tai ainakin paloittelemalla, uusia kokoomuksia, jotka nekään taas — joko itsessään tai naapuruuksien vuoksi — eivät saa säilytetyksi itseään ja joiden sentähden täytyy kärsiä uusia samanlaisia mullistuksia ja kumouksia, kunnes vihdoin kerran — osaksi sisällisesti seurauksena parhaasta mahdollisesta yhteiskunta- ja järjestysmuodosta, osaksi yhteisen sovittelun ja lainlaadinnan tuloksena ulkonaisesti katsoen — saadaan rakennetuksi olotila, joka voi tavallisen yhteiskunnallisen olennon lailla pitää itsensä yllä automaattisesti.
Mitä siis tarkoitukseton raakalaistila matkaansaattoi, … samaa saa aikaan jo perustettujen valtioidenkin raaka vapaus: ensiksikin, että luonnollisten taipumusten täysi kehkeytyminen estetään jatkumasta käyttämällä yhteisen kansan kaikki voimat varusteluihin toisiaan vastaan, sodan aiheuttamilla hävityksillä ja vielä enemmän sillä, että tuota kaikkea varten on alituisesti oltava varuillaan ja valmiina; mutta sitäpaitsi vielä toiselta puolen, että tästä johtuvat kärsimykset pakottavat ihmiskunnan sen itsessään terveellisen vastavoiman lisäksi, joka muodostuu useammista vierekkäin asuvista valtioista niiden eläessä vapaudessaan, etsimään tasapainolakia ja panemaan käytäntöön yhteisvaltiuden, joka antaa sille pontta, toisin sanoen maailmankansalaistilan, joka takaa yleisen valtionturvan…
Vihdoin tulee sotakin vähitellen ei ainoastaan niin mutkikkaaksi ja lopputuloksiltaan molemminpuolisesti niin epävarmaksi, vaan niiden jälkitautien takia, jotka vaivaavat valtiota yhä kasvavan velkataakan (uuden keksinnön) muodossa, jonka peittäminen jää arvaamattomiin aikoihin, myöskin niin arveluttavaksi yritykseksi, ja se vaikutus vielä, mikä jokaisella valtion järkytyksellä meidän elinkeinojensa niin kovin kahlehtimassa maanosassamme on toisiin valtioihin, niin tuntuvaksi, että nämä oman vaaranalaisen asemansa pakosta, vaikka ovatkin ilman laillista arvovaltaa, tarjoutuvat sovintotuomareiksi ja siten jo kaukaa edeltäkäsin valmistavat oloja tulevan suuren valtiokokoomuksen varalta, jommoisesta menneellä ajalla ei ole näytettävänään yhtään esimerkkiä. Jos kohta tämä valtioruumis nykyisin onkin vain olemassa vasta aivan kypsymättömänä luonnoksena, niin alkaa jo kuitenkin ikäänkuin herätä tunto kaikissa jäsenissä, joista jokaiselle on tärkeää, että kokonaisuus säilyy. Ja tämä antaa toivoa, että lopultakin, monien uudestisyntymismullistuksien jälkeen, vielä joskus rakentuu se, mikä on luonnon korkeimpana tarkoituksena, yleinen maailmankansalaistila, jossa kaikki ihmissuvun alkuperäiset taipumukset pääsevät kehittymään.
2. Lähde: Inhimillisen historian todennäköinen alku (1786).
Niin kauan kuin nyt paimentolaiskansat … kaupunkien asujamet ja maataviljelevä väki … olivat vielä vihollisuuksissa, … oli tosin kumpaistenkin kesken yhtämittainen sota, ainakin alituinen sodan vaara, ja molemmin puolin saattoivat sentähden kansat sisimmässään iloita ainakin vapauden arvaamattoman kalliista hyvyydestä: — (sodan vaarahan on nimittäin vielä nytkin ainoa, mikä hillitsee despotismia)…
Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi. Vapaudelle tehdään niin monissa kohdin mitä suurinta turmiota, ja valtion äidillinen huolenpito yksityisistä jäsenistään muuttuu taipumattoman ankaraksi vaateliaisuudeksi, jota samalla sentään puolustellaankin huolehtimisena ulkonaisista vaaroista. Mutta tokkohan ensinkään olisi olemassa nykyistä kulttuuria, tokko yhteisen kansan eri luokkien likeistä liittymistä molemminpuolisesti edistämään hyvinvointiaan, tapahtuisikohan kansoittumista, mahtaisiko edes olla sitä määrää vapautta, joka, vaikkakin kovin rajoittavien lakien alaisena, on vielä jäljellä, jollei tuo alituinen sodan pelko pakottaisi itse valtioiden päämiehiäkin antamaan arvoa ihmisille? Katsottakoonpa vain Kiinaa, joka asemansa vuoksi kylläkin saanee pelätä joskus tapahtuvaa odottamatonta hyökkäystä, mutta jolla ei ole pelkoa mahtavammasta vihollisesta; siellä ei sentähden näy jälkeäkään vapaudesta. — Sillä kulttuuriasteella, jolla ihmissuku vielä on, on siis sota välttämätön keino kulttuurin jatkuvaksi edistämiseksi, ja vasta sitten (Jumala tietää milloin), kun kulttuuri on tullut täydelliseksi, olisi ainainen rauha meille terveellinen ja ainoastaan silloin mahdollinenkin. Me olemme siis kaiketi, mitä tähän seikkaan tulee, lopultakin itse syypäitä niihin kärsimyksiin, joita niin katkerasti valittelemme; ja pyhät kirjat ovat aivan oikeassa, kun ne kuvailevat kansojen sulautumisen yhdeksi yhteiskunnaksi ja niiden täydellisen vapautumisen ulkopuolisista vaaroista aikana, jolloin niiden kulttuuri oli tuskin alullakaan, esteeksi kaikelle kulttuurin nousulle ja vaipumiseksi parantumattomaan rappiotilaan.
3. Lähde: Arvostelukyvyn kritiikki (1790).
Itse sodassakin, milloin sitä käydään järjestyksen mukaisesti ja pitämällä kunniassa kansalaisten oikeuksia, on semmoisenaan jotakin ylevää, ja samalla se tekee sen kansan ajatustavan, joka tällä tavoin sotii, yhä sitä ylevämmäksi, kuta moninaisemmille vaaroille se oli alttiina, suoriutuen niistä uljaasti; jotavastoin pitkällinen rauha tavallisesti nostattaa etualalle pelkän kauppahengen ja sen mukana taas alhaisen hyödyntavoittelun, pelkuruuden ja velttouden, ja huonontaa kansan ajatustapaa.
Tämän (nim. kansalaisyhteiskunnan) lisäksi vaadittaisiin kuitenkin, kun vain ihmisillä olisi tarpeeksi älyä sen keksimiseen ja kyllin viisautta antautuaksensa mielisuosiolla sen pakon alaisiksi, vielä maailmankansalaisyhtymää, so. kaikkien valtioiden järjestöä, jotka ovat vaarassa vaikuttaa toisiinsa vahingollisesti. Kun tällaista ei ole, ja kun kunnianhimo, vallanhimo ja voitonhimo — etenkin niiden keskuudessa, joilla on valta käsissään — estävät sellaista edes suunnittelemastakaan, on välttämättä edessä sota (jossa osaksi valtiot pirstoutuvat ja jakautuvat pienemmiksi, osaksi joku valtio yhdistää itseensä toisia, pienempiä, pyrkien muodostamaan suurempaa kokonaisuutta). Sota taas, samalla kun se on ihmisten tarkoitukseton (hillittömien intohimojen aiheuttama) yritys, on kuitenkin myös korkeimman viisauden paljon salatumpi, kenties tarkoituksellisempi yritys: jollei aikaansaada, niin ainakin valmistella lainmukaisuutta valtioiden vapaudelle ja sen avulla yhtenäistä moraalille perustettua valtioiden järjestelmää, ja huolimatta siitä mitä hirveimmästä ahdingosta, jolla sota rasittaa ihmissukua, ja toisesta ehkä vielä suuremmasta, joka painaa sitä alituisten rauhanaikaisten sotavarustelujen muodossa, on se yhtenä lisäpontimena (samalla kun kansan onnellisuuslepotilaa koskevat toiveet jäävät yhä loitommalle) kehittämään korkeimpaan asteeseen kaikkia kulttuuria edistäviä kykyjä.
4. Lähde: Uskonto pelkän järjen rajoissa (1793).
Sotaisa urheus on raakalaisten korkein hyve heidän kannaltansa. Sivistyneessäkin tilassa se on ihailun esineenä, ja siihen perustuu tuo erikoinen kunnioitus, jota se sääty vaatii osakseen, jolla se on ainoana ansiona. Eikä tämä tapahdu ilman järjenmukaista syytä. Että ihmisellä voi olla jotakin, että hän voi asettaa tarkoitusperäksensä jotakin, mille hän antaa vielä suuremman arvon kuin hengelleen (kunnia), jolloin hän luopuu kaikesta omanvoitonpyynnistä, sehän todistaa nimittäin hänen taipumuksissaan olevan jonkunlaista ylevyyttä. Mutta kuitenkin huomaa siitä mieluisuudesta, jolla voittajat kehuvat urotöitään (kuoliaaksilyömistä, iskemistä ilman armoa jms.), että oikeastaan he lukevat jotakin hyväkseen vain väkevämmyydestään ja siitä hävityksestä, jota he kykenevät aikaansaamaan, ilman muita tarkoitusperiä.
… jottei vain päästettäisi lakkaamaan sotaa (tuota ihmissuvun vitsausta), joka, vaikka se ei olekaan niin parantumattoman paha kuin yleisen yksinvaltiuden synkkä hauta (tai sitten sellainen kansainliitto, jonka tarkoituksena on estää itsevaltiutta joutumasta missään valtiossa pois käytännöstä), kuitenkin — kuten eräs muinaisajan mies sanoi — tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin hävittää niitä.
… niin että filosofiselle tuhatvuotisvaltakuntaopille, joka toivoo maailmantasavallan muodostavaan kansainliittoon perustuvan rauhan tilaa, samoin kuin teologisellekin, joka odottaa koko ihmissuvun täydellistä siveellistä paranemista, yleisesti nauretaan, pitäen sitä haaveiluna.
Hobbesin lause: status hominum naturalis est bellum omnium in omnes (ihmisten luonnollinen olotila on kaikkien sota kaikkia vastaan) ei ole mitenkään muuten virheellinen kuin että pitäisi sanoa: est status belli etc. (on sodan tila jne.). Sillä jollemme myönnäkään, että ihmisten kesken, jotka eivät ole ulkonaisten ja yleisten lakien alaisina, vakinaisesti olisi olemassa vihollisuuksia, niin on ainakin heidän asemansa (status juridicus), so. ne olosuhteet, joissa ja joiden kautta he voivat omistaa oikeuksia (kykenevät niitä hankkimaan ja säilyttämään), sellainen tila, että jokainen tahtoo olla oma tuomarinsa siihen nähden, mikä on hänen oikeutensa muita kohtaan, mutta ei omista tätäkään varten mitään takeita toisten puolelta, paremmin kuin toisetkaan hänen puoleltaan, paitsi itsekunkin omaa voimaa; ja tämähän on sodan tila, jossa jokaisen on oltava alituisesti varustettuna jokaista vastaan. Saman kirjailijan toinen lauselma: exeundum esse e statu naturali, on edellisestä johtuva. Onhan tuo olotila nimittäin jatkuvaa loukkausta kaikkien muiden oikeuksia kohtaan, kun kukin vaatii saada olla oman asiansa tuomari ja jättää toiset ihmiset oikeuksiensa puolesta ilman muuta turvaa kuin mikä heillä on omassa mielivallassaan.
Ne valtiollis-yhteiskunnallisten syiden aiheuttamat esteet, jotka voivat aika ajoin kohdata sen (nim. Jumalan valtakunnan) levittämistä, ovat omansa pikemminkin tekemään vielä entistä hartaammaksi ihmissydänten yhdistymisen palvelemaan hyvyyttä (mikä ei enää koskaan erkane niiden aatoksista, jotka kerran ovat vaipuneet sen katseluun).
Tämä on siis tuota ihmissilmälle huomaamatonta, mutta alituisesti edistyvää hyvyyden periaatteen kehittelytyötä, jolla se pyrkii pystyttämään ihmissukukunnan keskuuteen, käsitettynä yhteisvaltioksi siveyslakien mukaan, valtiuden ja valtakunnan, joka saavuttaa taistellen voiton pahuuden voimista ja päästyään valtiaaksi takaa maailmalle ikuisen rauhan.
5. Lähde: Tutkielma Mietteitä sananparresta: Tuo saattaa olla teoriana oikein, mutta ei kelpaa käytäntöön (1793).
… niin täytyy myös noista alinomaisista sodista aiheutuvan hädän, joilla valtakunnat yhä uudestaan koettavat pienentää tai kukistaa toisiansa, johtaa ne lopulta vastoin tahtoaankin joko yhtymään yleismaailmalliseen valtiojärjestöön tai — jos tuollainen yleisen rauhan olotila (kuten liian suurille valtioille onkin monta kertaa tapahtunut) on vapaudelle vielä vaarallisempi toisessa muodossa, milloin se vie hirveämpään despotismiin — täytyy tuon hädän ainakin pakottaa se sellaiseen olotilaan, jossa ei tosin esiinny yleismaailmallista yhteiskansaa saman päämiehen alaisena, mutta joka kumminkin on yhteisesti sovitun kansainoikeuden mukainen oikeudellinen liittokuntatila.
Kun näet valtioiden edistyvän kulttuurin sekä samalla karttuvan halun suurentua toisten kustannuksella joko viekkaudella tai väkivallalla täytyy lisätä sotia moninkertaisesti, ja yhä (palkan ollessa vakinainen) kasvaneiden, vakinaisina ja hyvässä kurissa pidettyjen, aina vain lukuisammilla sotavälineillä varustettujen armeijain täytyy aiheuttaa yhä suurempia kustannuksia, kaikkien sotatarpeiden hintain samalla jatkuvasti noustessa ilman että voidaan toivoa vastaavien metallien suhteellisesti lisääntyvän, ja kun mikään rauha ei kestä niinkään pitkää aikaa, että sen aikana tehdyt säästöt riittäisivät lähinnä seuraavan sodan kustannuksiin, minkä epäsuhdan auttamiseksi valtiovelkain keksiminen tosin on nerokas, mutta lopulta itsensä tuhoava apukeino, — kun näin on, niin täytyy uupumuksen vihdoin aikaansaada se, mitä hyvän tahdon olisi pitänyt tehdä: että jokainen valtio järjestyisi sisällisesti siten, että ei valtionpäämiehellä, jolle sota ei oikeastaan maksa mitään (koska hän käy sitä toisen, nimittäin kansan, kustannuksella), vaan kansalla, jolle se itselleen maksaakin, olisi ratkaiseva määräämisvalta, onko sotaan yhdyttävä vai ei (jota varten tosin on välttämättä edellytettävä mainitun alkuperäissopimuksen aatteen toteuttamista). Sillä kansa on varmaankin jättävä sen tekemättä, että antautuisi henkilökohtaisten puutteiden vaaraan pelkästä laajentumishalusta tai luuloteltujen, ainoastaan sanallisten loukkauksien tähden. Täten tulee sitten jälkipolvillekin (joiden kannettavaksi ei tulla sälyttäneeksi rasituksia syyttömästi) mahdolliseksi edistyä yhä parempaan päin, siveellisessäkin katsannossa, vaikka tästä ei juuri tarvitsekaan kiittää rakkautta jälkipolviin, vaan ainoastaan kunkin aikakauden itserakkautta; tällöin täytyy näet jokaisen valtiomuodostuman, se kun ei voi väkivaltaisesti vahingoittaa toista, pitää kiinni yksinomaan oikeudesta, ja sillä on täysi syy toivoa, että toisetkin samalla tavalla muodostuneet tulevat olemaan sille siinä avullisina.
Tahto alistaa toisia valtaansa tai rajoittaa ja supistaa sitä, mikä toiselle kuuluu, on aina olemassa, eikä puolustusta varten varustautuminen, joka tekee usein rauhan vielä rasittavammaksi ja sisäiselle hyvinvoinnille tuhoisammaksi kuin itse sota, saata koskaan lakata. Tätä vastaan ei nyt ole mikään muu keino mahdollinen kuin (yksityisihmisten kansalais- tai valtio-oikeuden mukainen) kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua; sillä niinsanotun Euroopan valtain tasapainon ylläpitämä jatkuva yleinen rauha on pelkkä aivokummitus niinkuin se Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari oli rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se heti luhistui.
6. Lähde: Oikeusoppi (1797).
55 §.
Luonnontilassa vallitseva vapaiden valtioiden alkuperäinen oikeus sotia toisiansa vastaan (minkä tarkoituksena saattaisi pitää jonkunlaisen oikeudellista lähenevän olotilan luomista) herättää ensimmäiseksi kysymyksen: mikä oikeus valtiolla on omiin alamaisiinsa, käyttääkseen heitä sotaan toisia valtioita vastaan, tuhlatakseen tai pannakseen alttiiksi siinä heidän henkensäkin, niin ettei riipu heidän omasta mielipiteestään, tahtovatko he lähteä sotaan vai ei, vaan ylipäällystö tai hallitsija saa heidät sinne lähettää?
Tämä oikeus näyttää olevan helposti selitettävissä, nimittäin sen oikeuden nojalla, että omansa (omaisuutensa) kanssa saa menetellä kuinka haluaa.
Samaten kuin voimme sanoa kasviksista (esim. perunoista) ja kotieläimistä, koska ne joukkona katsoen ovat ihmisten tuottamia, että niitä voi käyttää, kuluttaa ja hävittää (surmauttaa), niin näyttäisi voitavan sanoa valtion korkeimmasta vallastakin, hallitsijasta, että hänellä on oikeus viedä alamaisensa, jotka suurimmalta osaltaan ovat hänen omia tuottamiaan, sotaan niinkuin metsästysretkelle ja taisteluun niinkuin huvimatkalle.
Tämä oikeusperuste (joka luultavasti väikkyneekin hämäränä hallitsijain mielessä) on tosin kyllä varmasti pätevä eläimiin nähden, jotka voivat olla ihmisen omaisuutta, mutta sitä ei kuitenkaan käy millään muotoa soveltaminen ihmiseen, varsinkaan valtion kansalaisena, jota on aina pidettävä valtion lainsäädäntöön osaaottavana jäsenenä (ei ainoastaan välikappaleena, vaan samalla tarkoituksena itsessäänkin) ja jonka siis täytyy antaa vapaa suostumuksensa sodankäyntiin, ei ainoastaan yleisesti, vaan jokaiseen erityiseen sodanjulistukseenkin edustajainsa välityksellä, ja yksistään tällä rajoittavalla ehdolla voi valtio käyttää hänen vaaranalaista palvelustaan.
Meidän onkin siis kaiketi johdettava tuo oikeus hallitsijan velvollisuudesta kansaa kohtaan (eikä päinvastoin). Jos käsitämme asian täten, on kansan katsottava antaneen siihen myöntymyksensä, minkä tehneenä se, vaikka onkin passiivinen (antaa teettää itsellään), on silti itsetoimivakin ja edustaa itse hallitsijaa.
56 §.
Valtioiden luontaistilassa on oikeus sotaan (vihollisuuksiin) valtiolle luvallinen tapa valvoa oikeuttaan toista valtiota vastaan — nimittäin silloin kun se luulee kärsineensä loukkauksen tämän puolelta — omalla voimallaan, koska se ei voi tuossa tilassa tapahtua oikeudenkäynnillä (jonka avulla riitaisuudet yksinomaan sovitetaan oikeudellisessa tilassa). — Paitsi toimivana loukkauksena ensimmäisenä päällekarkauksena, joka on eri asia kuin ensimmäinen vihollisuus, esiintyy se uhkana. Tähän kuuluu joko ensiksi suoritettu varustelu, johon perustuu oikeus ehättää edelle (ius praeventionis), tai sitten pelkkä (alueita valtaamalla) pelottavaksi kasvava toisen valtion valta (potentia tremenda). Viimeksimainitussa tapauksessa loukkaa heikompaa puolta pelkkä olotila, ennenkuin voimakkaampi on ryhtynyt mihinkään tekoon, ja luonnontilassa on tuollainen hyökkäys kylläkin oikeudenmukainen. Tähän seikkaan perustuu siis kaikkien keskenään toimivassa kosketuksessa olevien valtioiden tasapainon oikeus.
Mitä tulee toimivaan loukkaukseen, joka oikeuttaa sodan, niin siihen kuuluu jonkun kansan itsensä ottama hyvitys toiseen valtioon kuuluvan kansan tekemästä loukkauksesta, hyvityksenotto (retorsio), joka toimitetaan hakematta (rauhallista tietä) korvausta tuolta toiselta valtiolta ja jolla siten on yhtäläisyyttä sen muodollisuuden kanssa, joka tapahtuu sodan puhjettua ilman edelläkäypää rauhan irtisanomista (sodanjulistus); sillä jos kerran tahdomme nähdä sodan tilassa oikeutta, täytyy edellyttää jotakin sopimusta vastaavaa, nimittäin hyväksymistä sille toisen asianosaisen selitykselle, että molemmat tahtovat hakea oikeuttaan tuolla tavalla.
57 §.
Oikeus sodassa on kansainoikeuden kysymyksistä juuri se, joka tuottaa enimmän vaikeutta jo tahdottaessa muodostaa siitä käsitystä ja ajatella jotakin lakia vallitsevaksi tuossa laittomuuden tilassa (inter arma silent leges), joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Tuollainen laki olisi kai tämänkaltainen: sotaa on käytävä sellaisten periaatteiden mukaan, joita noudattaen jää vielä mahdollisuus luopua tuosta valtioiden luonnontilasta (niiden välisiin ulkonaisiin suhteisiin nähden) ja siirtyä oikeudelliseen tilaan.
Mikään riippumattomain valtioiden välinen sota ei voi olla rankaisusota (bellum punitivum). Sillä rankaisu tulee kysymykseen vain ylemmän (imperantis) suhteessa alaiseensa (subditum), mikä ei ole valtioiden keskinäinen suhde. Mutta se ei voi liioin olla hävitys- (bellum internecinum) eikä kukistamissota (bellum subiugatorium), joka moraalisesti tuhoaisi valtion (sen kansa kun tällöin joko sulautuisi voittajan kanssa yhdeksi joukoksi tai vaipuisi orjuuteen). Ei niin, että tämä valtion hätäkeino päästä rauhan tilaan olisi itsessään valtion oikeuden vastainen, vaan koska kansainoikeuden aatetta seuraa ainoastaan ulkonaisen vapauden periaatteiden mukainen antagonismin käsite, joka vapaus tarkoittaa omillaan säilymistä, kun taas tuohon aatteeseen ei sovellu mitään valtaustapoja, jommoiset toisen valtion laajentaessa mahtiaan voivat olla uhkaavia toiselle.
Kaikki puolustuskeinot ovat luvallisia valtiolle, jota vastaan soditaan, paitsi sellaiset, joiden käyttäminen tekisi sen alamaiset kykenemättömiksi olemaan valtion kansalaisia, sillä tällöin tulisi valtio itsekin samalla kykenemättömäksi esiintymään persoonana valtioiden keskinäisissä suhteissa kansainoikeuden mukaan (henkilönä, joka olisi osallinen yhtäläisiin oikeuksiin kuin toisetkin). Tuommoisiin keinoihin sisältyy: omien alamaistensa käyttäminen urkkijoina, näiden, vieläpä ulkolaistenkin käyttäminen salamurhaajina, myrkynsekoittajina (johon luokkaan kaiketi voisi lukea niinsanotut tarkk-ampujat, jotka vaanivat yksityistä henkilöä väijyksissä) taikkapa vain väärien tietojen levittäjinäkin; sanalla sanoen sellaisiin salakavaliin keinoihin turvautuminen, jotka hävittäisivät sen luottamuksen, jota vaaditaan pysyväisen rauhan vastaiseen rakentamiseen.
Sodassa on lupa määrätä voitetulle viholliselle hankintoja ja pakkoveroja, mutta ei ryöstää kansaa, so. riistää yksityisiltä henkilöiltä heidän omaansa (se olisi näet rosvousta, sillä eihän sotaa käynytkään voitettu kansa, vaan valtio, jonka vallan alainen se oli, käyttäen kansaa välineenä), vaan määrätä maksuja sitä varten kirjoitettuja kuitteja vastaan, jotta maan tai maakunnan kannettavaksi pantu rasitus voitaisiin rauhan tullen suhteellisesti jakaa.
58 §.
Oikeus sodan jälkeen, so. rauhansopimusta tehtäessä ja sen seurauksiin nähden, on siinä, että voittaja laatii ehdot, jonka tapahduttua, jotta niistä päästäisiin yksimielisyyteen voitetun kanssa ja saataisiin rauhanpäätös syntymään, tehdään sopimuskirjoja; tällöin on huomattava, ettei voittaja vetoa mihinkään luuloteltuun oikeuteensa, arvostelemalla vastustajan puolelta tapahtuneen oletetun loukkauksen nojalla, mitä hänen sopii tehdä, vaan että hän jättää tämän kysymyksen siksensä, nojautumalla valtaansa. Sentähden voittaja ei voi vaatia sotakustannusten suorittamista, sillä tällöin hänen täytyisi julistaa vastustajansa käymä sota vääryydeksi, vaan hänen on, jos kohta hänellä lieneekin mielessä tämä todistelukeino, kartettava sitä silti tuomasta esiin, koska hän muutoin tulisi selittäneeksi tuon sodan rankaisusodaksi ja siten taas puolestaan tehneeksi loukkauksen. Tähän kuuluu myöskin vankien vaihto (jota ei ole perustettava minkäänlaiseen vapaaksiostoon), katsomatta lukumäärän samansuuruisuuteen.
Voitettu valtio tai sen alamaiset eivät menetä maan tultua vallatuksi valtiollista ja kansalaisvapauttansa, niin että edellinen alennettaisiin alusmaan, jälkimmäiset maaorjain asemaan; muutoin olisikin näet sota ollut rankaisusota, mikä sisältää itsessään ristiriidan. — Alusmaan eli voittomaan muodostaa kansa, joka tosin omistaa oman valtiojärjestyksensä, lainsäädäntönsä ja alueensa, jolla johonkin toiseen valtioon kuuluvat ovat vain muukalaisia, mutta johon nähden viimeksimainittu valtio kuitenkin käyttää ylintä toimeenpanovaltaa. Jälkimmäistä nimitetään emävaltioksi. Tämä hallitsee tytärvaltiota, joka kuitenkin (oman eduskuntansa kautta, ehkä varakuninkaan puheenjohdolla) itse hoitaa hallintoaan (civitas hybrida).
Vielä vähemmin voi maaorjuutta ja sen oikeudellisuutta johtaa kansain voittamisesta sodalla, koska tätä varten täytyisi olettaa rankaisusotaa. Kaikkein vähimmin perinnöllistä maaorjuutta, joka on yleensäkin luonnoton, sillä syyllisyys jonkun rikoksesta ei voi periytyä.
Että rauhansopimukseen liittyy myöskin armahdus, se kuuluu jo sen käsitteeseen.
59 §.
Rauhan oikeus on: 1) oikeus olla rauhassa, kun naapuristossa on sota, eli puolueettomuuden oikeus; 2) oikeus turvauttaa itselleen solmitun rauhan jatkuvaisuus, so. oikeus takeisiin, 3) useampien valtioiden keskinäisen yhtymisen (liittoutumisen) oikeus, puolustautuaksensa yhdessä mahdollisia ulkonaisia tai sisäisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta ei liittoutuaksensa hyökkäystä tai sisäistä suurenemista varten.
60 §.
Valtion oikeus vääryyttä tekevää vihollista vastaan on rajaton (ei tosin laadultaan, vaan laajuudeltaan, so. määränsä puolesta), nimittäin siten, että loukattu valtio ei tosin saa käyttää kaikkia keinoja, vaan kumminkin luvallisia keinoja siinä määrin kuin sen voimat myöten antavat, puolustaakseen sitä, mikä on sen omaa. — Mutta mikä on sitten vääryyttä tekevä vihollinen kansainoikeuden käsitteiden mukaan, jonka vallitessa, kuten ylipäänsä luonnontilassa, jokainen valtio on oman asiansa tuomari? Se on sellainen, jonka julkisesti (joko sitten sanallisesti tai teossa) ilmaistu tahto paljastaa perusohjeen, jonka mukaan, jos siitä tehtäisiin yleinen sääntö, rauhan tila kansain kesken ei olisi mahdollinen, vaan luonnontilan täytyisi tulla ikuisesti jatkuvaksi. Samaan lajiin kuuluu julkisten sopimusten loukkaus, jonka voi edellyttää koskevan kaikkien kansojen oloihin, joiden vapautta sillä uhataan ja joille se on kehotuksena yhtymään moista ilkivaltaa vastaan ja ottamaan asianomaiselta siihen käytettävä voima pois, mutta ei silti liioin tarkoituksella jakaa tuon loukkaajan alue keskenään, ikäänkuin pimittää kokonainen valtio maan päältä, sillä se olisi vääryys kansaa kohtaan, joka ei voi menettää alkuperäistä oikeuttaan liittyä yhteiseksi kansaksi, minkätähden sen olisi sensijaan annettava omaksua valtiojärjestys, joka on luonnostaan sotaisten taipumuksien vastainen.
Käsite "vääryyttä tekevä vihollinen luonnontilassa" on muuten liikasanaisuutta, sillä luonnontila on itsessään vääryyden tila. Oikeamielinen vihollinen olisi se, jota vastustaessani minä puolestani tekisin väärin; mutta tällöinhän se ei olisikaan minun viholliseni.
61 §.
Kun kansain luonnontila samaten kuin yksityistenkin ihmisten on sellainen olotila, josta pitää luopua, päästäkseen lainalaiseen tilaan, niin on ennen tämän muutoksen tapahtumista kansain kaikki oikeus ja kaikki valtioiden ulkonainen "minun" ja "sinun", mitä käy sotimalla hankkiminen ja hallussaan pitäminen, vain väliaikaista, ja se voi tulla lopullisesti päteväksi ja todelliseksi rauhan tilaksi ainoastaan yleisessä valtioiden yhtymässä (joka on verrattava siihen yhtymiseen, joka tekee kansasta valtion). Mutta kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin on itse ikuinen rauha (koko kansainoikeuden lopullinen päämäärä) tosin aate, joka ei ole toteutettavissa. Näin ei ole sitävastoin niiden perusaatteiden laita, jotka tähtäävät ikuiseen rauhaan, joiden mukaan on pyrittävä muodostamaan sellaisia valtioyhtymiä, jotka edistävät yhtämittaista lähenemistä päämäärää kohti, vaan tämä tehtävä, mikäli se perustuu velvollisuuteen ja niin ollen myös ihmisten ja valtioiden oikeuteen, on epäilemättä mahdollinen toteuttaa.
Tuollaista muutamien valtioiden yhtymää rauhan säilyttämiseksi voidaan nimittää vakinaiseksi valtainkongressiksi, johon jokaisella läheisellä valtiolla on oleva vapaus liittyä osanottajaksi. Tämäntapainen yhtymä (ainakin rauhan säilyttämistä tarkoittavien kansainoikeuden muodollisuuksien puolesta) olikin olemassa vielä tämän vuosisadan[22] ensimmäisellä puoliskolla Haagissa johtavien valtioiden kokouksena, jossa useimpien eurooppalaisten hovien ja kaikkein pienimpäin tasavaltainkin ministerit esittivät valituksiansa niiden sotatoimien johdosta, jotka kutakin olivat kohdanneet toisten puolelta, pitäen siten koko Eurooppaa ikäänkuin yhtenä ainoana liittovaltana, jonka he omaksuivat julkisissa riidoissaan jonkunlaiseki sovintotuomariksi. Myöhemmällä ajalla taas on kansainoikeus jäänyt elämään vain kirjoissa, mutta hävinnyt neuvoskunnista, tai se on mielivallan jo tapahduttua kätketty todistelujen muodossa arkistojen pimentoon.
Kongressilla ymmärretään muuten tässä ainoastaan eri valtioiden ehdonvaltaista yhtymää, joka milloin tahansa voi hajaantuakin, eikä sellaista, joka (kuten Amerikan valtioiden yhtymä) rakentuu valtiosäännön pohjalle ja on sentähden hajoittamaton. Ainoastaan tuollaisen yhtymän avulla on toteutettavissa perustettavan kansojen yhteisen oikeuden aate, jossa ratkaistaisiin niiden riitaisuudet siviilioikeuden tapaan, aivan kuin oikeudenkäynnillä, eikä barbaarisesti (raakalaisten tavoin), nimittäin sodalla.
Meissä oleva siveellis-käytännöllinen järki ilmaisee nyt peruuttamattomana vetonaan: älköön olko sotaa — ei minun ja sinun välilläsi luonnontilassa eikä meidän välillämme valtioinakaan, jotka, jos kohta ovatkin sisällisesti lainalaisia, kumminkin ulkonaisesti (suhteissa toisiinsa) ovat laittomuuden tilassa; sillä tuommoinen keino ei ole se, jota käyttäen kunkin on haettava oikeuttaan. Ei siis ole enää kysymys siitä, onko ikuinen rauha oleva vai olematon ja emmekö kenties pety tietopuolisessa arvostelussamme, jos oletamme edellisen vastauksen oikeaksi; vaan meidän on meneteltävä siten kuin se olisikin olevaa, mikä ehkä ei sitä olekaan, perustettava toimintamme siihen ja vaikutettava sellaisen valtiosäännön hyväksi, joka näyttää meistä tarkoitukseen kelvollisimmalta (kenties ylt'yhteisesti kaikkien valtioiden tasavaltaisuuden hyväksi), saadaksemme sen toteen ja tehdäksemme lopun tuosta mielettömästä sotimisesta, jota kaikki valtiot poikkeuksetta ovat tähän asti pitäneet päätarkoituksenaan, kohdistaen niin ollen siihen sisäisetkin toimensa. Ja vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toiminnanohjeeksemme vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus. Jos taas otaksuisimme omassa itsessämme olevan siveyslain petolliseksi, synnyttäisi se inhoa herättävän toiveen olla mieluummin vailla kaikkea järkeä ja katsoa joutuneensa periaatteittensa mukaisesti sysätyksi muiden eläinluokkain joukossa samaan luonnon koneellisuuden järjestelmään.