language: Finnish

IKUISET UHRITULET

Kirj.

Lauri Luoto [Bruno Sjögren]

Superior, Wis., Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1929

SOTA! MISSÄ SIVISTYS?!

Taistelu! — — —

Erämaa raikui… — — —

Yksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi. — — —

Outous osan riisti rauhaa… vihaako? Kaunaa… — — —

Komeroista korpimaille… kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli, eteni melske… — — —

Hiilloksena hohti rinta… henki hehkui… syttyi sydän. Rinnallasi käsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.

* * * * *

… Oli sota!…

Oli ilmi ihmislahtaus ja murha!

Verikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa… Kumisi kolkosti kamala kaiku… Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio. Satulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe… Kauhunkannukset kylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma… Pelko että pakko ajoi joka miestä mukaan… Yksilöahneudessa himo saaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen asettui rauhanastunnalle.

Vuossatain vääryys versoi… Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät salamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä…

Päivä ja yö… rikas ja köyhä… ihmisyys ja petomaisuus… viisaus ja hulluus… yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä. Isäin perintönä…

Ihminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli… valkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla sekä käsikähmässä karkasivat kimppuun… miesten mielissä mitteli hulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha… Eläin ja peto astuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan korkein kohlittiin kuin kuollut kappale.

Viha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto.
Sinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele…
Sonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse,
veresti tanhuu ja taivaanranta…

Mutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia auttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia. Osviittaus, silmäniskentä, "viatoin" vihjaus vain saattoi hengenoton olla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi… Toisinaan murhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö saattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin pimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin käsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi manttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja kyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin sydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu tämän maasammakon silmään.

— — —

Mistä syy?

Mistä seuraamus?

Mistä hirmuiset rikokset?… Mistä tuomio tämän karvainen esiin astui?… Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden olemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko menneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus, runous, polemikot?… Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit, sanomalehdistö?… Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?… Mitä koulumestarit, tiedemiehet?… Mitä maanraivaus, viljelys?… Keksijät ja politiikot?… Mitä kaiken maailman uskonnot?…

Mitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen kansaan?… Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko tässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen…? "Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta" kultaisena sorsana ajan ulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle vajonnut heinäsaari?

Kaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen vertaa menneisyys painanut nykyisen "valistuksen" vaakakupissa… Sanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot, kunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja uskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa vastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain kalmantanssissa. "Paremmat ihmiset" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille kajahti kokonaan uusi ilmiö:

"Isänmaanpetturit hirteen!"… "Kuoppaan ryssän kätyrit!" "Koirahaudoille kansankavaltajat!" "Kartanovarkaille kuulaa!" "Mäkeen maineettomat!" "Punikkipäällystölle kuolema!" "Pistimestä punaisille!"

Hurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa. Mökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät tarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus oman itsensä mustassa mielessä kuiski "viimeistelyä"… Saatikka sitten julkinen "suomalaisen sana ja miehuuden lupaus", kiersi änkyröiden ylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä ihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:

"Raitti se oikeen rytkähteli ja raitti se oikeen rytkähteli! — —"

    "Roiskuu rapa hyrrystä hei!
    Rumiskuormia kirkoolle tuaraan.
    — — —"

    "Niskasta kiinni ja puukolla selekään
    ellei se sinuhun suostu…
    — — —"

    "Sormia, korvia, kappalehia
    rumasilppua poijat lyärään!
    — — —"

    "Jumal'aut tämä maahan on turvaton
    tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä!
    — — —"

Isänmaalliset laulut olivat muuttuneet "taistelulauluiksi", joiden säveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat olivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.

* * * * *

Gotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden kainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut emorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa etsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia ja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja teurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa ei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät. Linnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa kumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella rautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen joutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset "seivässodassa" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt aateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat… Metsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät, turpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet olivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä, kansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia manttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä, jonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän maassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui "isänmaan puolesta", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan aseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen vuosisadan harjottivat. "Vapaussotaa" ulvoivat ja sen nimissä ennen kauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat. Kärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain husuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa työkansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät muka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti otetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän selästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin päin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan… Tästäpä ei ihme, että isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat… Seurasi Suomen historian ennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto ja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja tyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta väkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut, osattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat. Kiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti koston kohteeksi joutui… Tapahtui rikos!… Synti saatanallinen sikisi!… Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn kamaraan… Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui…

— — —

Suomen porvari.

Mikä on Suomen porvari?… Se on paatunut ja katumatoin. Vailla rehellisyyttä on tämä rotu!… Että peräytyisi, korjata käpälänsä sivuun veriseltä tieltä… Ei!… Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää, pikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo tekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet lakipykälät eivät riitä. "Laillisuutta" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.

Voitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä jossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi "suomalaiseen rehellisyyteen" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi kohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.

Villitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.

Paatunut porvaristo rypee saastassa ja "omantunnon puhtauteen" tulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä kasvattaa ympäristöänsä "isänmaallisessa" ilmakehässä. Haudankaivajan henkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. "Kulttuurin esitaistelijat" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa ohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle tulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan isäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?

Sehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen päivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee. Kuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee hengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät kautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut myrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja tyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua. Moni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen, toinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät itsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle olivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia poislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.

Kenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja ihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista eläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta taipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa. Kenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit satoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä kivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista simpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista uhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään todistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan ovat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot ja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti johdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin yksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee. Tapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä moninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt luomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän ja hengen palvelusta varten.

Meidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja toveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden tyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen, kukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen. Täällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät. Ajatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti loittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan täällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan. "Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa" ja siirtyy ajatuksissaan muistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja tapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät niistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset tunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja elämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli yksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli… Ja lepattava lehti kertoo vainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä. Milloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun puoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan saa kertakin laskeutua raihnas rinta…

— — —

Kertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren halki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen nietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä pennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla hakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken kalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa ennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut ja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut. Nykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö vauhdikkaasti edistynyt.

Mutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet saa kunnioittaa?!… Onko koskaan nähty, että manalle menneiden haudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois ja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt härkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti rypee ruusupenkerettä?… Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä vihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen kostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä "kulttuuri" tämä onkaan?

Se on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun ja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on metsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti haltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.

Kas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen äidin kyyneleitä. Valkoinen mies "ottaa niskasta kiinni ja puukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!" Mistä joukosta kuului taistelulaulu: "Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle tuoraan?" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen, kunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden muistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja mieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta sellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut. Matkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä vaatimatoin ja mykkä… Kivi… Suuton, sanaton. Kas…

Kas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki kalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui valkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!

Häväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden ja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana sunnuntaina kalmistolle… Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa sanattomana sulki… Katsoi… Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin seisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun ääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin tiennee.

Onko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?

Mikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa, jonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu…

Taikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin tuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen seuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?

— — —

Astelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.

— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?

— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.

— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä olen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.

Silmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.

Mietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan pimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä. Juttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen vankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt. Puheensa loppulauseen vieläkin muistan:

— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini maailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja kansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.

Pelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu umpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä perillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.

— — —

Punaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen aikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä. Valko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle maaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten veroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin uudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan. Nämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset porvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen koko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät, metsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina kiskovat kansalta varoja ja työvoimaa… Samat suutarit ovat kansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!

Sanovat rakastavansa isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä kuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet. Mutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta nylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja nahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle, kyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina lämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.

Kuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?

Kenen syy muiden, ettei Suomi ole nyt suuri ja vapaa?!

Kuka tässä on isänmaata myöskennellyt ja kansaa kavaltanut?

Kuka poikkiteloin edistyksen tielle astunut ja yksityisedut alhaiset syliinsä ahminut? Kenellä tässä kansan kohtalo kalliimpana kumottaa, ruokottomalla ahkiollako, vaiko poloisella työläisellä?… Kenen taskussa ne sadat tuhannet pullottavat, ja manttaalimäärät metsiä kasvaa jytistää? Kenellä kartat ja rajapyykkilinjat ainoana vaivannäkönä? Kenellä valtavat kosket ja tehtaat kehrää? Mutta kuka asustaa mäkimökkiläisenä kartanon tallin takana kallion kupeella? Tahi kenellä perunamuru tupakkipelto? Verotaakka ja orjan työ?

Joka näistä oloista Suomessa ei tiedä, hän ei käsitä luokkasodan syitä 1918, joihin vaiheisiin myöhemmin palaamme.

Se oli verikyynelten kevät, josta koskaan ei vaimene äänet multihin maan…

2.

PIRKKALAN PAHOLAISET.

Pirkkalan pitäjä, ja "Kivikirkko", olivat jo ammoin 1300 luvulla tunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa kuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi se Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua jalansijaa tämän "pakanallisen" kansan keskuudessa kävivät kymmenet penikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä ja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana hiihti kolmikymmenvuotias "poika" kivikirkolle herran pyhälle kasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja samalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa tuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen etelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli kanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja vaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä, joista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai. Korjasi pahan pureman asian, "jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli tullutkin", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan, teki luoman lapaan.

Ikimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja Näsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista täynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen alkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä Tammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään, kuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa tänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja markkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita ja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan pellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita, kumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli muuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella käyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen mukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia koneita ja raaka-aineita.

Varsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli kansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa tehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu "Kivikirkko." Kivikirkolta alkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta myöskin Pirkkalan "punaiset pirut" kiersivät huudossa ja maineessa. Suusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä Kivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. "Pirkkalan piruja" saattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä siellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi korskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru. Näkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden valtaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka piru astuu häntä solmussa jokaisen "mustatakin" kannaksilla. "Piru ja pappi ajaa samalla kyydillä", on vanha pirkkalainen sananlasku.

Paitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden luona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja vihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa. Ei se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.

Papistolla oli vastassa siihen aikaan "paha saatana", joka kujeili ja koukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa ja veti sieluja uistinkaupalla.

Kuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan asioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen touhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut tietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen kannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston ja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat kirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää edestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa, varsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.

"Poukkalan noita" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla. Tavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet hengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa ja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka etsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen karjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut katiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. "Liika" oli tarttunut jotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi hyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat. Emäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi. Kalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita siihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten "pahasta päästö." Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä pelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate "kärmeesti kihahti" ja kateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi ja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.

Kussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla. Tämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi taionnasta apua… Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi… Mutta mikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.

Koska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun siihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti verot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen antanut miesmuistiin oli.

Kumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ. Kivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli kätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta, koska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin korviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden musta maakunta oli uhkana entiselle työlle.

Uusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin ja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain kuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan nähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika. Korkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi. Hautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun lautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita, ruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja, joissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä käärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää saunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin yhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa. Jouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa kirkkoon menijöille: "Pirkkalan pirut Poukan saunassa!"

Poukka itse ei ollut tunnustanut mitään.

Ei tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.

Ankara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan itsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan kapituliin: "Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka asuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä vartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut kinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran jumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä mies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle tutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen silmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä haahmossa kuin se päällensä pukenut on… Kaikkinaisella nöyryydellä ja alistuvaisuudella…"

"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa avaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän voi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se Vanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat."

— — —

Koskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.

Eikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa. Turhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan kuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja kuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa…

Kun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja tietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa jäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin vedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli toki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki saapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa kantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa kuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu kun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa kauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi todella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun surua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies, sekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran viinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni yhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän "tuliseen järveen" toimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman, pääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi "pirujen pesän." Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian suuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta pois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata. Saarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja tulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia, puita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat pyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.

Kumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei laajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja tulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin, jotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat riitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta vastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan kasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan jotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin välinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies ja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät huokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan, joita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai aikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa papiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla luovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta pakanastakin jo sentään liialta.

Kiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.

Pappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet kaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat tyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan selvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla. Ja kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä hetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä "noidannuolet" yltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta nuottamiehille: "Kerinkömä?!… Kerinkömä?!" Kaiken iltaa oli huuto uudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät, että paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla huutamatta että: "Keri nyt —kele!" Ja kun nuottavalkeilla siinä saaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin lakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla, kun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta jatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty niin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt silkosten sileäksi keräksi.

Keskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille kuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia huonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: "Hiokoot nyt tuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita." Iltahämärissä olikin heinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä, viimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki tältä ontuvalta äijältä kysyä: "Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?" Ontui tämä sivu ja sanoi: "Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!" Aamulla olivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta hijoittuina hamaan pinniin saakka…

Nyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi kruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle kauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli Poukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella tieltä oli toimitettu.

Mutta tämä ei ollut kylliksi.

Noituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi riehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä, että rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin silmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka "vihkivedellä" siveltiin kaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja kaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja potsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut apua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.

Poukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi lammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä taipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta säkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja laulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.

Visuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä yönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon karjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen laitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin vahtikoiriksi.

Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti tämäntapaisen lyhyen saarnan:

— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!… Kuinka kauan teillä kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia lahjomasta… Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä… Maahiselle maineestamme nimeämästä… Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä ijänikuista kumartamasta.

Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan. Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme. Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon. Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine, voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata… Mikäs meillä ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla…

— — —

Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.

Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani. Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua, ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön pääsi Poukka.

Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa. Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat. "Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset, koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko, joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden hankinnalle.

Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.

Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon. Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat." Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset, viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta. Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään. Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen kumina ei lakannut kuulumasta…

Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut, ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui härjän sisuksi.

Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja sitten. Vapauteen!… Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.

3.

TAMPERE.

On koittanut uusi päivä…

Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt…

Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?…

Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?…

Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?…

Missä uhkeat umpiset aarniometsät?… Missä kylät ja kaivonvintit?

Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?… Missä huoneentarpeen myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa kussa?… Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin ollut usko ja tapa tämän kansan… Kussa Poukkalan tietomiehet, taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja, röyhkeä pappi… herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän… kussa?

Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla… Tuolla Messukylän puolla… notkelmassa nojallansa… Ja kun katsot sinne niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!… Vai siinä sun nyt näen!… Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä! Röyhkeä olit!… Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit… Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?… Et siunausta, et sopua, mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.

Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää… Saatanan töiksi sanoit ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon. Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit. Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut. Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset vastaisuudessa yhä suurenevat?…

Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä aina ovat näkyvissä.

— — —

Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.

Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat… Kehräämöt ja valimot, tehtaat ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan puolessa sadassa tuhannessa… Rikkauden ja varallisuuden pitäisi kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.

Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan haamut ylös Tammerkosken kuohuista… Nokinen tehtaantyömies ja -nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet. Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä riikinkukkoina…

Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918 leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.

— — —

Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.

Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa, kuten kerta kauan sitten… Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea porvari pellolle…

Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä kaduille… Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen punaisine nauhoilleen… Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat rivakasti rautatieasemalle päin… Elintarveviranomaiset hoitivat sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti… Punakaartin ravintolat kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon. Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.

Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan alkamisesta.

Kansa alkoi siihen tottua…

— — —

Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.

Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut. Syvä sanattomuus kätki kaiken.

Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.

Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja. Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.

Tämä päivä oli murheen musta juhla.

Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen hautaus sattui yhteen… Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.

Rautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan kansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki, aina Pyynikin törmälle asti… Tämä vaikutelma on punaisen Tampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki… Saapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia… Tämän unhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät kaupungin takana havuiset harjut… Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle entisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono teräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja, aatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten pappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja, pyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria, kahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita… Kokonainen sekamelska siinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä… Mikä rihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua että ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat oltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden yössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi harteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit taistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten pirkkalaisten hautajaisiin…

Mutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.

Pyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu kuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun aarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle, kunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän ikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten nuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.

Puoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa saattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet ja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla valkoiseen vihan viimaan kaatuivat.

Seisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat. Seisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa. Mitä merkitsi meno tää?… Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi? Mitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus mielessänsä?… Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa joka mies ja nainen… Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo takana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton synkeys, hyinen kyy povella puisti… Korvesta kaupunkiin — korvasta korvaan kuihu kurja kuului:

— Valkoiset tulevat…

— Vilppula on antautunut…

— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa…

— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati…

— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.

— Vaasan valta vyöryy etelään… pian yli maan.

Uuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.

Valko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti… Jopa jäntereihinkin tulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo alkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli. Kiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia kahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan saattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi. Iski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein pimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli taltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia "isänmaan leijonia" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin avaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen portti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen lauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on alettu.

Jopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos. Isomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina… Sanoja ja aatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin tuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä. Pohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen kuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia, rallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden perheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia tyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili vinttikerrosten ikkunoissa.

Mikä peloittava vastakohta!

Kadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui hitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama joukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä kulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista viestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.

Mutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle tulkintaa ei ole edes runoudessa. "Rakkaissa isänmaan ystävissä" virisi tunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien tasajaolle… Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina, vihdoin himokkaina hynkijöinä.

— — —

Kuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja alastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää taisteluista poistuneita… Heillä ei ollut mukana raskaita aseita. Sen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka mitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta työläisissä.

— — —

Nestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti kaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet punakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se eteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys ja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja sisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.

Tampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.

Apuansa kiireimmiten taritsivat… Nyt ei ollut kyselyihin aikaa, eikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen ja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin venäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo rauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat työläistoverit:

— Olkaa huoletta… Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan otamme… Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille pihoille.

Lohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti mielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa tasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:

— Niin!… tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi… Jos kerta sakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.

Ja oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa oli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin kodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa ja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee vaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu… Olkikupojen päällä kuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan kuka se on orasa… Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.

Aamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat ja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot astuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille, kohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja vasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta, jotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi tuhanneksi.

— — —

Tässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta Arvidia ja Aapoa… Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut niihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin, jotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.

Joku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain taistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat pienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne. Asemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta tulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa tykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita, haavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja hatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse ihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty kuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa yhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.

Ratojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet ahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien tovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto punakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt hän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli kyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta huolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.

Tampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin. Olihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja vastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä ja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta ratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta seistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää? Antautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu, kätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa puolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa vastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua tätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä…

Tiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.

Tiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden takana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli työntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.

— — —

Kuinka ripeästi valkoiset etenivät?

Huomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa, 21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat Kyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin katkesi Porin rautatie.

Korpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja olivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset alkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä pikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat alunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt kaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se, että hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.

Tämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.

Mutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä ikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän tunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen taisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät kaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina, lujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan etelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella ennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.

Asiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä kyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa. Jos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat voimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä periaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu ollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän taisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan. Osa miesväestä, "puolueettomista", piiloittautui, tahi heittäytyi välinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä. Valkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin valloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää vastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä oli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta saapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati kouraantuntuvia "isänmaallisia urotöitä." Maailmansodan malliin ja tapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti "töihin." Taistelu alkoi tuima. Mutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan armahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita kärsien.

Tämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.

Valkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja Kivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat kolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.

Tässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä uloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei ollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla vallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes lukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä ohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat yksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät. Siten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne missä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman osilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset harvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin asti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen eroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain ei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa suulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto siihen oli toisten tehtävänä.

Kivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei ollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin maailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin venäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet juoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset olivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään peitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa. Eihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta olleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä. Valmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja sidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan oli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja perustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä ja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän tarkotukseen.

Vastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin huomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He huomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule toimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin tajusi, ettei niin vain "marssimalla mennä" punikkipesään. Niinpä heti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä mainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä uudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden avulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena alettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten tarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta rakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. "Tule raivata silme ala", olivat Saksan ja Ruotsin "ekspertit" arvelleet. "Tule punalehme aja silla taa."

Sitten se "punalehme" ajaminen alkoikin.

— — —

Valjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui kamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten pesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä käsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli "valkoinen veli" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla apureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena osviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin laukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista kaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita. Ja kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi soraläjäksi, kasvoi "isänmaanpelastajien" hurtanhalu. Kosken ja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia. Tiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta, kortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja lapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit putoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin leimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta kaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu ja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet malttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä vielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset tehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla kolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin itse "härkä-punikki" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät "vasikkanutiket" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille tässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä justeerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa. Hanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä päätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja jytinä, jos kerran ei muusta apua ole. "Katsotaanpas rapiammasti, kuka tässä kettuilee ja isänmaata pettää."

Ja kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan sai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo ahisi, huusi väliajoin Varjaageille: "Pus kiinni!" Ja kun vainolainen oli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat hyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.

— — —

Koska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja yhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty pommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi kokonainen kellari… Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä säännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin kokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta arveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli pitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä antamisen varalle…

Joka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia säästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti ja hävyttömämmäksi kävi.