— Enkä ole… vaan mitäs sitten?
— Me nousemme tässä…
— Että mitä tarkoitatte?
— Koetamme onneamme.
Katarina katseli ympärillensä. Hän ei voinut ollenkaan aavistaa mistä oli kysymys. Tässähän ei ole missään asuntoa, ei kotia, eikä lymyä… Kuhun tässä käydä? Vastassa tuossa hämärsi heti jylhä kalliorannikko, minkä sivua oli melkoinen aika ajettu. Hevonen seisoi sileällä jäällä, eikä missään päämäärässä. Ihmeekseen hän katsoi, miten Arvid otti reestä Roobertin syliinsä ja käveli taakkoineen kaatunutta puunrunkoa pitkin. He hävisivät sitten tiuhan näreikön taa.
Katarinalle oli annettu tehtäväksi valjaitten riisuminen. Tämän avun teki hän niin perinpohjaisesti, että irroitti jokaisen hihnan ja soljen. Jokaisen valjaan osan asetti hän jäälle järjestykseen. Länget putosivat viimeisenä hevosen kaulasta. Paikalle saapui jo metsään mennyt mieskin. Tämä riisui aisat ja irroitti reestä kaiteet, kantoi Aapon sekä reen erikseen ovelasti jälkeäkään jättämättä.
Katariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli kysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi ajaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta aikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen tuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:
— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen ajavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan. Palatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota, erotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu ja huohotus selveni kovasta ajosta… Pakolaisille tuli hätä. Nyt piti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan pysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi kuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja lumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon kehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta, jottei tämä hirnuisi.
Kumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan. Pysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla hepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli rannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen vastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:
— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen tulosuunnastamme?
Keskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa… Sen sijaan että Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen päänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja taitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti korvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.
Kaikki tuli ilmi.
Arvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.
Mutta kuinkas olikaan?
Jäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat alkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:
— Ei nyt muuta…
— Meidän on mentävä… Ääni oli tuttu. Arvid huusi:
— Oskariko se?…
Kukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki äänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:
— Kuka siellä metsässä?
— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa uudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:
— Minä olen Oskari… Kuka siellä? — Arvid…
Kaikki selvenivät silmänräpäyksessä.
— — —
Pieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.
Rekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti ainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi vastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui kokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja jatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli tähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli kokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi monisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla etsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse. Siitä ryömi yksi kerralla sisälle.
Viritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku pisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä nähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.
Reen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.
Nuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin luolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden vierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä luolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen otuksen luumuruja?
Tähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon kosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode sijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa parhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä maailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain ankaria tuskia.
— — —
Muutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet. Elämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja vastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut kosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja huolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen pitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä hetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä kumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi valppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.
Aapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän kirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan arvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin, siitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua keskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän kuluttua oli mies taasen terve ja reipas.
Nälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.
Tosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty kaukaisimpaan luolan nurkkaan… Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies, ei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat ajatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli ja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä itsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa. Mutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi voittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se harmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui siltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku sopisivat yhteen tuon miehen kanssa.
Pitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.
Ikävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas ilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion takia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin virikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian mukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen määrä.
Yleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä, mikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä honkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa kulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo kutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita riittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat yöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.
Sairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja värkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta onkalosta lämpimäksi.
Eräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä kapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja jonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti pujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi kiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen komero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla pitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.
Tämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen lopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä olevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta. Saunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään. Yhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä lämpisi luolasauna erittäin lupaavasti… Haittaa teki rakennus- ja polttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti tulla japanilaisella "tuppipuukolla", jonka avulla oksien taitteleminen kävi laatuun.
— — —
Jopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.
Hanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta kuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat erakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus palasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot esille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin vakuutettuja siitä, että ilmitultua "armo ei käy oikeuden edellä" vastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle ja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä hetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty vartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen… Ulappa saattoi näkyä vain yhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren läntisen puolen suhteen.
Saattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa seisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen tuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta mannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan sekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja…
Tällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka osasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen autius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli palautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen… Kuka voi vielä jotakin käsittää?… Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun kumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan alta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö loittoni murhatuiden mykkyyteen.
Tahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä luottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo ketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli käsiään.
Kumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat pian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.
22.
NUOTION LUONA.
Nuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.
Aapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta. Palavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta. Toiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli yksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin syvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista asioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut yhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin kuin istua alituiseen kiviluolassa.
Poika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut hyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat parveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan lihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä suhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven jäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti kivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.
Taasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja kivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana ilmoittamaan:
— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään. Kottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja jos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä…
Aapo jurahti:
— Ja varis, rastas ja korppi…
Toisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:
— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi lentäneen… Mutta västäräkki!… Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja kottarainen… Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja korppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä. Kalaukon mökillä käsin… Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan mainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.
Pylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien talvisiirtola on Sysmässä… Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa on?…
Poika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:
— Kuusenhavuja…
— Juu… ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?
— Pihkaa…
— Taitaa olla käpyjä?
— Variksen muna…
— Saako omaksi jos arvaa?
— Omaksi saa…
— Marjoja sitten!
— Oikein!… Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin.
Iloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi
Katarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.
— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita. Hän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset maiskuttelivat… Poika sanoi silloin:
— Nuolette kuin pukit pihkaa…
Katarina sanoi:
— Kuinka mainio maku!
— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.
— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?…
— Enkä juossut!… Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin mättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo… Lumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua. Pilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee. Huomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu piankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen… Voi ihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä kokoisen palan… Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.
— Ohhoh!… Vai pääsi kokoisen!
Huomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:
— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika…
— Kyllä minä vaan paljon söisin…
— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.
— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä…
— Jossa olisi vielä makusuola!…
— Ohhoh!… Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja kottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi…
— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista haaleata saunanpesuvettä…
— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.
— — —
Vaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään hymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet aina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti iltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat Aapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina oli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä. Sittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle. Mutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat yllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö sitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi…
Mitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?… Kenties! Katarina naisen vaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen miehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä syystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta. Heikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan… Mitään vastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset valmistautuivat kuulemaan.
Tervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu soitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan. Laskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen katossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:
— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä tässä onkalossa… Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt, eikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa. Joko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni salaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä syysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan oli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet rahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin. En suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin sisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja sakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se oli kalain aika.
Puhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit syysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet virstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä. Yötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin…
Läpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä haahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä tapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.
Loimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan entisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon muinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle kertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan suussa miespolvesta miespolveen.
Siellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä ritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä kantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa, jonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä orjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.
Tässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja kauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin. Vastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: "Hän muille jo luvattu."
Kenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen yksin piti salaisuutenaan… Yksin sen oli määrännyt juomingeissa, kostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi. Hänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa ja kasvatus.
Mutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?
Ylkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt kaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa… Kovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja korskea… Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat vanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle. Olutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.
Kutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui suojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa oleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin arkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki häntä suosi, lempi ja lellitteli.
Katsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi julkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija typerä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman katsannon… Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:
— Huutia!… Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla… Mieheksikö sinä minulle?… Et koskaan sinä korskea kokartti!…
Tyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni.
Sitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään…
Tästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai kiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä… Kuntoon käski panna kaiken… Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko väki… Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan etsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti yhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin kamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi… Se oli kuitenkin kaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut tuon illan jälkeen.
Kihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki ylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla. Lakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.
Lähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä maineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita ihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli keula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli. Hänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:
— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo piilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi perkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan… Tahi nokkii sinut korppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!…
Vapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella, mutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi uhkausta ja kutsutti kolmanneksi "verivoutinsa."
Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!… Lapsesi murhaa halajat! Eläthän kuin villi ja peto… Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu sinussa… Varo huonoa elämätäsi… Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä pahalta tieltä…
— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!… Korppi ja karju saakoon sinusta ateriansa!… Sanotko… sanotko suosiolla!?… Sinä se syyllinen, ellet sano!
Selitti silloin vapiseva vaimo:
— Pahan pauloissa on immyt… Tapion riistan paimenella. Vuoren vaskisen onkalossa istuu… Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana on mies verraton voimiltansa…
Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin. Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi, sekä etsinnän johtoon innolla astui…
Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään… Juoru oli kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin, oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa. Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä. Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.
Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli. Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille. Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän. Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen oven sai säppiin… Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen edestä. Se oli elämisen ehto.
Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla. Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui, tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet kerrat.
Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas, kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.
Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona, mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän sorean immen.
Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön pylväistössä… Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti. Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa, eikä uskaltanut…
Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi ja uneksi… Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen. Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä… Kuunteli ja katsoi, kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja. Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten kasihelmet riippuivat ripsilöillä…
Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron, ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut… Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä, kuuminta kaihoa lievittää…
Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana, voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti… Leveät harteet himoitsivat pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta. Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.
Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin kappaleihin… Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa, kaipauksista kokoonpantu.
Mitä sitten tapahtui?
Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat toiset ihanat, toiset suruiset.
Mutta mitäs ollakaan… Kuuluiko laulua?… Oliko se ihmisen ääni?…
Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!… ihminen…
Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten
selvempänä laelta.
Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla kepeinä… Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?… Eipä kuulunut sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.
Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne. Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona. Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin… Mutta kuinka? Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?… Kenties… kenties hän?…
Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:
— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani. Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!
Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi tarttunut. Hädissään huusi:
— Kuinka sinua auttaisin!?… Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!
— Sama olen kuin arvaat!… Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni…
Ehdi ennenkuin tulevat!… Oi!… muutoin täytyy minun kuolla…
Tämä huusi vastaan:
— Tulen!… Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!…
Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja pisimmät, sitten sen järveen raastoi… Mutta hitaasti edistyi tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka ponnisti, tuskin välimatka lyheni… Silloin ratkesi jo Kaarina epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.
Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko… Ja vaikka voimat uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt. Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.
Kumminkin ui uros ulapalle… Vaan silloin saapui rannan paljakalle ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi kutakin kohdastansa:
— Ellet mene, pääsi menetät!…
Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen… Veteen vain toinen, kolmas polskautti…
Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin. Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai seisoiko paikallansa lasti… Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken… Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen nähden kuin ennen… Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara paljas jo välkkyi. Ei auta!… Yritys tässä on pelastukseen ainut tie. Voitto sitten tahi tuho ja turma… Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen… Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni… Surman säilä välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle, "roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista raasti korpiin saalistansa.
Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä vedessä… Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle. Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo toisen ja kolmannenen kerran.
Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella… Eihän eimäinen ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa… Välimatka lyheni. Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä… Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä… Uipa jo ratsu rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan…
Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.
Mutta Heikkipä ehti ennen häntä… Tavin koholle nosti, iskun antoi tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.
Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin.
Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle…
Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla… Ajanut oli jo muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui. Keinon toisen keksi.
Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa. Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.
Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin. Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan… Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana…
Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista, jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki, näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi takaisin… Mikä uljas mies… Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän on… Ei orja kurja ole tämä mies… Karhuksi kooltaan ja voimiltansa luulisi, mutta hirveksi liikunnalta… paremmin kuin uskoisi ihmiseksi. Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:
— Minä taistoon lähden!… Sinä pysyttele tässä onkalossa… Jos palaan, luoksesi pyydän tulla… Jos minut kuolleena löydät, niin rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni. Sen säveltä tahdon levossa kuulla… Jos minua taasen ei kuulu niin unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille kätke. Jätä minusta maininta… Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja kamppaukseen se vaatii…
Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi karkealle parralle ja korvaan kuiski:
— Heikki!… Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista… Miksi et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?… Mene taisteluun, mene! Mutta palaa voittajana!… Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä, ylväänä sieltä takaisin astuvan!… Kuule, Heikki!… Tuhat suuteloa annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni kaulaasi kiedon!… Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin minut. Ota kaikki… rakkauteni ja lempeni ensimäisen… Katse ja kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän lieska!… Mene taisteluun!… Palaa voittajana… Mutta luokseni sinut haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin myöskin minun tuhoni!…
Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä…
Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin kerrotaan.
— — —
Kuinka kahakassa kävi?…
Kuinka se taisteltiin?… Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä… Sanaa ei kenkään saattanut kartanoon… Ei tuulen mukanakaan retkueesta milloinkaan tietoa tuotu… Turhaan vuotti väki asemiehiänsä, sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa. Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken lopun… Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa alempana matalintakin mätästä… Toisinaan todistaja tapahtuman näkee. Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.
Oliko se ollut noidan kosto julma?
Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät. Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:
— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä, taistelu kuolemasta taukoamaton!…
Kas, tämä taisto jatkuu… jatkuu…
— — —
Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:
— Palasiko uros?…
— Yksinkö jäi impi elämään?
— Kaikkiko kaatuivat?
Arvid viimeisteli:
— Sankari palasi, vaan ei omin voimin… Kolmen päivän kuluttua löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla… Nyt kävi impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu. Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta. Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla. Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja ympärillänsä… Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden rantamilla vihertyivät vienoisemmin… Silmä etsi salista tästä viimeistelyä… Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita saata… Siitä huolimatta pysyi mies ujona… Aatostansa ääneen ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta… Jopa uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai sanoiksi:
— Etkö… etkö Heikki huolikaan?… Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta vastasi:
— Tottakai minä rakastan…
Tyttö sanoi:
— Sitten jään ikipäiviksi tänne!…
— Likeni mies, omansa otti…
— — —
Vaiteliaisuutta…
Kukaan ei kysellyt mitään… Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen. Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan. Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon olkapäälle… Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: — Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?…
— Tästä kohtalostammeko?… Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää…
— Mutta pakoa minä tarkoitan,
— Siihen en löydä vastausta… Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.
— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.
— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?
— Turha…
Hetken perästä sanoi aatosalta:
— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty…
— Jaa se kirkon taisteluko?
— Se.
— Oli se.
— Kummallisesti se sinä säilyit.
— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.
— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.
— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää…
— Kuinkahan se oikein tapahtui?…
Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona vainusi vaaraa joka taholle… Korkeat kelot kohisivat kunnaalla. Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.
Onkalon asukkaat nukkuivat.
23.
AAMUN KOITTEELLA.
Kevään tuulet kuluttivat lumen.
Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi mustalta maalta… Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään. Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät kiviä… Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja kellittiin… Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.
Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti syvä lumi jyrkän esteen… Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.
Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä. Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä tuonnemmaksi… Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi kuin koira.
Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.
— — —
Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.
Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana ja harkkoisena… Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi kokonaan vailla vihjaustakaan.
Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.
Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren kuuluville… Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin. Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan salaperäinen, rauhoitettu paikka… Moni makea paisti saattoi siinä olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät kielen koskemattomissa.
Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut… Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä, punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen. Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat mieleen jouhet… Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet. Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.
Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.
Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan. Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi siitä uroholle osan sanoen:
— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.
— — —
Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.
Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille altis.
Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.
Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan. Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli Aapon karjahtavan:
— Kurppalako se siellä!?…
— Kurppalahan minä…
— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun. Veneesi on tässä tarpeen…
Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:
— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes lähellekään… Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?
Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:
— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä…
Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään, vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.
Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka oli voittajana sodasta selviytynyt…
Juuri tämä seikka epäilytti.
Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle sinne ja tänne sointipaikoille… Sitten oli ukko liukunut hämäriin mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin rantakivilöille.
24.
VERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.
Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.
Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena. Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä kopertelivat lätäköltä ja lampia… Ajateltiin: kunhan saapuu keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä ilmenee silloin ympärilläsi…
Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen, ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.
Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea… Vaikka leppeät tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan lorisivat laaksoihin… Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi… Länsi ja lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta… Kalliorannoilla, tahi hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat kuorot.
— — —
"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.
Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin aina valoon ja aurinkoon… Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan luomakunnan herrasta…
Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?
Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?… Ken tätä luonnon viehkeyttä vastaanotti?… Jakoihan luonto sitä täysin käsin ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha, sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen kuolinpaareilla… Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta rakkaimmista rakkaimmat.
Silloin sammui toivo… Sammui elämä.
Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja musta veljeismurha… Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin…
Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!
Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja… Rajaton rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.
Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi… Siellä valvottiin yöt, vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin tulevan…
Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla… Missä lie, toimilla tyystin tärkeillä… Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä…
Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti… Eivät aavistaneet orvot että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein veri vasta nousevalle nurmen nukalle…
— — —
Kuolema kurkisteli.
Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli kuolema… Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi näkymätön kuiskaaja:
— Katsokaa murhia… Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä elävät!…
Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.
Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset. Salamurhaajan musta käsi teki työtään… Vieraan voimalla ja avulla teutaroi porvaristo… Tarpeekseen piti juopua… Viikkoja ja kuukausia lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät uskomattomat vaistot… Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]
Näin ei saisi kirjoittaa!
Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen ja kunnian vuoksi"… Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt pimittää… Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua… köyhien paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi…
Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!…
— — —
Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.
Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta… Verissään voitetut pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin, vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.
Verikevään laulu valmistui.
Saunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille
VERIKEVÄÄN LAULU.
Pää pystyyn nainen ja mies vaikka särjetty kotisi lies. Ja hongiston kummuille käy, siellä urhosi näyttäy.
Sinä äidin laulavan kuulet
kun hän soutaa kätkyttään,
tai tulen räiskeessä muuten
urhon jatkavan haastettaan.
Ja muistista silloin kirpoo
tuhannet sankariteot,
ja totuus henkihin virkoo
ja konnien tihutyöt.
Verikevään ankea aika,
vaino, sorto ja turvattomuus,
ja jälkehen jääneillä aina
palaa mielessä aika uus.
Eivät urhomme jää unhoon,
heidän työtään ei peitä yö.
Eivät hurtat jää siihen uskoon,
vaan kesken meillä on työ.
Tuhatrantain tienoolla teuhas usulahtari, syöttiläs maan. Isä töllin ja työn oli teuras, uhrilunnaaksi äitikin saa.
Ja verisenä temmelsi tihu, raasti armotta asujaa. Täyttyi määrä, nousi sisu, vihdoin köyhäkin ponnistaa. Pian kankailla kalske ja huuto ja taistelun tiimmellys soi. Ja "Kalevan portailla luuto", niinhän porvarit ilkamoi.
Ja Väinölän ahoilla parku, savu tuprusi, tappara kaas. Kotiriena iski ja karhu sotasaralla — katsokaas.
Ja teotoonin koulusta parvi
lihamiestä ja Vöyriä myös;
Härmän iikat, kupeella sarvi
alkoi möyriä murhissa myös.
Hei apuun raatajaheimo,
vuosituhanten palaa työ.
Se ainoa tehokas keino,
millä murtaa sortajan yö.
Osa parhain kansasta kaatuu
ja juoksevat hurmeiset vuot.
Yhä uusia joukkoja saapuu,
vaan enemmän sortaja tuo.
Tätä maailman kansat katsoo,
rusoloistetta hankien maan.
Ja povet ne kuumeesti kohoo
vaan riennä ei auttamaan.
Niillä kullakin kädet täynnä;
oma sortaja sydäntä syö.
Ja vaikkakin halua näyttää,
niin kuitenkaan ei hetki lyö.
On taistelu omasta kohden
ja petturit jäytävät myös.
Ja itäinen aamun hohde
viel' sammuvi lännessä yöks.
Siks ennen aamun koittoa
punaurhojen sammui lies,
vaan taistelu ilman voittoa
kumoukselle tuttu on tie.
Se painuu takaisin korpeen
ja tehtaitten raadantaan,
ja takoo ja nostavi jälleen
joukot uudelleen taistelemaan.
Siks' äidin laulavan kuulet
hänen soutaissa kätkyttään,
ja tulten räiskeessä tuulet
tuovat viestejä urhoiltaan.
Ja sankarit nuosevat uudet
ja valitsevat taistelun tien.
On tehtävät heillä suuret,
kunnes horna sortajan vie.
Verikevään muistot raskaat
heille uutta intoa luo.
Sorakuopista huutavat vainaat:
uusi päivä voiton tuo.
Siks' taistele, uhmaa ja iske
kunnes kirpoovat kahleesi nuo.
Älä vaivojas vaikerra, itke,
sulle taistelu voiton tuo.
Ja vaikka päiväs on harmaa ja yö sitä synkempi lie, niin se on ainakin varmaa että taistelu voittoon vie.
Sen melskeen jo kuulet kaukaa; sua kutsuu ja viittaa se luo. Siksi älkäämme olko arkaa; se viihtyä rintaamme suo. AAA {[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit itsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin yhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta kansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin lahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten ja inholla ne kirjoittelivat "valkoisesta terrorista Suomessa 1918."
Ruotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa lahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman räikeä kuva siitä: "Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet. Ei taisteluissa, mutta rintaman takana", sanotaan kirjassa "on väkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille: 193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia, liikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia ja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja naista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.
Valkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta 1919 pietarilainen "Vapaus", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia numeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat viisilmmentä; "Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta viikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat valkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä: Riihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä 400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200, Karhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho 600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40, Pälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi 15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö, Perkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30, Kemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114, Kymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000."
Lahtauksien sanotaan tapahtuneen "saksalaisilta saadulla luvalla." Tilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa siitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan otettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin 15,000.
Yksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750 vankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti olevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri paikkakunnalta.
Sangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu joukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko paikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin 450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.
Ylläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei suinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen terrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti maksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen upseeri kirjoittaa sattuvasti: "Jos Suomen porvariston täytyy maksaa viisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän rotunsa ei mitenkään siihen riitä…"
25.
YKSINÄISYYDEN ILMESTYS.
Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.
Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena… Hänen elämän tiensä ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi paistamaan… Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.
Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.
Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa… Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä sumennoissa soinnahteli sulous… Sinisellä taivaalla lauloivat leivo ja kiuru… Sorsat saapuivat salmien suihin… Halki hämärän aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat… Pyhyys, puhtaus ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle… Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.
Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren kaikilla äärillä… Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi sulaneella selänteellä… Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella…
Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla… Mökkihän köhjötti tuolla saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.
Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli visusti lepakkoina lymyttävä… Vartiovuorot olivat nyt kokonaan jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat…
Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima yhteenotto… Muistui ukko mieleen… Muistui ukon kuolema ja Kassu… Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun mielen.
Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.