Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin, parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että pöytä oli katettu.
Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille, katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "Joli garçon". Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan: "Ei, luulen että riittää jo."
"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta; alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"
Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin aatelismiehen ihanteisiin."
Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni." Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana, pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä. Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin, kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni." "Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä, kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.
KYMMENES LUKU.
Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä. Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa, muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a, kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan, hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff, "puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.
"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo. Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni tuntee herra parooni."
Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä oli?"
"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta, lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään." Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi, olkaa sitten mieluummin vaiti."
Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa, joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta." Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan. Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus, joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä, joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki, missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina, niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain, mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä, mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.
Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea, Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi, alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien pöllöjen huutoon.
Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän. "Lähdetään", sanoi hän.
Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua, kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti, maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään. Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen. Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa, mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.
Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää. Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen, sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui. "Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön, ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori, "vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.
"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella. No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse, sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä juttu.
Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi onni."
Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka; hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään, joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista. "Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä. No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi: "Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen — herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja siellä vallitsee."
Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana: "Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."
"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff. Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi: "Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää. En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."
"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi, vaan katseltavaksi."
"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä hartaudella Punch glacé'sta, Chevreuil à la providencesta ja Timbale à la Marie Antoinette'sta. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."
Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen, suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"
"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan, kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."
Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet, ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."
Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni", sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."
Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.
Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä, avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa levotonta ja rajua.
"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole." Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"
"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös kysymyksessä."
"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea laskutehtävä."
"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat teille yhtä tärkeitä kuin me itse."
"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."
"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa voi mennä ja ottaa palasen."
He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"
"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"
Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen luonaan ja tehdä hänelle hyvää."
"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."
"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina erittäin hyvin puettu."
"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki, sinä matkustit hänen luokseen."
"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."
Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista. Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"
"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen", vastasi Fastrade.
"Säälit siis minuakin?" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.
"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."
"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti, "järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti — kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"
He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi painavaksi ja hervottomaksi.
Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."
"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan mihinkään ole."
Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin päin.
Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää. Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi, kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.
YHDESTOISTA LUKU.
Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?" Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo", vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen. Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä. Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen. "Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti, "rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet? Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.
Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa, kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti, että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona. Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.
Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi, että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus. Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi. Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja, haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään? Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika, katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse, hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn. Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä, hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin. Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras, lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut au gratin kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon. Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua, hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.
Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta. Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"
"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."
Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi: onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."
Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."
"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."
"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo ja henkevä tyttö."
"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa", pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."
Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin. Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa julkilausutuksi."
Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.
Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta huoneesta.
Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä, hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni. Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin, Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.
Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin, tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä. Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän, "mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana, hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.
Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja, jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa hyräillä sitä itsekseen:
"Sulle kuiskaa kukkanen:
Poika parka, itku pois!
Paistaa päivä kultainen:
Poika parka, itku pois!"
Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot, pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja. Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä, kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat, yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet, mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria ystävällisyyden kurttuja.
"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa, ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä, jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin. Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä, täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi ympäröivän itseään.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa tuoksua.
"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade, "kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"
"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä olet sinä."
"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti, antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja; tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat ovella ja huutavat: 'La minestra é pronta!' Pikkupojat ryömivät pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä — no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni, koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana. Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan, kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin, seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni, vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen, ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä minulle se selvisi."
"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.
Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään, miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun. Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."
Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle, "täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä, täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"
"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."
"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin, että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle. Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti, te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."
"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti, kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi — silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."
Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että autat minua, tahdon, että rakastat minua."
"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä tahdon, se on minun tapani rakastaa."
Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa, vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina, niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut, riemuitseva hymy.
Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."
Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."
He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti tuulen pauhinaan.
Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi Couchonin vapiseva ääni ikuista: "Ah, repondit Collette, osez, osez toujours."
Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen sielunsa suuren jännityksen laukeamista.
KOLMASTOISTA LUKU.
Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.
Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta, sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla, olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen, siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin, muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä, punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen. Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."
Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa", kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen on suurkaupunkia, on grandmonde."
"Ja huonot hermot", murisi tohtori.
Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan, miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista", sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.
Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot, raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin, peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä. Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä, mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."
"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.
"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään, asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."
"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä", virkkoi Lydia.
"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."
Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"
"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon, laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta, pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa, vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen préférencen laita?"
"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä", sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa ruokahalun antajaa kuin pari erää préférencea ennen ateriaa." He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio, että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.
Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle, "että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti, "minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."
Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru, hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa. "Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."
"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä, huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse mielellänne, herra kreivi?"
"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti, "mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?" kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah, Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan. Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle: "Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa, tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä, milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli primitiivistä ja viheliäistä.
Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli lopussa.
Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille, "että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne, kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon. Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös. "Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta, "luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."
"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."
"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla ei ole mitään muuta kuin se."
"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän elämyksen liian korkealle."
"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään, taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.
Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti. Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa. Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle, mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen, ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä, pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat jo quinzessä", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa", vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."
Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä", huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.
Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta, uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta. Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa, hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste. Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään, hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman lempeästi ja säälivästi:
"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.
Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse saatana."