NELJÄSTOISTA LUKU.
Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä. Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle, mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.
Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä. Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa, johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta, paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman, talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan matkan Mehrensteinille.
Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa, niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema, linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla. "Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono." Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän. Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä. "Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi. "Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.
Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah, herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.
"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten takaisin menettämänsä hermovoimat."
"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin treenata itseään peliä varten."
"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte myös eilen liian hermostunut ja tulinen."
Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?" Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä, luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."
"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne", huomautti Egloff.
Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri, lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."
"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin.
Miksi hän sitten ampui itsensä?"
"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän itsensä. Täysi hullu."
Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:
"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."
Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä mieltä tuon hullun kanssa."
Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."
"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin, olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."
"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne sanoo, ei nyt ole puolellani."
"Joutavia", väitti kreivi vastaan, "siis hyvästi."
Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki; hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja. Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.
Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma, jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff kummastuneena.
"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa, ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.
"Jos se teitä huvittaa", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.
"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän katsoi hymyillen Egloffiin.
"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena", sanoi Egloff kuivasti.
"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi, elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas, punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä, jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat, se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"
"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.
"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä pieneltä ruumiilta."
Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja te saatte pitää minulle seuraa."
"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff viileästi.
Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista." He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä, jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä, että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää: "Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö", kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä, suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen, että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."
Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.
Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan. Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin nykyään paremmin."
"Se ilahduttaa minua", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.
"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä, ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn vuoteeseen, niin voin nukkua."
Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.
"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt on hän rauhoittunut."
"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään, silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä", sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa oli.
Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä, että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti päänsä!
Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin. Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.
VIIDESTOISTA LUKU.
Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään: "Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."
Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte- ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla, siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään, kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa. Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui. "Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.
Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä, silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään syvyyteen."
Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi parooni Port.
"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin, jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän, punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi, jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni. Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin sanoakseni sinun kutsumuksesi."
Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä, että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot enää tyydyttäisi."
"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.
"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen. Teschenhän onkin niin hirveän ruma."
"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin. Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva." "Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.
Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt, jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin.
Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta. Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus" katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin ajoihin ja ratsastusmatkoihin.
Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri, joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi Egloff, ja ori alkoi ravata.
Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä, laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu. Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no, no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on jälleen matkalla", tuumi hän.
"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe: "On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin, taluttaakseen sen vajaan.
Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti, ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein, tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu jotain, koko puutarha on kuumeessa'."
Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.
"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi, "minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä." Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.
Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua. Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään, hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi. Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi. Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä, että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa, sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi, sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa, pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.
Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.
Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi: "Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin, silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli Lydia.
"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.
Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."
"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.
KUUDESTOISTA LUKU.
Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."
"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.
Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."
Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin, miksi?" kysyi hän.
Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi, teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni. Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"
Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa." Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi, hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä, vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi, teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi vapista ja sitten kokonaan pettää.
"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä ja alkoi itkeä.
"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden", sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin kukkalavojen ohi puiston portille päin.
Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste, joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon, kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin, kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.
Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja, järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen, tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.
Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen. Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet, syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle, että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi, miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua — nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."
Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa, jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän, "ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea, niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu asiaan."
"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas, tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et enää ole minun."
Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:
"Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.
"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."
Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa, mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"
Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin elävää ruumista."
Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta, kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys, kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."
"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."
"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi puolustautua."
"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."
Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no, se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.
"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.
Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.
Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin. Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa, kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni", sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua. Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa, ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.
Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut, että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin, mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika, ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta huonolla menestyksellä.
Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme", sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen. Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet. Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen, siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo, tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää, mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä tavanomaisella mielenkiinnolla.
Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton, haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?" kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän ja meni jälleen.
Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan, missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa, käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen. Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä, ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän on poistuttava."
"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori. Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa. Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta, mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas, Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia. Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista, joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä, pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä. "Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista, hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa. Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään onnettomuus ollut painanut leimaansa.
Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen Bützowin autoon.
Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa; mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo, miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän, Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se olisi ollutkaan!
Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti huoneestaan.
Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään, raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.
Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää, hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun, kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä, ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta, auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä, kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä, toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin, kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.
Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä. Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.
Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta, lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä, että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa, ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä, jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin", kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu, kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana. Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet, pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen jälkeensä jälleen kiinni. — —
Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä, minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa. Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa." Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle. Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti, kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.
"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille, otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."
Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut, hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?" kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas, lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.