KOLMAS NÄYTÖS.
Laaksossa.
Oli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät matkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin hupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin kamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän kaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset, joita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista kaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin paluu-matkalla.
Usea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman vastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan mahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja useimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita myöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä, jossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi heikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä nousevalla pyryllä ei ollut luotettava.
Strasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä useat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin kummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä, että ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie Baseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä päätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti sama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen, joko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus, jonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata Vendalen.
Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen. Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä, kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat. Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen, silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.
Matkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat yksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin sivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja kohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin laattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka kynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen — ja ehkä ajatellen mielessään: "Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!" välistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.
"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?" Tämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä edestakaisin laattialla.
Tämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi ajatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.
"Rheinin-virta kohisee tänä iltana", sanoi hän hymyillen, "ihan samalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti matkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui ilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän opissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia: 'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?' Muistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja myrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet, lyö hänet, lyö hänet!" Ikään kuin vihastunut äitini — jos tuo minun äitini lienee ollutkaan!"
"Jos hän oli äitinne!" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut istumaan. "Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?"
"Niin, mitä minä tiedän?" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja antaen niiden jälleen pudota alas. "Minä olen niin halvasta suvusta, ettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut perheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset. Eikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?"
"Oletteko koskaan epäilleet — —?"
"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista naimista," vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. "Vaan mailmaan olen minä tullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin asiaan tekee?"
"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen," sanoi Vendale seuraten häntä edes takasin silmillään.
"Mistä minä sen tiedän?" vastasi hän lyhyesti ja seisahtui katsoen taakseen. "Jos sanon teille: kumminkin olette aina Englantilainen — mistä sen tiedätte?"
"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut."
"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni."
"Ja," lisäsi Vendale, "varhaimmista muistoistani."
"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni — jos tämä on mikään vakava todistus."
"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?"
"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava täyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät todistukset ja järkipäätelmät."
"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen yhden-ikäiset," sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän käveli edestakaisin laattialla.
"Niinpä melkeen."
Voisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa hänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen kielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo sveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia sen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi mieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta, saattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait — kutsuttakoon niitä miksi tahansa, — jotka olivat perustaneet Vendalen ja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen täällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska ne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain järjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.
Vendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen seuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli edestakaisin virran alinomaa kohistessa: "Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?" Ei ollut ensinkään pelkäämistä, että Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi; vaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin tunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä painoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea velvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa itseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen Walter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa syrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan tätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa paikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen tulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo tarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään tämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen näytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa hänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet hämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin ottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että ne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää velvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa mieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi silmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin laattialla, — tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi mietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen — vähintäin hänen — väkivaltaista murhaamista.
Tie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli juteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet kulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet pimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin koettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja ruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla matkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.
"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?" kysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen huoneessa, ennenkuin lähti omaansa.
"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti."
"Onko teillä niin hyvä uni?" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä.
"Mikä onni!"
"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille," sanoi Vendale, "jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini ovea."
"Minäkään en lukitse oveani," sanoi Obenreizer; "vaan antakaa minun
Sveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon.
Matkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne — niinkuin
tietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan."
"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne," sanoi Vendale nauraen.
"Maanmieheni," vastasi Obenreizer, "ovat luultavasti niinkuin useimmat muutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi! Kello neljä siis aamulla!"
"Hyvästi! Kello neljä!"
Jäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella tuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä viimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti ne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin vähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään auttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä vaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen tuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään. Kaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä kaukana hänestä.
Näin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi kynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska oli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa tuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.
Hän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan virran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen asemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen muodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein rupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.
Vähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen tehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän pimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.
Ovi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän nyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni jälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän havaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.
Ovi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että ihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi varovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään, kasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven vieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi kuiskaten:
"Vendale!"
"Mikä on hätänä?" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. "Kuka siellä on?"
Se oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen huudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta taholta.
"Ei sängyssä?" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin tekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain kuitenkin väärässä."
"En älyä mitä tarkoitatte;" sanoi Vendale, repien itsensä irti.
"Sanokaa ensiksi, ett'ette ole kipeä."
"Kipeä? En ollenkaan!"
"Minä näin ilkeän unen teistä. Miksikä olette vielä vaatteissa?"
"Yhtä paljon syytä on minullakin kysyä teiltä, ystäväni, miksikä olette ylhäällä ja riisuttu."
"Sen olen jo maininnut. Näin ilkeän unen teistä ja sitten on minun ollut mahdotonta nukkua. Oli mahdotonta pysyä huoneessani, tietämättä miten teidän oli laitanne, ja vaikea oli minun tulla tännekin. Minä olen kauvan seisonut ovenne takana ja epäillyt, menisinkö sisälle. Toisen on kyllä helppo nauraa unelle, joka ei ole häntä vaivannut. Vaan missä kynttilänne on?"
"Se on loppunut."
"Minulla on yksi alkamaton huoneessani. Lähdenkö sitä noutamaan?"
"Jos olisitte niin hyvä."
Obenreizerin huone oli ihan vieressä ja hän ei viipynyt kuin silmänräpäyksen. Palattuansa kynttilällä, heittäysi hän polvilleen kamiinin eteen ja sytytti sen; mutta hänen siihen tarkoitukseen puhaltaessaan tulta hiileen havaitsi Vendale, katsahdessaan alas, hänen huulensa olevan vaaleat ja vapisevan jostaan mielenliikutuksesta.
"Niin," sanoi Obenreizer, asettaen sytytettyä kynttilää pöydälle, "se oli ilkeä uni. Katselkaapa vaan minkä näköinen olen!"
Hänen jalkansa olivat paljaat; punainen villapaitansa oli auki kauluksesta, ja hiat käärityt kyynäspäihin asti; ahtaat sukkahousut, jotka ulottuivat nilkka-luihin asti, oli muuten ainoa pukunsa. Vartalonsa näytti notkealta ja tuimalta, ja silmänsä olivat erinomaisen kirkkaat.
"Jos minun olisi täytynyt painiskella varkaan kanssa, kuten unessa näin," sanoi Obenreizer, "niin olen siihen toimitukseen täydesti puettu."
"Ja aseissa myös näemme;" sanoi Vendale silmäellen hänen vyötänsä.
"Tämän veitsen minä aina kannan vyölläni kun matkustelen;" vastasi hän jäykästi ja veti veitsen puoleksi tupesta. "Eikö teillä ole tämmöistä?"
"Ei. Minulla ei ole mitään sellaista."
"Eikä pistoolejakaan?" lisäsi Obenreizer, luoden silmäyksen pöydälle ja sieltä koskemattomalle pään-alukselle.
"Ei niitäkään."
"Te Englantilaiset olette niin hyvän-luuloiset! Aiotteko panna nukkumaan?"
"Sen olisin jo aikaa tehnyt, vaan en saa unta."
"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on mennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua täällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä matkalle, jottei enään kannata mennä levolle."
"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle seuraa."
Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat yksi kummallekin puolelle kamiinia.
Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.
"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi. Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"
Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.
"Miltä tuntuu?"
"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."
"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."
Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.
Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa. Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin, keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö Venäjän aromailla — joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle — Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli muutettu ja Wilding — joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan kuollut — puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne? Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin unelmiin.
Valveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen matka-kumppalinsa viimein: "Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!" Ja kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia kasvoja.
"Olette nukkuneet raskaasti," sanoi hän; "seuraus vaivaloisesta matkasta ja vilusta."
"Nyt olen minä hereillä," sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä horjuvilla jaloilla. "Ettekö itse ole nukkuneet?"
"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan ollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy meidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello on yli neljän, Vendale; se on yli neljän!"
Tätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli vähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti useita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän koittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten helinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä vuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun ravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen kesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin että Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään ja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.
Mutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer hänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan ravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat täytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä vempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat tieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei enään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli etuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen verensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät kärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan ohitse.
"Mitä väkeä nuo on?" kysyi Vendale.
"Ne ovat meidän — Desfresnier & C:on — viinin-kuljettajia," vastasi
Obenreizer.
Hän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.
"Tänäpänä olen minä ollut varsin ikävä matkakumppani," sanoi Vendale; "en ymmärrä ensinkään mikä minua vaivaa."
"Ette saaneet nukkua viime yönä, ja veri nousee useasti päähän tämmöisellä pakkasella," sanoi Obenreizer, "sen olen havainnut. Mutta, kuten nyt näyttää, olemme matkustaneet turhaan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin, kauppa-huoneen päällysmies on tällä erää Milanossa. Niinkuin tiedätte on meillä viinin-kauppa Neuschatelissa ja silkki-kauppa Milanossa. No niin, koska silkki viimeisinä aikoina on vaatinut suurempaa huolen-pitoa kuin viini, niin on Desfresnier äkkiarvaamatta kutsuttu Milanoon, ja Rolland, toinen osakas, hänen lähdettyä, sairastunut, ja lääkärit ovat kieltäneet häntä puhumasta kenenkään kanssa. Neuschatelissa odottaa teitä kirje näistä asioista. Minä kuulin sen ensimmäiseltä viinin-kuljettajalta, jonka kanssa näitte minun haastelevani. Hän sanoi saaneensa terveisiä teille, jos tapaisi teitä matkalla. Mitä nyt aiotte tehdä? Kääntyä takaisin?"
"Matkustaa eteenpäin;" vastasi Vendale.
"Eteenpäin?"
"Niin eteenpäin. Vuorten yli Milanoon."
Obenreizer herkesi polttamasta katsellakseen Vendalea. Sitten veti hän taas syvän savun, silmäellen tietä ylöspäin ja alaspäin ja kiviä jalkainsa juuressa.
"Minulla on tähdellinen asia toimitettavana," sanoi Vendale; "useita noista kaivatuista lanketeista voidaan käyttää samalla lailla, ellei pahemminkin; minua on kehoitettu aikaa menettämättä auttamaan kauppa-huonetta varkaan kiini saamisessa eikä mikään saa minua kääntymään takaisin!"
"Eikö?" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten ojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: "no, ei totta maar mikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna mennä!"
Ajettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta, jotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen. Aurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat erään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista peninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.
Nautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät matka-toverit yhdessä Desfresnier & C:n konttoriin, jossa saivat viinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän keksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi järkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli ainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien yli.
Opastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka veivät toinen S:t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat ihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana heistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut, varsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa saattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka kuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti ylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer ei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.
Eteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en, pitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten vuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys vaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua matkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka niille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara pakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat näkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja läheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta heijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla näyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat vaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei näkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti matkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla. Ja lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat ne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut Rheininvirran soitelman sijaan: "Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt, minun täytyy hänet murhata."
Vihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren juurella.
Oli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat kuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset täällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän ympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä, ruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja kyyti-miesten kanssa. — Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen kulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa liian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta oli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä, sitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa. Ajo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli tehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa täytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka, olkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi pakoitettiin palaamaan kesken.
Tähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja äänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä ja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.
"Pah!" tuhisi hän. "Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin ja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän virka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse ryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me tarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen. Opastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan, sen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja kävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä vuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän solan — mieliipä sanoa maantien — ihan ulkoa. Armosta sallittakoon noiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät saa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on ainoana tarkoituksena."
Hyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen solmun, antoi Vendale — voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään lähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen viittaukseen, — mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli kaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna. Sitten pantiin levolle.
Herättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista kokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki haasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat loitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut heille onnea matkalle.
Kun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko muuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat tornin-huiput hopean hohtaviksi.
"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä puolen."
"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan kahden kesken tuntureilla."
TUNTUREILLA.
Tie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja keveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat. Pimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä päivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi luonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut toimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että tapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava ja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi, oikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan yhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.
Ehkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin vapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa Rhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan lyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja korkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja hirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli käveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla, avasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa vimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia vuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva valon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla kaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan selvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen sydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia perätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja liikkumattomia ihmisiä — ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat — jotka kaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta kuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus tapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä silmän-räpäyksessä voipi toteutua!
Kuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi tuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka vaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät ja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa, vaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja ikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat voimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan sopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä vuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle olivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.
"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?" kysyi Vendale.
"Enpä usko;" vastasi toinen. "Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa kosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä kosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut kahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme ennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi, niin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset."
"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry," kysyi Vendale hartaasti, "ja että me kentiesi jäämme lumen alle?"
"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme," vastasi
Obenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, "jotta
parasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan
Gantherin-sillasta?"
"Kyllä, olen itsekin kerran kulkenut sen yli."
"Kesä aikanako?"
"Niin, silloin kuin matkat tavallisesti tehdään."
"Niin, mutta tähän aikaan vuodessa on matkaileminen täällä ihan toista," sanoi Obenreizer ilkkuvaisesti, ikäänkuin olisi hän huonolla tuulella ollut. "Minkä-kaltainen vuoren-sola tähän aikaan vuodessa on, sen tuntevat herrat matkailijat aivan vähän."
"Te olette opastajani," vastasi Vendale hyväntahtoisesti, "ja minä luotan teihin."
"Niin olen," sanoi Obenreizer, "ja aionkin viedä teidät matkanne perille. Tuossa näkyy silta edessämme."
Olivat nyt tulleet jylhään ja kamoittavaan vuoren-rotkoon, jossa lunta makasi kosolta ympärillä sekä allansa ja päänsä yli. Puhuessansa viittasi Obenreizer sormella siltaan ja tarkasteli Vendalen kasvoja omituisella mielen ilmauksella omissa kasvoissansa.
"Jos minä nyt opastajananne olisin antanut teidän kulkea edellä, ja kehoittanut teitä huudahtamaan pari kertaa, niin olisi kauheita lumi-tönkäleitä kentiesi syöksynyt alas vuorilta, ja nämät ei ainoastaan tappaneet, vaan myös haudanneet teidät ikuisiksi päiviksi."
"Se voipi kyllä olla mahdollista."
"Se on aivan varmaa. Mutta tämä nyt ei kuulu opastajan toimeen. Menkää siis äänetönnä eteenpäin; muuten saattaisi seuraus varomattomuudestamme olla se, että lumi-vyöry minun musertaisi ja peittäisi. Käykäämme siis eteenpäin."
Mahdottoman suuri lumi-kinos makasi sillalla, ja niin kauheita lumi-tönkkiä rippui ulkonevista kallion-seinistä heidän päänsä yli, että näytti ikäänkuin olisivat kulkeneet valkoisissa pilvissä myrskyisellä taivaalla. Obenreizer käveli hitaasti edellä, taitavasti käyttäen sauvaansa, johon nojausi sitä myöten kuin kulki askel askeleelta edemmäksi ja katsellen ylös päin kyyristyneellä niskalla, ikään kuin valmis vastustelemaan alas vyöryviä lumi-tönkkiä. Vendale seurasi häntä kiireesti kintereissä kiini. Olivat vielä vaarallisen tien keski-paikoilla, kun yhtäkkiä takanansa tapahtui hirmuinen lumi-vyöry, jota seurasi pamahdus ikään kuin ukkosen jyrinä. Obenreizer pani kätensä Vendalen suulle ja viittasi sormellaan polkuun heidän takanansa. Tämä oli silmän räpäyksessä muuttunut tuntemattomaksi; lumi-lohkare oli vierinyt sen ylitse ja sitten syöksähtänyt syvyyden pohjassa olevaan koskeen.
Matkustavaisten tulo yksinäiseen ravintolaan, vähän matkan päässä vaarallisesta sillasta, herätti monta kummastuksen huutoa huoneesen suljettujen ihmisten huulilta.
"Aikomuksemme on viipyä ainoastansa hetken aikaa täällä ja pitkittää matkaamme hiukan levähdettyämme," sanoi Obenreizer, astuen takka-valkean eteen ja pudistaen lumen vaatteistansa. "Tälle herralle on erittäin tähdellistä päästä kiireimmästi perille; sanokaa että niin on, Vendale."
"Se on ihan totta, että tähdelliset toimitukset kutsuvat minua;" vakuutti Vendale, "ja että minun välttämättömästi täytyy päästä toiselle puolelle."
"Kuulette nyt itse. Ystävälläni on vallan kiire, ja emme tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen yhtä hyvä opastaja kuin kukaan teistä, maanmiehet. Antakaa meille nyt vaan jotaan syödäksemme ja juodaksemme."
Kun he pimetessä suurella tuskalla ponnistettuansa päästä pitkin yhä tukalammaksi käyvää tietä, tulivat siihen paikkaan, jossa heidän oli määrä yötä viettää, antoi Obenreizer täälläkin uteliaalle väelle samat tiedot samoilla sanoillakin, kuin viimeisessä paikassa. Astuttuansa edemmäksi valkean eteen pudistaaksensa lumen vaatteistaan ja riisuakseen kastuneita saappaita jaloistansa, kokoontuivat maja-paikan asukkaat kummastuneina heidän ympärillensä ja kuuntelivat tarkasti Obenreizerin selityksiä.
"Paras että heti pääsemme selville toistemme kanssa, hyvät ystävät.
Tällä kerralla —."
"On" lisäsi Vendale ja jatkoi nauru-suin lausetta — "hyvin tähdellisiä toimituksia, jotka kutsuvat häntä, jotta hänen välttämättömästi täytyy päästä toiselle puolelle."
"Kuulette nyt itse. Hänelle on vallan tähdellistä päästä perille, emmekä tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen syntynyt ja kasvanut vuorilla, ja toimitan hänelle opastajan virkaa. Älkää siis vaivatko meitä lörpötyksillänne, vaan toimittakaa meille iltasta, viiniä ja sänkyjä."
Sama peljättävä tyyneys vallitsi tuon ankaran kylmän yön. Päivän noustessa lumi ei nytkään kultautunut tahi punertunut ainoastakaan valon-säteestä. Äärettömässä lumi-korvessa vallitsi joka suunnalla sama ikävä, kalman-karvainen vaaleus; ilma oli yhtä raskas ja liikkumaton kuin ennenkin, ja taivas yhtä sumuinen ja tuiman-näköinen.
"Matkamiehet!" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat valmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa. "Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa voitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee puu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos tuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!"
"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka virkansa puolesta," sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla kädellänsä taappäin. "Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä oman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden oikeassa."
Ennenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän ruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat tarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä tavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon ynnä leipää, lihaa ja juustoa.
Kaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille polviin asti — kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä — ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja hirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi ainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin rupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen muutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima viuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta raivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja hurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet näyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.
Raju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita suojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu, vahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne he onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn vinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja kallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta kuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä, tupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki matkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo, joka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus epä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään — kaikki nämä seikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän jalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään heidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä ja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.
Obenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi Vendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi voivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan mitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai viinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella Vendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin paremmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin viittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät taas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että turmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.
Lumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen etäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat päästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin eteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja tunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin päivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään, kunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä kinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta tuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina hetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina putosi lumi raskaissa hiuteissa.
He olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer lähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen kainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja ruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan ilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen horros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti vastustamatta hänen aistinsa.
Kuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta, ja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei tiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer oli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa. Hänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä, hän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini uudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään ja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.
"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille," sanoi Obenreizer; "ja olen nyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi sitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne."
"Rosvohan olette! Mitä olette minulle tehneet?"
"Te olette tyhmä raukka; olen nukuttanut teitä uni-juomalla. Te olette jo kerran tätä ennen osoittaneet olevanne tyhmä raukka, sillä minä saatoin teidät jo kerran horroksiin matkalla, koetellakseni uni-juoman voimaa. Niin, te olette alusta loppuun asti olleet tyhmää tyhmempi, sillä minähän se olen varas ja väärentäjä, ja muutaman hetken perästä, kun makaatte horroksissa ja liikkumatonna jalkaini edessä, ryöstän minä teiltä kaikki paperinne ja todistuksenne varasta ja väärentäjää vastaan, joita kannatte taskussanne!"
Kavaluudella voitettu mies parka koetti turhaan pudistaa unen jäsenistään; se oli jo päässyt semmoiseen valtaan hänestä, että hän tylsä-mielisyydessään ihmetteli, kuka heistä oli haavoitettu, ja oliko se hänen vai Obenreizerin veri, joka punersi lumen hänen vieressänsä.
"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt, että näin käytätte itseänne minua kohtaan?" kysyi hän synkällä äänellä ja sammaltavalla kielellä. "Minkä tähden pyritte murhaajakseni?"
"Mitäkö pahaa olette minulle tehneet? Olisittehan saattaneet minut onnettomuuteen, ellen olisi katkaissut matkanne. Kirotulla kiireellänne estitte minua takaisin maksamasta rahoja niin varhain, että olisin välttänyt asian ilmi-tulon. Mitä pahaa olette minulle tehneet? Olettehan aina olleet tielläni, ei ainoastaan kertaa eikä kahdesti, vaan alinomaa. Enkö koettanut päästä teistä erille heti tuttavuutemme alussa? Vaan se ei onnistunut, ja sen vuoksi kuolette nyt!"
Vendale koetti järjestää ajatuksiansa, puhuakseen jotakin ja ottaakseen ylös sauvansa, jonka oli kadottanut. Vaan kun ei onnistunut sen löytäminen koki hän kömpiä eteenpäin ilman mihinkään nojaumatta. Mutta kaikki oli turhaa, ihan turhaa. Hän kompastui ja lankesi silmilleen, niin että jäi makaamaan aivan syvän kuilun partaalle, jonka sivutse tie kulki.
Tainnoksissa, puoleksi nukkuneena, kykenemätönnä nousemaan ja seisomaan jaloillansa, pimenneellä näöllä ja heikonneella kuulolla, teki hän kuitenkin niin väkevän ponnistuksen, että hetkeksi jälleen tointui. Nojautuen käsivarsiinsa, kohotti hän päätä ja näki Obenreizerin seisovan vakaana vieressänsä, vieläpä ymmärsikin mitä hän sanoi.
"Kutsutte minua murhaajaksi," virkahti hän katkeralla, pilkallisella naurulla. Nimi vaikuttaa sangen vähän asiaan. Ja kuitenkin olen minäkin pannut henkeni alttiiksi, sillä vaaroja kaikenlaisia on minua ympäröitsemässä ja kentiesi ei minulle onnistukaan elävänä päästä täältä! Myrsky alkaa uudestaan raivota. Minun täytyy saada paperinne heti paikalla. Joka hetki on mulle kallis, henkeni rippuu siitä että joudun."
"Malttakaa vähän!" huusi Vendale tarttuen viimeisellä hurjalla voiman-ponnistuksella ahneisin käsiin, jotka jo koperoivat hänen taskuansa. "Antakaa olla! Älkää koskeko! Menkää matkaanne! Jumala suojelkoon Margueritea! Kaikeksi onneksi ei hän koskaan saa tietää millä tavalla kuolin. Astukaa vähän edemmäksi, jotta saan katsella veren-himoisia kasvojanne. Ne johdattanevat nyt mieleeni erään huolettavan muiston."
Kun Obenreizer näki, kuinka raivoisasti Vendale taisteli pysyäksensä selvillä, pelkäsi hän, että maassa makaava mies hetkeksi saisi voimansa takaisin, vieläpä kentiesi viiden miehen väkevyydenkin, eikä vielä uskaltanutkaan lähestyä. Katsoa tuijottaen vihollistansa tuimilla silmillä, sammalti Vendale seuraavaiset katkennaiset sanat:
"Ei se saa tapahtua — pettänyt vainajan luottamusta — väärät vanhemmat — vääryydellä peritty omaisuus — tutkia asiaa." —
Päänsä painui rintaan, ja hän vaipui taas maahan ihan kuilun partaalle. Vaan Obenreizer rupesi heti ahneilla kynsillään koperoimaan hänen povi-taskussaan. Vendale huusi vielä kerran tuskallisesti: vaan vieri, hurjasti irti ponnistellen, vuoren rinteen yli, syöksyi päistikkaa alas syvyyteen ja katosi viha-miehensä silmistä ikäänkuin haamu ilkeässä unessa.
* * * * *
Myrsky raivosi uudestaan ja asettui jälleen. Hirvittävät vuoren-äänet herkesivät parkumasta, kuu nousi taivaalle kumottamaan, pehmiää lunta satoi tasasesti ja hiljaa maahan.
Kaksi miestä ynnä kaksi suurta koiraa tuli ulos luostarimajan portista. Miehet katselivat huolellisesti ympärillensä ja taivasta kohden, ja koirat pehtaroivat lumessa, ja viskasivat sitä ilmaan käpälillään.
Toinen miehistä sanoi toiselle:
"Arvelenpa että nyt uskallamme lähteä liikkeelle. Ehkä tapaamme heidät jossakin suojamassa."
Nyt ottivat kumpanenki korin selkään, vahvan rauta-kiskoisen sauvan käteen, ja tekivät kumpikin paulan vahvasta köydestä, johon pujottivat itsensä kainaloihin asti jotta olivat kiini sidotut toisiinsa.
Yhtäkkiä koirat lakkasivat leikillisistä ilveistään lumessa, katsoivat alas polkua myöten, nostivat kuononsa ilmaan, nuuskivat jälleen polkua, hätäilivät ja ärjähtivät viimein yhtaikaa kovasti haukkumaan.
Miehet katselivat koiria ja molemmat koirat katselivat miehiä vähintään yhtä viisailla silmillä.
"Eteenpäin avuksi! Avuksi!" huusivat miehet, ja iloisesti, kaikuvasti haukkuen juoksivat koirat tietä myöten eteenpäin.
"Kaksi hullua lisäksi!" sanoivat miehet pysähtyen ja katsoen etehensä kuun valossa. "Onko mahdollista? Ja toinen päälliseksi vielä nainen!"
Kumpikin koira piti lähestyvää naista hameen liepeestä kiinni, ja veti häntä muassaan. Nainen taputteli niitä lähestyen miehiä tottuneen vuoren-kulkijan askeleilla. Häntä seurasi raskas-jalkainen miehenpuoli, joka hikoili ja ähkyi liiallisesta ponnistuksestaan.
"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, minä olen teidän maassanne syntynyt ja kasvanut, ja me etsimme kahta herraa, jotka ovat kulkenet vuoren-solan kautta ja aikoivat majataloon illaksi."
"He tulivatkin sinne, mamseli!"
"Kiitetty olkoon taivas, oh, kiitetty!"
"Mutta valitettavasti lähtivät jälleen matkalle, ja me olemme juuri aikeessa mennä heitä etsimään, vaan meidän on täytynyt odottaa, kunnes myrsky asettui. Se on raivonnut julmasti näillä paikoin."
"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, suokaa minun lähteä mukaanne! Antakaa minun, Jumalan tähden, seurata teitä! Toinen noista herroista on tuleva mieheni! Minä lemmin häntä, o, niin suuresti, niin suuresti! Niinkuin näette, en ole ollenkaan väsynyt. Minä olen suvultani talonpoikainen tyttö, ja olen kohta näyttävä teille, että osaan taitavasti sitoa itseni köyteenne kiinni. Omilla käsilläni minä sen teen ja vakuutan että olen rohkea ja voimakas. Mutta antakaa Jumalan tähden! Jos häntä on kohdannut onnettomuus, niin lempeni hänet löytää, kun ei mikään muu enää auta. Polvillani, hyvät ystävät, ja sen rakkauden nimessä, jonka äitinne osoittivat isillenne aikanansa, rukoilen minä teitä!"
Raa'at, vaan hyväntahtoiset miehet tulivat liikutetuiksi.
"Tarkkaan tutkittu hän voipi olla oikeassa," tuiskasi toinen miehistä toiselle. "Hän näkyy osaavan vuorilla vaeltaa. Katsopa vaan, kuinka ihmeellisesti hän on tänne tullut! Mutta tuo herra vieressänne, mamseli?"
"Hyvä Janne," sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. "Te jäätte kyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?"
"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon," ärisi Janne katsellen miehiä tuimilla silmillä, "niin antaisin hänelle semmoisen keikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä seuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän edestänne, jos en parempaa voi tehdä."
Kuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin lörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat molemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet kiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen, Marguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin matkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki viisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin penikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen jälestä.
Hetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa Vendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli näillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä tykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot maassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä vaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli koonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat ympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun jäljistä.
Koska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla kädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän täytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan oikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa ympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun toinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän edessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen kaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi oli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät pilkut olevan punaisia.
Toinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle ja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä etu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut lumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt juosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia levottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun partaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän, valittavaisen ulvonnan.
"Siellä on joku alhaalla," sanoi Marguerite.
"Niin luulen minäkin," vastasi yksi miehistä. "Käykääpä vähän takaperin te molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset, likemmäksi ja katsahdamme alas."
Jälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti kopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle, joka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja Marguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun partaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä välistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli pimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta häiritsi pitkällistä äänettömyyttä.
"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee virran ylitse, näen minä ihmisen makaavan."
"Missä paikassa, mamselli, missä?"
"Tuolla, suurella litteällä jää-lohkareella suoraan koirain alla."
Mies, joka oli seurannut johtajana, vetäysi takaisin kasvot kalman karvaisina, ja yhteinen äänettömyys vallitsi taas. Eivät kuitenkaan kaikki olleet toimettomina, sillä Marguerite oli taitavilla ja sukkelilla sormilla viidessä minuutissa irroittanut sekä itsensä että johtajan köydestä.
"Näyttäkää minulle kopat! Ovatko nämät kahdet köydet ainoat, joita meillä on?"
"Ainoat täällä, vaan majatalossa." —
"Jos hän elääkin vielä — minä tiedän että se on ylkämieheni — niin hän on kuollut ennenkuin ehditte sinne ja jälleen takaisin. Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, katselkaa minua; katselkaa käsiäni. Jos ne vapisevat taikka hutiloivat liikkeissään, niin pidättäkäät minua väkivallalla; vaan jos olen vikkelä ja vakava kädeltäni, niin täytyy teidän auttaa minua pelastamaan häntä."
Nyt kiersi hän toisen köyden käsivartensa ja vyötäröittensä ympäri jonkunlaiseksi tröijyksi tahi haarniskaksi, teki siihen useampia solmuja, sitoi sitten kumpaisenki köyden pään yhteen, astui jalallansa solmun päälle, kiinnitti sen kaikin voimin ja oijensi sitten köyden miehille, jotka vetäisivät solmun vielä lujempaan.
"Hän on haltioissaan!" sanoivat miehet toisillensa.
"Se on kaikkivaltias Jumala, joka antaa minulle rohkeutta ja voimaa tällä hetkellä," sanoi Marguerite. "Tiedätte itse, että minä vertaamatta olen kevein meistä kaikista. Antakaa minulle viina-pullo ja laskekaa minut alas hänen tykö. Joutukaa sitten enempää apua noutamaan ja vahvempaa köyttä. Kun olette sen saaneet minulle tänne, niin köytän sen hänen vyötäröittensä ympäri. Näettehän että hoksaan millä lailla se pitää tehtämän, katselkaapa vaan tätä solmua! Oli hän hengissä taikka ei, niin laitan hänet tänne ylös, taikka kuolen minä hänen kanssaan. Minä rakastan häntä tuhannen kertaa enemmin kuin henkeäni. Taidanko enempää sanoa?"
Miehet kääntyivät nyt katselemaan hänen seura-kumppaniansa, vaan hän makasi pyörryksissä lumella.
"Laskekaa minut alas hänen tykönsä," pyysi Marguerite hartaasti ja otti käteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. "Antakaa minun päästä tuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin. Olen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa minut alas!"
"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo kuollut!"
"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan, muuten minä syöksyn alas!"
Voitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet vihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli heille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa molemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja syvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: "Tarpeeksi!"
"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?" kysyivät miehet yihäältä kumartuen kuilun yli.
Vastaus tuli kohta: "Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii rintaani vastaan."
"Kuinka makaa hän?"
Huudettiin alahalta: "Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja minunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen ilolla."
Toinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti liehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa kyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän viinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä oli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.
Saapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi tuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: "Pysykää toivossa! Ne ovat kohta täällä. Kuinkas on?"
Vastaus kuului: "Sydämensä sykkii vielä. Minä lämmitän häntä siten että pitelen häntä sylissäni. Olen päästänyt köyden itsestäni irti, sillä jää sulaa allamme, ja köysi eroittaisi meidät mutta en pelkää ollenkaan."
Nyt katosi kuu vuoren-kukkulain taa ja koko syvyys makasi pimeyden peitossa. Huudettiin alaspäin: "Kuinkas on laitanne?" ja vastaus kuului: "Painumme syvempään ja syvempään, vaan sydämensä vielä sykkii."
Vihdoin ilmoitti koirain haukunta ja tulen-vilahdus lumella että apu oli lähellä. Kolme — ellei neljäkymmentä ihmistä, varustettuna lyhdyillä, soitoilla, paareilla, köysillä, peitto-vaatteilla ynnä puilla valkean tekemiseksi ja kaikenlaisilla virvoitus-aineilla, lähestyi kiireisillä askeleilla. Koirat juoksivat hätäillen toisesta toiseen, paneusivat taas mahallensa vuoren-rinteelle, juoksivat jälleen herrainsa tykö, heiluttivat häntää ja nuolivat isäntäinsä käsiä, sanalla sanottu, pyysivät hekin tavallansa ihmiset joutumaan.
Huudettiin alas: "Jumalan kiitos! kaikki on valmis! kuinka on laitanne?"
Huudettiin ylös: "Painumme yhä vielä, ja olemme aivan jähmettyneet kylmästä. Sydämensä ei enään tykytä minun sydäntäni vastaan. Ei kukaan saa tulla alas lisäämään painoamme. Laskekaa vaan alas köysi."
Valkea leimahti ylös ilmaan, soitot valaisivat kuilun seiniä, ja lyhtyjä ynnä vahva köysi päästettiin alas. Miehet näkivät ylhäältä, kuinka hän kääri sen makaavan ympäri monin kerroin ja sitoi sen kiinni.
Hallitsevan kuoleman-hiljaisuuden läpi kuului alahalta: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"
Kun ruumis kohosi jäälohkareelta ja alkoi heilua ilmassa taivaan ja maan välillä, näkivät he tytön ikään kuin madon kiemuroitsevan pelvosta ja tuskasta.
Ei mitään ilon-huutoa kajahtanut kun miehet asettivat ruumiin paareille ja toiset laskivat uuden köyden alas. Taas kuului haudan hiljaisuudessa huuto: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"
Vaan nyt kun oli tyttökin saatu onnellisesti ylös kuilun partaalle, nyt kaikui yhteinen ilon huuto, nyt itkivät kaikki, kiittivät Jumalaa, ja suutelivat tytön vaatteita sekä jalkoja, ja koirat hyväilivät häntä, nuolivat hänen jääkylmiä käsiänsä sekä lämmittelivät hänen jähtynyttä rintaansa suurilla, rehellisillä villa-päillänsä.
Mutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli paareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.