"Hän luuli," väitti Wilding, "että minulla oli luonnolliset vaatimukset häneltä, joita ei olutkaan."
"Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää" vastasi kumppali. "Mutta luuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi huomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi hävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen keskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi, kuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?"
"Se minkä luulen" — sanoi Wilding, joka luottavalla yksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini — "voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta. Totuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu."
"Hän on kenties jo kuollut" — sanoi Vendale.
"Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa" — vastasi Wilding. "Ja jos hän elää, enkö siis ole — tietämättä, sen myönnän — ryöstänyt häntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää onnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja minulle niin kallis nainen," — hän ojensi kätensä kuvaa vastaan — "sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä lempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse vielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka osoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö Vendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?"
"Niin, kuka sen voi tietää?"
"Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy kuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun osastani — hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman — tässä kaupassa, ja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä jalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja sen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä" — sanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin — "niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli tuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!"
Näin lausuen painui hän taas kokoon.
Mutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui viereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän:
"Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies puhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on suuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan miehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää minua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka. Älkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin tunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen tähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte. Paljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan on kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin paikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä tänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan minunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka huoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman varomatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia vaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita ahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei ole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden osan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin terveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen päästäkseni toimitukseen, jota rakastan."
Näillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle, lähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules Obenreizerin kortteliin.
Kääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin punastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen punastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja tahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi huomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa Sveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut sangen sekavaisesti.
Kauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä, aukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä kellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä kauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja sveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä. Sveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä, sveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat jääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä mies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla, rehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia sekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho Sqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä ravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä ruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja sveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset ravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan, ilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja melkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille ystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. —
Uusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen, johon oli messinkipellille piirretty nimi "Obenreizer." Tämä ovi vei suureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja. Soitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea porsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli vierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia lovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja ahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto sohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja kukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät katselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi asuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin.
Taidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla. Vendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä, ennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen vieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen:
"Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä nähdä!"
"Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan."
"Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!"
Päästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli keveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja sanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä:
"Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä."
"En tiedä" — sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin — "oletteko jo kuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?"
"Olen kuin olenkin."
"Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?"
"Aivan niin."
"Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o osakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille kauppa-huoneen tervehtimiset?"
"Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme yhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta mailma on niin pieni — ettemme helposti pääse toisia tapaamasta. Mailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät toistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin tuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä" — lisäsi hän mielittelevällä hymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä — "että kukaan haluaisi teistä päästä."
"Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer."
"Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne. Mielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne. Jumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo syntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette kuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa! Viini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se johonkin ihannetaiteista?"
"Herra Obenreizer" — sanoi Vendale vähän hämillänsä — "olin ainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi, kun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te, minä ja mamseli, teidän veljentyttärenne — — — toivon että hän on terveenä?"
"Kiitoksia! hän voipi hyvin."
"Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien seassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin sukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni itseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä Englantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme."
"Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta," vastasi Sveitsiläinen. "Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta suvusta."
Yrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän vastasi:
"No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme yhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani käsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden että se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin kerskaamisen taipumusta."
"Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!" sanoi Obenreizer. "Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin. Muistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä ajelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja kuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä kuvauksen kurjasta lapsuudestani —- köyhästä mökistämme vesiputouksen partaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa makasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui oven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen; sisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren kaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt, alaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä vastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua lyödäkseen — minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se muutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että vertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla aikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin rikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta köyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan."
Herra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon läpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen muun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä tykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä veri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja ravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean suhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos hänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei kukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos huulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa hienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi.
Herra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että — nähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan — hänen silmäinsä ylitse saattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut hänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä ainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei kuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi ollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä myöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä; vaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista asioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan, muiden sydäntä.
Tähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra
Obenreizerin kasvoin ylitse.
"Tuskin tarvinnen mainita," sanoi Vendale, "että tämän käyntini tarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän luottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi. Toivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille kestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen, sillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme toimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä odottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?"
Herra Obenreizer häntä ei tuntenut.
"Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada tuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa, että teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette ole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?"
"Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan."
"Mamseli, veljentyttärenne — — ei ole — ei ole vielä naitu?"
"Ei ole."
Yrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä hänen läsnäolostansa.
"Onko hän oleskellut Lontoossa?"
"Hän oleskelee Lontoossa."
"Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?"
Poistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen vieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti:
"Seuratkaa minua porrasta ylös!"
Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät, oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää) alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka, vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle levitetystä harsikosta.
"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta neideltä.
"Sen luulen tekeväni" — vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti nousten tuoliltaan — "eikö se ole herra Vendale?"
"Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva
Dor!"
Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti hieromistaan.
"Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani kaikki pilkut ja tähneet."
Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot liivinlakkareissa ja kasvot sumussa.
"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin viimeksi teitä näin."
"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö.
"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta olisin saattanut toivoa — ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut — ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut, kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin."
Kaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva
Dor'een.
"Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi kadotatte meitä kohta taas nä'östänne."
"Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi minulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa."
"Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?"
Suloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla viimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen miellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen silmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se kuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä hetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä.
"Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen Lontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä päivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä semmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla, niinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille maininnut?"
"Ei," puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa, "sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni ja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia on tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on niin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on alentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät talonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!"
Pilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas lattiaan.
"Mutta kaupalle se on hyvää!" pitkitti Obenreizer suurella innostuksella. "Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on että koko halvempi kansa — esimerkiksi me köyhät talonpojat — saattaa antautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä ystäväni Vendale;" pitkitti hän voimakkaasti, "miss Margueriten isä, vanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja meitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois ilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai joskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana päälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja pääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä (saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää, tahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin naapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss Margueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat Margueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi oli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee Margueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori, vaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet alhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös minäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika raukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain maanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä Lontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia Sveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle" — tässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren viininkauppiaan kyynäspäitä — "kun sitä herrasmiehet viljelevät ja jalostavat."
"Sitä en voi huomata" — sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla silmäyksellä. "Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me talonpojat."
"Noh! noh! miss Marguerite" — sanoi Obenreizer. "Muistakaa että puhutte ylpeässä Englannissa."
"Minä puhun ylpeällä totuudella" — vastasi hän ja asettui jälleen levollisesti työhönsä — "enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen talonpojan tyttö."
Lauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei tahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena.
"Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen jo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer itse voipi vakuuttaa" — jota kuitenkaan tämä ei tehnyt.
Vendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin tarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana, jota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain puhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi hyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa herkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään kuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista, oli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe voittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo hansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka kun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun hansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka todellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei ollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa.
Vendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota ainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan harmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä — ikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan uskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut — vaikka tämä kyllä oli vähäpätöinen asia — että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt enemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut määrätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä puhutellut käyttämättä sanaa "miss", vaikka sen käyttämisessä aina oli ollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle ensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota hän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava pilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite jollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä hän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka kuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta viininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen. Sanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut hänelle.
Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan kunnioittamaan taloansa — vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä ainoastaan nuorten miesten asuma — eikä pitentänyt tervehtimistään tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata. Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla äitinkielellänsä.
"Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!"
Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.
Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon. Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.
Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä; muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään vastaväitöksistä.
Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin minkä itse kantoi.
"Oho! oletteko siellä, Janne?"
"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master
Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän."
"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!"
"Oh! en minä mörise" — vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä. Varokaa ettei joku teissä rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin kiini."
Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä itsestään.
"Ne saavat kyllä kiini teistä" — jatkoi hän sitten kuin oli saanut mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä — "siihen voitte luottaa! Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?"
"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään,
Janne?"
"Ei minulla, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!"
"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne."
"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä."
Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä."
"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen oikasten selkäänsä — "on se, että nuori master Wildinq on mennyt vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän myös että onnemme on muuttunut."
"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia, piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten sienien kautta kellarissamme!"
"Se on totta, master Yrjö" — sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta takaperin — "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla rauhassa."
Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä sieniä kysyi Vendale:
"Tosiaanko? Miksi niin?"
"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä, että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan, muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," — vastasi Janne yhä pitäen itsensä etäällä — "kuin enemmin eräästä toisesta syystä."
"Mistä muusta syystä?"
"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän väriänsä, master Yrjö."
"Kyllä, sen teen."
"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir."
Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:
"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!"
"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?"
"Niinpä melkeen."
"Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti päätänsä.
"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte; mitä sitten?"
"Master Yrjö, ne sanoo" — — —
"Kuka sanoo."
"Mistä minä tiedän kuka?" — vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa rohkeasta kysymyksestä. — "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia, ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä sitä?"
"Se on totta! Jatkakaa!"
"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin mailma on."
Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat, tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa — näki hän että tämä oli lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.
Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen, mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.
WILDING LÄHTEE.
Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin, pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.
Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää tulonsa tarkoitusta.
Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista huomiota, vaan ei enempääkään.
"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."
"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista täällä."
Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään salata.
Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa laitoksen pöytäkirjat säilytettiin.
"Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän käytettävinä," sanoi hän; "vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään tämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota."
Kirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului seuraavalla tavalla:
[3:mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos Löytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi ja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge, Groombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet: Hänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat Giles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.]
"Ja siinäkö kaikki?" kysyi viininkauppias. "Ettekö sittemmin ole kuulleet mitään rouva Milleristä?"
"Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus kirjoissa."
"Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?"
"Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa kirjoittaa sen teille?"
"Ainoa neuvoni tässä asiassa," sanoi Wilding surumielisesti silmäellen kopiaa, "on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa voivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua auttaa".
"Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä," vastasi rahaston-hoitaja. "Olisin sydämmestäni toivonut saattavani jättää teille parempia tietoja!"
Näillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding keksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla. Ensimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori Lombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät ottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia välttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia "M"-kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto löydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki jo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: "kontto päätetty 30 päivä Syyskuussa 1837."
Näin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja Ilman Menestyksettä! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella kauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita tuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa rouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells.
Äitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi toisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin poikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin ja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän ihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään haudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty — siitä kadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus kuvastimessa.
Eikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää sellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge. Nähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen kerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki monella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti jonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola.
"Tuolla, sir," sanoi hän, "oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta takaperin."
Toinen paikka oli saavutettu ja taas Ilman Menestyksettä.
Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker, pappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva Milleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia tuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua alaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden John Harkerin nykyistä adressia.
Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa kysymyksestä eikä vastannut.
Wilding uudisti kysymyksensä.
Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:
Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa
Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.
Wilding laski kirjan jälleen pöydälle.
"Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.
Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.
Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta Ilman
Menestyksettä!
Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista — kohta surkuteltavin kaikista — on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.
"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän. "Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin testamenttinikin."
Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin. Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.
Sanat "Ilman Menestyksettä" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn käyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa, joka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja kieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: "Ilman Menestyksettä, herra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan ilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte siinä missä olette."
Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen."
Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen luottamustaan.
"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä jos tässä kyllä on painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin, arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa. Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää sen sille, jonka hän pitää — vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni — laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta, joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta, varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta ole hyväksynyt kumpaistakaan."
Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.
"Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey."
"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella silmäyksellä, "niin heittäkää se — puheemme, näetten, vastaseksi."
"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." —
"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja.
"En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen suostumalla?"
"Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti.
"Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.
"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan lahjaksi Löytölastenhuoneelle.
"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.
"Niin on."
"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?"
"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin."
"Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen. Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?"
"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti, "sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus. Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin tämän painon rinnaltani poistetuksi."
"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä."
Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.
Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale, jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa, päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut — jota ei epäiltäkö — niin upottivat nämä päivälliset häntä kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot seinää vasten.
Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän, vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa, pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä, hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa, tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle, lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!
"Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä,
"Obenreizerista? — Minä en kysy mitä ajattelette mamseli
Obenreizerista."
"En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä hänestä ajattelisin!"
"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" — sanoi Wilding.
"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää."
"Hän on hyvä muusikko."
"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko."
"Ja puhuu hyvin."
"Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö, Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että hän ei ole yhtä hyvin vaiti."
"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias."
"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana, ottakaa kuka tahansa."
"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa teidän."
"Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka, että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni, vaiti ollessani?"
"Niinpä luulen," sanoi Wilding,
"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu — tahi toisin sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella — niin hän pääsee jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko, niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät osaa hyvin olla vaiti."
Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille, oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein, kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen, tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.
Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon — kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia vaikuttamassa — nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.
Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä, että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui — muuttui rajattoman orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa, jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.
Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan, lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu vaikeni.
Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia vastaan — jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka ainoastansa kuulijoina läsnä olevat — piti Janne alusta alkaen koko tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi "laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen, että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.
Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna, avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan, ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille kunnioitustansa.
Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä, että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä, johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.
"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te, voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin."
"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä; minä olen niin typerä."
"Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. — Sen sanon suoraan ja sen saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne, niin se ei voi tehdä vastusta."
Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.
"Missä minun Janneni on?"
Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi tavaksi.
Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen. Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista. Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta "missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä, Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat, ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata!"
Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.
Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan, joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä. Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti, näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.
Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä, sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä selvittämättömällä tavalla tietämättömiin.
Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:" Hän haki selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," — joista ei mitään selvitystä ollut.
Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.
"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka.
"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!"
"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte sen mielellään minulle tunnustaa."
"Niin tosiaan on laita, sir!"
"Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne kuollakseni."
Hän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi.
"Ette toki vielä kuole, rakas herra!"
"Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi. Vanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally — tuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen."
Ja hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: "Suudelkaa minua, Sally!" ja nähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan Löytölastenhuoneessa.
Niinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän nytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen otsalle, kuiskaten:
"Jumala siunatkoon teitä!"
"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken kuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi:
"Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman sanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on tullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan…"
Nyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran.
"En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin."
Ja näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli hetkensä tullut ja hän kuoli.