Ilman vaan aikojaan: Pieniä juttuja

ILMAN VAAN AIKOJAAN

Pieniä juttuja

Kirj.

KAARLO HEMMO

Porissa, Gust. Ronelius 1909.

SISÄLLYS:

Ilman vaan aikojaan…
Miksi pastori ei nauranut…
Kun Matti naitiin…
Pahin rangaistus.
Karhun ampuminen.
"On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille."
Kun lukkari Lassi Kivipuro taivaaseen matkusti.
Valtuusmiehen huono menestys.
Häämatkaseikkailu.
Kun nimismiestä jutkautettiin.
Hampaankolotus.
Rakkaus ei ole potaatti!
Hyvää tavaraa.
Merimiesten kylpy.
Nappi kolehtikukkaroon.

Marjamatka.
Politiikasta.
Herra sen salli eikä Pekkakaan pannut vastaan
Yhteiskunta ja kansakoulunopettajat
Kadonnut morsian
Palkollisten valistusiltama
Kun Marja-ahon Mikko viljeli juurikkaita
Rautatielaitoksemme.
Joulurauha
Osuusruokala "Yhteishyvä"
Matti Aution rakkaudentunnustus

Ilman vaan aikojaan…

Kahden maailman kylillä toisensa kohdanneen savolaisen miehen välillä oli kerran syntynyt seuraava keskustelu:

— Mistä kotoisin?

— Minäkö?

— Niin?

— Kuopiosta.

— No, sittenhän olemme samasta pesästä, sillä Kuopiosta sitä minäkin olen.

Toinen nolostui, kun oli mahtavasti sanonut kaupungista olevansa, eikä kuitenkaan ollut, ja sen vuoksi virkahti:

— Minä en olekaan kaupungista…

— No, mistäs sitten?

— Ilman vaan aikojaan… Tuusniemeltä. Keskustelu oli päättynyt tähän ja tuskinpa sitä olisi ansainnut kertoa, ell'ei siitä saisi nimeä semmoiselle kirjaselle, joka tahtoo vaatimuksitta esiintyä, s.o. ilman vaan aikojaan… Elkööt myös lukijatkaan kirjasen suhteen mitään vaatimuksia asettako, vaan hankkikoot sen itselleen ilman vaan aikojaan ja katselkoot sitä muun lukemisen tahi puhelemisen lomassa ilman vaan aikojaan… Ja jos heiltä tiedustetaan, mitä lukevat, niin vastatkoot:

— Ilman vaan aikojaan…

MIKSI PASTORI EI NAURANUT…

— Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki rakkauden.

— Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.

— Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.

Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.

— Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys, päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.

Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.

Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus. Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon tietoja saaneet — ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa, eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli, ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän, kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut 30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin — ja tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan, kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan… Mikä oli tähän syynä? Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?

Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys", olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:

"Minä en koskaan naura.

Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa, minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa Kesäkuun 24 päivänä 1816.

                                                 Pietari Pyhälä,
                                                  apulaispappi."
                                                    (Sinetti).

Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana, mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi. Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:

Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä, jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin, että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä, oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt: "Pä… ä… pä… ä…" Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa. Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine, synnittömine sydämineen… hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha…

Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan, joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata, mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni pitäen pastori edelleen hohotti… hahhah hahaha hahhah haahaa…

Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä, hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä nyyhkytetty kaikkialla.

Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin, jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy…

Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.

KUN MATTI NAITIIN…

Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi…

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi eivätkö.

— Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

— Samaa ajattelen minäkin — oli Matti lausunut — sillä näkyypä tässä työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin, antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he täst'edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi, silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet. Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille. Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä. Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä heistä tulee yksi… Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi… Matti oli ruvennut itsekin miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

— Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee — sano suoraan, eikö meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

— Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

— Sitähän minä tarkoitan.

— No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan ryysyt yhteen.

— Mikäpäs tässä sitten hätänä… Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta — ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu, eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella avioliiton ensimmäinen side solmittiin… Matti, näettekös, oli jo ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

— Tuota noin… antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa rahaa ja hevosta maksua vastaan — Marketta ja minä pistäytyisimme hiukan tuolla kirkolla.

— Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta kukas puhemieheksi lähtee?

— Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

— Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

— Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole uskaltanut pyytää.

— No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa, jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat, lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

— Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli tahdo syttyä?…

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen, kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat, kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen. Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin, näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan — omaa itseä kuulutuksiin panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

— Vai oikein heidät reenperään pantiin… katsopas sitä herrasväkeä! Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria… Parasta taitaisi olla, ett'eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene… Mutta jos tyhjinä kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla tarvitse nälkää katsella… se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin erottaa… ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran omistajana sitä minäkin koetin miehen saada — ja tässä tätä nyt ollaan…

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet — ja sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille, jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui. Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten — mustaa valkealle. Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

— Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

— Niin — vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella suupielellään — keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa…

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

— Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

— Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty, kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

— Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti… ei herroissakaan parempata synny… ihan se sydämeeni herahti… Luoja palkitkoon ja nuorta paria siunatkoon!… Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin oli läikkynyt… Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että tuntemattomatkin heitä tarkastivat…

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen kuluttua muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä, vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa. Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin. Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

— Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli
Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja sitten julkisesti.

— Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

— Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

— Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan… Hm, kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään… Niin, niin, — ylpeys käy lankeemuksen edellä…

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa, niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa… Kenties Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen aivoituksia on usein vaikea tutkia — ja taitavatpa ne väliin, eikä niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell'ei aika vähitellen syitä ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä, puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet kamariinsa.

— Kuulehan, Matti, — sanoi isäntä — kohta on jo joulu käsissä, ja sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit? Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

— Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä…

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

— Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut… Pitääpä tästä mennä ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta emännälleen kertomatta — siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle levisi.

— Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia, mutta ei se tahtonut oikein onnistua — surun voima oli suurempi. Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja viedä Matin vihille — millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

— Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan, jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

— No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta äänettömyyden kaulan.

— Matti hoi — sanoi hän — minkästähden sinä olet tullut aivan toisenlaiseksi?

— Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

— Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet päättänyt häitämme viettää?

— Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

— Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen uskonut sinunkin tekevän — ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku… No, olkoon niinkin, sillä eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on, kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut — usko pois: — hevosetkin sinua nauravat… Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

— Niin, — no — virkkoi Marketta — ei väkisin vävyksi, ylenmielin ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman korviin joutuu, että olet minut hyljännyt… Ajattele tätä, Matti, ja ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!… Sanoit äsken, että mielesi yht'äkkiä muuttui… No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon, miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin, mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun "huomentuoppikin" on kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi, vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys saatava, virkkoi hän:

— No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina, niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

— Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi. Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa Luikalasta rinnalleen — ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta ja Matti sakaristoon vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

— … minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta Suhosen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

— … minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti Muhosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista: Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että petturihan hän itsekin oli aikonut olla… Pakoon lähtemistäkin jo ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi… Lienee hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät… Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri — Matti. Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

— Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein narrasitkin ja valehtelit… Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli
Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi rukkasella silmiään.

— Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti, ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

— Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi hevosta ohjasperillä ja virkahti:

— Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään — saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin. Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä onnitellessa sanoi isäntä:

— Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

— Hyvin olisi — vastasi Matti — jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

— Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija, ikäänkuin yhdellä suulla.

— Niin, tuota noin… muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun miesparan pitää sanoa, että minut naitiin…

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin…

— Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.

PAHIN RANGAISTUS.

Pikku kaupunki!

Ei oikein tiedä, onko säälittävä tahi hymyiltävä, kun pikku kaupungista tulee kysymys. Se ala, jonka se isänmaan pintaa on saanut itselleen valloitetuksi, on pieni, kaikki sen rakennukset ovat pieniä ja siinä asuvat ihmiset ovat, ellei juuri pieniä, niin ainakin pikkumaisia. Mitä sen omassa keskuudessa sattuu, se on pientä sekin, ja suuren maailman suurista tapauksista taasen ainoastaan pientä huminaa pikku kaupunkiin saapuu. Kun meidän maassamme suurkaupungit eivät ole vielä muotiin tulleet, vaan melkeinpä kaikki ovat pikku kaupunkeja, täytyy ensinnäkin, jos niistä jotain tahtoo kertoa, jättää mainitsematta, mistä kaupungista on puhe, ja toisekseen kertomuksessa esiintyville henkilöille on annettava uudet niinet, ett'ei — pikkumaisuuksia syntyisi. Vaikka kuvattavat tapaukset henkilöineen jo olisivat historiantakaisiakin, saattaa varovaisuus sittenkin olla tarpeen, sillä onhan mahdollista, että jälkeläisten joukossa on semmoisia, jotka eivät voi olla näyttämättä, että heissä on pikkukaupungin — pikkumaisuutta. Viisasta varovaisuutta ohjeekseen käyttämällä on siis kerrottava esim. tällä tavalla:

Eräs maamme pikku kaupunki eleli itseensä sulkeutuneena herttaisen rauhan ja levon helmassa, eikä juuri koskaan ollut muuta muutosta tuntenut, kuin vaan sen, mitä vuodenaikojen vaiheet tuottavat. Sen vuoksi suurena uutisena ja milt'ei silmänräpäyksessä, vaikka ei silloin vielä puhelimia ollutkaan, levisi ympäri kaupunkia tieto, että sanomalehdissä kuuluu olevan mainittuna, että pormestari Carl Stehn on saanut kahdeksi kuukaudeksi virkavapautta, mennäksensä kylpyparannusmatkalle, sekä että viranhoitajaksi on virkavapauden ajaksi määrätty varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Kun sanomalehtien tietovarastosta ei ollut tämän enempää ammentamista, jätettiin huhujen ja mielikuvitusten valtaan lisätä, mitä ne hyväksi näkisivät. Ja kyllä ne osasivatkin lisätä! Niinpä saatiin kuulla, että pormestari, ollessaan valtion puolesta erään urakkahuutokaupan toimittajana, oli lyöttäytynyt yksiin tuumiin kauppias Taneli Varpusen kanssa, ja keinotelleet omaksi tehtäväkseen urakkatyön, josta voittivat 50,000 markkaa mieheen. Kelpasi sitä nyt vanhoja velkojaan maksaa ja kylpymatkoille lähteä! Vielä sanottiin semmoistakin, että kun pormestari oli vuosikymmenisen ajan onnistumatta virkoja hakenut, niin hän nyt koettaa kylpylaitoksessa voittorahojensa avulla päästä suurten herrain tuttavuuteen ja suosioon, jotta sitten vastaisissa viranhakemuksissaan paremmin joutuu korkeain asianomaisten huomioon. Mutta joskin pormestarista osattiin mielikuvituksen avulla huhuja ja arveluja laittaa, niin aivan ymmälle jouduttiin hänen virantoimittajansa, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'in suhteen. Hänestä ei, näet, tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan. Luonnollisesti tunnettiin tyydytystä, kun uusi henkilö saadaan kaupunkiin, vaikkapa vaan lyhemmäksikin ajaksi, ja monet kunnianarvoisat äidit, jotka huolehtivat naimaikäisten tyttäriensä tulevaisuudesta, kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan tuo naimaton? Mitähän jos minun tyttäreni?… Sama oli kaupungin neitosien, jopa vanhojen piikojenkin laita — hekin kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan hän vielä vapaa? Mitähän jos hän minuun?… Mutta kuten sanottu, pormestarin tulevasta viranhoitajasta, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'istä ei tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan.

Kun hän sitten saapui, niin hän todellakin "tuli, näki ja voitti". Eikä siinä mitään kummeksittavaa ollutkaan. Vanhemmat, näet, olivat pääkaupungin hienoa ylimyssukua, jota paitse isä oli korkeassa virassa. Ja entäs hän itse? Niin, — hän oli hienon sukuperänsä kukka. Ulkomuoto kaunis, jos kohta milt'ei liiaksi naisellinen, vartalo solakka ja samalla ryhdikkääksi koulutettu ja käytös sulava ja norja. Pukunsa oli mitä uusimuotisin, ja jokaisen tervehdykseen tuli yhtä herttainen hymy vastaukseksi — hymy kai siitäkin syystä, että hän oli tavattomasti huvitettu, huomatessaan kaikkien häntä tuttavallisesti tervehtivän, ikäänkuin vanhaa ystävää. Mutta mitä ne pikkukaupunkilaiset tietävät suuren maailman tavoista, vielä vähemmän silloin, kuin hienon sukuperän hienostunut kukka noin yht'äkkiä on heidän keskuuteensa saapunut. Tietysti kaikkikin olivat uteliaita, mutta naiset kuitenkin sukupuolisen uteliaisuutensa etuoikeudella pääsivät voitolle — missä heitä kaksi tahi kolme yhteen sattui, silloin heti kyseltiin: Joko olet häntä nähnyt? Ja jos kenellä oli ollut onni päästä tuttavuuteen tahi asialla hänen luonaan käydä, niin siitäkös ahdinkoon joutui, kun riennettiin tiedustamaan, mitä hän sanoi, kuinka hän tervehti… Ah, kerro, kerro, pyysivät tuttavat, jopa puolituntemattomatkin…

Herra Alcibiades von Spindelheim'iltä ei jäänyt huomaamatta, minkä suuremmoisen vaikutuksen hän on tehnyt kaupunkilaisiin, joitten "v.t. isänä" hän nyt oli. Se kutkutti hänen itserakkauttaan ja samalla antoi hauskaa vaihtelua pikku kaupungin yksitoikkoisuuteen, joka pääkaupungin humussa eläneelle nuorelle miehelle olisi saattanut käydä ikäväksi. Ja herra Alcibiades von Spindelheim oli oppinut elämään sen sanan pääkaupunkilaisen merkityksen mukaan. Hän oli jommoinenkin laulaja, harrasti soitantoa ja tanssijana oli salonkikuninkaaksi tunnettu. Nuo kolme tehtävää ne aina olivat hänen korkeimpina harrastuksinaan siinä määrässä, että tutkintojen suorittaminen ja varatuomarin arvonimen saavuttaminen lienevät suureksi osaksi luettavat hänen isänsä ansioitten joukkoon… Kuten tiedetään, eivät pikku kaupungin pormestarin työt tekijänsä selkää katkase, sitä vähemmin vielä, jos ei tunne mitään muita velvollisuuksia olevan, kuin vaan on pormestarina. Ja semmoinen pormestari oli herra Carl Stehn, josta mielihyvällä on kuitenkin mainittava, että hän virkatoimensa täytti milt'ei liiaksi täsmällisesti. Mutta niin ei sen sijaan tehnyt viranhoitaja, varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Hän, näet, taisi heti tultuaan unohtaa olevansa v.t. pormestari, koskapa siihen virkaan kuuluvat, itsessään kyllä vähäiset tehtävät löi laimin, yrittäen joskus häiriöitäkin synnyttää, ja tapansa mukaan harrasti laulamista, soittamista ja tanssimista. Vakavamieliset kaupunkilaiset olivat huolissaan tästä ja olisivat olleet paljonkin, ell'eivät olisi tietäneet, että poikkeustila on ainoastaan väliaikainen. Sitä paitse oli herra Alcibiades von Spindelheim'issä, kuten hänen kreikkalaisessa kaimassaankin, semmoinen merkillinen lumousvoima, ett'ei hänen tarvinnut kuin hieman hymyillä ja kohtelias olla, niin silloin sekä viran laiminlyömiset että muutkin sattumat anteeksiannon pehmeään untuun kätkeytyivät. Tosin kaupungin pappi, hengellisestä kiivastelemisestaan tunnettu mies, uhkasi kerran opettaa näkemään, ketä on pistetty, kun herra Alcibiades von Spindelheim sotki hänen palvelijattarille aikomansa hartaus- ja rukoushetken pitämisen — palkkaamalla kaupungin lähistöllä olevalle maantiesillalle kuljeksivan posetiivinsoittajan samaksi ajaksi soittamaan ja haettamalla 2 koria olutta poikamiesten tanssi-innon nostattajaksi. Kun tästä huvista tieto levisi — ja se tapahtui hyvin pikaisesti —, luikkivat palvelijattaret tanssimaan, ja pastori sai hartaus- ja rukoushetkensä viettää muutamain vanhain mummojen kanssa. Luonnollisesti pastori vihastui, mutta suuttumuksensa ja uhkauksensa jäivät tuloksettomiksi, sillä hänen vastassaan seisoivat melkein kaikki kaupungin naiset, joista etupäässä oli hänen oma rouvansa ja naimaikäisten tyttäriensä liuta — ja niin pastorin pyhä kiivastus suli rakkauden lauhkeaksi evankeliumiksi, jos kohta hän ei liene täydellisesti hyväksynytkään vanhojen viisaitten sananpartta: Mitä naiset tahtovat, sitä Jumalakin tahtoo. Toisestakin ikävästä pulasta pelastivat kaupungin naiset herra Alcibiades von Spindelheim'in. Hän oli eräänä yönä iloisella tuulella ollessaan kulettanut parin toverinsa kanssa pöydän ja väkijuomia keskelle toria ja siinä maljaillessa tuontuostakin puhaltanut jostakin nurkkauksesta anastamansa vesitorven kappaleen kautta niin räikeitä säveliä, että monen kunnon kaupunkilaisen uni tuli häirityksi. Tästä yritti nousta jyrinä. Mutta jälleen olivat kaupungin naiset välissä ja kun he selittivät, että se kaikki on ollut viatonta leikkiä ja että herra Spindelheim on semmoiseen hauskuuteen tottunut, niin rauha oli palautettu. Herra Alcibiades von Spindelheim teki taasen puolestaan kaiken voitavansa — ja paljon hän siinä suhteessa kykenikin — palkitaksensa naisten hyväntahtoisuuden. Hän lauleli ja soitteli, keksi jos jonkinmoisia retkiä, imarteli rouvain suloutta ja tyttöjen ihanuutta ja — tanssitti. Kaupungin vanhimmat asukkaat pitivät tämmöistä elämää viimeisten päiväin enteenä, mutta naismaailma ja nuoriso aivan riemussa uivat…

Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.

Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa, että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata juhlansa itse — ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi, seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia… Eivät naiset kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja -veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen — ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! — ravintoloitsija Thor Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin. Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin, jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa…

Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa, kun koko maailma on kukkia täynnä…

Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin uskallettiin mitään virkkaa — ainoastaan ne 12 naista, jotka lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla, joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan — ja sitten oli lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen. Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään päätettiin asettaa sovinto-oikeus.

Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras, joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi tuomarinsa.

Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen — he itse olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului: Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö —venäjänkielellä.

Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle juhlahuonetta ja kumartaen lausui:

Jaa vinovat (pyydän anteeksi).

Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti, kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen oppimista varten haettu…

KARHUN AMPUMINEN.

Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että oikein kysäsivät:

— Mitä ne miehet aikovat hommata?

— Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan suusta.

Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.

Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa — tämän nimen hän oli saanut sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen, tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla tavalla:

— Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli Tuomas sanonut.

— No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan hyvin kolkosti puhunut.

Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin — ja tuulispään nopeudella se tapahtuikin — niin kylläpä moni suurilla silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin varokeinoihin olisi ryhdyttävä…

Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja, tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti, ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti, pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo- että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä, mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä, jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista hämmästystä rauhoittaaksensa — kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla, muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen, samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen — ja pian koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan sotimaan lähteä.

Sunnuntain iltapäivällä — karhunampujat olivat lauantaina retkelleen lähteneet — oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan, laulelemaan ja — turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan Taavetti sanoi silloin:

— Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.

— Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä — tiesi
Vauhkolan renki vakuuttaa — sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat
Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki
mahtuu ruumiista lähtemään.

Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä ja — syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä huudahti:

— Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien nähtäväksi.

— Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului joku väkijoukosta kysyvän.

— Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.

— Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin väkijoukossa.

— Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.

— Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.

— Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte nähdä, sanoi Maailman Juoso.

— Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan poika.

— Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.

Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.

— No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun, näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.

— Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.

— Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku väkijoukossa ääntävän.

Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa, että varoja on yli tarpeen karttunut.

— Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.

— Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.

— Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut. Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, — vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?

— Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa pullistaen.

— Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. — Ja nyt menemme minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.

Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.

Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää. Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat, jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat päivän sankarille antoi, kysäsi hän:

— Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?

— Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.

— Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.

— Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun sattuu, niin — sattukoon!

Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.

Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet — pelon vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat, ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan…

— No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.

— Mikä kirous — selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa — lienee kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita, koskapa…

Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani tantereenkin täräjämään.

Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua…

Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen lauhduttanut… Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan "verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista juttelemaan…