"ON TAKAHANGASSA, KUIN VESAMÄKI MUSTALAISILLE."
Kun Savossa tulee kysymys hankalasta matkasta, kuulee tavallisesti sanottavan: "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Eikä Vesamäki kuitenkaan millään hankalalla paikalla ole: se on lähellä yleistä valtatietä ja vesitsekin on kesä-aikana mukava pääsy siihen taloon, joka on paikkakuntansa tunnetuimpia sekä varallisuutensa että kaiken muunkin puolesta. Etenkin vierasvaraisuus on jo usean miespolven ajan niin hyvässä maineessa ollut, että kaiku siitä on kauaksi levinnyt. Siksi ei olekaan kummallista, ett'ei vieraitten käynti Vesamäellä ole harvinaista — ainoa kumma on se, ett'eivät heillä koskaan mustalaiset poikkea, vaikka kyllä lähistöllä liikkuvat. Kun syyllä, jonka vuoksi Vesamäki on takahangassa mustalaisille, on hauskakin puolensa, maksanee vaivan saattaa se laajemmankin piirin tietoon, kuin itsensä Vesamäkeläisten, jotka sen asian keskuudessaan säilyneenä perhemuistona tuntevat.
Ennen vanhaan oli Vesamäellä tavallaan suosittukin mustalaisia, sillä oli arveltu, että mustalaiset ovat samanlaisia kuin sudet: missä niillä on pesäpaikka, siellä eivät tee pahaa. Ja kyllä niitä Kainin jälkeläisiä oli siinä talossa käynytkin! Mutta sitten sai hallitusohjat käsiinsä mies, joka päätti mokomat mankujat kodistaan karkoittaa hinnalla millä hyvänsä. Kauan aikaa hän keinoa tuumansa toteuttamiseksi mietti ja vihdoin viimein semmoisen keinon keksikin, vieläpä tepsivän oikein.
Otollisena aikana isännän keinon keksiminen tapahtuikin, sillä melkein heti sattui Vesamäelle tulemaan suuri lauma mustalaisia. Heidät otettiin entistä auliimmalla myötätuntoisuudella vastaan, toinen tupa annettiin heidän käytettäväkseen, ja hevoset ja siat saivat tyyssijansa nekin sekä ruokaa kyllikseen. Ja jos he jotakin ilmoittivat tarvitsevansa, se vajaus mahdollisen nopeasti täytettiin, vieläpä isäntä ja emäntä tuontuostakin tulivat juttelemaan, tiedustellen vieraitten vointia ja kysellen maailman kuulumisia. Mustalaiset olivat iloissaan, kiittelivät ja kostelivat sekä toivottivat Luojan siunausta "hyvälle isännälle" ja "kulta emännälle." Ja kyllä heidän kiitoksensa olivatkin kukkurapäisiä! "Antakoon Luoja lammaskatraanne lisääntyä kymmenkertaiseksi ja niin hienovillaiseksi, että silkiksi kelpaa;" "ruvetkoot lehmänne lypsämään rasvaista maitoa ja vuotakoot sitä, kuin vanha seula vettä" ja "kasvakoot lapsenne kotahalkoa pitemmiksi muita ihmisiä" — siihen suuntaan heidän siunauksensa ja toivotuksensa kävivät, kun pyysivät "hyppysellistä villoja," "maitotilkkaa" sekä "voimuruista," mutta saivatkin kaikkia oikein roppakädellä. Iloinen takkavalkea palaa roihusi, valaisten tuvan, jonka lattialle levitetyillä oljilla mustalaisparlakat leikkivät ja osa aikuisiakin oli heittäytynyt niille loikomaan kaikessa villissä vapaudessaan ja huolettomuudessaan, ikäänkuin tässä paikassa olisivat koko ikänsä olleet, eikä koskaan tarvitseisi poistua.
Kun takkavalkea paloi hiilokseksi, toi isäntä padan, jonka asetti hahloihin riippumaan ja kävi pitkin iltaa lisäämässä puita padan alle. Sitten makuu-ajan tultua, nosti isäntä padan lieteen, jossa päivällisen lämmityksen jälkeen oli vielä hiukkasen hehkuvia hiiliä.
Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli eilisiltana lieteen nostanut.
— Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma… voi, voi!…
— Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?… En minä ole edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva puolialaston vanha mustalaisakka.
— Siinä oli — vastasi isäntä hätäisesti — kaksi koiranraatoa, joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten. Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita. Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei olisi vahinkoa… Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille… voi kuitenkin, voi, voi!
Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi, mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä — semmoisella tulisella kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja siat — muutama sika taisi unohtuakin — ajopeleihin nostetuksi, lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies, joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan, mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan. Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa…
Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:
— Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?
— Taisivat meidän talosta — sanoi isäntä — lähteä laitimaisen kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät. Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää, ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat. Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan, jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!
— Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten läksiäisiksi."
Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi, sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.
Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan hyvin rauhallisesti:
— Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että…
Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta poistuivat.
Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."
KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.
Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:
— Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua — eikähän meidän perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan — mitä ystävällisimmin pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi, että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa, johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena, oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.
Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta kirjoittaneet — sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä ajatus Helsinkiin muuttamisesta…
Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt, kun jo raskaasti nukuin. — — —
* * * * *
Totisesti minä olen kuollut — siitä ajatuksesta en päässyt irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä — vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt — kuitenkaan löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni… kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut… Nousin istualleni ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta. Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia… Ne varmaankin ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka en kulkemista huomaa… Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani… Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada… Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy… Mutta kuinkahan Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia — ei, poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni hartaasti rukoilemaan — ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.
Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin — en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut, vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti — ja silloin kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini sattunut… Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua huutamaan… Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi ovea avattu… ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä kädessään, seisoi valon keskessä… Minua huimasi, koetin jotain sanoa, mutta ääni tukehtui kurkkuuni… Tunsin, ett'en kykene istumaan… Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset ja ota hänet luoksesi…
Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin, jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin, että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä, ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin. Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä, että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea, kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen olennon…
Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli — minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni. Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä, ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata…
VALTUUSMIEHEN HUONO MENESTYS.
Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen äiti. Mutta tällöin unohdetaan — kunnianhimo, jolla silläkin on suuri ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt, on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana, yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua. Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin, päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin itki — itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen, jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu kisällikirja tuli.
Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi — ja varallisuutta myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli — syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän. Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin, joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen hartauskokoukseen mennä — ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan…
Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi — ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali — sen arvoisan neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut — jälleen oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan, lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.
— Katsokaas… — puheli hän —, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin omansakin on laittanut — ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?
— No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa, kuului päättävä vastaus useamman suusta.
Joutuessaan sitten työmiesten keskuuteen, tuli hänen juttelulleen toisemmoinen suunta.
— Valitkaa valtuustoon — sanoi hän — herroja ja virkamiehiä, niin nälkäkuolema työmiehet silloin perii, he kun eivät mitään yleisiä töitä myönnä tehtäviksi.
— Alas herrat ja virkamiehet, kajahti uhkaava huuto, kuin ukkonen.
Kaikista merkeistä päättäen, olikin kuuma ottelu piakkoin tapahtuvassa valtuusmiesvaalissa tultava taistelemaan, kaupunkilaiset kun olivat kauppatoriasiassa jakautuneet maisteri- ja kauppiaspuolueihin, joista edelliset tahtoivat kauppatorin muutettavaksi eräälle toiselle tyhjälle alalle, ja jälkimmäiset vaativat pysyttäväksi entisellään. — Jos minä olisin — tuumaili maalarimestari Vehreinen — tästä asiasta päättämässä, niin se ratkaistaisiin Salomonin tuomiolla, johon kaikki tyytyisivät. Sen enempää en kuitenkaan sano.
Vaikea on päättää, oliko näistä omista puuhista tällä kertaa apua vai eikö, vaan niin tapahtui, että maalarimestari Immanuel Vehreinen tuli valituksi valtuusmieheksi! Millä tavoin hänen sydämensä silloin hypähti, sitä ei kukaan tiedä. Mutta varmaa on, että vaali-illan jälkeisenä yönä hän vähintäinkin tähdissä vaelteli… Ja seuraavana päivänä hän niin hymysuisena pitkin katuja käveli, että jokaisen vastaantulijan sai myöskin hymyilemään, eikä hän ketään puhuttelematta sivuuttanut. Jos ei kuka huomannut mitään valtuusmiesvaalista virkkaa, niin hän itse johti puheen siihen — ja hymyili. Mutta eipä ihmekään, sillä olihan monivuotinen toive vihdoinkin täyttynyt!
Kun maalarimestari Immanuel Vehreinen oli aina mitä ankarimmin arvostellut valtuuskuntaa ja valtuusmiesten toimia, oli luonnollista, että hän itse valtuusmieheksi tultuaan tahtoi heti alussa näyttää, että hän on oikea mies oikealla paikallaan. Aivan ensi töikseen ryhtyi hän valmistelemaan puheita, etenkin kauppatoriasiassa, jossa oli sanonut voivansa Salomonin tuomion langettaa. Häntä oikein nauratti, kun ei kukaan ollut ennen häntä keksinyt, että tori-asia voidaan järjestää sillä tavalla, ett'ei kenelläkään ole syytä valittaa. Tämän keksintönsä hän kuitenkin tahtoi lausua kaunopuheisuuden muodossa, tehdä asian niin viehättäväksi, kuin koristemaalauksen. Kun vaan jäi yksinään, silloin alkoi paperille kirjoittaa puhetta, jonka aikoi ensin ulkoa oppia ja sitten valtuuston kokouksessa juhlallisesti lausua. Jos joku vieras tuli tapaamaan, käski ilmoittamaan olevansa matkalla, ell'ei aavistanut aivan tärkeätä asiata olevan. Päivillä ei kuitenkaan tahtonut rauhaa saada ja yöllä ei Lotta-rouva antanut kirjoitella. Paha pula oli edessä. Mutta hätä keinon keksii: hän matkusti veljensä luo, joka oli maakauppiaana lähipitäjässä, ja siellä kokonaista kolme vuorokautta hikoili puheensa valmistuspuuhissa. Sunnuntaina saapui kotiin, valmis puhe taskussaan, ja valtuuston ensimmäinen kokous, johon hän oli osaa-ottava, oli sitten maanantaina.
Osapuilleen hän jo puheensa ulkoakin osasi, jos kohta jonkunmoinen harjoitus tuntui tarpeelliselta. Kaikeksi onneksi Lotta-rouva lähti iltapuolella rukoushuoneesen, johon miestänsäkin tahtoi. Teeskennellen itsensä sairaaksi, jäi maalarimestari kotiin, vieläpä aivan yksinään, hän kun toimi siihen suuntaan, että palvelijat, sällit ja oppilaiset saivat koko illaksi mennä kaupungille. Vielä pariinkymmeneen kertaan puheensa luettuaan tuli hän ajatelleeksi, että paras puhumisen harjoituspaikka on työhuone, se kun on pihanperällä, jonne ei kukaan vieras arvaa tulla häiritsemään. Ei siis muuta, kuin asuntopuolen ovet pisti lukkoon ja astui työhuoneesen. Ollaksensa varma siitä, ett'ei kukaan voi huomaamatta sisään päästä, laittoi hän tyhjistä puulaatikoista oven eteen puhujalavan, jolle hyvin arvokkaana kapusi seisomaan ryhtyäksensä puhumista harjoittamaan.
Samaan aikaan palasi Lotta-rouva rukoushuoneelta, jossa erään sairastumisen vuoksi ei ollut sen pitempää hartauskokousta, kuin vaan muutamia hengellisiä lauluja veisattiin. Arvatenkin hänen sydämensä oli kristillistä rakkautta täynnä, joka kuitenkin maalliseksi vihaksi muuttui, kun kotiin tultuaan ei päässyt sisään, vaikka kuinka olisi kolkuttanut. Salamana iski hänen päähänsä ajatus, että miehensä on jälleen mennä luikkinut ravintolaan. Hän päätti lähteä mokomankin sairaan kotiin noutamaan, nouskoonpa siitä minkämoinen meteli tahansa. Vaan ennen lähtemistään tahtoi kuitenkin käydä työhuoneessa oppilaisilta tiedustamassa, missä talon kaikki ihmiset ovat. Tultuaan oven taakse, kuuli hän sisältä herransa ja miehensä äänen, vieläpä tavallista kiivaampanakin. Kun Lotta-rouva oli kiihtyneessä mielentilassa, ei hän malttanut edes oikein kuunnella, jos kohta vielä liikkumattomana oven takana seisoisikin, käsi valmiina avaimessa.
— Ja kun nyt ryhdyn tähän kauppatoriasiaan — näin maalarimestari Immanuel Vehreinen yksinään puhua paukutteli — on minun surullista mainita, että tästä on semmoinen riitakapula syntynyt. Miksi onkaan unohdettu se opetus, jonka kansallisuusrunokokoelmassa, Kalevalassa, jalo runoilija Elias Lönnrot, antaa Lemminkäisen äidistä, joka rakkaudesta niin kauan etsi kadonnutta poikaansa, että hän hänet löysi. Meillä myöskin tulee samanlaista rakkautta olla tätä poikaamme, kauppatoria kohtaan, jota olemme etsimässä. Emmekä me tätä poikaamme koskaan löydä, jos emme etsi rakkaudella ja jos emme kerrankin ryhdy tekemään viisaan Salomonin tuomiota. Pankaamme tämä poika kahtia, kuten viisas Salomonikin teki, antamalla osan torikaupasta pysyä entisellä kauppatorilla ja asettamalla toinen osa uudelle torille, niin silloin ei kenelläkään ole syytä olla tyytymättömänä, kun yhden pojan sijaan olemme saaneet kaksi poikaa ja kun…
Enempää ei Lotta-rouva kestänyt. Hän luuli itseään kymmenillä puukoilla iskettävän, kuullessaan miehensä niin kiivaalla äänellä puhuvan rakkaudesta ja kahdesta pojasta. Tosin ei Lotta-rouva käsittänyt, mistä kysymys oli, eikä mitään muita sanoja tajunnut, kuin rakkauden ja kaksi poikaa… Mutta niissä olikin jo kylliksi saattamaan häntä siihen luuloon, että hänen miehensä on ollut uskoton ja että nyt ovat syntyneet kaksoiset, jotka ovat tuodut heidän kotiinsa, mutta hätäpäissä ovat juoksutetut työhuoneesen… Sitä varten kaikki muut ovet olivatkin lukitut ja sitä varten hänen miehensä niin kiihkeästi puhuu… saadakseen pojat sovinnolla täältä pois…
Ja hurjistuneen raivolla survasi Lotta-rouva seljälleen työhuoneen kaksipuoleiset sisäänpäin avautuvat ovet, jotka kaatoivat puhujalavan, ja samalla puhuja viskautui lattialle maalipönttöjen sekaan. Mutta kaatui Lotta-rouva itsekin. Koppina hän kuitenkin heti hyppäsi pystyyn ja karkasi mieheensä käsiksi… Jos maalipöntöillä ja siveltimillä olisi ollut puhelahja, niin varmaankin olisi saatu kuulla kerrottavan — ei mistään hellistä aviollisista syleilyistä, vaan tuimasta ottelusta… Ne olivat kuitenkin kielettömiä ja siksi koko tapaus kaikkine kohtauksineen jäi niitten salaisuudeksi. Jonkunmoisia arveluja ei kuitenkaan voinut olla syntymättä sen johdosta, että sekä Lotta-rouvan että itsensä maalarimestari Immanuel Vihreisen kasvoissa ja otsissa oli ollut rumia naarmuja ja mustelmia — mistä ne sitten lienevät tulleetkaan… Eikä kenelläkään ollut tilaisuutta näitä seikkoja tiedustella, asianomaiset kun eivät useaan päivään näyttäytyneet, eivätkä ottaneet vieraita vastaan. Ja valtuuston kokouksessa ilmoitti puheenjohtaja, että maalarimestari Immanuel Vehreinen on sairauden vuoksi kokouksesta poissa…
Arvatenkin tästä sairaudesta oli itsekullakin omat ajatuksensa, koska valtuusmiesten suut olivat vetäytyneet puheenjohtajan ilmoituksen johdosta hienoon hymyyn. Mutta tuskinpa myhäili uusi valtuusmies, maalarimestari Immanuel Vehreinen, joka käärittyneine kasvoineen ja peitettyine otsineen sai luvan pysyä kodissaan miettimässä sitä seikkaa, että miksi ankara kohtalo salli hänen valtuusmiestoimensa niin kovin huonolla menestyksellä alkaa…
HÄÄMATKASEIKKAILU.
— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan! Näin kertoi pankkivirkamies Arvi Kallis huudahtaneensa, saatuaan seuraavan kutsukortin:
Tervetuloa läsnäolollanne kunnioittamaan tyttäremme Saima Sorjan
ja Pankinvirkamies Lauri Laskusen vihkiäisiä Mikkelin kirkossa
Helmikuun 8 p:nä 1898 täsmälleen k:lo 6 i.p.
Vihkimisen perästä kokoonnutaan asuntoomme.
Kaisu ja Kusti Kangastus.
Herrat Arvi Kallis ja Lauri Laskunen olivat, näet, erinomaiset ystävykset. He olivat yhdessä lapsuutensa kisat leikkineet, yhdessä asuneet koulua käydessään ja yliopistossa ollessaan ja saman pankkiliikkeen palvelukseen antautuneet, jos kohtakin sen eri konttoreissa, yliopistolliset tutkinnot suoritettuaan. Vähintäin kerran vuodessa kävivät he toisiaan tervehtimässä ja kerran viikossa oli joko kortti tahi kirje lähetettävä. Heidän ystävyyteensä kuului vielä oikein kirjallinen sopimus siitä, että milloin tahansa jotain merkillistä toisen elämässä tapahtuu, silloin on toisen saavuttava siitä osaaottamaan, olkoonpa välimatka, vaikka kuinka pitkä, ja olkoonpa kysymyksessä vihkiäiset tahi — ristiäiset. Herra Kallis, joka oli kirjallisen sopimuksen alkuunpanija, oli siitä niin innostunut, että melkein jok'ikinen kerta herra Laskusen kanssa yhdessä ollessaan puheli, kuinka hän puolestaan oli valmis tulemaan ystävänsä surusta tahi ilosta osaa-ottamaan — puolikyljistä asti haudastaankin. Ja kun sitten saapui kutsukortti ystävänsä vihkiäisiin, niin hän kuitenkin saattoi lausua:
— Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan!
Tämä lausuminen saattaa kuulostaa hyvinkin kylmäkiskoiselta, eikä ole sopusoinnussa herrojen Kalliin ja Laskusen välillä vallitsevan lämpimän ystävyyden kanssa. Mutta katsoen siihen, että herra Kallis oli pankinvirkamies, jonka pääsy riippui sekä tirehtööristä että myöskin hänen omista tehtävistään, on pidettävä luonnollisenakin, että hän tuli lausuneeksi sillä tavalla, kuin hän lausui. Nyt oli, näet, tilinpäätöksen valmistamisaika, joka työ oli suoritettava herra Kalliin johdolla, sillä tirehtööriltä meni suurin osa päivästä erään komitean kokouksissa. Kaiken muun lisäksi oli tilinpäätöksen valmistamisessa tullut jokin erehdys, jonka selvittäminen näytti hyvin uhkaavalta. Ei ollut edes ajattelemista, että herra Kallis voisi häämatkaa varten saada vapautta, vaikka anoisikin, ennenkuin tilinpäätös on valmiina. Miksi pitikään tuon kutsun juuri tähän aikaan saapua! Ystävysten kesken ei tosin ollut salaisuutena, että herra Laskusen lemmen perhosen samettisiivet olivat tulleet rakkauden ruususiteillä solmituiksi, mutta että häät näin yht'äkkiä tulivat, se oli täydellinen yllätys. Mutta se vasta pää-yllätys olisi, jos herra Kalliin täytyisi jäädä häistä pois… Ei, kyllä niihin on päästävä, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi — niin päätti herra Kallis.
Hän lakkasi harmittelemasta ja murheellisilla ajatuksilla mieltään vaivaamasta. Toivoa täynnä hän asteli pankkiin, jossa heittäysi hyvin ystävälliseksi ja samalla koetti konttoorin henkilökunnan itserakkautta kutkuttaa, saadaksensa sen tarmonsa takaa tilinpäätöstä valmistamaan — ja onnistuikin siinä, sillä jokainen otti kunnia-asiakseen täyttää tehtävänsä. Mutta jos muut olivat ahkeria, niin kaikista ylinnä kuitenkin puuhasi herra Kallis itse, joka kahteen vuorokauteen tuskin ollenkaan nukkui ja syömistäkin harjoitti ainoastaan sattumalta, lohduttaen itseään sillä, että hän syömisen laiminlyömisen vastaisuudessa moninkertaisesti korvaa ja nukkua hän taasen saa makuuvaunussa Mikkeliin mennessään sekä Mikkelissä vielä ennen häitä kokonaisen päivän. Ja kun sillä tavoin yhteisvoimin uurastettiin, niin tilinpäätös todellakin valmistui, vaikkakin aivan yhdennellätoista hetkellä. Valmistumista tavallaan joudutti sekin, että komitean istunnot loppuivat ja siis tirehtöörikin pääsi pankkitöihinsä käsiksi. Hän oli mitä tyytyväisin ja kiitteli herra Kallista toimeliaisuudesta sekä mitä herttaisimmalla myöntyväisyydellä antoi häämatkaloman.
Vaikka herra Kallis oli läpikotaisin väsynyt, täytyi hänen juosta ja puuhata hää- ja matkavarusten vuoksi puodeissa ja räätäleissä sekä jos jossakin. Kun hän vihdoin viimeinkin rautatieasemalle ajoi ja makuuvaunuun pääsi, tunsi hän melkein horjuvansa väsymyksestä. Saatuansa vuoteen, jätti hän pilettinsä siivoojattaren huostaan, jotta konduktöörin ei tarvitse hänen untaan häiritä. Sitten hän riisuutui ja heti nukkui niin raskaasti, ett'ei olisi tietänyt, vaikka maanjäristys olisi tapahtunut…
Mikä onkaan hauskempaa, kuin saada nuorena olla nuoren ystävänsä häissä! Onnesta säteilee onnellinen morsian ja onnesta säteilee onnellinen sulho. Häävieraat ovat myöskin, kuin onnen taikomina: ilo hohtaa jokaisen silmistä ja kasvoista. Laulut kaikuvat, soitot helähtävät ja karkelossa riemutunteitten valtaamina pyöritään — sanalla sanoen tuntuu yhtä uhkuvalta, kuin keväällä luonnossa, jolloin keväthengetär päiväpaisteilleen, kukkineen ja laululintusineen nuoruudella ja uudestisyntymisellä maan ja ilman täyttää… Herra Kallis oli tuntevinaan nauttivansa täysin siemauksin ystävänsä hää-ilon onnea — ja syytä hänellä olikin siihen, sillä hän ei ainoastaan luullut, vaan täydellisesti uskoi, että ystävänsä oli onnellinen. Tuommoinen hurmaava morsian — kukapa ei olisi onnellinen saatuaan hänen kanssaan vihkityynyllä polvistua… Ja hänen oma kukkaisneitonsa sitten — mikä ihastuttava olento hänkin oli… Niin tenhottuna herra Kallis oli, että karkeloidessaan luuli liitelevänsä, eikä jaloillaan tanssivansa… Tulvivia tunteitaan täytyi hänen saada jollain tavoin tyhjentää — hän päätti puhua. Ja hän puhui valituin sanoin luonnon keväästä ja elämän keväästä, rakkaudesta luonnossa ja rakkaudesta ihmissydämessä. Hän innostui ja hehkui runollisia vertauksia lausuessaan. Lopuksi korotti hän äänensä ja huusi:
— Eläköön morsiuspari, eläköön, eläköön!
— Kiitoksia toivotuksestanne! Mutta meistä ei ole morsiuspariksi, sillä minä olen naimisissa, jos kohta tämä rinnallani seisova siivoojatar onkin leski, sanoi konduktööri, joka siivoojattaren kehotuksesta oli tullut katsomaan, kuka vaunussa on nukkumassa… Pyytäisin kysyä, mihin herra matkustaa?
— Minä en matkusta mihinkään — minä olen häissä, vastasi herra
Kallis, joka oli hypähtänyt seisomaan.
— Hääpuvussa herra todellakin on ja…
Nyt herra Kallis heräsi horroksestaan ja näki, että hänellä on ainoastaan liinavaatteet ja hännystakki yllänsä sekä kalossit sukittomissa jaloissa. Silloin säikähdys muutti hänet niin pelottavan näköiseksi, että konduktööriltä jäi lause kesken ja siivoojatar vetäytyi syrjään…
Hetkisen ihmettelevillä katseilla tarkastettuaan herra Kallista, joka puolestaan yhtä tutkivin silmäyksin häneen tuijotti, sanoi konduktööri:
— Koska ja mistä herra on tähän vaunuun tullut?
— Sitä samaa kysyn minä teiltä, vastasi herra Kallis. Minä olin juuri pitämässä puhetta ystäväni vihkiäisissä, enkä voi käsittää, kuinka tänne olen joutunut. Ja missä ovat tavarani, vaatteeni ja kaikki… niin, — missä ne ovat?
— No, missäs ne häät ovat? kysyi konduktööri jälleen.
— Morsiamen vanhempain kodissa, oli herra Kalliin vastaus.
Kahtena kysymysmerkkinä katsovat nyt herra Kallis ja konduktööri toisiinsa. Mitä herra Kallis lienee miettinyt, on tuntematonta; mutta konduktööri tuli siihen arveluun, että hänen edessään on joko heikkomielinen tahi humalainen mies, joka joltakin asemalta on päässyt kenenkään huomaamatta pujahtamaan matkaan. Kun konduktöörillä oli kiire kulkiessaan vaunusta toiseen, ei hän joutanut pitempiin tutkimuksiin ryhtymään, vaan haetti kaksi junamiestä, joitten käski ovella vartioida, ett'ei mitään tavattomia tapahtuisi. Sitten hän poistui.
Herra Kallis koetteli ajatuksissaan selvitellä kummallista tilaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Vihdoin hän ryhtyi keskustelemaan vartijoina olevain junamiesten kanssa.
— Mihin tämä juna kulkee? kysäsi hän.
— Helsinkiin, kuului vastaus.
— Millä seuduin nyt olemme?
— Viiden minuutin kuluttua saavumme Hyvinkäälle.
Kirkkaana salamana tässä epätiedon pimeydessä välähti herra Kalliin muistiin, että Hyvinkään aseman ensimmäinen kirjuri, herra Pennstedt, on hänen hyvä tuttavansa. Hän sanoi nyt junamiehille, kuka ja mistä hän on, sekä pyysi heidän heti asemalle tultua juoksemaan herra Pennstedt'ille kertomaan, kuinka asianlaita on. Samalla olisi myöskin pyydettävä herra Pennsted'in tuomaan tarpeelliset vaatekappaleet, että hän voisi junasta Hyvinkäälle jäädä siihen asti, kuin tämä seikkailu selvenee. Junamiehet eivät tohtineet lähteä, kun konduktööri oli heidät vartioimaan jättänyt, vaan sen sijaan meni siivoojatar, joka tehtävänsä niin hyvin toimitti, että tuskin minuuttia oli asemalla seistu, kuin jo herra Pennstedt juoksujalassa harppasi tulla vaunuun, suuri matkaturkki kainalossaan ja pitkävartiset metsästyssaappaat kädessään.
— Terve, veljeni, — sanoi herra Kallis herra Pennstedt'ille — eläkä suinkaan peljästy nähdessäsi minut tässä kummallisessa tilassa. Voin sinulle vakuuttaa, että olen täydessä järjessäni, enkä tietysti raittiusmiehenä ole juopuneenakaan. Etkö tahdo olla niin armollisen ystävällinen, että otat minut luoksesi, minä kun en mitenkään tahtoisi Helsinkiin asti tässä puvussa mennä? Koetamme sitten yhdessä päästä selville, kuinka tähän kohtaloon olen joutunut. Otathan, veliseni, minut luoksesi?
— Tietysti otan, vieläpä kernaastikin. Sutkase vaan kengät jalkoihisi ja turkki yllesi, niin pääsemme pois, ennenkuin juna lähtee eteenpäin mennä huristamaan. Kas niin, — ihanhan sinä tuossa turkissa patruunalta näytät!
Konduktöörikin tuli, ja kun herra Pennstedt lupasi pitää herra Kalliista huolen sekä vastata piletistä ynnä makuusijasta, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että "kummallinen matkustaja junasta poistui."
Päästyään herra Pennstedt'in huoneesen ja hieman rauhoituttuaan, alkoi herra Kallis kertoa, kuinka hän oli matkalla ystävänsä Lauri Laskusen vihkiäisiin Mikkeliin, mutta hänelle itselleen ja arvattavasti muillekin käsittämättömällä tavalla seisoo nyt tässä, vieläpä vaatteettomana. Kaikista kummallisinta hänestä oli, että juuri pitäessään morsiusparille puhetta, hänet konduktööri herätti, — kaukana häistä ja koko Mikkelistäkin…
Herra Pennstedt käski vieraansa heittäytymään hänen avonaiseen sänkyynsä ja meni itse asemakonttoriin lähettämään virkasähkösanoman Mikkeliin. Puolentoista tunnin kuluttua saapui vastaus, jossa ilmoitettiin, että Mikkelin asemalle on otettu talteen eräästä makuuvaunusta sen matkustajan tavarat, joka edellisenä iltana on jättänyt matkustajapilettinsä siivoojattaren haltuun, voidakseen rauhassa nukkua. Mitään tavaroista ei ole hukkunut. Mutta suuri hätä vallitsee itsensä matkustajan suhteen, jota parastaikaa pitkin radan vartta Kouvolan ja Mikkelin välillä etsitään. Heti kohta lähetettiin rauhoittava tieto, että matkustaja on hengissä ja täydessä turvassa.
Virkasähkösanomaan vastausta odottaessa ryhdyttiin miesjoukolla ottamaan selkoa herra Kalliin seikkailusta ja tultiin siihen käsitykseen, että hän on uneksiessaan muuttanut Savon makuuvaunusta Helsingin makuuvaunuun — luultavasti Simolan asemalla — ja kun sattui olemaan vapaa osasto, niin hän paiskautui siihen nukkumaan. Riihimäellä siivoojatar sattui huomaamaan hänet ja ilmoitti siitä konduktöörille. Muutoin tapahtui erinomainen onni siinä, että hänet Riihimäen ja Hyvinkään välillä keksittiin, hän kun Hyvinkäällä joutui hyvän tuttavansa haltuun ja huomaan, eikä tarvinnut vastoin tahtoaan tekemäänsä "huvimatkaa" Helsinkiin asti jatkaa, jossa mahdollisesti olisi voinut kaikenmoisia ikäviä selkkauksia syntyä. Sen lisäksi sai herra Kallis vaatteet ja matkarahat lainaksi matkustaakseen päiväjunassa Mikkeliin ja joutuakseen ystävänsä häihin riemun juuri parhaillaan ollessa. Jos ilo jo ennestäänkin aivan kattoon asti oli noussut, niin sitten se vasta korkealle kohosi, kun herra Kallis odottamatta saapui ja todisti oman lausuntonsa, että hän kyllä ystävänsä häihin tulee, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi…
Mitä herra Kallis oli häistä uneksinut, se kaikki moninkertaisesti toteutui, mutta on ulkopuolella tämän kertomuksen piiriä.
KUN NIMISMIESTÄ JUTKAUTETTIIN.
Totutulla tavalla, kun se oikein perinpohjaisesti on kansaan syöpynyt, on niin suuri voima, että se voi johtaa yksinpä lainrikkomisiinkin. Ajatelkaamme esim., että meidän suomalaisten keskuudessa, joita lainkuuliaisuudesta kehutaan, vielä nytkin salapolttoa harjoitetaan, vaikka on jo miespolven ikä aikaa kulunut viinankeiton kieltämisestä. Tarvitaan suuri määrä uhkarohkeutta antautuessa kiellettyyn tehtävään, josta sakko ja linnavankeus on millä hetkellä tahansa tarjona. Ja yhtä suurta osaa, kuin uhkarohkeus, näyttelee myöskin kekseliäisyys ja viekkaus ohjatessaan harhaan sekä järjestyksenvalvojia että muitakin vaarallisia henkilöitä. Jos nämä hyvät ominaisuudet olisivat joutuneet käyttövoimaksi hyödyllisen toiminnan ahjoon, niin kukapa tietää, minkämoisia kehityksiä olisi tapahtunutkaan — nyt ne sitä vastoin pahuuden palvelukseen joutuneina voivat ainoastaan joko intohimoja kiihottaa tai antaa aihetta nauruun kaikenmoisista sukkelista tempuista kerrottaessa. Viimeksi mainittua lajia on aivan tyhjentymätön aarre-aitta, jonka runsaasta varastosta olkoon seuraava kepponen näytteeksi.
Muutama vuosikymmen sitten oli R—n pitäjän nimismies saanut kuulla, että Louhurannan torpassa K—veden rannalla oli viinapannu parastaikaa kiehumassa. Ollessaan "ryöstömies" oli nimismiehen velvollisuuden tie selvä: hänen tuli lähteä ryöstöretkelle.
Kahden voimakkaan miehen seuraamana hän lähtee ajaa karittelemaan Louhurannan torppaan, jonka jänislankojaan kokemassa oleva poika oli sattunut huomaamaan nimismiehen tulon ja metsän läpi riensi ilmoittamaan, että nyt on paholainen liikkeellä… Säikähtynyt torpanväki ei osannut muuta, kuin juostiin sulkemassa saunan ovi, jossa salapolttimo oli, ja pantiin paksu koivuhalko pönkäksi, jotta luultaisiin, että sauna on tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kun nimismies apulaisineen pihamaalle saapui, tuntui hänellä olevan tarkat tiedot, koskapa suorastaan ajoi saunan edustalle. Pönkkä kiskaistiin kursailematta oven edestä pois, mutta sauna oli ennättänyt tulla savua täyteen lattiaan asti, niin että sisään ei voitu mennä. Ovi avattiin seljälleen ja nimismies apulaisineen ryhtyi saunan edustalla odottamaan savun poistumista.
Silloin he huomasivat erään vaimon lähtevän torpan rannasta juoksemaan jäätä myöten, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri pärevakka. Kummallista oli, että vaimo juoksi umpihangessa, vaikka rannempana oli tiekin, ja tuontuostakin tapahtuvista kaatumisistaan huolimatta koetti rientää eteenpäin, ikäänkuin häntä olisi takaa ajettu. Pahaa avistaen hyppäsi nimismies apulaisineen rekeensä ja lähtivät ajamaan jäälle, jossa oli paksulta lunta. Siellä ei tullut kysymykseenkään hevosen juokseminen, ja huonoa oli käyminenkin, kun raskas reki oli vedettävä.
Suurella vaivalla viimein tapasivat vaimon, jonka sitten tunsivat Löyhkä-Leenaksi, erääksi kuuroksi ja tylsämieliseksi naiseksi. Ja mitä näkivät hänen vakassaan olevan? Muutamia kahmalollisia ruumenia!
— Mistä sinä tulet? huusi nimismies Leenan korvaan.
— Tuolta, oli vastaus.
— No mihinkä sinä sitten menet?
— Tuonne.
— Miksi et kulje tietä myöten?
— Siksi, ettei kukaan aja päälleni.
— Mutta miksi sinulla semmoinen kiire oli?
— Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.
Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään etsimään.
Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä, kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja, suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:
— Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.
— Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme viinankeittokojeita. Missä ne ovat?
— Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon, että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja kallistaisi… Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne haihtuu…
Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta, ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi…
Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin. Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.
HAMPAANKOLOTUS.
Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät. Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin, jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.
Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen, ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta, ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin, että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein ja sen vuoksi hän kysyi:
— Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?
— Olen, herra eversti.
— Mikä teitä vaivaa?
— Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen kasvoilleen.
Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta näkemään.
— Menkää heti — komensi pataljoonan päällikkö — tohtorin jäljessä ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän hampaan.
— Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui, ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava, vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että niitä kadehtien katsellaan.
Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut, miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?
— Mitä hammasta kolottaa?
— Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.
Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla…
Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:
— Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan, enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut — eihän minulta kuitenkaan olisi päätä määrätty kiskottavaksi…
Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.
RAKKAUS EI OLE POTAATTI!
— Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun penkille.
Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias, musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä, paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.
— Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.
Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona keskusteluun ja sanoin siis:
— Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.
— Hvarför inte? kysäsi hän.
— Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa. Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi haastelitte? tiedustin minä.
— Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.
— Mistä olette kotoisin?
— En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa, enkä kuitenkaan kotonani missään.
— No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.
— Syntynyt olen Kuopiossa.
— Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.
— Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän — minä olen sotakamreeri von E:n poika.
— Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen…
— Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika — minua kehuttiinkin erinomaisen teräväpäiseksi — niin silloin olut muutti makunsa: minua aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan — ja menin myöskin.
— Siinä varmaankin teitte oikein, sillä…
— Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva — yksinpä pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi — ja silmäni avautuivat. Päätin tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha, ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö, punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla, että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi rahaakin.
Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni, muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:
— Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?
— Kyllä minua siksi sanotaan.
— Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman haastamista.
Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.
— Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme, naida minun tyttäreni vai kuinka?
Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan olla oikein… Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:
— Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän…
— No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?
Minä vastasin myöntävästi.
— Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois. Kas niin — terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!
Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla minun häntä niitten vuoksi naivan.
— Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot. Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne koetatte pysyä Katrin kanssa.
Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta rahat voivat olla — rupesin ajattelemaan — minulle, kevytmieliselle nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin… Ei, näin ei saa tapahtua!
Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun tulin yöllä — vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:
— Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?
— Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?
— Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään…
— Miksi ei?
— Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi…
Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani raskaalta siinä hyvästellessämme…
Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:
— No, entäs sitten?
— Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin. Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua! Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin, vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.
Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista, muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:
— Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä raaputtaisi… Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole potaatti!