HYVÄÄ TAVARAA.
Asianajaja Johannes Tingbom käveli kamarissaan tyytyväisenä, pisti peukalot liivien kainalokoloihin, naputteli sormilla rintaansa ja hymyili väliin. Koko hänen olennostaan ja päiväpaisteisista kasvoistaan saattoi huomata, että jotakin oli tapahtunut, vieläpä erinomaistakin.
Tavallisesti hän on ennen ulkona kävellessään ollut allapäin ja mietteissään, mutta tällä kertaa, hetkisen kuluttua liikkeelle lähdettyään, hän käveli, kuin vastaleivottu luutnantti, jolla virkapuku on ensimmäistä päivää yllään. Ja tarkkasilmäiset ihmiset, jotka huomaavat kaiken, mikä on merkillistä, ja mikä — ei ole merkillistä, päättivät heti, että herra Tingbom on joko voittanut riita-asian tahi on saanut parhaita toiveita herättävän jutun ajaakseen.
Mutta niinkuin useimmiten ainakin, erehtyivät ihmiset arveluissaan nytkin. Herra Johannes Tingbom ei ollut, näet, voittanut riita-asiaa, eipä edes semmoista hänen toiveissaan kangastanut, vaan ilonsekainen tyytyväisyys johtui lahjasta, jonka erään suuren ulkomaalaisen viinikaupan edustaja oli hänelle lähettänyt. Ja tämä lahja — noin 1 1/2 litran vetoinen konjakkiputeli, "sitä parasta lajia", kerrassaan "hyvää tavaraa", kuten kirjeessä sanottiin — ilahdutti herra Tingbom'in mieltä ainoastaan kehutun hyvyytensä vuoksi, sillä hänen kunniakseen on tunnustettava, ettei hän mikään "viinaanmenevä" mies ollut, vaikkapa lasin ystävien kanssa kallistikin. Mutta milloin se tapahtui, silloin piti olla hyvää tavaraa. Herra Johannes Tingbom oli, näet, sukuperältään noblessia — ja etenkin vierailuilla ollessaan tahtoi hän kernaasti noblessia näytellä olemalla tyytymätön juomatavaroihin. Kerran hän sattui moitteensa niin kuuluvasti ilmaisemaan, että henkikirjuri illanisäntänä hyvin kuivakiskoisesti kysäsi:
— Onkos sinulla parempia?
Siinä oli isku, joka sattui aivan naulanpäähän, taisipa verihaavankin tehdä. Mutta ollakseen noblessia, koetti herra Tingbom silittää kärsivällisyyden valkeata laastaria haavaan ja kun tunsi henkikirjurin heikon kohdan, meni hän tämän viereen, löi hiljaa olkapäähän sekä sanoi:
— Sinä erehdyt, veliseni, jos otat omaan tiliisi ne sanat, jotka tässä ohimennen lausuin kauppiaittemme lukuun pantaviksi. Katsos, minä pidän anteeksiantamattomana tekona Sinua kohtaan, että lähetetään ala-arvoista tavaraa Sinulle sivistyneelle säätyhenkilölle, vaikka jokainen tietää, että Sinä olet tavarantuntija ja olet hyvää tilannut. Ja tietysti Sinulta on hyvän tavaran hinta kiskottu.
Ihan naulaan osasi herra Tingbom'kin lyödä, sillä henkikirjuri otti lasinsa ja hymysuisena tuli kippistämään.
— Ja sitten me ryypättiin, lausui henkikirjuri.
— Niin, — sitten me ryypättiin, kertoi herra Tingbom, koettaen hänkin hymyillä, vaikka tosin näyttelijän naurua.
Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Ja kun nyt oli lahjaksi saanut "sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä — ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi — hyvää totia. Tohtorille h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Kaikki olivatkin erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan, ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta kulkemaan majakkaa kohti.
Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat jo valmiina.
Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt teki — eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää, koska konjakkikin on hyvää.
Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti. Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat, sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.
Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää, että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki pidettiin — sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat jo asian oikean laidan kuulleet — ja heistä oli erinomaisen hauskaa kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää tavaraa" heille neuvotusta kätköstä…
Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle maistui… ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia, rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi, ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää… Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu- tahi kalapaistia odotellessa…
Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli alunkin ottanut…
Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn vielä nukkuessakin…
Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin, muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:
— Onko teillä kupariseppiä?
— Ei laisinkaan, vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.
— Niin, — semmoista se on, kun on hyvää tavaraa, sanoi herra Tingbom, vilkaisten voitonriemulla henkikirjuriin, ja kertoi konjakkinsa historian sekä vakuutti olevansa semmoinen mies, että jos kerran ystävilleen tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää.
Ja sitten herra Tingbom taasenkin hymyili, ja hymyilivät ne toisetkin herrat, vaikka aivan erilaisesta syystä.
MERIMIESTEN KYLPY.
Kaikilla kansoilla ovat omat herkkunsa, niinkuin esim. venäläisillä hapankaali ja saksalaisilla olut. Suomen kansan pääherkku lienee — sauna. Tämä suomalaisten saunahalu on jo hyvin vanhoista ajoista asti ollut ulkomaillakin tunnettu — siihen uskoon ainakin seuraava tapaus saattaa, joka ei ikänsä puolesta mikään eilispäivän lapsi ole.
Tukholman laivarannassa oli — niin kertoo vanha kansantarina — suomalaisten laivojen luo ennen aikaan saapunut herrasmies, ilmoittaen olevansa oikean vihtasaunan omistaja ja tulleensa tiedustamaan, eikö ketään haluttaisi lähteä kunnon kylpy ottamaan.
Päästä kylpemään moniviikkoisen matkan perästä se oli yhtäläinen ilosanoma suomalaisille merimiehille, kuin iltakellon soiminen laiskalle päiväläiselle. Lämmin värähdys herahti pitkin ihoja, jotta moni jo luuli löylyn somasti polttavassa kuumuudessa istuvansa…
Vaikka kansallisominaisuuksiimme hitauskin kuuluu, ei kuitenkaan ruvettu pitkin piiskuttelemaan, vaan heti tiedustettiin, kuinka monella miehellä olisi mahdollisuus päästä kylpemään. Kun sattui olemaan kiireellistä sekä lastausta että purkamista, voitiin eräästä laivasta ainoastaan kolmelle miehelle vapautta antaa. Nämä kolme miestä olivat hyvin suuria kooltaan, ahavoituneita ja tervaisia. Huolimatta siitä, että olivat vettä myöten monta viikkoa kulkeneet, heidän naamansa, kätensä ja pukunsa saattoivat kuitenkin siihen luuloon, että he eivät olleet vettä edes nähneetkään. Jos tähän vielä lisätään heidän partansa, jotka olivat saaneet villissä tilassa versoa, ja hauskassa epäjärjestyksessä olevat hiukset, niin siinäpä heistä jo kuva onkin koristelemattomassa valossaan.
Neljissä miehin — saunan omistaja itse ja nuo kolme merimiestä — sitä sitten lähdettiin astumaan saunalle. Kun kotvanen aikaa oli kuljettu ja kierrelty, niin erään kapean solan ja taka-oven kautta johtaa saunanisäntä kylpyvieraansa "suureen taloon." Siellä tullaan verrattain komeaan huoneesen, jossa merimiesten käsketään riisuutumaan. Saunanisäntä käy noutamassa kolme vihtaa, jotka ovat aika suuria höpsäkkeitä. Varovaisina suomalaisina kysäsevät merimiehet, mitä kylpy maksaa, he kun arvelevat, että tämmöisessä suuressa talossa saattaa kylpy olla hyvinkin kallista.
— Tavattoman huokeahan täällä Tukholmassa saunataksa onkin, tuumivat merimiehet hinnan kuultuaan.
Saunanisäntä neuvoi, mistä ovesta kylpyhuoneesen on mentävä, vieläpä käski tavallista pikemmin ovesta kulkemaan, se kun kiinni pompahtaessaan saattaa vikuuttaa kinttuja. Sitten hän poistui.
Pian olivat merimiehet siinä tilassa, että ainoastaan paidat olivat ruumiita verhoamassa. Vihdat otettiin käsiin ja neuvon mukaan sukkelasti hypättiin saunaan.
Voi "Ilomantsin leimaus" kuitenkin, minkälainen ulvonta, huuto, haukkuminen ja rähinä nyt alkoi — vähintäinkin luuli maailman loppuvan…
Merimiehet olivat, näet, hypätä loikanneet huoneesen, jossa kuninkaan metsästyskoirat pidettiin! Siinä oli piskaa jos jonkinlaista: oli suuria houneja ja pieniä rakkeja, sanalla sanoen kaikkia lajeja, mitä siihen sukuun kuuluu.
"Herroja herrojen koiratkin," sanotaan. Mutta luonnollisesti heidän korkeutensa kuninkaalliset koirat ovat enemmän kuin herroja ainoastaan — ja mahtoi niitten hienotuntoisuutta kauheasti loukata, kun tervaiset merimiehet melkein alastomina uskalsivat niitten asuntoon astua… Siksi ne kai kiihkeällä innolla yksimielisesti nostivat kauhean metelin ja lienevät epäkohteliaisuuden päättäneet ankarasti rangaista, koskapa suoraapäätä tahtoivat puremaan tulla. Merimiehet tiesivät, että siitä on leikki kaukana, kuin Eenokin syömisestä, jos vihainen koira pääsee hampaillaan paljaita kinttuja hyväilemään… Vaan mitäs tehdä? Oveen päin ei voinut kääntyä, koirat kun silloin olisivat tarttuneet sääriin kiinni. Ei siis muuta neuvoa, kuin ryhtyä taistelulla puoliaan pitämään. Vihtojen latvapuolet otettiin käsiin ja tyvillä aljettiin hutkia. Kun iskut sattuivat, silloin koirat, toisten haukkuessa, kahta uhemmin ryntäsivät ulvoen päälle, ja merimiehet niinikään huusivat täyttäkurkkua ja kiroilivat — ja sanomattakin arvaa, että siitä kaikesta syntyi meteli, jota ei ainakaan kuninkaallisessa linnassa jokapäivä tarjona ole.
Kun oli kesä-aika, niin koirahuoneenkin akkunat olivat auki, joten melu kuului kaikkialle. Koko hovi säikähtyi, jopa luultiin kapinan puhjenneen… Päästiin tuossa toki selville, että melu tulee koirahuoneesta. Aseellisia miehiä komennettiin koirakapinata tukehduttamaan. Jos kuninkaalliset koirat lienevät äsken hämmästyneet, niin eipä toisin käynyt kuninkaallisille sotureillekaan, kun näkivät hirmuisessa vimmassa olevan koiralauman ryntäämässä 3 puolialastoman miehen päälle, jotka pelko tekee entistäänkin hirveämmiksi, ja jotka kovasti huutaen koettavat kylpyvihdoilla uhkaavaa vaaraa torjua… Mahdollista on, että sotilaat olisivat ampuma-aseitaan käyttäneet, ell'ei hämmästys olisi ensi topakassa pannut heitä seisomaan. Äkkiä kuitenkin sotainen innostus hämmästyksen karkoitti ja välkkyviä sapeleitaan heiluttelemalla ajoivat sotilaat koirat nurkkiin.
Nääntyneinä olivat merimiehet, päästyään siihen huoneesen, jossa heidän vaatteensa olivat. Mutta sitten alkoi uusi pinnistys — heitä ruvettiin tutkimaan. Ainoastaan yksi heistä osasi vaivaisesti ruotsinkieltä mongertaa, niin että tarvittiin kielenkääntäjäkin. Sillä tavoin asiasta levisi ympäri palatsia tieto, ja kaikki tahtoivat tulla kummituksia katsomaan — hienot hovinaisetkin sitten, kuin merimiehet olivat ensin pukeutuneet…
Tutkinnossa ei tullut muuta selväksi, kuin että saunanisäntä oli tuonut merimiehet kylpemään, mutta kuka hän oli ollut, sitä ei tiedetty. Kun oltiin vakuutettuja, että vilpittömät merimiehet olivat petoksen uhreiksi joutuneet, ei heidän rankaisemisestaan edes kysymystäkään nostettu. Päinvastoin oikein köörissä naurettiin. Merimiehiä tosin suututti, mutta onneksi heidän karkeita mielenpurkauksiaan ei ymmärretty, lukuunottamatta kielenkääntäjiä, jotka puolestaan niistä olivat huvitettuja. Vähitellen merimiehetkin rupesivat tapausta hauskalta kannalta katselemaan, kun poislähtiessä alkoi heidän käsiinsä kiiltäviä kolikoita oikein runsaasti tippua. Hyvämielisinä he poikkesivat kapakkaan, jossa tyhjensivät muutamia laseja "kylvyn päälle."
NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.
Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla — suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat. Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi, pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi, niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta saarnattava — hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa, joka sattui sekä luihin että ytimiin — tunteista puhumattakaan. Ja paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon: se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään. Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti lausunut:
— Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt — sen verran kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden halu almun antamiseen.
Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin häpeissään ja yskien puheli:
— Suokaa… yh… anteeksi… yh… tämä nappijuttu… yh… jonka vakuutan erehdyksestä… yh… tapahtuneen. Minun taskussani… yh… sattui rahojen joukossa… yh… olemaan nappikin… ja kun aikomukseni oli antaa markka, otin… yh… erehdyksessä… yh… napin. Tässä on nyt… yh… markka.
— Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!
Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi unohtanut. Viimein hän kysäsi:
— Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte… yh… tietää, että juuri… yh… minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?
— En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.
— Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään avaimesta kiinni.
— Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos kyseessä on ilkeä konnantyö ollut — eikö totta?
Miehellä ei ollut halua vastata — tuskinpa ennätti hyvästisanaa lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon…
MARJAMATKA.
Jos serkulla on vakituinen virka, niin että häneltä voi vipata kympin silloin tällöin, samoin kuin lainata vähemmän kiiltävätä hännystakkia hienompiin juhliin, tai jos serkku on nuori ja kaunis, tanssii valssia hyvin, ei käytä aina tummia, korkeakauluksisia pukuja, ei kuulu Betaniayhdistykseen eikä koeta lakkaamatta todistaa kieltolain suurta merkitystä kansamme siveellisen alennustilan kohottamiseksi, voi ylioppilas, joka kuusi vuotta on laulanut toista bassoa Y.L:ssä ja on vakaasti päättänyt tulevan vuoden kuluessa suorittaa alemman hallintotutkinnon, sellaisia serkkuja jotakuinkin kärsiä.
Mutta jos parhaan kesän aikana tulee kotiin maalle serkku, joka muutama vuosi sitten on maailman mielestä siirtynyt ohi kolmenkymmenen, ruumiiltaan laiha ja sielultaan kristillissiveellisempi huoneentaulua, sen kuitenkaan estämättä häntä heittelemästä kaikkiin ulottuvilla oleviin miehenpuoliin lemmestä palavia katseita, niin — jos vielä tällaisen serkun tähden saa katkaista makeimman ruokaleponsa lähteäkseen soutamaan täydessä lastissa olevaa venettä ympäri selkiä kuumana luokopäivänä taikka laukkaamaan pitkin saloja sienessä ja marjassa, niin alkaa jo vähitellen siitä, kuten nimismiehen Vollessakin, kapinallisia ajatuksia, ja mieleen johtuu tuon tuostakin kysymys: mitä varten serkkuja on luotu maailmaan?
Volle oli kyllä parhaansa mukaan koettanut kehitellä nuoremmassa veljessään Villessä sellaista vakaumusta, että oli juuri Villen asia seurustella serkun kanssa, hän itse oli muka jo ohi aikansa elänyt ja tarvitsi lepoa. Mutta Ville, viime kevännä leivottu ylioppilas, jonka nenän alla päiväpaisteella siinti jotain untuvan alkua; ei puolestaan ollut vanhemman veljensä työnjakoon vallan tyytyväinen, ja hänellä olivat sisarensa Ninni, Nänni, Nänni ja mitä kaikkia Nönniä niitä lienee ollutkaan, urhoollisina liittolaisina. Niin täytyi Volle-paran alistua ja lohdutella itseään sillä, että jospa syksy pian joutuisi ja pääsisi Helsinkiin seitsemänneksi vuodeksi tai edes tuomarin pojat tulisivat kotonaan käymään tuoden jotain tullessaan, että saisi tehdä jonkun repäisevän kalamatkan ilman naisväkeä.
Eräänä päivänä Volle pujahti päivällisen jälkeen puutarhan kaukaisimpaan soppeen, ja ripusti riippumattonsa sakean pensaikon taa piiloon, toivoen, vaikka tosin hyvin heikosti, ettei häntä täältä löydettäisi, ja hän jäisi pois marjamatkalta, jonka naisväki oli päättänyt tehtäväksi Selkäsaareen, kolmen kilometrin päähän.
Turha toivo, sillä tuskin oli Volle ehtinyt uneen nurvahtaa ja unohtaa tämän pahan maailman, kun yht'äkkiä alkoi hänen korviinsa kuulua jonkunlaista mustalaiskirkunaa ja naurun räkätystä.
"Volle junkkari!… vai tänne sinä piiloon!… haha, hahah, hihi, hihih,… ylös joutuin Selkäsaareen soutamaan!… kiki, kikih, käkä, käh!" ja ennenkuin Volle-parka ehti silmänsä avata, kiskoivat naiset hänet riippumatosta, lähtien viedä retuuttamaan rantaan.
"No, noh! so, soh!" pinnisteli Volle. "Älkää hyvät kansalaiset tappako ihmistä nimismiehen talossa! Kyllä minä, kyllä minä tulen vähemmälläkin!"
Mutta auttoiko siinä armot. Kerran kynkkään iskettynä olisi helpommin kiskonut luun koiran hampaista tai pappi pääsiäisrahan mustalaiselta kuin hän käsivartensa serkun luisevasta pihdistä. Serkku kiemaili ja nauroi niin, että viallisen tekohampaan juuresta vilahteli punainen kitti, mutta vieressä asteli Volle murhe mielin, sillä serkun läheisyys johti hänen mieleensä sen kärsimysten moninaisuuden, joka miehille on seurannut syntiinlankeemuksesta.
Veneeseen soviteltaessa tuli naisten kesken pieni kina, kuka pääsee peränpitäjäksi, mutta tällä kertaa osotti Volle hämmästyttävää mielen lujuutta, ruveten itse perään, murahdellen jotain siihen suuntaan, ettei tässä nyt aina pilata ihmisten kalavesiä. Siihen selitykseen saivat muut tyytyä ja etsiä paikkoja makunsa mukaan. Mutta sokkiloimista siinä oli, ja vasta sitten, kun asioitsija Niittyviulu, joka ties mistä hitosta oli joukkoon pujahtanut, oli pudottanut hattunsa järveen, Nanni kastellut vasemman takajalkansa, ja serkku vannottanut itsekunkin erikseen ja kaikki yhteisesti, ettei vaan tällä matkalla hukuttaisi, päästiin selvälle vedelle.
Volle ei ollut erittäin uskonnollinen eikä liioin niin herkkämielinen, että olisi lohduttomasti itkenyt kotikissan kuolemaa, mutta nähdessään mihin hellyyden hauteeseen Ville oli joutunut soutaessaan ylähangoilla serkun vieressä, heräsi hänessä veljeyden tunteita. Pääasiallisena lämmönjohtona käytti serkku terävää kyynärpäätään, jolla olisi helpommin voinut puhkoa reikiä kesän-eläneen nahkaan kuin sukkapuikolla silkkipaperiin.
Alahangoilla souti Ninni ja herra F. O. L. S. Niittyviulu, joka oli koiraspuoleisen maailman hauskimpia luojanluomuksia. Kaksi vanhaa kyynärää pitkä ja kokoonpanoltaan hento kuin kauppaneuvos Rahamassin ainoa tytär, joka viime talven opetteli Parisissa käynnin tyyliä. Niittyviulun sielun sisustus oli myös kuin herttaisimman impyen. Hän kasvatti kukkia, soitteli pianolla haikeamielisiä sonaatteja, holhosi kodittomia kissoja ja kuului kaikkiin kahtakymmentä kilometriä lähempänä oleviin ompeluseuroihin. Yhdessä ainoassa ominaisuudessa hän erosi naisista, hän oli kauhean itsepäinen, suorastaan peräänantamaton, joka seikka juuri selvimmin ilmeni siitä, että, vaikka kaikin puolin luotu naiseksi, oli itsepäisesti jo kolmekymmentäviisi vuotta tahtonut käydä miehestä.
Mutta naiset pitivät Niittyviulusta, kerittivät hänellä sukkalankoja, laulattivat "Mirjamin laulua" ja väittelivät hänen kanssaan viimeisistä muotiuutuuksista. Tästä olikin Niittyviuluun juurtunut se käsitys, että hän on hyvin vaarallinen naisille. Aina hän oli tuiki tarkasti varonut ketään runtelemasta rakkaudellaan, mutta naimisiin hän ei silti uskaltanut mennä, peläten monen sydämen silloin särkyvän. Nytkin soutaessaan Ninnin rinnalla ja polvien joskus kolahtaessa yhteen, kaiveli Niittyviulun omaatuntoa kuin tulikuumalla parsinneulalla, sillä hän pelkäsi Ninnin syttyvän sellaiseen liekkiin, että vielä hänen tähtensä juoksee järveen.
Suuremmitta onnettomuuksitta tultiin Selkäsaareen, nokastettiin vene hietikolle ja hajaannuttiin metsään. Valiten kerran Villen uhrikseen ei serkku loitonnut hänestä hetkeksikään talikynttelin mittaa kauvemmaksi. Rauhoittaakseen omaatuntoaan erosi taas Niittyviulu Ninnistä ja selvitteli Nännille marjahillon keittotaidon salaisuuksia.
Vollea ei haluttanut marjastaminen, hän kallistihe rantanurmikolle tuuhean lepän katveeseen. Toiset kyllä huutelivat mukaan, ja Volle vastaili, että kyllä täällä ollaan vahvasti hankkeessa sekä — käänti kylkeään.
Hyvänkin haravanvarren mitan oli aurinko alennut, kun Volle heräsi siihen, että joku kolisteli veneessä. Luuli ensin marjamiesten palanneen, mutta Kalle, Vollen nuorin veli, siellä vaan hääräilikin.
"Joko sieltä toiset tulevat?"
"Sinne jäivät vielä saaren toiselle puolelle, mutta minä läksin pois, kun sain astiani täyteen", selitteli Kalle tullen veljensä viereen istumaan.
"Vai niin! — Mitä sinä syödä rutustelet?"
"Sain tuomarin Jullelta karamellia; Heikki ja Martti olivat tuoneet kaupungista."
"Herra hallitkoon! Koska ne ovat tulleet?"
"Eilen illalla myöhään. Sitähän se Julle kävi Villelle sanomassa."
"Eikä Villen riivattu puhunut minulle halaistua sanaa!"
"Tytöt kielsivät. Pelkäsivät, ettet sinä lähde marjaan."
"No, nyt se teki hedelmän! Siellä pojat odottavat minua vinttikamarissa, ja minä kurja makailen täällä Selkäsaaressa. Ai, sinä herran keskimäinen! Joutuisivat edes pian toisetkin, ehkä tästä vielä kerkiäisi?"
"Eivät ne vielä hevillä tule. Kuulin tyttöjen tuumaavan, että koska Volle on ollut sellainen murjake, niin viivytellään uhalla hyvin myöhään ja mennessä ilmaistaan tuomarin poikain kotiin tulo, jotta saadaan nähdä, kuinka kovasti sinä osaat soutaa."
"Senkin läkeröitä, minkä tekivät!" murisi Volle alkaen asemata lähemmin selvitellä. "Lähtisikö soutamaan ja jättäisi koko roskan tänne tai enintään lähettäisi jonkun noutamaan. Mutta soutaa kolmisen kilometriä raskasta vene-lohosta vastatuuleen, toverinaan puolentoista kyynärän pituinen pojan nulkki, ja etsiä sitten hakumies, jonka saa jos saa. Ei, myöhäiseksi se vetää tältä illalta kaikissa tapauksissa. Saateri sentään! Olisipa taas pitänyt viettää pitkästä ajasta hauska ilta, sillä pojilla on vahvasti tuliaisia. Ai, jai, noita naikkosia! Ja Villekin samassa juonessa, on silläkin riivatulla veljen sydän!"
"Mutta mitä lempoa tälle koirankurille tekisi vastapainoksi? Muutoin siitä ei tirskuna lopu koko kesänä."
"Jätetään tänne yöksi!" esitti Kalle, jonka ritarilliset tunteet, kuten muillakin miehillä sillä ijällä, eivät olleet juuri kehuttavia. Sitä paitsi oli Volle Kallen mielestä miehisyyden esikuva, saavuttamaton täydellisyys, jota vastoin tytöt olivat jotain huonompaa lajia.
"Ei jätetä, mutta sen sijaan kastellaan koko komppania", sanoi Volle.
"Kaatamalla vene alassuin kuin siankaukalo."
"Ei, vaan laskemalla vettä vähitellen tapinreijästä, niin että vähän ennen kotirantaan pääsyä on pakko turvautua muihin kulkuvälineihin."
"Se tehdään, hi, hih!" nauraa hykerteli Kalle innostuksissaan, sillä aikeen suuremmoisuus himmenti kaikki Kallen entiset koirankurisaavutukset, ja mielessään hän kuvitteli, mihin arvoon ja kunnian kirkkauteen hän tällä teolla, josta oma nahka ei kärsi mitään jälkinäytöksiä, kylän poikien keskuudessa kohoo, varsinkin kun Volle esitti, että se on Kallen suoritettava tuo tärkeä veden laskeminen pitämällä kantapäätään tapinreijässä ja raottamalla Vollen antamien merkkien mukaan enemmän tai vähemmän. Että juoni kaikin puolin onnistuisi, vasarteli Volle veljensä päähän yksityiskohtia useampaan kertaan, ja jos Kalle olisi koulun penkillä ollut puoleksikaan niin tarkkaavainen, olisi hänestä kerran maailmassa paisunut kuuluisa mies, vanhempainsa ja isänmaansa ilo.
Saapuessaan rantaan näkivät marjastajat veneen jo valmiiksi vesille työnnettynä. Volle istui perässä laulellen järeällä bassollaan: "Surun käärme se pisti mun syömmehen" ja vastapäätä, lähi veljeänsä istui Kalle veistellen kaarnavenettä.
Tulijat toivottivat Vollelle "hyvää huomenta" ja kyselivät, millaisia unia hän oli nähnyt. Mutta kaikkien ihmeeksi oli Volle mitä herttaisimmalla tuulella, vaikka uskoivat Kallen jo kertoneen salaisuuden ja saavansa myrskyn vastaansa. Hän ihasteli, miten sointuvana Niittyviulun tenori on vielä säilynyt, koska aivan selvästi oli rantaan kantanut, sekä varoitteli serkkua kastelemasta pieniä jalkojaan ettei vaan saisi nuhaa. Tietysti tällaisesta huomaavaisuudesta Vollen osakkeet kohosivat serkun silmissä varsin huomattavasti.
Vähän matkaa rannasta tapahtui pieni onnettomuus, tartuttiin kivelle. Silloin naiset kiljasivat ja serkku varnistihe Villeen kiinni lujemmin kuin virkaatoimittava nimismies kuvernöörin läsnäollessa maantiekulkuriin. Niittyviulu keikahti taaksepäin Nannin syliin, karahti punaiseksi ja pyyteli anteeksi, selitellen sen sattuneen ilman vähintäkään tarkoitusta. Pian kuitenkin kiveltä selviyttiin ja suunnattiin kokka kohti kotia, mutta Volle vakuutteli useampaan kertaan, kuinka sentään oli onni onnettomuudessa, ettei yhtään kastuttu.
Menomatka oli yhtä ilon pitoa, ilveiltiin, laulettiin kuorossa ja taas nauraa pätkätettiin. Volle oli pelkkää päiväpaistetta, Niittyviulu kiskoi tenoria niin, että kaulajänteet olivat katketa, eikä serkku sanonut koskaan olleensa näin hauskalla matkalla; aivan koko ikänsä hän tulee tämän matkan muistot säilyttämään.
Kalle ainoastaan ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Ankara velvollisuuden ja vastuunalaisuuden taakka painoi hänen pieniä hartioitaan. Ja tuskinpa lienee talonpoikaissäädyn puhemiehen emäntä valtiopäivätanssiaisissa ollut kireämmässä vireessä odottaessaan kenraalikuvernöörin käsikoukkua, kuin Kalle vartoessaan, huulet yhteen puserrettuina, silmät Volleen terästettyinä ja kantapää tapinreikään painettuna veljeltään vihjausta.
Vihdoin, noin kilometrin matkan päässä kotirannasta iski Volle silmää ja kosketti Kallea sääreen. Ensin ei veden tuloa huomattu miksikään, mutta kun se alkoi liplatella pohjasäleikön yläpuolelle ja kastella naisten helmuksia sekä jalkapohjia, kiljasi Nanni:
"Suss'siunatkoon! mistä tuota vettä noin paljon tulee? Eihän tämä vene ole ennen juuri vuotanut."
"Vettä! niinpä kylläkin vettä!" ihmetteli Vollekin. "Olisiko kivelle sattuessa joku liitos auvennut? Soudetaan vähän kovemmin ettei kastuta!"
Vauhtia parannettiin. Nauru ja laulu lakkasi. Naiset nostelivat helmojaan ja sijoittelivat koipiaan. Etsittiin viskainta, mutta sitä ei löydetty mistään. Kallen tuohisesta tyhjennettiin marjat yhteiseen kansikoppaan, ja paraansa mukaan koetti Kalle syytää vettä veneestä, mutta suurta apua ei siitä näyttänyt olevan. Noin "pyssynhollin" matkan päässä rannasta sai Kalle kolme potkua sääreensä, se oli merkkinä avata koko "venttiili". Seuraukset siitä pian näyttäytyivätkin. Kiskottiin epätoivon vimmalla, mutta vene juoksi raskaasti, ja vesi kohosi säälimättömästi. Naisten asema muodostui kiusalliseksi, kun vesiraja alkoi lähetä sovinnaista siveysrajaa, polvitaitetta, eikä siinä lopultakaan auttanut muu kuin lupsauttaa esiriput alas, kastui mitä kastui.
Volle teki parastaan, meloi kuin hullu ja tuon tuostakin mittaili melalla veden syvyyttä samalla rauhoitellen, ettei tässä enää huku, vaikka tahtoisikin. Mutta miten lienee raukka meloa hosuessaan horjahtanut, että vene kallistui ja ryyppäsi sisuksensa täyteen, juurikuin oltiin rantaan pääsemäisillään. Syntyi pieni hämminki. Serkku kiljasi: "herra, auta, me hukumme!" mutta imeytyi kuitenkin Villeen kuin iilimato. Nanni ja Nänni puulautuivat rantaa kohden juoksemaan sillä seurauksella, että mätkähtivät mahalleen sortaen toisetkin samaan mykkärään. Niittyviulu säkeytyi takajaloistaan airoihin, painuen umpisukkeloon, mutta selviytyi kuitenkin vähän ajan perästä näkösälle. Volle ei puolestaan näyttänyt äärimäisesti hätääntyneeltä, nosti rauhallisesti Kallen niskoilleen, haroi marjakopan veneen kokasta ja lohdutteli toisia, että mitäs turhan parkumisesta, kesäinen vesi.
Rähinä rantamalla oli kuulunut taloonkin ja sieltäkös alkoi lappautua väkeä. Tuomarin perhe oli juuri tullut vieraisille ja yhdessä talonväen kanssa riennettiin katsomaan, mikä mustalaismeno rannalla on.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja nähtyään, ettei siinä pahempaakaan hätää ole tarjolla, menettelivät kuivalla olijat, kuten ihmiset tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa, alkoivat nauraa ja ilveillä. Vanha vallesmannikin hykerteli vallan koukussa, ja tuomari oli yskäpuuskaansa tukehtua.
Haaksirikkoisia ei kuitenkaan erikoisesti naurattanut. Niittyviulu teki tosin alussa muutamia heikkoja yrityksiä toisella suupielellään, mutta nähdessään, miten ohuet kesäpuvut imeytyivät naisten ihoon kiinni, ilmaisten ruumiin antiikkiset muodot, kuoleutui hymy ja hän sävähti punaiseksi kuin rippikouluneitonen, jota pappilan nuori maisteri taputtaa kahden kesken poskelle. Naisia leikkasi syvälti, sillä jos muutoinkin asia kävi täydestä, niin vielä kaiken kukkuraksi olivat tuomarin pojat tämän surkeuden todistajina.
Vollella ainoastaan oli hyvä olla ja vieläkin parempi Kallella. Kuin Döbeln Juuttaan taistelun jälkeen ratsasti hän voiton riemun hurmaamana veljensä olkapäillä sommitellen tuon tuostakin jotain "hurraan" tapaista.
Mistä haaksirikko oli aiheutunut, pysyi muutaman päivän salaperäisen hämärän peitossa, sillä veneestä ei hakemallakaan mitään vikaa löytynyt. Mutta sitten alkoi liikkua huhuja, että onnettomuudessa on jollakin tavalla ollut "koira haudattuna". Vollea alettiin kovistella ja vaadittiin kiivaasti selitystä, millä tavalla veneen tappi oli hänen taskuunsa eksynyt, mistä Ville oli sen tupakoita etsiessään sattumalta tavannut. Ja pitihän Vollen lorun lopuksi asia kertoa juuriaan myöten ja lieneekö hänen tarkoituksensa ollut erittäin salatakaan.
Saa nyt nähdä, mitä naiset saavat aikaan, mutta ainakin he vannoivat sen kolttosen Vollelle hirveästi kostavansa.
POLITIIKASTA.
Lähes tieteellisenä varmuutena on näihin asti pidetty, että meidän maassamme olisi kaikkein enin — unta ja nälkää. Mutta jos tämän kansallisen rikkautemme runsaus onkin valtava ja tyhjentymättömältä näyttävä, täytyy meidän kuitenkin totuudessa pysyäksemme sanoa — niin haikealta kuin se monestakin voi tuntua — että se enemmyys-arvostaan on näinä aikoina painunut toiseen sijaan, ja etualan on anastanut — politiikka. Sitähän on nyt kaikkialla. Siitä saarnataan kirkoissa ja kokouksissa, puhutaan pappiloissa ja partureissa. Politiikka se määrää virkoihinsa niin senaattorin kuin urunpolkijan. Se rakentaa ja rikkoo naimiskaupat. Se mittaa ihmisen viisauden ja tyhmyyden, taiteilijan kyvyn ja kauppiaan kätevyyden.
Mitä oli haukkuminen ja tappeleminen ennen vanhaan? Paljasta maitovelliä. Politiikka sitävastoin on edelliseen hionut henkevyyden ja vihlovan terävyyden samoin kuin se tappeluunkin antaa rientoisan vauhdin. Ei mikään pulla-uutuus ilmesty, ellei sen luomistyöhön jollakin tavalla olisi koskettanut politiikan aina ojolla oleva sormi, puhumattakaan nimen antamisesta kissalle tai koiralle, joka toimitus on ehdottomasti politiikan kontrollin alainen. Kerrotaanpa erään kellahtavan perustuslaillisen, joka ennen politiikka-basillin ilmestymistä maahamme oli vierustoverikseen ottanut tavallisen suomalaisen maatiaisihmisen, kiihkeällä jännityksellä odottaneen avionsa kukoistuksen kuorestaan puhkeamista, nähdäkseen, osoittaisivatko tulokkaan ulkoiset tuntomerkit hänestä tulevan perustuslaillisen tai suomettarelaisen.
Annappa sitten maamme politiikasta ja siihen yhdistetyistä eri aatevirtauksista kuvaus! Ohhoh!
Mutta jos tekaistaisiin pieni asia, pieni perhenäytelmä. Jos Pohjanmaalla, Pukarin pitäjässä olisi suomalais-syntyinen Saara roidellut halolla "hurrisukuista" Aabrahamiaan niin rotevanlaisesti, että rytäkässä olisivat kintut katkenneet, niin emmeköhän kohta saisi lukea seuraavanlaisia selityksiä:
U. S. "— — — kansallisuusasiassamme. Teko on tietysti raaka eikä suinkaan esimerkiksi suositettava suomalaisuuden voittoon viennissä. Kuitenkaan emme luule erehtyvämme, jos otaksumme tämänkin edellä kerrotun tapauksen johtuvan siitä luonnottomasta tilasta, joka meidän maassamme on vallinnut s.o. että kourallinen ruotsalaisia ylimyksiä ja rahapohatoita on sortonsa alla pitänyt suurilukuista suomalaista väestöä jota se vielä tänäkin päivänä nuorsuomalaisten avulla tekee."
N. Pressen: "— — — ja ettei kenkään meistä germaaneista, jotka historiallisten tapausten kautta olemme joutuneet tähän raakalaismaahan, unohtaisi asuvansa barbaarien, vandaalien ja koirankuonolaisten seassa, siitä on tämä tapaus vereksin muistutus."
Vaasa: "— — — Tapaus kuvaa erinomaisesti meidän suomalaisten suhdetta ruotsalaisiin 'hurreihin'. Meitäkin, samoinkuin tuota vaimoa, ovat 'hurrit' kuivanneet ja orjuudessa pitäneet, mutta siitä kaikesta on koitunut oikeutettu kosto. Ja niinkuin tuo vaimo, nouskoot suomalaiset kostoon yli maan. Pois 'hurrit' rantakiviä myöten! Herää Suomi, valveudu leijona!"
Hbl.: "— — — Jyrkkään eristäytymiseen hunneista ja mongooleista, siihen tämäkin tapaus meitä entistä kiivaammin kehoittaa; ero koko linjalla, se olkoon tunnussanamme. Älköön kukaan pitäkö heitä työssään. Pois kaikki samojeedilainen palvelusväki syöpäläisineen ruotsalaisten taloista. Kavaltaja on se nainen tai miesnuorikko tai leski, joka antautuu lemmenkauppoihin ostjakkien kanssa. Ainoastaan, jos on tilaisuus rahallisesti perinpohjin nuolaista, olkoon jonkunlainen yhteisyys sallittu."
Työmies: "Luut ruskaa, veri purskaa. — — rääkkää sosialistia, sillä mikäli tiedämme, on mies meikäläisiä ja akka suomettarelainen. Mutta rääkätkööt, iskekööt hampaansa lihaamme ja imekööt vertamme, sitä pikemmin vaan tulee se päivä, jolloin porvarien haiseva yhteiskunta luhistuu omaan mätäänsä."
Hels. San.: "Niin jokapäiväiseen menoon kuin tuollaiset tapaukset kuuluvatkin, on siinä kuitenkin U. S:lle kyllin aihetta sivellä nuorsuomalaisia keltavärillä. Pettymystä myöskin tuntisimme, ell'eivät ruotsalaiset lehdet sotkisi asiaan mongooleja ja germaaneja samoinkuin Työmies mätää porvarillista yhteiskuntaa."
Kansan Lehti: "— — — Miksi sitte mies taipuu tuollaisen syöjättären kanssa yhdessä elämään? kysynee joku yksinkertainen. Siksi, että meillä on kirkko, joka kahlehtii ihmiset yhdessä elämään, vaikka toinen toisensa palasiksi repisivät. Meillä on rasvaisia pappeja, joiden tehtävänä on sokaista ihmisten järki, että ne taipuvat kirkon ikeen alle. Porvaritkin hyvin kirkon ikeen painon tuntevat, mutta ne kuitenkin sitä ylläpitävät. Viikon köyhälistöä nyljettyään, antaa pappi taas kaikki anteeksi ja lupaa, kun vaan kymmenyksen kiltisti heille suorittaa, pääsön taivaaseen. Siinä niksi, miksi porvarit kirkkoa suosivat. Mutta sosialistit sitä laitosta vihaavat ja entistä voimakkaammin karjasevat: Alas kirkko, vaikka olis saatana!"
Kansakoulun Lehti: "— — — eikä tapaus kuulukaan niihin asioihin, joita me harrastamme, mutta kun tuollaista sivistymättömyyttä ilmautuu, panee se meidät surulla kysymään, koska valkenee rusopuhtoinen päivä, jolloin tuollaisia tekoja saamme silmäillä vaan historian lehdiltä? Koska leviää eteemme ne sivistyksen ikivihreät tasangot, joiden suloutta eivät mitkään epäsoinnut häiritse? Ja vastauksemmekin on siihen valmis. Vasta silloin, kun kaiken sivistymättömyyden pohjasyy on poistettu s.o. kun — kansakoulunopettajain palkat ovat korotetut."
Aamul.: "— — — on selvästi tämän aikaan saanut sosialistien valama myrkky, sama väkihappo, jolla kunnioitus uskontoa ja kirkkoa kohtaan kansasta syövytetään, pyhät avioliiton siteet rikki ratkotaan ja koko historiallisesti kehittynyt yhteiskuntalaitos, esi-isien työn tulos, raadellaan."
Sotahuuto: "Kiitos oi Herran!
"Vihdoinkin on toteutunut kauvan vireillä ollut aije perustaa osasto Pakarin pitäjään. Hiljan siellä sattunut tapaus on sitä jouduttanut niin pitkälle, että luutnantti Baryton ja korpraali Kitara läksivät eilen sinne.
"Herran haltuun! Halleluja!"
Vartija: "— — — Anttikristuksen valta paisuu; vaimo pieksänyt miehensä puolikuoliaaksi Pukarin pitäjässä. Mitä ennustavat tällaiset tapaukset, mihin viittaavat myös teot sellaiset, että käärme maalataan kirkon kattoon sille sijalle, jossa raamatun mukaan pitäisi olla pyhähenki kyyhkyisen muodossa, ja alastomia poikia paikoille, josta rukoukseen polvistuneen uskovaisen korviin pitäisi kuulua enkelien siipien suhina, mihin viittaa myös se, että kirkon ja teatterin välimaaksi jätetään vaan 20 metriä? Niin — ne kaiketi viittaavat siihen, että viimeiset ajat ovat käsillä. Kristiveljet ja sisaret! Ovatko kynttilänne sytytetyt?"
Velikulta: "Kautta maan valitetaan nyt halkojen kallistumista, mutta kummakos se on, kun niitä Pukarin pitäjässäkin on ruvettu käyttämään välineenä perhesolmuja selvitellessä. Muuan muija kuuluu näet kopiloineen halolla herraansa ja lopuksi — kai antaakseen asialle hieman raamatullista väritystä — rikkoneen sääriluut.
"Mikään uutuus asia ei ole, sillä aina maailman alusta on ollut avioliittoja, niissä sattuneita solmuja ja sykkyröitä sekä niiden selvityksiä. Tavallisimmin ovat solmut selvitetyt saivariston jauhamisella tai korvatillikoilla. Kun on kättä pitempää tarvittu, on käytetty luutia, kattiloita ja vähemmässä määrässä halkoja, puntareita ja kirveitä. Vallan tarpeetonta on meistä Pohjanmaalla halkoja käyttää, kun siellä muutenkin on puutavara vähissä ja kun Kokkolastakin niin helposti saa hyvää kotimaista tervanarua. Huonosti harkittua on meistä myöskin lyödä säärille niin, että ne katkeavat, syystä että sääriä tarvitaan kulkuvälineenä joka päivä, ja vielä sitä tarpeettomampaa, kun kerran luonto on vartavasten kasvattanut nimenomaan erikoisen paikan sellaista toimitusta kuin selkään antamista varten."
HERRA SEN SALLI EIKÄ PEKKAKAAN PANNUT VASTAAN.
Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan, jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.
Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa. Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".
Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen, jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä. Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan, pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.
Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset, ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia, joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua, elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.
Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui, eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa hukuttaa itseään ensi kertaa.
Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?
Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi, että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.
"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"
"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon kerinnyt?"
"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa, ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.
"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"
Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten onnistuisi.
Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?
Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.
Hullu juttu!
Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä, voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle. Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin, kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.
Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää. Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan, joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät kuuluvan heille.
Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä, kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.
"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota… että tuota… jos sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin…"
Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.
Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin "pasteeraillessaan" kamarin lattialla.
"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"
"Ettäkö paikalla?"
"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.
"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa
Annalle, että sukii hieman itseään."
"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli
Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.
Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan, pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja, joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä, orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.
Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.
"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies konsanaan.
Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.
Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa ammui neljättäkymmentä lypsävää.
Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa, sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.
Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut vastaan.
YHTEISKUNTA JA KANSAKOULUNOPETTAJAT.
Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua, että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.
Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.
Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin, joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin, niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta. Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa, aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja kaupunkia kulloinkin tekevät.
Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-, puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi, olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa, laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville, arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä; kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja, siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän — huono opettaja.
Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa, luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen tullut kysymykseenkään.
Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.
Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa. Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle, joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki sitkeämmässä kuin miehessä.
Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat, että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan. Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia lapsistaan oli nälällä kiusannut.
Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä. Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman korvausta.
Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?
Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet, ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.
Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta puheeksi.
Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan — et paremmasta ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt, jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", — nämät samat henkilöt pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.
Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa palkankorotuksen sijaan — selkäänsä.
Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa, vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."