KADONNUT MORSIAN.
Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi, mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi "lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden rukoushuone.
Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön sanomalehteen; silloin on usko lujilla.
Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.
Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä, eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin, onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli "vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava" niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin olevan luojan erikoiset lahjat.
Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia. Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären, ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.
Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan, kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.
Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan. Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?
Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava" edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten viattomat lapset putipuhtaiksi.
Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi "vastaavaksi".
Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.
Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:
"Arv. Toimittaja!
Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12
antamaan selitystä!
Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v.
Siansaparo."
"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan sovintosaarnansa.
Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan" lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko, sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena "varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä on kehitetty liikapaisuntaa.
Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".
Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston" lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron periaatteellinen ero."
"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä, tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."
"Sitten seuraa viralliset uutiset. — Ministerineuvostolla ei yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien laitumelle laskemisesta. — Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. — Sitten on muutamia vähemmän tärkeitä hm… hm… hm… ja sitten oma kirjoittamani väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa 'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä olen sitä vielä siistinyt."
"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"
"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.
"Oletteko sen lukenut?"
"Tuota kyllä, kyllä minä en…"
"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."
"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."
"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista. Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian, oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä. — Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä! Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"
Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua teriin.
"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu, poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa lienee kolhaistu."
"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."
"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.
"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja 'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. — Mutta mikä rakkauden lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"
"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.
"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"
Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi "vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.
Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. — Jossain kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime vuonna 5,000 asukasta nälkään. — Pari valtion viinakauppaa ryöstetty eräässä kylässä Puolan rajalla. — Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e. Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.
Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä "vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava" koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.
Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan. Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen. Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä, kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi kiinniottoon.
Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta, joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa, käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin matkaansa.
Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla varustetun makkaratehtaan.
"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah! Vettä!…"
Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.
"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut 'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on kysymys."
"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä enin pahoittanut?"
"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."
"Siis 'Kadonnut morsian'?"
"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista ilmaisevan katseen.
"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?" lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää, mutta jotain vallan kamalaa se lienee.
"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!…"
Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.
"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman naikkonen! epäsiveellinen lutka! — Mutta jopa näyttää henki palautuvan…"
"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta — ah, taas viiltää sieluani — niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko! armahtakaa!… sanokaa!… että… että… saivatko… he… toisensa?"
Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista kohtaloa, ehätti hän huutamaan:
"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"
"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja — siihen katkeaa novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy, ja he saavat toisensa?"
"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."
"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin intresantti novelli, vallan suuremmoinen."
"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."
"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat "vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.
Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta, joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista paikoista katkaistaisi.
"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."
PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.
Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen. Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui, ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten. Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin toisille näkemiään kertomaan.
Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä, sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut — "Terve tuloa!"
Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.
Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja Paksunen.
Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä — tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle polulle vietelleet — mutta nyt he keskenään haastelevat mitä herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa, vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.
Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että kuinkahan olisi, jos alettaisiin.
Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu, sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja, luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla — "suojelusenkeli".
Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.
"Jos laulamme aluksi 'Meri pauhaa vaahtoellen'", ilmoittaa vihdoin opettaja, istuutuu harmonin ääreen, alkaa soittaa ja täydeltä terältä laulaa. Muut yhtyvät lauluun, mutta ylinnä muista kuuluu Mattilan Sandran kimeä ääni.
Kun laulu ja sen loppuun liitetty liritys on vaijennut, tervehtii tohtori yleisöä. "Arvoisat juhlavieraat"! kärähtää hän samallaisella äänellä, kuin kysyisi hän potilailta, "mikä teitä vaivaa?"
Tohtori ei puhu pitkään. Mainitsee vaan muutamin lausein juhlan ylevän tarkoituksen palvelijain valistamisen, kehottaen lopuksi palkollisia vastaanottamaan kaikki, mitä tämä vaatimaton tilaisuus heille voi tarjota.
Yhteisesti lauletaan: "Oi jos oisit sydämeni."
Seuraa sitten juhlan loistokohta, rovastin puhe.
Tapansa mukaan on hän jakanut puheensa kahteen osaan, lakiin ja evankeliumiin. Jo alkaissa ovat rovastin kulmat pahasti rutussa, ja kasvoihin ilmenee kiinteät juonteet, mutta kuta pitemmälle teksti kehittyy, sitä ankarammin paukuttelee hän lainvasaraa. Rovastilla onkin erikoista syytä koveta, ei niin palkollisille, mutta nuorisolle yleensä, joka on hyljännyt jumalan sanan ja vaeltaa riettaita teitä.
Tietäissään, että juhlaan saapuu juuri tohtori nuorisoseuralaisineen, joille hän saa taas tilaisuuden pitkästä ajasta puhua, onkin hän tehnyt erikoisia varustuksia. Valmistaessaan puhettaan, oli hän "pinkkaansa" käännellessään tavannut erään puolikymmentä vuotta sitten pitämänsä saarnan. Sen hyvyys oli kyllä aiheutunut siitä, että silloin ilmaantui pitäjässä tavallista runsaammin äpärälapsia, mutta pienempiä sovituksia tehden sai hän saarnasta sen, mitä nuoriso nyt paraiten tarvitsi.
Mutta jopa alkaa lauhtua rovasti, kurtut häviävät, juonteet lientyvät, ja ääni alkaa muistuttaa konttoristin ääntä, joka pyytää isännältään ensimäistä palkankorotusta. "Ei näet riitä se, että me sanan kuulemme ja ymmärrämme, vaan sitä myös on elämässä toteutettava. Kuinka sitten? Juuri niinkuin Mestari sanoi opetuslapsillensa: 'ystäväni! peskää toinen toisenne jalat!' Tämä kohta tekee suuremmoisen vaikutuksen, katseet nousevat hartaasti kattoon, syviä huokauksia kuuluu, ja postineiti, diakonissa, ruustinna y.m. kuivaavat kosteiksi käyneitä silmiään. Vaikutuksen on rovasti jo edeltäpäin arvannut, siksi hellyttää hän äänensä vallan 'sordinoksi' ja puhuu edelleen palvelijain kovasta työstä sekä niiden kärsimättömyydestä, joille luoja on sallinut palvelijoita, mutta ystäväiseni: koettakaamme noudattaa Mestarin käskyä — pestä toinen toisemme jalat".
Tähän päättyy rovastin yleväsisältöinen saarna ja ettei hänen sanansa langennut kivistöön, tulee näkyviin sitä seuranneella väliajalla.
Niille, joille "luoja oli sallinut palkollisia", tuli jalo kilpailu, kuka useamman palvelijan "jalat ehtisi pestä". Kädestä pitäin talutettiin heitä viereiseen voimistelusaliin kahville, kehotettiin panemaan runsaasti sokeria ja ottamaan leipää. Postineiti ja diakonissa jakoivat Riikoille ja Pekoille viidenpennin pakanalähetys-kirjasia ilmaiseksi, samaten kuin tohtori ja opettaja kirjasta "Säästäväisyydestä sananen". Läksivätpä rovasti ja ruustinnakin liikkeelle, antaen kättä palvelijoille ja ystävällisesti heille puhellen. Ja ruustinna oikein taputteli piikaansa, joka yötä päivää sai huolehtia, ettei ruustinnan lihavalla ruumiilla olisi paha olla, ja kysyi hymyssä suin, "onko Hannalla nyt hauskaa?"
Huomautus: "juhla taas alkaa!" saa yleisön jälleen vetäytymään luokkasaliin. Siellä onkin jo opettaja kateederin takana, järjestellen juhlallisen näköisenä suurta paperipinkkaa ja sitten alkaen:
"On hetkiä ihmiselämässä, jolloin tuntee kohoavansa tältä arkipäiväiseltä maankamaralta aatteiden ja ihanteitten ilmakerroksiin." Hetken liideltyään, laskeutuu hän kuitenkin jälleen näköpiiriin, alkaen rakennella esitelmälleen historiallista pohjaa. Tämä perustamistyö vaatii runsaan tunnin, sitten alkaa vasta esitelmän aineen käsittely, jona on "kansanvalistuksen suuri merkitys." Kyllä olikin hänellä asia vallassaan, sillä jo toisen tunnin kuluttua olivat kuulijat täysin vakuutettuja siitä, ettei yhteiskunnan suuressa ruumisrohjossa löydy yhtään valuvikaa, sisällisen taudin aiheuttamaa raihnaisuutta eikä historiallisen kärrinpyörän hankausjälkeä, joka ei paranisi "kansanvalistuksella".
Saatuaan kuulijansa tähän vakaumukseen, aukaisee hän taas aatteen siivet, kohoten puoleksi tunniksi ihanteitten ilmakerroksiin. Esitelmä loppuu runolla "Valistuksen voima".
Sen suursiivouksen jälkeen, jonka opettaja teki, katsotaan välttämättömäksi levätä puolisen tuntia.
Loppu-ohjelman mainittavampi "peso" oli "suojelusenkeli". Se oli. postineidin ja diakonissan erikoisaate. Ei kai tarvitsisi mainita, että enkelinä oli edellinen.
Lähtiessä kestittiin vielä palkollisia pullakahvilla ja kirjasilla.
Antoipa tilanomistaja Paksunen Mattilan paimenpojalle markanrahankin.
Mutta maailmahan tiesikin, että se oli hänen oma poikansa.
Näin vietettiin palkollisten iltamaa, ja kaikki erosivat tyytyväisinä. Inhimillisen sivistyksen edustajat tunsivat itsensä onnellisiksi, sillä olivathan he taas valistaneet palkollisia. Tyytyväinen oli myös pappilan väki. Ja kun illalla piika Hanna riisui ruustinnan jalasta kenkiä ja sukkia, kiitti ruustinna luojaa, joka antoi hänelle terveyttä ja voimaa tekemään hyvää palvelijoille.
KUN MARJA-AHON MIKKO VILJELI JUURIKKAITA.
Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet. Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä, korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä umpisukkelossa käytetty.
Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?
Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt, että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.
Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin, ei niin ostaakseen, muuten vaan.
Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.
Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla, ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi, joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.
Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.
Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa, niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan, etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.
Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on, vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen kohdaltaan enää voi parata.
Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin, vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa alettaisiin toteuttaa.
Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava, mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.
Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää, kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon, niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.
Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle peltokappaleelle.
"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!" ihmetteli Sakeri.
"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia, juurikkaita."
"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista; sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."
"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää, vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät koneen istuimella kuin koppelo oksalla."
"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa. Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko 'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri vuorostaan.
"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt?
Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."
"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi, jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.
Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti. Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita syömällä taas järki palautuu.
Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.
Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa. Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.
Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.
Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan, eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla. Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja sateenvarjossaan ja kalosseistaan.
Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:
"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla, kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla, että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"
On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin, varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.
Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.
Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten. Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle, ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien eteen.
Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:
"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"
Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin vaikeanlaista nuuskaustemppua.
Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista. Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla, pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä, vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi keitellä kuin perunoita.
Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin" mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta, että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin nauraen tunnustaa:
"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan, niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."
RAUTATIELAITOKSEMME.
Mikä on rautatie tai oikeammin: mikä on meidän rautatiemme?
Kysymys äkkiotteeltaan ei näytä juuri olevan suorasyisimpiä, mutta asiaan painautuen saa pian käsiinsä sen punaisen johtolangan, joka juoksee läpi rautatielaitoksemme aina sen alkuvaiheista viimeiseen vihellykseen saakka. Kun siitä siimasta vetää, tulla köllöttää kohta vastaukseksi alussa tehtyyn kysymykseen: rautatiemme on eräs sallimuksen, ruotsalaistemme edustaman länsimaisen sivistyksen ja suomalaisen tyhmyyden yhteistyön sorjimpia aikaansaannoksia.
Sallimus näet johdatteli, että entisille valtiopäiville keräytyi sieltä täältä ympäri maatamme hevosmiehiä ja entisiä lautamiehiä. Kun nämä kaikkia asioita pyrkivät höystämään markkinakaskuilla ja lehtolasten ruokkojutuilla, täytyi heistä muodostaa oma valiokuntansa ja jättää sallimuksen varaan, mitä he mahdollisesti aikaan saisivat. Mutta annappa ollakaan. Eräänä päivänä ilmausi valiokunnasta lähettiläitä kuhunkin säätyyn esittäen, että maahamme on rakennettava rautateitä. Asia punnittiin sekä länsimaisen sivistyksen että suomalaisen tyhmyyden puntareissa, ja seurauksena näiden kolmen voiman toisiinsa kosketuksesta oli kuin olikin — rautatie.
Muistoksi annettiin valiokunnalle nimeksi rautatievaliokunta, ja kenessä on vähinkin ollut hevosmiehen vikaa, sen pääsy tähän valiokuntaan on ollut varma.
Kerran alkuun päästyä on rautatieasia näiden kolmen voiman vaikutuksesta ripeästi kehittynyt. Sallimus on säätänyt tuon tuostakin hallavuosia, vesikesiä, pakkastalvia j.n.e.; suomalainen tyhmyys puolestaan on puutteen uhatessa kehottanut nousemaan uunille ja huutamaan valtiota avuksi; länsimaisella sivistyksellä ei taas ollut sopivampaa lievennyskeinoa kuin esittää rakennettavaksi uusi rautatie.
Niin sitä on vähitellen menty eteenpäin ja rata toisensa perästä saatu valmiiksi.
Mihin suuntaan radat rakennettaisiin, siitä näyttää olleen eri mieliä. Tuntien hyvin kansamme kiivaan ja kiukkuisen luonteen sekä idän ja lännen heimojen keskinäisen tappeluhalun, oli sallimus jo aikaisemmin luonut raja-aidoiksi pitkin maata vuorenselänteitä ja vesijaksoja ja nähtävästi on sallimuksen tahto ollut, että radatkin kulkisivat ainoastaan pitkin maata eikä olisi mitään riitoja ja tappeluita aiheuttavia poikkiratoja. Länsimainen sivistys on taas ollut poikkiratojen harras kannattaja. Tästä onkin ollut seurauksena, että radat etelässä juoksevat pitkin ja poikki, mutta pohjoisemmaksi kohoten ja länsimaisen sivistyksen vaikutuksen heiketen poikkiradatkin käyvät harvinaisemmiksi, kunnes radat suomalaisen tyhmyyden kannattamina vihdoin kulkevat pitkin maata — sallimuksen varassa.
Hartaasti toivomme, että sallimus saa edelleenkin pitää määräämisvallan ratasuuntiin maamme pohjoisosissa niin, että ne tulevat kulkemaan rinnan toinen toistaan häiritsemättä aina Pohjois-Jäämeren rantaan asti. Joku sydämikkö kemijärveläinen voi tosin kiukkuilla, kun hänen täytyy matkustaessaan Rovaniemelle kulkea etelä-Suomen kautta, mutta onhan meillä luojan kiitos aikaa ja, kun on hiukan hatussa, rahaakin. Sitä paitsi jo yksistään kulku läpi länsimaisen sivistyksen kehdon on suomalaiselle tyhmyydelle suuri kunnia, puhumattakaan sen sivistävästä vaikutuksesta.
Rautateitä rakennettaessa on ollut perusajatuksena tulla toimeen niin vähällä kuin mahdollista ja tehdä kaikki hyvin pientä ja vaatimatonta. Tämän kyllä sanotaan tulevan ajan kuluessa hyvin kalliiksi, mutta — sanoakseni toveri Huoposen lailla — mitäs me olemme turhan nuukia silloin, kun voimme kansalliset hyveemme, kainouden ja vaatimattomuuden puhtaina ja laittamattomina säilyttää. Ja kun me kuljemme taas samaa rataa vuoden viitisen perästä sen jälkeen, kun se liikenteelle avattiin, ja näemme kaikki ne uudistukset, laajennukset ja, parannukset, jotka sitte ensinäkemämme on tehty, kuinka hyväksi mielemme herahtaakaan huomatessamme, miten suureksi voi pieni alku paisua.
Rautatielaitokseen sanotaan kuuluvan sekä kiinteää että liikkuvaa kalustoa. Edelliseen luetaan ratalaitokset rakennuksineen ja jälkimäiseen vaunut, veturit ja rautatiehenkilökunta. Vaikeata on kuitenkin tarkkaa rajaa vetää, sillä hyvin epätietoista on, kumpaiseenko ryhmään kuuluvat esim. pohjoisratojen — sekajunat.
Tekniikka ei myöskään ole vielä päässyt täysin selville, kuuluuko rautatiehallitus kiinteään vai liikkuvaan kalustoon. Me puolestamme rohkenemme otaksua sen kuuluvan kiinteimistöön — ainakin toisinaan.
Henkilökunta jakautuu kahteen tarkasti erotettuun kastiin, virkamiehiin ja palvelusväkeen — edelliset luonnollisesti ovat sitä varten olemassa, että olisi ketä palvellaan, ja jälkimäiset, ketkä palvelevat. Sallimus suomalaisen tyhmyyden kanssa huolehtii palvelijoista, länsimainen sivistys on taas kireästi pitänyt kiinni oikeudesta saada yksin määrätä virkamiesasiat ja virkamiehet. Tähän onkin luonnolliset syynsä. Hienoihin ruotsalaisiin perheisiin alkoi näet kasaantua niin paljon murhelapsia, ettei heille mitenkään enää riittänyt tilaa kadettikoulussa, sähkölennätinlaitoksessa, postissa ja Evossa. Että länsimainen sivistys on tästä oikeudesta tuntenut vastaavaa velvollisuuden tuntoa, sitä ei sovi kieltää. Se ilmenee esim. siinä tunnollisuudessa, millä virkamiehiä on toimeensa valmistettu, sillä melkein säännöllisesti ovat virkamies-alut saadakseen perusteelliset pohjatiedot opiskelleet kaksi vuotta luokallaan maamme oppilaitoksissa.
Suomalainen tyhmyys on kyllä tyrkytellyt poikiaan rautatielle virkamiehiksikin, mutta siitä on vaan seurannut riitaa, ja on valitettu, että tuollaiset ilmiöt ovat omiaan alentamaan rautateittemme arvoa.
Kieliasiassa on rautatiellä noudatettu järkähtämätöntä tasapuolisuutta ja ratkaistu asia siten, että palvelijain virallisena kielenä on suomi ja virkamiesten ruotsi. Tätä sopusuhtaisuutta on tosin suomalainen tyhmyys pyrkinyt tavan takaa häiritsemään vaatimalla — törkeästi kyllä — että suomea olisi virkamiesasioissakin käytettävä, mutta nämä tungettelemiset ovat länsimaisen sivistyksen taholta näihin asti loistavasti torjutut. Kumoamattomasti on todistettu, että yleinen häiriö ja liikkeen seisahtuminen olisi heti seurauksena, jos esim. kaavakkeet muutettaisiin suomenkielisiksi. Virkamiesten keskinäinen kieli on jo taas siitä yksinkertaisesta syystä oleva ruotsi, että jos esim. junan lähdöstä ilmoitetaan toiselle asemalle, niin siinä ilmenevää ajatuksen syvyyttä tulkitsemaan ei ole suomenkielessä vastaavia käsitteitä eikä sanoja. Tässä asiassa on sallimus vetänyt yhtä köyttä länsimaisen sivistyksen kanssa, sillä niin pian kun suomalainen tyhmyys on asiaan puuttunut, on seurannut — kuten on selitetty — rautatieonnettomuus.
Junat kulkevat höyryn voimalla, mutta koko rautatielaitoksen käyttövoimina ovat — kiertokirjeet ja reklementit. Niitä laatii rautatiehallitus. Perusreklementti on: Älä koskaan hätäile! Tästä johtuukin se perinpohjaisuus ja pienimpiinkin yksityiskohtiin kaivautuva tunnollisuus ja tarkkuus, joka rautatielakoksemme johdossa ilmenee. Niinpä voi sattua, että vasta kymmenvuotisen tarkimman tutkimuksen jälkeen on tultu täysin selville, ettei joku henkilö olekaan riittävästi kompetentti työtänsä tekemään. Silloin tietysti annetaan käsky, että toimi on heti jätettävä toisiin käsiin. Ja kun päätös kerran on tehty, ei se siitä parane. Sallimus kyllä sattuessaan leikkisälle tuulelle voi asetella, että tekeillä oleva työ onkin niin tärkeä, ettei sitä voi jättää kompetenttien hoteille. Silloin täytyy hallituksen odottaa erottamiselle soveliaampaa tilaisuutta.
Usko reklementtien voimaan on hallituksessa horjumaton ja pian se muissakin virkamiehissä vakaantuu, varsinkin, jos saa niin opettavan läksytyksen, kuin eräs nuorukainen kerran sai. Hän näet oli hautonut jotain parannushanketta ja esitti sen eräälle ylemmistä, tukien tuumaansa vielä sillä, että Ruotsissa on myös jotain sen suuntaista jo tehty.
"Ystäväni", sanoi ylimmäinen laskien kätensä hänen kiireellensä, "huomaan teissä siinneen harha-ajatuksia. Mikään parannus ei laitokseemme voi tulla sieltä alhaalta, vaan täältä ylhäältä. Pidätte Ruotsin rautatielaitosta parempana kuin meidän, mutta luokaa silmänne tuohon nurkkaan, niin huomaatte kiertokirjepinon, joka on ainakin, pari vaaksan mittaa paksumpi kuin Ruotsin."
"Lukekaa vielä uskonne vahvistukseksi meidän reklementtikirjamme pykälät. Jo yksistään veturinkuljettajille annettu reklementti sisältää kokonaista 47 eri pykälää, kun itse Englannissakin on vastaava luku vähäpätöistä 20. Voitteko vielä minkään maan rautatietä pitää meille esikuvaksi soveliaana? Menkää herran rauhaan!"
Kiittämättömyys on kuitenkin maailman palkka, ja niinpä rautatiehallitustakin pyritään tuon tuostakin näykkimään. Milloin valitetaan vaunujen puutetta, milloin mitäkin, vaikka Jyväskylänkin radalla jo vallitsee sellainen ihannetila, että matkustavaisilla on kullakin — vaunu mieheen.
Suurta ääntä on myös pidetty siitä, ettei maamme koskien voimaa käytetä rautatien liikenteeseen. Sallimus on kylläkin antanut meille kosket, mutta niin kauvan kun sallimus ei saa suomalaisen tyhmyyden ja länsimaisen sivistyksen kannatusta, ei asiasta tule munia eikä poikasia. Ja suomalainen tyhmyys pitää sulana järjettömyytenä luopua höyryn käyttämisestä ennenkuin metsämme ovat kaikki poltetut. Länsimaisella sivistyksellä on kyllä jo kauvan ollut asiata koskevia ajatuksia hautumassa, mutta vielä ei ole voitu saada hankkeelle tarpeeksi tukevata perustusta. Toisarvoinen asia on näet se, millaisia laitoksia pitäisi rakentaa, jos kosken kehittämä sähkö otetaan liikevoimaksi. Pääasia on saada selville koskivoiman pysyväisyys. Koskikomitea on kyllä saanut selville, että koskia meidän maassamme on varmuudella ollut jo Juhana herttuan aikana ja että ne siis ovat laadultaan jotenkin pysyväisiä. Mutta ratkaisevan päätöksen on komitea sanonut voivansa antaa vasta sitten, kun on päästy varmuuteen, että niitä on ollut silloin, kun Sammon ryöstö tapahtui.
JOULURAUHA.
Mikä olisi tämä maailma ja mitä maailman meno ilman joulua? Erämaa ilman yhtään virkistävää kosteikkoa; ampiaispesä täynnänsä vihaa surisevia, myrkyllisiä pistiäisiä. Mutta kerran vuodessa, jouluna, maailman kiivas ja kiukkuinen meno taukoaa, ja ihmiset tuntevat mielessään rauhan ja sovinnon sulomakua.
Puoluepukarit, jotka pitkin vuotta ovat säiläänsä tulisesti heilutelleet, milloin kohtisuoraan vastustajan päätä halaista aikoneet, milloin salakavalasti syrjäpistoja yritelleet, pistävät jouluna kuin yhdestä tuumasta miekkansa tuppeen, ojentaen toisilleen rauhan lämpimän kämmenen.
Puhdasta jälkeä tekevät rauhan luudat sanomalehtien palstoilla. Pois ovat hävinneet viikingit ja kalmukit, pois susilistit, mokraatit ja puol'suomalaiset. Kuin maan sisään ovat painuneet kaikki suomettarelaiset ja sijaan on ilmestynyt vanhoja suomenmielisiä ja gamla-fennoja. Ei lyödä jouluna löylyä vuoden 1850 kieliasetuksen kiukailla eikä työnnetä ruotsalaisia Pohjanlahden kylmiin aaltoihin tahikka haudata maahan, niinkuin täällä meidän puolessa on tapana. Kaikki ryssän kätyrit ovat sukupuuttoon kuolleet, kaikki hännät laanneet heilumasta ja pääskyset laulelemasta. Hävinneet ovat verenimijät, luunpurijat ja mukanansa vieneet huligaanit, ryöväri- ja rosvoliigat samaten kuin niiden valmistuslaitoksetkin.
Jouluna on porvareissa paljon sellaisia, joilla on aina ollut lämmin sydän työväestöä ja sen harrastuksia kohtaan. Työväen vaatimukset täysin tunnustetaan ajan ja olosuhteiden vaatimiksi.
Kansallisen Suomen tulevaisuus näyttää jouluna hyvin valoisalta, sillä on vaan pienen ajan kysymys, että taas molemmat suomalaiset ryhmät yhtyvät, muodostaen puolueen, joka ottaa johdon käsiinsä ja lain ja oikeuden pohjalla asiain kulun ohjailee.
Vanhoja suomenmielisiä nyt hyvin ymmärretään ja myönnetään heidän toimineen vakaumuksensa mukaan eikä mistään alhaisista syrjävaikuttimista, niinkuin sitä temmellyksen kuumuudessa tuli, pahasti kyllä, usein sanotuksi.
Näin vallitsee rauha ja sovinto poliittisessa maailmassa, ja hartaasti, täysin rinnoin lauletaan yhteisesti "Enkeli taivaan lausui näin!"
Ja siihen samaan virteen kaikki muutkin yhtyvät.
Myrskyistä on ollut seurakunnallinenkin elämä. Ajan pahuus ja sosialistien villitys on aiheuttanut, että Matti-pastorin saarnatessa on tulinen järvi usein tavallista kuumemmaksi valistunut, samalla kun taivaan tie on perin ahtaaksi ja mutkaiseksi koukistunut. Mutta jouluna taas kaikki muuttuu hyväksi. Tuonne takalistoon Matti-pastori joulusaarnassaan tulisen järven työntää, mutta taivaan hän maalaa niin ihmeen ihanaksi ja kirkkaaksi ja tien sinne tasottelee ja oikoo, että suurinkin syntinen tuntee itsensä mahdolliseksi sinne sisälle pääsemään.
Rauhan joulu kouluihinkin tuo. Ei kuulu nyt luokilla karjuminen, lyönnin läiske eikä ulina vaan raikkaat joululaulut siellä helähtelevät ja rakennuksia tärryttää piiritanssin riehakas ryske. Tyhmistä aaseista ja pässeistä on joulurauhan taikasauva tehnyt kilttiä oppilaita, joita opettajat naurussa suin puhuttelevat, poskille taputtelevat ja tanssissa pyörittävät. Ei myöskään ole joukossa ruttuun kuivettuneita, kiukkuisia "vanhojapiikoja" eikä kaljupäitä "apinoita", vaan hyviä ja hauskoja opettajia, joista niin hirveän paljon pidetään.
Kodeissa sentään joulurauhan kauneimmat ja tuoreimmat kukkaset puhkeavat. Riitaisimmatkin pesät muuttuvat hauskoiksi ja suloisiksi, kuin huvimajat ennen Eedenin yrttitarhassa. Rauhantuoksuisa öljy ruosteisimmatkin sielunsaranat vetreiksi voitelee, ärtyneet mielet lammasnahkaisiksi lauhduttelee ja jähmettyneet sydämet sulattelee pehmoisiksi kuin laskiaispullan.
Pois ovat kodeista kaikonneet kaikki juopporatit, toraavat akat ja kiuskavat kakarat. Rakas isä se nyt armaan perheensä keskuudessa iltaa iloiten viettää. Ja hauskasti kuluukin ilta isältä, joka ei muulloin kotona olisi vaikka nuorittaisi. Tuo muulloin jo vanhahko ja ryppyinen Saaransa näyttää hänestä nyt niin kovin nuorekkaalta ja pullakalta ja äänessäkin on hänellä niin herttainen sävy. Lasten riehunta ei myöskään tuskastuta hirveästi, päinvastoin riemua lisää. Ja vaikka niitä onkin jo aika kasa, ei olisi mikään hirmuinen asia, jos herra sallisi heitä vielä pari kolme lisää.
Näin hiljallensa eteenpäin on menty Saarankin mielestä. Onhan Aabrahami tullut joskus myöhäänkin kotiin ja ollut hiukan liikutettukin, mutta ei hetikään niin usein kuin monet muut ukot. Ja toisekseen, pitäähän miehille, jotka ovat kovassa työssä, suoda vapauttakin. Aabrahami raukka, joka saa ollakin aina niin kovilla, elättää suurta perhettä, riehua puoluetaisteluissa, siihen lisäksi lankeavia vekseleitä ja monta muuta murhetta. Eikä hän Saaran mielestä nyt yhtään raihnaalta näytä. Nuo muutamat hopeahapset parrassa — muulloin harmaat takut leuvassa olevassa turvelossa — tekevät miehen vaan juhlallisemman ja arvokkaamman näköiseksi. Ja tarkemmin katsoen näyttää kaljussa päässäkin orastavan kuin uuden villan alkua.
Näin vallitsee joulurauha kaikkialla, siitä nauttikaamme ja sitten taas virkistynein voimin alotamme vanhat — riidat.
OSUUSRUOKALA YHTEISHYVÄ.
Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen. Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin, juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin, kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.
Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin, s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain hintoja toisen verran lisää.
Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset perustamaan ruokaosuuskuntia.
Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.
On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu, että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli lausunut.
Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta. Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde", "Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli: "Osuusruokala Yhteishyvä".
Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.
Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän, täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi. Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille. Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.
Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista, oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio, tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.
Säännöistä ehdittiin tarkastaa ja hyväksyä ainoastaan ensimäinen pykälä, mutta yleinen ajatus olikin, että talvella on kyllä aikaa sellaiseen; tärkeintä oli nyt päästä alkuun, sillä useimmat rouvat olivat jo ehtineet sanoa irti palvelijoitaan, ja sitä paitsi odottivat miehet suurella jännityksellä, mitä "lapsesta tuleman piti". Asiain näin ollen katsottiin myös viisaammaksi antaa johtokunnalle täysi valtuus toimia parhaansa mukaan, kuin pitää yhteisiä kokouksia.
Kokouksen päätyttyä syötiin yhteiset illalliset innostuneen mielialan vallitessa. Rouva Moisio piti puheen kahleitaan katkovasta, yhteiskuntaa valaisevasta ja lämmittävästä naisaatteesta, neiti Koivunoksa kasvatuksen suuresta merkityksestä, neiti Salonsiimes raittiudesta kristillissiveellisellä pohjalla, ja tapansa mukaan lopetti johtajatar puheensa itkuun, johon kaikki muutkin yhtyivät.
Näin läksi pienen läänin pienen pääkaupungin yhteiskunnallinen elämä naisten johtamana uusille urille, kohti valoisampaa ja ruokaisempaa tulevaisuutta.
Maisteri Kuuselan herrasväki asui vasta toista vuotta paikkakunnalla. Kuuselaiset eivät kuuluneet paikkakunnan "kermaan"; maisteri ei joutanut huolehtimaan kohoamista. Omantunnon tarkkuudella hän iski toista kotimaista kieltä isänmaan toivontaimien päihin ja loma-aikoina suomenteli erästä suurempaa teosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sillä muutoin oli hänen mahdoton omien laskujensa mukaan päästä veloistaan, joita oli vielä muutama tuhat jälellä.
Rouva Kuusela olisi kyllä mielellään ottanut osaa seuraelämään enemmänkin, mutta hän piti liiaksi Lassistaan ja neljästä lapsestaan, joista vanhin, Olli, kävi jo koulussa, jättääkseen heidät yksin kotiin, kuten jotkut toiset rouvat kehuivat tekevänsä sillä perusteella, että niin ne miehetkin ovat tehneet, kokeilkoot nyt vuorostaan, miltä tuntuu kotona kyhjöttäminen. Naisen tasa-arvoisuus oli toteutettava niin kotona kuin kylässä, se oli ajan jyrkkä vaatimus. Rouva Kuusela oli kyllä naisasiastakin jonkun verran perillä, mutta niin syvälti ei hän opissa ollut vielä kehittynyt, että olisi käsittänyt perhe-elämän olevan jonkunlaisen kilparadan, jossa vaimo ja mies tarmonsa jakaa yrittävät, kumpi paremmin puolensa pitää. Niinpä oleksi rouva useimmiten kotona, joskus pikimältään piipahti ystävättäriensä luona uutisia kuulemassa, ja kun maisteri oli useamman viikon peräkanaa iltakaudet suomennellut ja omasta mielestään päässyt hyvän kimpaleen eteenpäin, menivät he yhdessä jonnekin.
Rouva Kuusela ei kuulunut "Yhteishyvän" jäseniin, mutta siltä hän kyllä tiesi ei ainoastaan, mikä "Yhteishyvä" on, vaan lisäksi, millaisen sen olisi pitänyt olla. Kukaan kertoja ei näet tahtonut maailmalta salata, että vaikka "Yhteishyvä" olikin kaikin puolin hyvä, olisi se kenties muodostunut vieläkin paremmaksi, jos se ja se kohta olisi laitettu, kuten kertoja oli ajatellut. Lopuksi ihmeteltiin, miksikä Kuuselaiset ovat niin ajasta jälellä, etteivät olleet pyrkineet jäseniksi "Yhteishyvään". Tulokkaita oli kyllä hirveän paljon, mutta eihän sitä niin yhtä ja toista sopinut ottaa vastaan, vaan jos hän ottaisi Kuuselaisten pääsyn oikein sydämen asiaksi, niin mahdollisesti he voisivat päästä jäseniksi.
Näin vuodatettiin rouva Kuuselaan "yhteishyvää" ja seurauksena oli, että eräänä lauvantai-iltana, kun olivat tulleet saunasta ja istuivat rinnan maisterin kamarin pehmeällä sohvalla, ja Lassi oli hyvin päättyneen viikkotyön jälkeen erittäin hauskalla tuulella, ilmaisi rouva kauvan hauteessa olleet tuumansa.
"Minkälainen osuuskunta se on?" kysyi Lassi, joka koulussa oli jotain kaupungin rouvain uudesta hankkeesta kuullut, sen enempää siihen mieltään kiinnittämättä.
Ja rouva selitti, ei tietysti ensin, mikä se on, vaan ketä siihen kuuluu, ketä on johtokunnassa ja ketä jäseniä, ja kuin kaupantekijäisiksi ilmaisi sitten osuuskunnasta saavan ruokaa annoksittain kolmestakymmenestäviidestä markasta kuukauden. Hänen laskunsa mukaan, riittäisi kolme annosta koko perheelle, kun erottavat toisen palvelijan, ja niin he pääsisivät lähes sataa markkaa vähemmällä kuukauden.
Vaikka maisterista näyttivät vaimonsa laskelmat varsin päteviltä, kaiveli hän kuitenkin periaatteen vuoksi esiin muutamia "jossia", mutta jokaista "jossia" vastaan oli rouvalla varastossa kymmenkunta kumoustodistetta, joten siinä ei muu vapahtanut kuin sanoa, että olisikohan tuota koetettava.
"Niin, Lassi, koetetaan kumminkin!" ja kiiveten Lassinsa syliin kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa jatkaen väräjävällä äänellä:
"Sitten vapautuisin minäkin tuosta kiusallisesta ruuan laittamisesta ja joutaisin enempi huolehtimaan lapsista ja si… nus… ta."
Keino on vanha ja paljon käytetty, mutta aina kaikkein tehokkain lyömään miehiltä aseet käsistä. Niin kävi nytkin, sillä parin viikon perästä olivat Kuuselaiset jäseninä "Yhteishyvässä".
Kuinka hauskaksi Kuuselaisten elämä nyt muodostuikaan, varsinkin rouvan! Ennen oli saanut aamupäivän liehua kuin tulipalossa: laita ensin Lassi ja Olli kouluun, siisti ja sui sitten itsesi ja joudu torille sekä sieltä takaisin siksi, että ehdit valvoa aamiaisen valmistamista. Vaali siinä sivussa nuorempia lapsia, pese ja vaateta niitä, valvo, että pellit tulevat aikanaan kiinni, sillä palvelustyttöihin hän ei uskaltanut luottaa; jos jätti asiat niiden varaan, sai vaan harmia. Sitä vastoin, kuinka mukavaa nyt olikaan, haetti valmiin aamiaisen, järjesti sen pöytään, siinä kaikki. Päivällinen ja illallinen livahtivat yhtä hauskasti. Ei tarvinnut ährätä hellan ääressä eikä surra, paloiko paisti, pohjasiko puuro.