Ja rouva oikein nuortui, huoneet olivat aina siistit ja aistikkaasti järjestetyt, lapset puhtaita ja punakoita kuin nuket.
Maisteri oli myös mielissään. Ruoka-annosten hintaa olivat kyllä hiukan kohottaneet eikä kolmesta oikein riittänyt tarpeeksi, mutta halvemmalla pääsi kuitenkin ja se oli maisterista pääasia.
Kolmatta kuukautta oli tätä ihannetilaa jo kestänyt. Joulu oli mennyt kuusineen, lahjoineen ja juhlaruokineen samoin pienemmät pyhät perässä ja edessä olivat pitkät, yksitoikkoiset selkäviikot, vuoden ikävin ja arkipäiväisin aika.
Tästä kai lienee johtunut, että maisteria vaivasi aika ajoin iltapäivillä ikävä, varsinkin silloin, kun rouva oli kokouksissa tai vierailemassa ja lapset ulkona. Hän koetti painautua työhön, mutta se ei sujunut, rupesi väsyttämään. Käveli edestakaisin kamarissaan, kävipä salissa ja keittiössäkin. Mitään vikaa hän ei huomannut, mutta tuo hiljaisuus ja ainainen samanlaisuus herätti hänessä sen tunteen kuin olisi jonkun vieraskodin huoneissa kävellyt. Vilaisten vielä kerran päällekkäin ladottuihin annos-astioihin, joilla heille kolmasti päivässä "yhteishyvää" kannettiin, läksi maisteri kiireesti ulos, käveli katua ylös, toista alas ja pistäytyi klubille. Siellä joi hän tuuttingin, söi markan illallisen, ja merkillisen hyvälle maistoikin maisterista ruoka.
Maisteri oli aina ollut paremmin niuha syömään. Puoleksi pakottamalla sai rouva aina lisää ottamaan. Merkillistä kyllä oli hänellä nykyisin aina nälkä, mutta niin pian kun meni ruokapöytään, hävisi se kuni siivillä. Ainoastaan klubilla maistoi ruoka, siellä hän söi kuin palkan edestä ja entistä tiheämpään tulikin siellä poikettua.
Klubi-elämä muodostuikin sinä talvena harvinaisen vilkkaaksi. Joka ilta oli naisia ja miehiä kuin ennen juhlailtoina, varsinkin "yhteishyväläisiä". Perin harvoin kuitenkin puhuttiin ruokakunnasta, joskus kuin ohimennen mainittiin sen tuottamasta mukavuudesta ja helppoudesta. Mutta eräänä iltana puhkesi pietti, kauvan salassa piilleet tunteet purkautuivat kuin pitkän poudan jälkeen ukonilma. Miten lienee sattunut, että puolenkymmentä "yhteishyvän" herrasmiestä oli jäänyt illallisen jälkeen pieneen "istuntoon". Oltiin jo sillä tuulella, jolloin aletaan puhua vuodentuloista ja hyvistä jahtikoirista. Joku sattui mainitsemaan "Yhteishyvänkin". Silloin kirahti raatimies Kontura, joka oli hieman kiivasta poikaa.
"Helvettiin koko akkain keksintö! Sittenkuin 'Yhteishyvä' perustettiin, en ole saanut kupuani täyteen minkä täällä klubilla."
Se, joka oli ollut pitkän ajan monen sydämellä, oli nyt lausuttu julki. Raatimiehen pohjustus ei ollut pitkä, mutta koko seuran mielestä se oli ytimekäs, ja jokainen alkoi tuoda julki mielipiteitään "Yhteishyvästä".
Pormestari sanoi, että hänen on "Yhteishyvän" tähden ollut pakko lyödä laimin virkatehtäviään. Vaimonsa Adele, joka on sen hökötyksen puheenjohtaja, ei tee mitään kymmeniä kertoja kyselemättä ja utelematta hänen mielipiteitään.
"Hitto soikoon! Olenko minä mikään keittokirja tai muonanhankkija? Ja minun pitää lakkaamatta olla tekemisissä lahtarien ja ulkolaisten sillisaksain kanssa. Hyi, saakeli!"
"Tuleeko se sitten halvemmaksi?" jatkoi kamreeri Pykälä. "Ennen riitti minun palkkani yli hypäten, mutta eilen kävin taas 'pitkän paperin' uusimassa eikä se tähän aikaan ole vallan mieleisintä työtä. Pakostakin tulee täällä useana iltana istuttua, muutenhan nälkään kuolisi, ja mitä se meno merkitsee, tietää teistä jokainen."
"Teidän sentään vielä kelpaa, mutta toista on minun!" huokasi postivirkamies Vasama. "En näet saa mielestäni pois sitä ajatusta, että ne kaksi lastani, jotka tässä hiljan hautasin, kuolivat suorastaan nälkään."
Näin jatkettiin mies mieheltä. Maisteri Kuusela ei monta sanaa virkkanut, mutta sitä hartaammin hän kuunteli, ja nämä vallankumoukselliset puheet upposivat häneen kuin voi suutariin. Ja kun herrat ennen eroamista julistivat sodan "Yhteishyvää" vastaan, yhtyi liittoon Lassikin kättä lyöden.
Illalla "istunnossa" tehdyn päätöksen ja seuraavan aamun täytäntöön panon välillä on kuitenkin jonkunlainen juopa olemassa. Niinpä ei maisterillakaan ollut siveellistä rohkeutta ruveta ruokaa moitiskelemaan muutamaan päivään. Mutta kun ilma näytti seestyneen, alkoi hän murahdella jotain siihen suuntaan, että voisivat ne laittaa ruokalistan vähän vaihtelevammaksi, tuotakin paistettua silliä on melkein liian useasti.
Rouva sanoi muidenkin sitä valittavan, ja olipa sillijuttu ollut puheena eräässä kokouksessakin, mutta johtokunta oli sanonut sillin tulevan kaikkein halvimmaksi, ja siihen se asia sillä kertaa raukesi.
Sanotaan, että kun kerran paha on päässyt alkuun, se kasvaa maatessakin. Ennen mainittuna iltana kylvetyt kumousopin siemenet olivat maisterissa langenneet mitä paraimpaan maahan. "Yhteishyvän" ruokakomento muuttui hänen silmissään päivä päivältä kurjemmaksi, ja pääosaa siinä näytteli silli, tuores, paistettu silli.
Olkoon, että silli on maailman arvokkain kala, ja myönnettäköön, että sitä syödään enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta jos sitä on tarjolla joka aamu, niin se voi aiheuttaa pitemmän päälle voimakkaankin miehen ymmärryslaatikossa häiriöitä. Maisterissa olikin jo huomattavissa varsin vakavia ilmiöitä siihen suuntaan. Kuin paholainen oli silli häneen iskeytynyt vaivaten yöllä ja päivällä. Milloin hän uneksui ratsastavansa sillin selässä, milloin oli suuri silli hänet nielemäisillään, milloin oli hänet ahdettu pahalta haisevaan sillitynnöriin, jossa oli tukehtua.
Päivillä ilmausi sillin kuva milloin seinälle, konsa uunin kylkeen. Kirjoittaessa tuntui kuin kourassa olisi ollut sillin pyrstö eikä kynä. Sattuipa kerran, kun hänet koululla esitettiin tarkastajalle, joka, ollen hieman huonokuuloinen, kysyi uudestaan, kuinka herran nimi olikaan, että maisteri vastasi selkeällä äänellä olevansa "silli". Tarkastaja ei tuota kuitenkaan pannut pahakseen, sillä hän uskoi vaan korkea-arvoisen persoonansa aiheuttaneen nuorehkossa alaisessaan jonkunlaista hätääntymistä.
Liittyminen "Yhteishyvään" aiheutti tuntuvia muutoksia myös Kuuselan lastenkamarissa. Ennen olivat lapset saaneet syödä vatsansa täyteen laillisina ruoka-aikoina ja lisäksi käyneet tuon tuostakin kiristämässä tuntuvia välipaloja. Totuttaakseen lapsiaan säännölliseen elämään liitti äiti kyllä joka välipalaan jonkun kasvatusopillisen viisauden, mutta lapset olivat vielä sillä ijällä, jolloin elämän harrastukset ja ihanteet ovat kohdistuneet voimakkaammin jumalanviljaan kuin kasvatusoppiin.
Uusi järjestelmä ei ainoastaan lopettanut välipalat, vaan supisti määräaikaisenkin annin alle sen, minkä lapset arvioivat oikeuden ja kohtuuden mukaan heille kuuluvan. Ja joka kerta he poistuivat ruokapöydästä puutteellisuuden tunne vatsassa ja kärsityn vääryyden tunne sydämessä. Turhaan turvauduttiin taktiikkaan, itkuun ja juonittelemiseen. Äiti näytti muuttuneen käsittämättömän ankaraksi, häntä alettiin kunnioittaa melkein yhtä paljon kuin isääkin. Palvelustytöllä ei taas ollut mistä antaa "kakkua", selitti omankin vatsanahkansa tekevän selkärangan kanssa jo hyvin läheistä tuttavuutta.
Itsesäilyttämisen vaisto herää kuitenkin ihmisessä hyvin aikaisin, varsinkin jos asema muuttuu niin hädän alaiseksi kuin Kuuselan lasten. Alettiin miettiä keinoja alati kalvavan nälän tyydyttämiseksi ja palvelijatar liittyi juoneen. Ensin käytiin käsiksi säästörahoihin, joita itsekullakin oli joku markka. Rakkaita ne lantit olivat, mutta jalomielisesti luovutti jokainen kaikkensa yhteisen hädän torjumiseksi. Namusiako niillä ostettiin? Ei vaan leipää ja voita ja joskus juhlamielen vallitessa makkaraakin.
Säästöjen loputtua turvauduttiin kuin kadon kohdanneessa talossa irtaimistoon. Olli uhrasi kaksiteräisen linkkuveitsensä, Laura tukattoman nukenpään, Martta vanhemman helminauhansa j.n.e. Pikku-Lassi tarjosi kyllä kolmijalkaista, hännätöntä puuhevostaan, mutta Olli, joka teki kaupat kaupungilla, sai sitä turhaan tarjoilla; lieneekö yleismaailmallinen rahapula syynä ollut, ettei sitä kukaan ostanut. Suurempia tavaroita ei tietysti uskallettu myydä, äiti olisi pian aikaa tehnyt "välikysymyksen".
Näin mennä rimpuiltiin lastenkamarissa eteenpäin. Isältä kiristettiin yhä useammin rahaa eläviin kuviin, ja kun onnistuttiin saamaan, pantiin toimeen oikein juhlaillalliset. Olli kyllä varoitteli sen olevan sulaa hassaamista, kun on vielä edessä kova talvi, mutta enemmistön mielipide ratkaisi asian.
Kuinka oikeassa Olli oli ollut, tuli pian näkyviin. Säästöt ja irtaimisto oli syöty, isän annit harvenivat, mutta nälkä kiihtyi pelottavalla voimalla. Leivän arvo kohosi lastenkamarissa ennen kuulumattoman korkealle. Kuiva kannikka maksoi jo viisi käytettyä postikorttia, pieni korppu kymmenen tinanappia; antoipa Olli eräänä iltana Mantalle neljännestuuman vahvuisesta makkaranpalasesta vanhat suksenporkat ja kuvakirjan puolikkaan.
On vaikea arvata, kuinka lastenkamarissa olisi tänä ankarana talvena lopulta käynyt, ellei Olli olisi keksinyt uljasta juonta, juonta, joka jatkuvasti takasi lapsille lisämuonan. Olli ryhtyi pyytämään rottia, ei toki syödäkseen, mutta myydäkseen hännät kaupungin viranomaisille. Yksin ei hän voinut leipäkeinoa toteuttaa, rotta on näet viisas eläin ja pitkäaikaisesta kokemuksesta tullut hyvin varovaiseksi käsittäen lähentelemiset ihmisten puolelta kaikeksi muuksi kuin pään silitykseksi. Tämän Ollikin pian älysi, mutta hän puolestaan lyöttäytyi yhteistoimintaan samassa talossa asuvan kauppiaan "Rissen" kanssa, ja silloin luisti asia. Hiljaa hiipi Olli jonkun ulkohuoneen ovelle ja tempasi sen salaman nopeudella auki. Samassa ryntäsi "Risse" sisään ja paraassa tapauksessa ehti pari kolme nitistää hengiltä. Suurella, vainajien joukkoon tuomitulla keittiöveitsellä listi Olli rotilta hännät, silitti "Rissen" päätä ja riensi juoksujalassa vaihtamaan saaliinsa rahaan.
Sinä uljas Olli! Kuinka mahtavaksi liikemieheksi vielä kerran maailmassa paisunetkaan!
Äiti kyllä huomasi toisella silmällään, että lastenkamarissa pidetään ylimääräisiä pitoja. Olipa tiedustellutkin kerran asian juurta, mutta Olli oli selittänyt saaneensa isältä rahaa mennäkseen eläviin kuviin, mutta ostikin siskoilleen ja itselleen "jotain hyvää". Kerran tapasi äiti sattumalta Pikku-Lassin päänpohjista leipäpalasen ja sirun lihaa. Silloin vihlasi pahasti. Eikö tosiaankaan hänen kultasillaan ole tarpeeksi ruokaa, kun noin täytyy piilotella? Ilmankos ovatkin muuttuneet kalpeiksi ja laihtuneet. Rouvaa huokaisutti.
Muutoinkin oli tänä talvena elämä ollut niin ikävää ja raskasta.
Lassi oli usean illan poissa kotoa ja tuli joskus hyvinkin myöhään.
Sitten olla jurnotti äänetönnä, ja silmät kaljottivat kuin narratulla
sammakolla.
Mutta olipa hän vielä itsekin mennyt tavattomasti alaspäin. Kasvojen väri oli muuttunut tuollaiseksi harmaankeltaiseksi, ja silmäin alla asusti musta juonne. Vaatteet retkottivat kuin seipään päällä, niin oli laihtunut. Tuokin jouluksi teettämänsä lohipunainen verkaleninki, empire-mallia, josta hän niin paljon piti, näytti nyt siltä kuin olisi vieraalle tehty tai ostettu huutokaupasta. Ja kun rouva näitä kaikkia ajatteli, kiertyivät vedet silmiin, ja entistä kiihkeämmin hän halusi erota "Yhteishyvästä" sekä palata vanhaan "päiväjärjestykseen". Mutta kerran ruvettua, täytyi siinä vuosi olla.
Eräänä päivänä oli Olli saanut tavattoman runsaan saaliin, kokonaista viisi häntää. Sen johdosta päätettiin taas viettää hauska ilta. Muonavaroja hankittiin runsaasti, mutta olipa aina kekseliäs Olli aineellisen hyvän oheen sommitellut juhlamielen ylentämiseksi henkistäkin ohjelmaa. Paistetulle sillille oli hän tulitikuista tehnyt jalat ja asettanut sen keskelle pöytää. Itse esitti hän ritarin osaa, ja siskojen mielestä näytti Olli paperihattu päässä, hiilellä tehdyt mustat viikset nenän alla ja suuri leipäveitsi vyöllä, varsin uljaalta.
Kävellen arvokkaasti muutaman kerran poikki lattian seisahtui ritari vuorenpeikon, sillin, eteen alkaen puhua mahtavalla äänellä:
"Sinä paha silli, mitä varten sinä olet tänne tullut? Sinua ei syö isä eikä kukaan. Äiti meille laittaa ruokaa. Mene matkaasi vuorenpeikko taikka minä vaadin sinut taisteluun elämästä ja kuolemasta! Jahah, vai et sinä luiki tiehesi! Nyt minä halkaisen…!"
Kuolettava isku jäi ritarilta antamatta, sillä ovella näyttäytyi isä ja äiti, jotka olivat olleet ostoksilla ja lasten huomaamatta tulleet kotiin kuullen Ollin mahtavan haastepuheen.
"Herra hallitkoon! Mitä te myhkäätte?" huudahti äiti.
Toiset hieman säpsähtivät, mutta Pikku-Lassi heilutti toisessa kädessään puolen kilon painoista leipämurikkaa, toisessa makkarapötkyä ja kiljui innoissaan:
"Tilliä ja rlotanäntiä! tilliä ja rlotanäntiä!"
Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.
Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä ajasta.
Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua osuutta "Yhteishyvässä" — niin oli päätetty maisterin kamarissa. Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.
Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.
Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä vaan hauskat muistot.
MATTI AUTION RAKKAUDENTUNNUSTUS.
Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät "ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen ajatellut, että jos vaan… niin ehken… mahdollisesti… kyllä…
Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä, saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä, koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä. Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien. Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun, jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa, oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla, uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät, vai pureeko vatsaasi.
Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä, että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo terittämään Matin sukkia.
Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli hän paraita ihmisiä.
Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä "tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.
Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto? Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä, saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti kuumuutta kuni tervahaudassa.
Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen, mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.
Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:
"Mitä sinä luet?"
"Onpahan muudan romaani."
"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille, olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia. Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko omakseni?"
Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen, että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:
"Häh?"
Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta. Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein vihasella äänellä:
"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"
Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.
Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti, että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.
Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys, sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.
Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.