"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin."…
Paperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.
"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset ihmiset — me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain tietävän, mitä he tekivät — mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan nyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän on tehnyt? Tyhmyyksiä — hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt on! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on! Prinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki laivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan ympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän on syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!
"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta sellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!"
Jonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria ja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta nähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän kävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan takaa. "Min' en voi", hän sanoi, "se on mahdotonta. Minulla ei ole sisua siihen! Menköön tiehensä."
Hän lähti astumaan lentokonetta kohti…
Linnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes merkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään salaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui hyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen äärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun valtaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut enää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen miehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. "Jos osaisin saksaa", hän sanoi, "niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain kielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää."
Myöhemmin hän huomasi, että joku oli koettanut päästä siltaan syntyneen aukon yli. Köysi, johon oli sidottu paino, oli heitetty toiselle puolelle ja oli tarttunut rautaristikkoon. Toisen pään oli virta vienyt putoukseen päin.
Mutta linnunnaamainen upseeri kierteli jo suunnattomassa Whirpool nimisessä akanvirrassa parin englannin peninkulman päässä, seuranaan joukko aineksia, jotka ennen olivat muodostaneet luutnantti Kurtin, kiinalaisen ilmapurjehtijan, lehmän y.m.s. Tuo suuri yhtymyspaikka, jossa herkeämättä, hyödytönnä kiertää joukko romua ja musertuneita esineitä, ei ole milloinkaan ennen ollut niin täynnä eriskummallisia ja surkeita jäännöksiä. Ne kiersivät kiertämistään, ja jokainen päivä toi yhä uusia lisiä: onnettomia eläimiä, veneiden ja lentokoneiden sirpaleita, loppumattomat määrät asukkaita suurten järvien partailla sijaitsevista kaupungeista. Paljo saapui Clevelandista. Kaikki kokoontui tuohon paikkaan ja pyöri siellä pyörimistään, ja yläpuolelle kertyi päivä päivältä yhä runsaammin lintuja.
KYMMENES LUKU.
Maailma sodan aikana.
1.
Bert viipyi vielä kaksi päivää Vuohisaarella ja kulutti koko varastonsa paitsi paperosseja ja kivennäisvettä, ennenkuin sai kyllin rohkeutta koetellakseen aasialaista lentokonetta. Eikä hän silloinkaan oikeastaan lähtenyt sillä lentoon, vaan se pikemmin lensi tiehensä vieden hänet mukanaan.
Kesti vain tunnin verran siirtää ruhjoutuneen lentokoneen siipilistat eheämpään ja panna paikoilleen mutterit, jotka hän oli itse irroittanut. Kone oli käyttökunnossa ja erosi vain vähäisen senaikuisen moottoripyörän koneesta. Loppuaika kului pitkälliseen aprikoimiseen, vitkasteluun ja epäröimiseen. Pääasiallisesti hän näki loiskahtavansa virtaan ja huristavansa alas putousta kohti, haparoiden ja vajoten; mutta olipa hän myöskin näkevinään itsensä ilmassa, missä hän lensi nopeasti kykenemättä laskeutumaan maahan. Hänen mielensä oli niin kiintynyt lentämiskysymykseen, ettei hän tullut sanottavasti ajatelleeksi, miten kävisi muukalaiselle, joka suosituspapereitta saapui aasialaisella lentokoneella sodan raivostuttaman väestön keskuuteen.
Hän oli yhä hiukan huolissaan linnunnaamaisen upseerin tähden. Hän kuvitteli, että tämä kenties makasi pahoin runneltuna jossain kolossa, ja vasta perin pohjin etsiskeltyään hän karkoitti tuon kiusallisen ajatuksen. "Jos hänet löytäisin", hän mietiskeli, "niin mitä voisin hänelle tehdä? Avutonta miestä ei käy ampuminen mäsäksi. Mutta en ymmärrä, kuinka häntä muuten voisin auttaa?"
Sitten kissa rupesi vaivaamaan hänen korkealle kehittynyttä sosiaalisen vastuunalaisuuden tunnettaan. "Se kuolee nälkään, jos jätän sen tänne… Sen pitäisi pyydystää hiiriä… Onko täällä niitä?… No, lintuja… Se on liian nuori… Se on minun kaltaiseni, se on hiukkasen liian sivistynyt."
Viimein hän pisti sen povitaskuunsa, ja se kiintyi heti tarkastelemaan suolatun lihan rippeitä, joita se siellä tapasi.
Kissa povessaan hän istuutui lentokoneen satulaan. Iso, kömpelö laite se oli — ei rahtuakaan polkupyörän kaltainen. Mutta sen hoitaminen oli jotensakin helppoa. Kone käymään — noin, ponnahdus ylöspäin, niin että pyörä tulee kohtisuoraan — noin, gyroskooppi toimimaan — noin, ja sitten — sitten — tämä vipu vain ylös.
Kankeanpuoleinen se oli, mutta äkkiä se kääntyi —
Isot kaartuvat siivet lyödä lepattivat kummallakin sivulla pelottavasti, läiskivät ilmaa ankarasti.
Seis! Se kulki virtaa kohti, pyörä oli jo vedessä. Bert ähkyi sydämensä pohjasta ja ponnistelihe siirtääkseen vivun takaisin entiseen asentoon. Hei, jopa alkoi kohota! Kone nosti tihkuvan pyöränsä aallokosta, ja hän kulki ylöspäin. Nyt ei voinut pysähdyttää, ei auttanut pysähdyttää. Hetken kuluttua Bert lentää leiskutteli putouksen yläpuolella, istuen jäykkänä, tuijottavin silmin ja kalmankalpein kasvoin, nytkähdellen siipien iskiessä ja kohoten kohoamistaan.
Lentokonetta ja ilmapalloa ei käynyt lainkaan vertaaminen toisiinsa arvokkuuden ja mukavuuden puolesta. Jälkimäinen oli muulloin paitsi toisinaan laskeutuessaan virheettömän hienokäytöksinen kulkuväline; tämä taasen oli hyppivä muuli, muuli, joka kapsahti koholleen eikä tullut milloinkaan uudelleen alas. Joka kerta, kun nuo omituisen muotoiset siivet iskivät, se poukahdutti Bertin ylöspäin ja istutti puoli sekuntia myöhemmin hänet jälleen sievästi satulaansa. Eikä ilmapallossa kuljettaessa tunnu tuultakaan, koska pallo on osa tuulesta; lentäminen sitävastoin on alituista hurjaa vedon synnyttämistä ja tuuleen puskemista. Tämä tuuli koetti ennen kaikkea sokaista hänet, pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi parhaaksi tarrautua kiinni polvillaan ja jaloillaan, muuten hän olisikin hölskynyt kahdeksi puolikkaaksi. Ja hän kohosi kolmen, kuuden, yhdeksän sadan jalan korkeuteen kuohuvan, vaahtoavan veden yläpuolelle — yhä vain ylemmäksi. Se oli kylläkin hyvä, mutta miten päästä vaakasuorasti kulkemaan? Hän koetti ajatella, kulkivatko nämä laitteet vaakasuorasti. Eivät! Ne lentää leiskuivat ylöspäin ja pyyhälsivät sitten alaspäin. Hän aikoi kohota vielä jonkun aikaa. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään. Hän pyyhki niitä kädellään, jonka hän arkaillen hellitti koneistosta.
Kumpi oli edullisempaa: laskeutua maahan vaiko veteen — tuollaiseen veteen?
Hän lentää leiskutteli ylöspäin Buffaloa kohti. Oli joka tapauksessa rauhoittavaa, että putous ja vesien hurjat ryöpyt olivat jääneet taakse. Hän lensi suorassa linjassa ylöspäin, sen hän saattoi nähdä. Miten päästä kääntymään?
Hetken kuluttua hän oli melkein kylmän tyyni, ja hänen silmänsä alkoivat tottua ilman viimaan, mutta ylen korkealle hän kohosi. Hän kallisti päätään eteenpäin ja tähysteli silmiään räpytellen seutua. Hän voi nähdä aina Buffaloon saakka, jota nyt rumensi kolme suurta mustunutta raunioarpea, vieläpä sen takana sijaitsevat kukkulat ja lakeudetkin. Lienenkö jo puolen peninkulman korkeudessa, ehkä enemmänkin? hän uteli itsekseen. Niagaran ja Buffalon välillä oli erään rautatie-aseman lähellä joitakuita ihmisiä talojen keskellä, ja sitten näkyi enemmän väkeä. He kulkivat muurahaisten lailla uutterasti milloin ulos, milloin sisään. Hän näki kahden automobiilin liukuvan tietä myöten Niagaran kaupunkia kohti. Sitten ilmaantui kauas etelään iso aasialainen ilmalaiva, joka pyrki itään päin. "Herra armahda!" Bert huudahti ja koetti täydellä todella saada suuntaansa muuttumaan. Mutta ilmalaiva ei välittänyt hänestä, ja hän kohosi nytkähdellen edelleen. Maailma muuttui yhä avarammaksi ja karttamaisemmaksi. Aivan lähellä hänen yläpuolellaan levisi utuinen pilvikerrostuma.
Hän päätti irroittaa siipiha'an. Vipu hangoitteli jonkun aikaa vastaan, taipui sitten, ja silmänräpäyksessä koneen pyrstö pyllähti pystyyn ja siivet levittäytyivät jäykiksi. Kaikki muuttui heti nopeaksi, pehmeäksi ja hiljaiseksi. Hän liukui vinhaa vauhtia alaspäin hurjaa tuulenpuuskaa vasten, silmät melkein ummessa…
Muuan pieni vipu, joka oli tähän asti ollut itsepintainen, osoittautui nyt taipuvaiseksi. Hän siirsi sitä hiukan oikealle, ja hurrr! — vasen siipi oli jollain salaperäisellä tavalla supistunut reunastaan, ja hän pyyhälsi ympäri ja alaspäin, kiertäen suunnatonta spiraalia oikealle. Muutaman hetken hän tunsi avuttomana turmion olevan lähellä. Hän siirsi ponnistaen vivun takaisin keskikohdalle, ja siivet muuttuivat jälleen yhtäläisiksi.
Hän siirsi sitä vasemmalle ja tunsi kiertävänsä takaperin. "Liian paljon!" hän huohotti.
Hän huomasi syöksyvänsä vinhaa vauhtia alaspäin muuatta rautatielinjaa ja eräitä tehdasrakennuksia kohti. Ne näyttivät kiitävän häntä kohti nielaistakseen hänet. Hän tunsi samaten kuin henkilö, jonka polkupyörä hyökkää mäkeä alaspäin. "Äläs!" hän huusi, ja ponnistaen kaikki voimansa hän sai tykyttävän koneen uudelleen toimimaan ja siivet leiskumaan. Hän liiteli alas ja ylös ja alkoi jälleen nousta nytkähdellen ja värähdellen.
Taasen hän kohosi korkealle, kunnes näki laajalti yli New Yorkin valtion länsiosan, liukui sitten pitkään alaspäin, jälleen ylös, sitten alas. Pyyhältäessään neljännespeninkulman korkeudessa erään kylän ylitse hän näki ihmisiä juoksevan tiehensä — ilmeisesti hänen haukkamaisen kulkunsa vaikutuksesta. Hänen päähänsä juolahti ajatus, että häntä kohti oli ammuttu.
"Ylös!" hän sanoi ja kävi jälleen vivun kimppuun. Se siirtyi ihmeellisen tottelevaisesti, ja äkkiä siivet näyttivät taipuvan keskeltä. Mutta kone oli ääneti! Se oli pysähtynyt. Hän työnsi vivun takaisin pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella. Mitäpä tehdä?
Paljo tapahtui muutaman sekunnin kuluessa, mutta nopea oli hänen mielensäkin, varsin sukkelaan hän ajatteli. Ylöspäin hän ei voinut päästä, hän liukui alas ilman halki; hänen oli törmättävä johonkin.
Hän kulki nopeasti, kenties kolmekymmentä engl. peninkulmaa tunnissa, yhä alaspäin.
Tuo lehtikuusimetsikkö näytti perin pehmeältä melkein kuin sammalvuoteelta!
Pääsisiköhän sinne? Hän ryhtyi ohjailemaan. Oikealle — vasemmalle!
Hurrr! Räiskis! Hän liukui puiden latvojen yli, kynti niiden lävitse, pyllähti keskelle viheriäisiä teräviä lehtiä ja mustia oksia. Äkkiä kuului rätinää, ja hän putosi satulasta eteenpäin. Oksia katkeili ja muutamat iskivät häntä ankarasti kasvoihin…
Hän oli joutunut rungon ja satulan väliin ja oli, mikäli saattoi huomata, vahingoittumaton. Hän koetti muuttaa asemaansa, mutta alkoi liukua ja pudota oksien lomitse. Vihdoin hän sai kiinni jostakin ja huomasi pysähtyneensä alimmille oksille lentokoneen alle. Ilma oli täynnä miellyttävää pihkaista tuoksua. Hän tuijotti hetkisen liikkumatonna ja kapusi sitten varsin varovaisesti oksa oksalta alas pehmeään, neulasten peittämään maahan.
"Hyvin kävi", hän virkkoi, katsellen vääntyneitä siipiä.
"Putosin pehmeään paikkaan!"
Hän hieroi leukaansa kädellään ja mietiskeli, "Hitto vieköön, kyllä minä sentään olen oikein onnen poika!" hän sanoi, silmäillen metsikön miellyttävää pohjaa, jolla välkkyi auringonpälviä. Sitten hän huomasi povessaan hurjaa liikettä. "Herranen aika!" hän huudahti, "taidatpa olla puolitukehtunut", ja veti kissanpojan esiin taskustaan ja nenäliinastaan. Se oli pahoin nutistunut ja iloitsi suuresti nähdessään jälleen päivänvalon. Sen pikku kieli pisti esiin hampaiden lomitse. Hän laski sen maahan, se juoksi kymmenkunnan askeletta, ravisti itseään, venyttelihe ja istuutui peseytymään.
"No, entäs nyt?" Bert kysäsi tähystellen ympärilleen, ja sitten, harmistunein elein: "Perhana! Minun olisi pitänyt ottaa se pyssy mukaani!"
Hän oli asettanut sen puuta vasten istuutuessaan lentokoneen satulaan.
Hän oli jonkun aikaa ymmällään syvän hiljaisuudet tähden, ja sitten hän tajusi, ettei putouksen kohina kaikunutkaan enää hänen korvissaan.
2.
Bertillä ei ollut varsin selvää käsitystä siitä, minkälaisia ihmisiä hän kohtaisi tässä maassa. Hän ties olevansa Amerikassa. Amerikkalaiset hän tiesi suureksi ja mahtavaksi kansakunnaksi; he olivat käytökseltään kuivia ja leikillisiä, kuuluivat rakastavan käyräpuukkoa ja revolveria ja puhuvan nenä-äänellä. He olivat myöskin perin rikkaita, käyttivät kiikkutuoleja, sijoittivat istuessaan jalkansa harvinaisen korkealle ja pureskelivat tupakkaa, kumia ja muita aineita väsymättömän uutterasti. Heidän keskuudessaan eli punaihoisia sekä hullunkurisia, nöyriä neekereitä. Tämän hän oli oppinut kansankirjaston kaunokirjallisesta osastosta. Muuten hänen tietovarastonsa oli varsin vähäinen. Sen vuoksi hän ei hämmästynytkään kohdatessaan aseellisia miehiä.
Hän päätti erota ruhjoutuneesta lentokoneestaan. Kuljettuaan jonkun aikaa metsän halki hän osui tielle, joka näytti hänestä huomattavan leveältä, mutta huonosti rakennetulta Englannin teihin verrattuna. Ei ollut pensasaitaa, ei ojia eikä selvää jalkapolkuakaan erottamassa sitä metsästä. Edessään hän näki miehen, jolla oli kivääri kainalossaan. Tämä katseli häntä uteliaana ja hätkähti kuullessaan hänen puhuvan.
"Voitteko sanoa, missäpäin minä nyt olen?" kysyi Bert.
Mies silmäili häntä ja varsinkin hänen kumisaappaitaan synkän epäluuloisena. Sitten hän vastasi omituisella vieraalla kielellä, joka sivumennen sanoen oli tshekin kieltä. Nähdessään Bertin kummastuneet kasvot hän katkaisi selityksensä äkkiä sanoen murteellisesti: "En puhu englantia."
"Soo!" virkahti Bert. Hän tuumaili ankarasti hetkisen ja lähti sitten tiehensä.
"Kiitos", hän sanoi olkansa ylitse. Mies katseli kotvan hänen selkäänsä, sai jotain päähänsä ja yritti tehdä jonkun liikkeen, huokasi, jätti sen sikseen ja jatkoi myöskin kulkuaan kasvoillaan masentunut ilme. Hetken kuluttua Bert saapui erään ison puutalon luo, joka sijaitsi yksinään puiden keskellä. Hänestä se näytti alastomalta, tyhjältä laatikolta; seiniä ei verhonnut ainoakaan köynnöskasvi, ei mikään pensasaita tai kivimuuri erottanut sitä ympäröivästä metsästä. Hän pysähtyi portaiden eteen. Talo näytti autiolta. Hän aikoi astua oven luo kolkuttamaan, mutta äkkiä ilmestyi sivulta iso musta koira, joka asettui häntä tarkastelemaan. Se oli roteva, vahvaleukainen eläin, ja sillä oli piikkinen kaulanauha. Se ei haukkunut eikä lähestynyt, se vain pörhisti rauhallisena karvojaan ja päästi yhden ainoan äänen, ikäänkuin lyhyen, syvän yskähdyksen.
Bert epäröi ja jatkoi sitten matkaansa. Hän pysähtyi kolmenkymmenen askeleen päähän ja tirkisteli ympärilleen puiden lomitse. "Ei olisi pitänyt jättää sitä kissaa", hän sanoi.
Syvä suru painoi hänen mieltänsä jonkun aikaa. Musta koira tuli metsään nähdäkseen hänet paremmin ja päästi jälleen tuon hillityn yskähdyksensä.
"Kyllä se suoriutuu," Bert päätteli… "Se pyydystää ruokansa…"
"Kyllä se suoriutuu", hän toisti kotvan kuluttua epävarmasti. Mutta hän olisi kääntynyt takaisin, ellei tuota mustaa koiraa olisi ollut tiellä.
Kun talo koirineen oli kadonnut näkyvistä, hän poikkesi metsään ja palasi hetken kuluttua siloitellen taskuveitsellään tukevanpuoleista sauvaa. Nähdessään tien ohessa varsin mukavan kiven hän poimi sen ja pisti taskuunsa. Sitten hän saapui kolmen tai neljän talon luo, jotka olivat puusta rakennetut kuten ensimäinenkin ja sijaitsivat yhtä omituisissa paikoissa. Niiden takaa näkyi sikolättejä ja tonkiva musta sika, jonka kintereillä pyöri reipas, seikkailunhaluinen porsasparvi. Erään talon portailla istui kesyttömän näköinen vaimo, jolla oli mustat silmät ja takkuinen musta tukka; hän imetti lasta, mutta nousi Bertin huomattuaan, meni sisään ja kuului salpaavan oven. Sitten ilmestyi sikolääväin luo muuan poika, mutta hän ei ymmärtänyt Bertin tervehdystä.
"Luullakseni tämä on Amerikkaa!" Bert sanoi.
Taloja alkoi olla tiheämmässä, ja hän kulki kahden peräti hurjan näköisen ja likaisen miehen ohi puhuttelematta heitä. Toisella oli kivääri, toisella kirves, ja he silmäilivät halveksien häntä ja hänen sauvaansa. Sitten hän saapui eräälle poikkitielle, jonka sivua kulki yksiraiteinen rata, ja siinä oli kulmassa ilmoitustaulu: "Odottakaa tässä junaa".
"No, sepä on hyvä", arveli Bert.
"Kuinkahan kauan tässä pitäisi odottaa?" Hänen mieleensä juolahti, että nykyisenä sekasortoisena aikana liikenne saattoi olla lamassa, ja koska oikealla näkyi olevan enemmän taloja kuin vasemmalla, hän kääntyi oikealle kädelle. Hän tapasi erään neekerivanhuksen. "Halloo!" sanoi Bert. "Huomenta!"
"Hyvää päivää, herra!" neekeri vastasi melkein uskomattoman täyteläisellä äänellä.
"Mikäs tämän paikan nimi on?" Bert kysyi.
"Tanooda, herra!" sanoi neekeri.
"Kiitos", virkkoi Bert.
"Kiitos itsellenne, herra!" neekeri vastasi sydämellisesti.
Bert saapui talojen luo, jotka olivat rakenteeltaan edellisten kaltaisia, mutta näiden seiniä koristivat englannin- ja esperantonkieliset ilmoitukset. Sitten hän näki erään rakennuksen, jota hän arveli ryytikaupaksi. Se oli ensimäinen asumus, jossa muukalainen saattoi odottaa vieraanvaraisuutta, ja sisäpuolelta kuului omituisen tuttua ääntä. "Hyvänen aika!" hän sanoi taskujaan kopeloiden. "En ole tarvinnut rahaa kolmeen viikkoon. Kuinkahan lienee — Grubbilla oli suurin osa. Ähäh!" Hän veti esiin kourallisen rahoja ja katseli niitä, siinä oli kolme pennyn rahaa, kuuden pennyn lantti ja shillinki. "Hyvä on", hän sanoi kiinnittämättä huomiota rahojen laatuun.
Hän lähestyi taloa, ja tällöin ilmestyi ovelle tukeva, harmaa mies paitahihasillaan, ryhtyen tarkastamaan häntä ja hänen nuijaansa. "Huomenta", lausui Bert. "Voinko saada jotain syötävää?"
Luojalle kiitos, mies vastasi selvällä, hyvällä amerikan kielellä:
"Voitte kyllä, tulkaa sisään", ja astui edellä myymälään.
Tämä näytti hänestä Bun Hillin oloihin verrattuna erittäin valoisalta ja tilavalta. Vasemmalla oli pitkä myymäläpöytä ja sen takana laatikoita ja muita tarpeita, oikealla joukko tuoleja, useita pöytiä ja kaksi sylkyastiaa, perällä tynnyreitä, juustoja ja siankyljyksiä. Erään pöydän ympärillä istui pieni ryhmä miehiä, ja puolivälissä neljättäkymmentä oleva nainen nojasi kyynärpäillään myymäläpöytään. Jokaisella miehellä oli kivääri, ja myymäläpöydän takaa pisti esiin pyssynpiippu. He kuuntelivat kaikki välinpitämättöminä halpahintaista, terävä-äänistä gramofonia, joka sijaitsi läheisellä pöydällä. Sen kurkusta kaikui sanoja, jotka herättivät Bertissä kalvavan koti-ikävän, palauttivat hänen mieleensä päivänpaisteisen rannan, ryhmän lapsia, kaksi punaista polkupyörää, Grubbin ja lähenevän ilmapallon:
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Muuan tukevaniskainen olkihattuinen mies, joka pureskeli jotain, pysäytti koneen, ja kaikki käänsivät katseensa Bertiin. Ja kaikkien silmät olivat väsyneet.
"Voimmeko antaa tälle herralle jotain syötävää, äiti?" kysyi isäntä.
"Hän saa mitä haluaa", sanoi vaimo liikahtamatta, "korpusta alkaen aina tukevaan ateriaan asti." Hän koetti tukahduttaa haukoitustaan kuten ihminen, joka on valvonut kaiken yötä.
"Haluaisin murkinoida", Bert selitti, "mutta minulla ei ole sanottavasti rahaa. En maksaisi enempää kuin killingin."
"Hä?" virkkoi isäntä terävästi.
"Killingin", sanoi Bert ja tajusi äkkiä joutuneensa ikävään pulaan.
"Jahah", sanoi isäntä, unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden; "mutta mitäs helvettiä se killinki sitten on?"
"Hän tarkoittaa kvartteria" [Quarteriksi nimitetään Amerikassa 25 centin rahaa. Suom. muist.], selitti eräs älykkään näköinen nuori mies, jolla oli yllään ratsastussäärykset.
Bert koetti salata hämmästystään ja otti esille rahansa. "Tämä on killinki", hän sanoi.
"Mistä osasta Amerikkaa te oikeastaan tulette?" kysyi isäntä.
Bert pisti killingin taskuunsa vastatessaan: "Niagaralta."
"Milloin te sieltä lähditte?"
"Vasta tunti sitten."
"Vai niin", sanoi isäntä ja kääntyi ymmällään hymyillen toisten puoleen. "Vai niin."
He tekivät samalla haavaa useita kysymyksiä.
Bert vastasi pariin. "Nähkääs", hän selitti, "olen ollut Saksan ilmalaivaston mukana. Ne ottivat minut erehdyksestä mukaansa ja toivat tänne."
"Englannistako?"
"Niin — Englannista. Saksan kautta. Olin mukana, kun taisteltiin aasialaisten kanssa, ja jäin pieneen saareen, joka on keskellä putousta."
"Vuohisaareenko?"
"En tiedä sen nimeä, mutta siellä löysin lentokoneen ja lähdin sillä lentämään ja tulin siten tänne."
Kaksi miestä nousi katsellen häntä epäluuloisesti. "Missä se lentokone on?" he kysyivät; "ulkonako?"
"Se on tuolla metsässä — noin puolen peninkulman päässä."
"Onko se kelvollinen?" kysyi muuan paksuhuulinen mies, jolla oli arpi kasvoissa.
"Tulin maahan jotensakin kovasti —."
Kaikki nousivat seisomaan, kerääntyivät hänen ympärilleen ja puhuivat sikin sokin. He tahtoivat häntä opastamaan heidät heti lentokoneen luo.
"Kuulkaas", sanoi Bert, "kyllä opastan — mutta en ole saanut eilisestä suuhuni muuta kuin kivennäisvettä."
Muuan laiha, sotilaan näköinen nuori mies, jolla oli olkavyö ja ratsastussäärykset, puuttui nyt ensi kerran puheeseen ja lausui itsetietoisella äänellä: "Antakaa hänelle ruokaa, Mr. Logan — minä maksan. Haluan kuulla tuon jutun tarkemmin. Sitten käymme katsomassa konetta. Tekisipä mieleni sanoa, että kerrassaan merkillinen sattuma on viskannut tuon herran meidän keskuuteemme. Taidamme ottaa tuon lentokoneen jos sen löydämme — tämän paikan puolustusta varten."
3.
Niin Bert pääsi jälleen selville vesille. Hän istui syöden kylmää lihaa, hyvää leipää ja sinappia, juoden oivallista olutta ja jutellen yksinkertaisen tarinansa suurin piirtein ja hänen kaltaiselleen luonteelle ominaisella vajavaisuudella. Hän kertoi, kuinka hän oli erään "tuttavan herran" kera lähtenyt merenrannalle terveyttään hoitamaan, kuinka muuan mies saapui sinne ilmapallolla ja putosi korista ulos juuri kuin hän keikahti sisään, kuinka hän oli ajautunut Saksaan, kuinka saksalaiset nähtävästi olivat erehdyksestä luulleet häntä joksikin toiseksi, "vanginneet" hänet ja tuoneet New Yorkiin, kuinka hän oli käynyt Labradorissa, joutunut Vuohisaarelle ja jäänyt sinne yksikseen. Prinssin ja Butteridgen hän jätti mainitsematta, ei ensinkään petollisessa tarkoituksessa, vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa kykenemätön kertomaan niistä asioista vakuuttavasti. Hän tahtoi, että kaikki näyttäisi luonnolliselta ja uskottavalta, halusi esiintyä luotettavana, säädyllisenä englantilaisena, jolle saattoi turvallisesti suoda virvokkeita ja apua.
Kun hän katkonaisessa kertomuksessaan ennätti New Yorkiin ja Niagaran taisteluun, kuuntelijat ottivat äkkiä esille sanomalehtiä, joita oli pöydällä, alkoivat keskeyttää häntä ja kysellä näistä hirveistä tapahtumista. Hän tajusi, että hänen tulonsa oli jälleen herättänyt eloon ja kiihdyttänyt liekkeihin keskustelun, joka oli herkeämättä palanut ja ainoastaan ainesten puutteesta gramofonin soidessa sammunut hiilokseksi, keskustelun, joka oli saanut nämä miehet kokoontumaan kivääri kädessä, koko maailman tärkeimmän puhelunaiheen, sodan ja sodankäynnin. Hän huomasi joutuneensa seikkailuineen syrjään ja muuttuneensa vain uutislähteeksi. Tavalliset toimet, jokapäiväisten tarpeiden myyminen ja ostaminen, maan viljeleminen, karjan hoitaminen, jatkuivat ikäänkuin tottumuksen voimasta, samaten kuin jokapäiväinen elämä jatkuu talossa, jonka isäntä on viety sairashuoneeseen leikattavaksi. Mutta päähuomio oli kohdistunut noihin suuriin aasialaisiin ilmalaivoihin, jotka lensivät taivaan poikki arvaamattomilla asioilla, ja punapukuisiin miekkamiehiin, jotka toisinaan lentää liehuivat alas vaatien paloöljyä tai ruokaa ja urkkien uutisia. Nämä miehet kyselivät, koko maa kyseli: "Mitä on tehtävä? Mihin voimme ryhtyä? Miten pääsemme heihin käsiksi?" Bert muuttui vähäpätöiseksi kokonaisuuden osaksi, lakkasi omissa ajatuksissaankin olemasta keskeinen ja itsenäinen olio.
Syötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja kertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän sytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen, hieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi ilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier, oli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi toisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti työskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen haltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari puuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon kalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia huomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet läheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin heitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä pääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen Loganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin huomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän että kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.
Laurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas maanomistaja sekä työnantaja — Bert kuuli kunnioituksella häntä mainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi — vaan myöskin suosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään kerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja sodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin saapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti painettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan pätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta; vanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet pois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon Marconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.
Mutta olivatpa ne uutisia!
Bert istui sivulla käsin — tällöin tunnettiin jo varsin hyvin, minkä arvoinen mies hän oli — kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen hämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli näkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä, tuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän raivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa, tästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia vaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin riippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen upseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon…
Puhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden kostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt joutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja, rautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä oli laumoittain piiloutunut ja paennut. "Niillä on jok'ikinen laiva Tyvenellä valtamerellä", hän kuuli erään huudahtavan. "Sodan alusta asti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä. Ne ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne tekevätkin elävinä tai kuolleina."
Verkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä suunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin sulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi, että turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko maailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei milloinkaan.
Hän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet poikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja Atlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen seuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet ensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä luhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet, ihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui sivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset hukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja pakenivat syytäen alas turmaa.
Laajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää, kuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä, jotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät perikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu sivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet, väestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet, ajatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys näytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta voimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton kaikista muista kasvamiseen nähden…
Kolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi äkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä, eivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen nopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka ylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet nujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat ihmetellen ja yhä epäillen…
Nämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen ryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa toisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat kysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan, jotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja liikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla nostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä toivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli vielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota tiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä suhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit olivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet näitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen koneesta ja kahlehti Bertin huomion. "Kyllä ymmärrän", Bert virkkoi, äkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä välittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa. Bert tunsi hiukan helpotusta — nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää Butteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.
"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei voinut löytää koneen osia — hän oli piilottanut ne niin tarkoin."
"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?" kysyi olkihattuinen mies.
"Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?"
"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa
Englannissa."
"Aivan oikein", sanoi Laurier. "Muistan lukeneeni siitä sanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan varastaneen hänen ilmapallonsa."
"Niin, herra", lausui kumea-ääninen mies, "tuo halvauskohtaus oli pahinta — eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on sattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut —"
"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?"
"Ei ainutkaan sielu. Se on hävinnyt. Hänen ilmapallonsa kuuluu hukkuneen mereen, vieden piirustukset mukanaan."
Kaikki olivat vaiti.
"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me voisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain ilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää aikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin — ja me olemme alakynnessä. Se ei estä meitä taistelemasta. E-hei! mutta ajatelkaapas vaan!"
Bert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.
"Kuulkaas", hän virkkoi, "tuota noin, minä —"
Kukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan uutta puolta tässä asiassa. "Minäpä sanon —" hän alkoi.
Bert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja haparoi käsillään. "Kuulkaas!" hän huudahti. "Herra Laurier. Minä — tuota noin — se Butteridgen lentokone —"
Laurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla liikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. "Mitä hän sanoo?" hän kysyi.
Silloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain merkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan hulluksi. Hän kähisi: "Odottakaas! Minä — tuota noin! Malttakaas!" ja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.
Hän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi kätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti maksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia nappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän likainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain alastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.
"Tässä!" hän huohotti. "Tässä ovat piirustukset!… Ymmärrättekö? Butteridgen — lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka katosi siinä ilmapallossa!"
Muutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat katseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja leimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan liikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.
"Kohtalon ivaa!" hän sanoi, ja hänen äänestään kuvastui tyytyväisyyttä. "Veristä ivaa! Kun on liian myöhäistä ruveta niitä valmistamaan!"
4.
Epäilemättä kaikki olisivat mielellään kuulleet Bertin tarinan uudelleen, mutta tällöin Laurier osoitti, mikä hän oli miehiään. "E-hei, herraseni", hän sanoi liukuen alas pöydältään.
Hän keräsi pöydälle levitetyt Butteridgen piirustukset yhdellä ainoalla kädenliikkeellä, pelastaen ne yksinpä kumea-äänisen miehen selittävistä sormenjäljistäkin, ja ojensi ne Bertille. "Pistäkää ne takaisin entiseen paikkaan", hän sanoi. "Meidän on lähdettävä matkalle."
Bert otti ne.
"Minne?" kysyi olkihattuinen mies.
"Me lähdemme hakemaan Yhdysvaltain presidenttiä ja jätämme nämä piirustukset hänelle. Minä en puolestani usko, että tulemme liian myöhään."
"Missä presidentti oleskelee?" Bert kysyi heikosti muiden ollessa ääneti.
"Logan", sanoi Laurier kiinnittämättä siihen huomiota, "teidän täytyy auttaa meitä."
Jo muutaman minuutin kuluttua Bert, Laurier ja myymälän omistaja tarkastelivat polkupyöriä, joita säilytettiin perähuoneessa. Yksikään niistä ei ollut oikein Bertin mielen mukainen. Pyörien kehykset olivat puusta, ja Englannin ilmasto oli opettanut hänet vihaamaan sellaisia. Mutta Laurier kumosi tämän ja pari muutakin vastaväitettä, matkaan oli suoriuduttava viipymättä. "No, missä se presidentti sitten oleilee?" Bert toisti, kun he seisoivat Loganin takana tämän pumpatessa ilmaa pehmenneeseen renkaaseen.
Laurier loi katseensa häneen. "Hänen kerrotaan olevan Albanyn seutuvilla — jossain Berkshire kukkulain lähellä. Hän siirtyy paikasta toiseen ja koettaa parhaansa mukaan järjestää puolustustoimenpiteitä sähkölennättimen ja puhelimen avulla. Aasialaisten ilmalaivasto haeskelee häntä. Kun he arvelevat saaneensa selville hallituksen keskuspaikan, he heittävät alas pommeja. Tämä tekee hänen työnsä hankalaksi, mutta toistaiseksi ei vihollinen ole vielä päässyt kymmenen peninkulman päähän hänen lähettyvilleen. Aasialaisten ilmalaivasto on nyt hajallaan ympäri itäisiä valtioita, haeskelee ja havittelee kaasulaitoksia ja kaikkea, mikä voi olla hyödyksi ilmalaivoja rakennettaessa ja joukkoja kuljetettaessa. Meidän kostotyömme on peräti laimeata. Mutta näillä koneilla Herraseni, tämä meidän retkemme on luettava maailman historiallisten retkien joukkoon!"
Hän oli melkein asettumaisillaan teatteriasentoon.
"Mahtanemmeko ennättää hänen luokseen tänä iltana?" Bert kysyi.
"Emme!" Laurier vastasi. "Kyllä me saamme ajaa ainakin muutamia päiviä."
"Eikä taida päästä junallakaan?"
"Ei, herraseni! Tanoodasta ei ole päästy kulkemaan kolmeen päivään.
Ei kannata odottaa. Meidän on tultava toimeen omillamme."
"Lähdemmekö nyt heti?"
"Lähdemme!"
"Mutta, tuota noin — tänä iltana emme ennätä pitkälle."
"Ajetaan niin kauan, kuin voimia riittää, ja nukutaan sitten. Sillä lailla voitamme vähän. Itään päin käy tiemme."
"Niin, tietenkin —", Bert alkoi, muistellen Vuohisaaren aamuruskoa, ja jätti lauseensa kesken.
Hän ryhtyi sovittamaan rintasuojustinta paremmin paikoilleen, sillä osa papereista lepatti hänen liiviensä ulkopuolella.
5.
Bertin elämä oli seuraavan viikon ajan rikas vaikutelmista. Näistä olivat huomattavimmat jalkoja vaivaava väsymys. Enimmäkseen hän ajoi polkupyörällä, Laurierin selkä herkeämättä edessään, seutujen halki, jotka muistuttivat suurennettua Englantia isompine kukkuloineen ja laajempine laaksoineen, avarampine vainioineen ja leveämpine teineen; mutta pensasaitoja oli harvemmassa ja tilavilla parvekkeilla varustetut talot olivat puusta. Hän ajoi. Laurier kyseli, Laurier valitsi suunnan, Laurier epäröi ja päätti. Toisinaan näytti siltä, että he jo voisivat puhelimen avulla keskustella presidentin kanssa; toisinaan oli jotain tapahtunut ja tämä jälleen kadoksissa. Mutta heidän oli yhä jatkettava matkaa, ja yhä Bert ajoi. Pyörän kumi pehmeni. Hän ajoi kuitenkin. Hänen ruumistaan rupesi kolottamaan. Laurierin mielestä se ei merkinnyt mitään. Päällitse kulki aasialaisia lentolaivoja; molemmat pyöräilijät syöksyivät piiloon, kunnes taivas selkenisi. Kerran heidän jälessään liihotteli aasialainen lentokone niin matalalla, että he saattoivat erottaa lentoniekan pään. Hän seurasi heitä peninkulman verran. Milloin he saapuivat seutuihin, joissa pakokauhu vallitsi, milloin hävitetyille tienoille; täällä ihmiset tappelivat ruuasta, tuolla taas maalaiselämä jatkui melkein häiriytymättömänä. He viettivät yhden päivän autiossa ja vaurioita kärsineessä Albanyssa. Aasialaiset olivat laskeutuneet maahan, katkoneet kaikki lennätinlangat ja muuttaneet rautatienristeyksen kuonaröykkiöksi. Retkeläisemme riensivät itään päin, heidän ohitseen vilahti satakunta tapahtumaa, ja yhä Bert ponnisteli uupumattoman Laurierin perässä…
Usein Bertin huomio kiintyi seikkoihin, jotka saattoivat hänet ymmälleen mutta hän kulki ohitse ja kysymys, johon hän ei saanut vastausta, häipyi hänen mielestään.
Hän näki ison talon palavan kukkulan rinteellä oikealla puolen tietä, eikä kukaan välittänyt siitä…
He saapuivat ahtaalle rautatiesillalle ja sitten hetken kuluttua yksiraiteisen junan luo, joka seisoi paikallaan tukiensa varassa. Se oli erinomaisen komea, ja matkustajat joko löivät korttia tai nukkuivat tahi valmistelivat itselleen pikku juhlaa läheisellä ruohoisella rinteellä. He olivat viipyneet siinä kuusi päivää…
Eräässä paikassa tien varrella riippui puissa tummahipiäisiä miehiä nuora kaulassaan. Bert ihmetteli syytä siihen…
Eräässä rauhallisen näköisessä kylässä, jossa he viipyivät saadakseen Bertin renkaan korjatuksi ja nauttivat sillä välin olutta ja korppuja, heidän luokseen saapui pieni, tavattoman likainen ja paljasjalkainen poika, joka puheli seuraavasti:
"Tonne mettään on hirtetty vinosilmä-mies!"
"Kiinalainenko hirtetty?" kysäsi Laurier.
"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!"
"Vai näkivät!"
"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin ne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit' o' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään."
Bert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti sylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden toverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän…
Sinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen yli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella. Varmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi jo mädätä…
Albanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas oli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan välinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori mies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen alla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän lähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn. Vahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän voinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä selville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei hänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä automobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän paikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja he olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan ruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen. Tahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti sen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin ja kauhuissaan.
"Ei!" sanoi Laurier armottomana. "Meidän on jatkettava matkaamme. Meillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on pelastettava Amerikka!"
Neito ei liikahtanutkaan…
Kerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan…
Viimein he löysivät presidentin, joka lymyili Hudson joen varrella eräässä Pinkervillen syrjäisessä ravintolassa. Hänelle he luovuttivat Butteridgen piirustukset.
YHDESTOISTA LUKU.
Sivistyksen vararikko.
1.
Ja nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli sodan pätsissä.
Tavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen sivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi maailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet näyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä osittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein varallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten mielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun ajatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa, kun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen puhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä, jotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut kertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä kiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan ihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei mikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se yhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen laitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä onnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta varten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa olivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän taloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä kiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja rahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen traditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja he elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja tiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin kymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja kuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä oli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden satunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat epäilijälle: "Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!"
Mutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme kenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut niin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta kuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen mukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin. Tuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa historiassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen enemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot todistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin kuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu oli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa sellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen ei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen turvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen saattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa, voi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava käsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi inhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja avattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia keksintöjä, uusia koneita!
Noiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan onnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt fyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa näille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme perustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin jonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja ihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta, sokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.
Edistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen sovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan ihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että se oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain onnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen tilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti, mutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen veltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista. He näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi ja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat yhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen. He kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja sallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa kasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat keskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja antoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka oli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja altis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan voimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua sota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli täynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on melkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.
Olisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa tuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta voinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian autioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista yhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui. Se ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä. Yhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi aikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa kohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja murenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden kuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli olemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus, suunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti korkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia jättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla ratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi äkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.
2.
Olemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä hyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä hävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto paisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja ja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut varustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta jokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin, ja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen häikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot toisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki pikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin. Europan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset, jotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät ilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin, olivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä senvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa. Kuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa ilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia kokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto oli kulkenut Englannin ylitse — sillä välin kuin Bert vielä tarkasteli Manchesteria yläilmoista — pidettiin diplomaattisia neuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät Saksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma kaikenkokoisia ja -muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat ja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta ryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien jäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten kahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen Keski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen ilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.
Hyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita uudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin karkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi osittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja lopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään viholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja saksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan laivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja Amerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla Europpaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava lukuun uusi tekijä.
Tämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron vallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan merkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun maailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin omaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti ensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan, kuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan myyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo varemminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin hankkia ja kasata kultaa, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta nyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa raivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain, mikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen rakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet. Mikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset kultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha, arvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin, reikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen kadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma horjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi saanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut elävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen maksoittuminen…
Ja kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen sivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden miljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa yhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina näkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin Aasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki, pyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan. Historian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen toistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima hukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset lyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla niemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista Marokkoon asti kohotettiin "Jehadin" lippu liehumaan. Kun sotaa ja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä, kuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman, ja sitten myöskin Kiinan hauras "uudenaikainen" sivistys murtui pingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa "länsimaalaistutettu" vastoin omaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli väkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan, sotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen perinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys jännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan riippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi, kun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja, jotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä sijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja, musta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui temmellystantereeksi.
Näin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko, ikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon väkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi, eivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt kolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta koko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan kaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien sijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin, joissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen ylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi nälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa, tunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet varakkaita.
3.
Niin aiheutui tästä yhteiskunnallisesta sekasorrosta yhteishyvän valiokuntain aikakausi, joksi historioitsijat sitä nimittävät. Sitten seurasi kiihkeä ja ankara taistelu hajoamista vastaan; kaikkialla ponnisteltiin järjestyksen ylläpitämiseksi ja taistelun jatkamiseksi. Ja samaan aikaan sota muuttui luonteeltaan, kun kaasulla täytettyjen suunnattomien ilmalaivojen sijasta sotavälineinä ruvettiin käyttämään lentokoneita. Niin pian kuin suuret laivastotaistelut olivat päättyneet, aasialaiset koettivat perustaa vihollismaiden arimpien kohtien lähelle linnoitettuja keskuksia, joista lentokoneilla voi tehdä partioretkiä. Jonkun aikaa he saivat tällä alalla menetellä mielin määrin, mutta sitten, kuten jo kerrottiin, Butteridgen salaisuus tuli päivänvaloon ja taistelu muuttui tasaisemmaksi ja samalla sen tulos entistään epätietoisemmaksi. Sillä nämä uudet lentokoneet, jotka olivat liian vähäiset suuriin yrityksiin, soveltuivat mainiosti sissisotaan; niitä voi rakentaa nopeasti ja huokealla, käyttää helposti ja piilotella mukavasti. Piirustuksia jäljennettiin ja painettiin joutuisasti Pinkervillessä ja levitettiin kaikkialle ympäri Yhdysvaltoja; muutamia lähetettiin Europpaankin, missä niitä taas jäljennettiin. Jokaista miestä, jokaista kaupunkia ja kylää, joka vain saattoi tällaisen koneen hankkia, kehotettiin käyttämään niitä hyväkseen. Pian niitä valmistettiinkin kaikkialla, ei ainoastaan hallitusten ja paikallisten viranomaisten toimesta, vaan myöskin rosvojoukoille, kapinallisten komiteoille, vieläpä kaikellaisille yksityishenkilöillekin. Butteridgen koneen yhteiskunnallinen turmiollisuus johtui sen perinpohjaisesta yksinkertaisuudesta. Se oli melkein yhtä yksinkertainen kuin moottoripyörä. Sodan varempien vaiheiden avarat ääriviivat katosivat sen vaikutuksesta, eri kansakuntien ja valtakuntien ja rotujen väliset laajat riitaisuudet hävisivät yksityistaistelujen kiehuvaan joukkoon. Maailma siirtyi yhdellä ainoalla harppauksella yhtenäisyydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka kaltaista ei vallinnut edes Rooman keisarikunnan kukoistusaikanakaan, yhteiskunnalliseen hajanaisuuteen ja sirpaleisuuteen yhtä täydelliseen kuin keskiajan nyrkkivallan ajalla. Mutta edelliseen oli saavuttu vähitellen luisumalla, nyt pudottiin suoraan alas kalliolta. Kaikkialla miehet ja naiset käsittivät tämän ja ponnistivat epätoivoisesti pysyäkseen kuilun partaalla.
Seuraa neljäs vaihe. Taisteltaessa sekasortoa vastaan nälänhädän vanavedessä saapuu toinen ihmiskunnan vanha vihollinen — rutto, punainen kuolema. Mutta sota ei taukoa. Liput liehuvat yhä. Ilmaan kohoaa vereksiä laivastoja, uudellaisia ilmalaivoja, ja niiden varjossa maailma pimenee — sen historia melkein keskeytyy.
Tässä kirjassa ei ole aikomus puhua niistä ajoista, kertoa, kuinka ilmasota jatkui sen vuoksi, etteivät mitkään viranomaiset voineet kokoontua ja sopia ja lopettaa sitä, jatkui kunnes jokainen hallitus maailmassa oli hajallaan ja murskana, kuten kasa porsliinia, jota on survottu kepillä. Viikko viikolta noina hirmuvuosina historia käy yhä hajanaisemmaksi ja sekasotkuisemmaksi, yhä pienipiirteisemmäksi ja epävarmemmaksi. Sivistys ei kukistunut ankaraa ja sankarillista vastarintaa tekemättä. Tuosta katkerasta yhteiskunnallisesta kamppailusta kohosi esiin isänmaallisia yhdistyksiä, järjestyksen veljeskuntia, pormestareita, prinssejä väliaikaisia toimikuntia, jotka koettivat palauttaa maahan järjestystä ja pitää taivaan vallassaan. Mutta tämä kaksoisponnistus tuhosi heidät. Sivistyksen mekaanisten lähteiden ehtyminen puhdistaa taivaan lopulta kokonaan ilmalaivoista, anarkia, nälänhätä ja rutto taasen viettävät voittojuhlaa maan päällä. Suuret kansa- ja valtakunnat ovat muuttuneet vain nimiksi. Kaikkialla on raunioita, hautaamat tornia kuolleita ja kuihtuneita, keltakasvoisia eloonjääneitä, jotka on vallannut täydellinen välinpitämättömyys. Kaikki on hajaannustilassa. Maailman oivallinen järjestys ja menestys ovat kurtistuneet kuten räjähtänyt rakko. Viidessä lyhyessä vuodessa maailma ja ihmiskunnan henkinen näköpiiri ovat taantuneet yhtä paljon kuin muinoin Antoninuksien ajasta yhdeksänteen vuosisataa siirryttäessä…
4.
Tämän synkän hävityksen halki vaeltaa muuan vähäpätöinen ja mitätön henkilö, josta tarinamme lukijat kenties ovat hieman huolissaan. Hänestä on vielä kerrottavana vain yksi ainoa ihmeellinen asia. Kautta pimentyneen ja kadotetun maailman, kautta kuolintuskissa vääntelehtivän sivistyksen meidän harhaileva ritarimme saapui perille ja löysi Ednansa! Hän löysi todellakin Ednansa!
Hän joutui takaisin Atlannin poikki osaksi presidentin määräyksen, osaksi oman onnensa avulla. Hänen onnistui päästä englantilaiseen puutavaralaivaan, joka lähti Bostonista ilman lastia, etupäässä nähtävästi siitä syystä, että sen kapteenilla oli hämärä toivo "joutua kotiin" South Shieldsiin. Bert otettiin mukaan pääasiallisesti sen vuoksi, että hän näytti kumisaappaissaan merimieheltä. Matka oli pitkä ja vaiherikas, laivaa ahdisti — niin sen väki ainakin luuli — jonkun tunnin aasialainen panssarilaiva, joka lopulta joutui taistelemaan erästä englantilaista risteilijää vastaan. Molemmat laivat kamppailivat kolme tuntia, kierrellen ja ajautuen etelään päin, kunnes hämärä nieli ne. Muutamia päiviä myöhemmin Bertin alus menetti peräsimensä ja ison maston myrskyssä. Ruokavarat ehtyivät ja miehistö elätti itseään kalastamalla. Se näki outoja laivoja kulkevan itään päin Azorien lähellä ja laski sitten Teneriffan satamaan hankkiakseen ruokavaroja ja saadakseen peräsimen korjatuksi. Kaupunki oli hävitetty ja satamaan upotettu kaksi isoa linjalaivaa, joissa makasi vielä kuolleita. Teneriffasta he saivat ruokaa ja korjaustarpeita, mutta heidän työtään häiritsi suuresti kaupungin raunioissa lymyilevä vihamielinen partiojoukko, joka ammuskeli ja koetti ajaa heidät pois.
Mogadorin luona he lähettivät maihin venekunnan vettä noutamaan, ja se oli joutumaisillaan araapialaisen rosvojoukon vangiksi. Siellä he myöskin saivat laivaan punaisen kuoleman ja purjehtivat tiehensä veressään sen siemeniä. Ensin sairastui kokki, sitten perämies, ja ennen pitkää jokainen oli taudin omana ja eturuumassa makasi kolme kuollutta. Sattui olemaan tyven, ja he ajautuivat avuttomina ja myöskin kohtalostaan välittämättä takaisin päiväntasaajaa kohti. Kapteeni koetti parannella heitä rommilla. Yhdeksän kuoli, eikä neljästä eloon jääneestä yksikään osannut laivaa ohjata. Kun he lopultakin rohkaisivat jälleen mielensä ja kykenivät purjeita käsittelemään, suunnattiin kulku tähtien mukaan umpimähkään pohjoista kohti. Jo olivat ruokavarat toistamiseen lopussa, kun heidät kohtasi Riosta Cardiffiin kulkeva höyrylaiva, johon heidät mielellään otettiin, koska punainen kuolema oli surmannut suuren osan sen miehistöä. Harhailtuaan näin ainakin vuoden ajan Bert pääsi siis viimein Englantiin. Hän nousi maihin eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä ja huomasi punaisen kuoleman juuri aloittaneen hävitystyönsä.
Cardiffin väestön oli vallannut kauhu ja moni oli paennut vuorille. Heti kun laiva saapui satamaan, sen miehitti joku epävirallinen väliaikainen toimikunta, joka otti jälelle jääneet ruokavarat huostaansa. Bert lähti vaeltamaan maan halki, jonka rutto oli saattanut perinpohjaiseen epäjärjestykseen. Monesti hän oli nääntymäisillään nälkään, ja kerran hän joutui keskelle väkivaltaisuuksia, jotka uhkasivat päättää hänen elämänuransa. Mutta se Bert Smallways, joka vaelsi Cardiffista Lontooseen epämääräisesti pyrkien kotiin ja etsien jotain omaa, jonka näkyväisenä muotona oi vain Edna, hän erosi suuresti siitä "Aavikon dervishistä" joka vuotta varemmin pyyhälsi Englannista Butteridgen ilmapallossa. Tämä oli ruskea, laiha ja sitkeä lujakatseinen ja ruton suolaama mies, ja hänen suunsa joka ennen oli ammottanut velttona, sulkeutui nyt kuin teräsloukku. Hänen ohimoillaan kuumotti valkoinen arpi, joka oli jäänyt muistoksi taistelusta laivalla. Cardiffissa hän oli tuntenut tarvitsevansa uudet vaatteet sekä aseen ja oli hankkinut eräästä autiosta panttilainamyymälästä flanellipaidan, puvun ja revolverin ynnä viisikymmentä patruunaa — tosin tavalla sellaisella, että se olisi saattanut hänet vuosi sitten häpeämään. Hän hankki myöskin saippuaa ja peseytyi ensi kerran kolmentoista kuukauden jälkeen kunnollisesti joessa kaupungin ulkopuolella, järjestysjoukot, jotka ensin olivat varsin ahkerasti ampuneet kaikki rosvot, olivat joko ruton vuoksi hajaantuneet tai puuhasivat uutterasti kaupungin ja kalmiston välillä koettaen turhaan pysyä viikatemiehen rinnalla. Hän hiiviskeli nälkiintyneenä kolme, neljä päivää kaupungin laidoilla, yhtyi sitten viikon ajaksi sairaanhoitajaosastoon ja vahvisti siten ruumistaan muutamilla tukevilla aterioilla, ennenkuin lähti matkalle itään päin.
Walesin ja Englannin maaseudulla ilmeni siihen aikaan mitä omituisin sekoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolen varallisuutta ja jonkinlaista dürerimäistä keskiaikaisuutta. Kaikki edellisen järjestyksen laitteet, talot ja raiteet, pensasaidat ja sähköjohdot, tiet ja kivitys, ilmoitustaulut ja -pylväät olivat vielä suurimmaksi osaksi ennallaan. Vararikot, yhteiskunnallinen sekasorto, nälänhätä ja rutto eivät olleet tuottaneet niille mitään vahinkoa; varsinainen tuho oli kohdannut ainoastaan suurkaupunkeja ja valtion hermokeskuksia. Jos joku olisi äkkiä joutunut maaseudulle, hän ei olisi huomannut mitään sanottavaa erotusta. Kenties hän olisi ensiksi havainnut, että kaikki pensasaidat kaipasivat tasoittelua, ruoho teiden varsilla oli kasvanut reheväksi, tiet käyneet sateen uurtamiksi ja mökit näyttivät monin paikoin autioilta, että puhelinlanka oli pudonnut siellä ja täällä ja tien oheen oli jäänyt hyljätyt kärryt. Mutta hänen nälkäänsä olisi yhä vielä kiihottanut korea ilmoitus, että Wilderin Sokeroidut Persikat ovat oivallisia tai että Gobblen makkarat ovat aamiaispöydän paras herkku, ja sitten tuli äkkiä dürerimäinen aines: ojassa makasi hevosen raato tai joku ruhjoutunut repalekasa, josta pisti esiin omituisesti ojentuneet jalat ja keltaiset, punatäpläiset kasvot tai irvistävät kasvojen jäännökset. Täällä saattoi olla kynnetty pelto, joka odotti kylväjäänsä, tuolla taasen ohravainio, jonka elukat olivat polkeneet jalkoihinsa, tuolla tielle rakennettu murros.
Sitten hän saattoi tavata keltanaamaisen ja luultavasti huolimattomasti puetun ja aseestetun miehen tai naisen, joka vaaniskeli ruokaa. Näillä ihmisillä voi olla maankiertäjän tai pahantekijän hipiä, silmät ja ilme, mutta usein hyvinvoivan keskisäädyn tai yläluokan jäsenen vaatetus. Moni kyseli kiihkeästi uutisia ja oli halukas antamaan vastalahjaksi apua, vieläpä kummallisen lihan rippeitäkin tai harmaata ja sitkeätä leipää. He kuuntelivat Bertin tarinaa ahneesti ja koettivat pidättää häntä seurassaan päivän tai pari. Postinkulun taukoaminen ja sanomalehtien katoaminen oli jättänyt suunnattoman aukon tämän ajan henkiseen elämään. Ihmiset olivat äkkiä menettäneet maailman ääret näkyvistään ja heidän täytyi vielä ottaa käytäntöön keskiajan kulkupuhetavat. Heidän silmissään, käytöksessään ja puheessaan ilmeni eksyneen sielun epätietoisuutta.
Vaeltaessaan kylästä toiseen ja piirikunnasta piirikuntaan, vältellen niin paljon kuin mahdollista väkivaltaisuuden ja epätoivon märkiviä keskuksia, isoja kaupunkeja, Bert huomasi tilan suuresti vaihtelevan. Toisessa kylässä olivat suuret talot poltetut, pappila hävitetty — nähtävästi jotain epäiltyä ja kenties kuviteltua ruokavarastoa etsittäessä — kaikkialla makasi hautaamattomia ruumiita ja koko yhteiskunnallinen koneisto oli seisahtunut. Toisessa työskentelivät järjestyneet joukot pontevasti, hiljan maalatut ilmoitustaulut varoittivat maankiertäjiä lähestymästä, aseelliset miehet vartioitsivat teitä ja viljavainioita, ruttoa pidettiin silmällä, harjoitettiinpa sairaanhoitoakin, sarvikarjaa ja lampaita suojeltiin huolellisesti ja pari, kolme tuomaria, lääkäri tai joku talonpoika hallitsi koko seutua; oli todellakin palattu viidennentoista vuosisadan itsehallinto-oikeudella varustettuun kuntaan. Mutta sellaiseen kylään saattoi milloin hyvänsä hyökätä aasialaisia tai afrikkalaisia tai muita senkaltaisia partioretkeläisiä, jotka vaativat paloöljyä, väkijuomia tai ruokaa. Järjestyksen säilyminen vaati melkein sietämätöntä valppautta ja voimain ponnistusta. Suurempien paikkojen läheisyyden ilmaisivat karkeasti maalatut ilmoitukset: "Karanteeni" tai "Muukalaiset ammutaan", tai puhelinpylväissä riippuva sarja mätäneviä rosvoja. Oxfordin tienoilla oli katoille pystytetty isoja tauluja, joissa yksi ainoa sana, "Tykkejä", varoitti ilmarosvoja lähestymästä.