Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät kunniaa.
Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi hänen rinnalleen.
Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti selittämään.
"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.
Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen. "Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja paikoitellen sointuvia ääniä…
Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat tuulessa ajelehtivaan Vaterlandiin ja olivat sanomattoman ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin. He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."
He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys toistettiin.
Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen väittely…
Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"
5.
Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.
Vaterlandin kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä: hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.
Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia, vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta, ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä, kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen minuuttiin.
Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen, hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.
Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta sotilaalta.
Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta, ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan Vaterland viillettiin auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat lumihuippuiset vuoret.
Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä Vaterlandia ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan, kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan, vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten, muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta, levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin kovaosaiselta — ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata. Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.
6.
Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman. Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa, siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.
Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon Vaterlandin sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta. Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia ampumatarpeita.
Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta. Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana ulvoi susi.
Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä; Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen, piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen, ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään." Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita. Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin "Jumala ompi linnamme".
Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik — ha, ha!" Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"
Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen puroon padon ja vesipyörän — sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi — ja kuudennen päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun — tosin varsin heikon — ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki. Vastausta ei saatu pitkään aikaan.
Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko erämaa.
7.
Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!
"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän vallitessa; "kertokaa niistä hieman."
"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."
Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.
"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu, Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"
"Hyvänen aika!" sanoi Bert.
"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.
"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"
"Mehän pommitimme."
"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham, tai Bun Hillistä?"
"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.
Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui. Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta, hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra luutnantti."
Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa — mitä haluatte?"
"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö kertoisi minulle uutisia?"
"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin, ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. Graf Zeppelin tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän pitäisi olla Niagaralla — tai murskana — neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa… Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla mukaan. Oletteko saanut aterianne?"
"Kyllä, herra luutnantti."
"No hyvä. Tulkaa."
Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin, mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin että Bert ennätti hänen rinnalleen.
"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme yksitoista — yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään. Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli koko Europan — yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän pikku kahakkoihimme… Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa ja vie meistä voiton… Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja tehtaat, kaivokset ja laivastot."
"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.
"Taivas tietää…"
Hän ei sanonut enempää hetkeen.
"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein. "Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen… Mutta miksi?… Sanonpa sen teille — tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen murhattava ja murskattava — kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän varsin hyvin: saan surmani."
"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.
"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta tänään aamun koitteessa sen tiesin — ikäänkuin joku olisi sen sanonut."
"Kuinka niin?"
"Tiedän ihan varmaan."
"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"
"Tiedän vaan."
"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"
"Ihan varmasti."
"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä vesiputousta kohti.
Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi, Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha — vanha. Niin perin vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole… Tällaista on luullakseni tapahtunut aina — sotia ja maanjäristyksiä, jotka tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen, kuin lähdimme New Yorkista… Ja sellaista on aina ollut se on elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme New Yorkissa!… Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin eläimet!"
Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi on mielipuoli!"
He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."
Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.
"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat niin hentoja."
"Poimikaa enemmän, jos haluatte", sanoi Kurt
Bert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.
"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia", virkkoi Bert.
Kurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.
He kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.
Viimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi. Siellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. "Juuri tämän tahdoin nähdä", hän selitti. "Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa se hieman."
"Mitä sitten?"
"Erästä toista vesiputousta."
Äkkiä hän kysyi: "Onko teillä mielitiettyä, Smallways?"
"Sepä somaa", sanoi Bert. "Taitaa johtua noista kukista. — Ajattelin häntä tässä juur'ikään."
"Niin minäkin."
"Mitä! Ednaako?"
"En. Ajattelin omaa Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa nähdä häntä minuutinkaan aikaa — en voi kertoa hänelle, että häntä ajattelen."
"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.
"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "Tiedän sen.
"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa — alpeilla — Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous — leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."
"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna — me olemme tehneet samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu kuluneen vuosikausia.'
"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!… Tuskin voin hillitä itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?… Kuulkaapas, Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. — Ja täällä on hänen kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.
"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.
"En! En saa koskaan enää tavata häntä… En ymmärrä, miksi ihmiset kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen… Oh! Kaikki on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä ja vihamielistä ja itsekästä — kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa ja sekasortoa elämä on aina ollut — täynnä taisteluja ja verilöylyjä ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä, omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen, ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni. Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli hyvällä alulla… Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla… Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York — ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!
"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat sivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään samoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port Arthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin kansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen — rauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi tyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä tippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät ilmalaivastojen kulkevan ylitse — tihkuen kuolemaa — tihkuen kuolemaa!"
KAHDEKSAS LUKU.
Maailmansota.
1.
Vain verkalleen Bertille alkoi selvetä, mitä merkitsi että koko maailma oli joutunut sotaan, ja kauan kesti, ennenkuin hänen mielessään muodostui tuolla pohjolan erämaassa kuva tiheään asutuista maista, jotka joutuivat kauhun valtaan vastasyntyneiden ilmalaivastojen liihoitellessa niiden päällitse. Hän ei ollut tottunut ajattelemaan maailmaa kokonaisuudessaan, se oli ollut hänelle rajaton syrjäseutu, jossa sattui hänen välittömään näköpiiriinsä kuulumattomia asioita. Sota oli hänen mielestään jotain, mikä tapahtui sotanäyttämöksi nimitetyllä rajoitetulla alueella ja vaikutti sen ulkopuolella oleviin vain uutisten kautta. Mutta nyt oli koko ilmakehä sotanäyttämönä ja jokainen maa taistelutantereena. Niin lähekkäin olivat kansakunnat kilvan rientäneet eteenpäin tutkimusten ja keksintöjen tietä, niin salaiset ja kuitenkin samansuuntaiset olivat niiden suunnitelmat ja ennätykset olleet, että heti sen jälkeen, kuin ensimäinen laivasto oli lähtenyt liikkeelle Keski-Saksasta, alkoi aasialainen armada pyrkiä länteen päin korkealla yli Ganges-tasangon kummastelevien miljoonain. Mutta Itä-Aasian liittokunnan valmistukset olivat olleet paljon suuremmoisemmat kuin saksalaisten. "Tämä askel", sanoi Tan Tin-siang, "vie meidät Lännen edelle. Me palautamme maailmanrauhan, jonka nuo barbaarit ovat hävittäneet."
He olivat toimineet paljon salaisemmin, nopeammin ja kekseliäämmin kuin saksalaiset, ja missä näillä oli sata miestä työssä, siellä aasialaisia aherti kymmenen tuhatta. Chinsi-fuhun ja Tsingyenin, heidän ilmapurjehdusleireihinsä, saapui yksiraiteisia ratoja myöten, joita nyt risteili halki koko Kiinan, rajaton määrä taitavia ja kykeneviä työmiehiä, joiden kanssa tavallisen europpalaisen ei kannattanut kilpailla toimeliaisuudessa. Sanoma saksalaisten tuottamasta yllätyksestä vain kannusti heidän intoaan. New Yorkin pommituksen aikoihin saksalaisilla tuskin lienee ollut kaikkiaan kolmea sataa ilmalaivaa; itää, etelää ja länttä kohti lentävissä aasialaisissa laivastoissa oli aluksia varmaankin useita tuhansia. Senlisäksi aasialaisilla oli erinomainen lentokone, niaio-niminen, kevyt, mutta perin tehokas ase, saksalaisten drachenfliegeriä paljon etevämpi. Se oli viimeksimainitun tavoin yhdenmiehen-kone, mutta rakennettu varsin keveäksi teräksestä, ruo'osta ja kemiallisesta silkistä; kuljettajina oli eteen- ja taaksepäin käyvä kone ja sivuilla lepattavat siivet. Aeronautilla oli aseenaan kivääri, jolla ammuttiin hapella täytettyjä räjähtäviä luoteja, sekä aito japanilaiseen tapaan miekka. Ajajat olivat japanilaisia, ja varsin luonteenomaista on se, että alun pitäen määrättiin aeronautti miekkamieheksi. Lentokoneiden siivet olivat varustetut koukuilla, joilla ne voivat takertua vastustajan kaasusäiliöön lentäjän kavutessa alukseen. Näitä keveitä koneita kuljettivat laivastot mukanaan, ja osa lähetettiin maitse tai meritse miehineen sotarintamaan. Ne kykenivät lentämään kahdesta viiteen sataan engl. peninkulmaa, riippuen siitä, millainen tuuli oli.
Heti ensimäisen saksalaisen ilmalaivaston ilmestyttyä nämä aasialaiset laumat kohosivat siis taivaalle. Jokainen järjestetty hallitus ryhtyi viipymättä pontevasti ja kiihkoisasti rakentamaan ilmalaivoja ja lentokoneita jos jonkinlaisia. Diplomaattiseen menettelyyn ei ollut aikaa. Varoituksia ja ultimatumeja sähkötettiin edes ja takaisin, ja muutamassa tunnissa oli koko pillastunut maailma joutunut julkiseen ja mitä sekasotkuisimpaan sotaan. Sillä Suur-Britannia, Ranska ja Italia olivat julistaneet sodan Saksaa vastaan ja loukanneet Sveitsin puolueettomuutta; Bengalin hindulaiset olivat aasialaisten ilmalaivojen ilmaantuessa nousseet kapinaan ja Indian luoteismaakunnissa oli syntynyt sille vihamielinen muhamettilainen liike, joka levisi kulovalkean tavoin Gobista Kultarannikolle asti, ja Itä-Aasian liittokunta oli anastanut Birman öljylähteet ja hyökkäsi sekä Saksan että Amerikan kimppuun. Ennenkuin viikko oli kulunut loppuun, rakennettiin Damaskuksessa, Kairossa ja Johannesburgissa jo ilmalaivoja; Australia ja Uusi Seelanti varustautuivat kiihkeästi. Peloittavinta tässä puuhassa oli se, että näitä hirviöitä kävi valmistaminen niin perin nopeasti. Panssarilaivan rakentamiseen kului aikaa kahdesta neljään vuoteen. Ilmalaivan voi tekaista yhtä monessa viikossa, ja se oli torpeedovenettäkin yksinkertaisempi. Kun vain oli käsillä ilmasäiliö-ainekset, koneet, kaasutehdas ja piirustukset, niin se oli paljon helpompi valmistaa kuin tavallinen puinen vene sata vuotta varemmin. Ja nyt oli Cap Hornista Novaja Semljaan ja Kantonista ympäri maapallon takaisin Kantoniin asti tehtaita ja työpajoja.
Ja tuskin olivat saksalaiset ilmalaivat ennättäneet Atlannin lähettyville ja Ylä-Birmasta saapunut viesti ensimäisestä aasialaisesta laivastosta, kun luoton ja raha-asiain fantastinen verkko, joka oli jo toista sataa vuotta pitänyt maailmaa taloudellisesti koossa, pingoittui ja repeytyi. Jokaisessa pörssissä syntyi kuumeinen halu muuttaa kaikki osakkeet rahaksi, pankit lakkauttivat maksunsa, liike hupeni ja taukosi, tehtaat kävivät jonkun päivän jonkinlaisen jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta, valmistellen vararikkoisten ostajain tilauksia, ja keskeyttivät sitten työnsä. Sitä New Yorkia, jonka Bert Smallways näki, uhkasi kaikesta loistosta ja vilkkaudesta huolimatta taloudellinen vararikko, jonka vertaista ei ennen ole esiintynyt. Elintarpeiden tuonti oli jo hieman vähentynyt. Ja ennenkuin maailmansota oli kestänyt kahta viikkoa — niihin aikoihin, jolloin Labradorissa saatiin masto valmiiksi ei Kiinan ulkopuolella ollut koko maailmassa ainoatakaan kaupunkia tai kauppalaa, sijaitsivatpa ne sitten miten kaukana hyvänsä varsinaisista hävityksen keskustoista, missä poliisin ja hallituksen ei täytynyt turvautua pakkotoimenpiteisiin poistaakseen elintarpeiden puutetta ja pitääkseen kurissa työttömäin nälkäisiä laumoja.
Sellainen oli ilmasota luonteeltaan, että se kerran alkuun päästyään johti melkein auttamattomasti yhteiskunnalliseen hajaannustilaan. Tämä kävi ilmi jo saksalaisten hyökätessä New Yorkin kimppuun, sillä tällöin huomattiin, että ilmalaiva voi tuottaa allaolevalle alueelle suunnatonta tuhoa, mutta on verrattain kykenemätön valtaamaan, vartioimaan tai miehittämään antautunutta asemaa. Luonnollisesti tämän seikan täytyi taloudelliseen sekasortoon joutuneen, raivostuneen ja nälkiintyneen kaupunkiväestön keskuudessa aiheuttaa väkivaltaisia ja tuhoisia selkkauksia, ja silloinkin, kuin ilmalaivasto liiteli toimetonna yläpuolella, vallitsi alhaalla kansalaissota ja hurja epäjärjestys. Sotahistoriassa ei ole koskaan ennen ollut mitään sen kaltaista, ellemme voisi verrata siihen sellaista tapausta, jolloin 19:nnen vuosisadan sotalaiva kävi jonkun suuren raakalaisasutuksen kimppuun, tai jotain noista laivastopommituksista, jotka rumentavat Suur-Britannian historiaa 18:nnen vuosisadan loppupuolella. Silloin oli todellakin sattunut julmuuksia ja tuhotöitä, jotka voivat herättää aavistuksen ilmasodan kauhuista. Senlisäksi oli maailma ennen 20:ttä vuosisataa kokenut vain kerran ja silloinkin verrattain lievästi — nimittäin Pariisin kommunistikapinassa v. 1871 — mihin nykyajan kaupunkilaisväestö voi ryhtyä ahdinkoon jouduttuaan.
Toinen omituisuus ilmasodassa oli se, että varemmat ilmalaivat olivat niin tehottomia toisiinsa nähden. Alaspäin ne saattoivat syytää räjähdysvälineitä mitä tuhoisimmalla tavalla, linnoitukset, kaupungit ja laivat olivat niiden armoilla, mutta toisilleen ne kykenivät tekemään varsin vähän haittaa, milloin niitä ei oltu varustettu antautumaan kuolinkamppailuun. Saksalaisilla ilmalaivoilla, jotka olivat yhtä isoja kuin suurimmat jättiläishöyryt, ei ollut muita aseita kuin yksi ainoa konetykki, jonka olisi helposti voinut sälyttää kahden muulin selkään. Kun sitten kävi selväksi, että ilmastakin oli sodittava, varustettiin ilmasotilaat sen lisäksi kivääreillä, joilla ammuttiin räjähtäviä happikuulia tai helposti syttyviä aineita; mutta yhdelläkään ilmalaivalla ei ollut milloinkaan niin paljon tykkejä kuin pienimmällä kanuunaveneellä. Kun nämä hirviöt siis kohtasivat toisensa, ne pyrkivät aina toistensa yläpuolelle tai kamppailivat kuin djonkit, heitellen kranaatteja ja taistellen käsirysyssä peräti keskiaikaiseen tapaan. Voitto saattoi näin ollen kallistua kummalle puolelle hyvänsä. Senpä vuoksi huomaammekin ilmalaivastojen amiraalien jo ensimäisten kokemusten jälkeen koettavan yhä enemmän välttää yhteistaisteluja ja mieluummin hakevan tilaisuutta tuhoisaan vastahyökkäykseen, joka osoittautui siveellisesti edullisemmaksi.
Ja jos ilmalaivat olivat liian tehottomat, niin varhaisimmat drachenfliegerit osoittautuivat joko liian epävakaisiksi, kuten saksalaisten, tai liian kevyiksi, kuten japanilaisten, voidakseen heti tuottaa ratkaisevia tuloksia. Tosin brasilialaiset laskivat myöhemmin liikkeelle lentokoneen, joka pystyi ottelemaan ilmalaivan kanssa, mutta he rakensivat ainoastaan kolme tai neljä, toimivat vain Etelä-Amerikassa ja ne hävisivät historiasta jäljettömiin niihin aikoihin, jolloin maailmanvararikko teki lopun kaikesta suurisuuntaisesta teknillisestä tuotannosta.
Kolmanneksi ilmasota oli omituista siinä suhteessa, että se tuotti suunnatonta tuhoa, mutta ei mitään ratkaisua. Aina ennen, sekä maa- että merisodassa, häviävä puoli tuli nopeasti kykenemättömäksi haittaamaan vastustajan alueita ja liikennevälineitä. Taisteltiin "rintamassa", ja tuon rintaman takana olivat voittajan varat ja varastot, kaupungit ja tehtaat ja pääkaupunki, koko hänen maansa turvassa. Jos sotaa käytiin merellä, niin hävitettiin vihollisen sotalaivasto ja sitten saarrettiin hänen satamansa, vallattiin hänen hiiliasemansa ja otettiin kiinni kaikki harhailevat risteilijät, jotka uhkasivat omia kauppasatamia. Mutta toista on saartaa ja vahtia rannikkoa kuin maan koko pintaa, ja risteilijäin ja ryöstölaivain rakentaminen vie paljon aikaa, niitä ei voi hajoittaa ja kätkeä ja kuljettaa huomaamatta paikasta toiseen. Ilmasodassa oli vahvemman puolen, vaikka se olisikin saanut hävitetyksi heikommalta koko sotalaivaston, joko vartioitava koko maata tai tuhottava jokainen mahdollinen kohta, jossa tämä saattoi valmistaa toisen ja kenties uuden ja tuhoisamman ilmataistelijan. Koko hänen taivaansa oli pimitettävä ilmalaivoilla. Niitä oli rakennettava tuhansittain, ja ilmasotilaita tarvittiin kymmenin tuhansin. Pienen tyhjän ilmalaivan voi kätkeä rautatien vajaan, kadulle, metsään; lentokone säilyy sitäkin paremmin salassa.
Eikä ilmassa ole teitä, ei kanavia eikä mitään kohtaa, jossa voi sanoa vastustajastaan: "Jos hän haluaa päästä pääkaupunkiini, hänen on tultava tätä tietä." Ilmassa voi joka suuntaan kulkea kaikkialle.
Niinpä kävi mahdottomaksi lopettaa sotaa tavallisin keinoin. A on varustautunut B:tä voimakkaammaksi, lyönyt hänet ja lähettänyt tuhannen ilmalaivaa hänen pääkaupunkinsa yläpuolella leijailemaan, uhaten pommittaa sitä, ellei B antaudu. B vastaa sädesähkötyksen avulla, että hän on ryhtymäisillään pommittamaan A:n tärkeintä teollisuuskaupunkia lähetettyään sinne kolme ryöstöilmalaivaa. A julistaa B:n kaapparit rosvolaivoiksi ja niin edespäin, pommittaa B:n pääkaupunkia ja rupeaa ajamaan takaa hänen ilmalaivojaan; B taasen ryhtyy intohimoisen kiihkeänä ja sankarillisen taipumattomana työskentelemään keskellä raunioitaan, valmistaa uusia ilmalaivoja ja räjähdysvälineitä. Sota muuttui pakostakin yleiseksi sissisodaksi, joka nieli pyörteeseensä siviilihenkilöt ja kodit ja koko yhteiskuntaelämän koneiston.
Nämä ilmataistelun seuraukset tuottivat maailmalle täydellisen yllätyksen, niitä kun ei oltu aavistettukaan. Jos se olisi tehty, niin maailma olisi vuonna 1900 järjestänyt yleisen rauhankokouksen. Mutta teknilliset keksinnöt olivat kehittyneet nopeammin kuin älyllinen ja yhteiskunnallinen järjestely, ja maailma tuli yllätetyksi typerine vanhoine lippuineen, järjettömine kansallisuus-traditsioneineen, halpoine sanomalehtineen ja vielä halvempine intohimoineen ja suurvalta-aatteineen, alhaisine kauppa-vaikuttimineen ja tavallisine epärehellisyyksineen ja halpamaisuuksineen, rotuvalheineen ja -riitoineen. Kerran alettuaan sota ei ottanut tauotakseen. Heikko luottoverkko, joka oli laajentunut aavistamattoman kauas ja pitänyt noita satoja miljooneja taloudellisesti toisistaan riippuvina, hajosi pakokauhun syntyessä. Kaikkialle saapui ilmalaivoja pudotellen pommeja, tuhoten kaiken yhdistymisen toivon, ja kaikkialla oli alhaalla taloudellisia onnettomuuksia, nälkäistä työtöntä kansaa, mellakoita ja yhteiskunnallista epäjärjestystä. Kaikki rakentava johtava äly katosi kansakunnista intohimoisen taistelun pyörteissä. Mikäli tältä aikakaudelta on jälellä sanomalehtiä, asiakirjoja ja historioita, kaikki kertovat saman yleisen tarinan: kaupunkien elintarvevarastot hupenivat ja kadut täyttyivät nälkäisistä työttömistä, syntyi hallintohäiriöitä, tilapäisiä hallituksia ja puolustustoimikuntia ja, mikäli on puhe Egyptistä ja Indiasta, kapinallisten komiteoja, jotka ottivat ohjat käsiinsä; väestö aseestettiin, laadittiin pattereita ja tykkikuoppia, rakennettiin kiihkeästi ilmalaivoja ja lentokoneita.
Me näemme vilahdukselta, ikäänkuin ajelehtivien pilvien lomitse, näiden seikkojen tapahtuvan kautta kaiken maailman. Siten hävisi kokonainen aikakausi, siten sortui sivistys, joka oli luottanut koneistoon, ja välineet, joilla se tuhottiin, olivat koneita. Mutta varempien suurten sivistysten, esim. roomalaisen häviäminen oli tapahtunut vuosisatain kuluessa, ne olivat rauenneet asteittain, kuten ihminen vanhenee ja kuolee. Tämä sitä vastoin murskautui äkkiä ja heti lopullisesti ikäänkuin ihminen, joka joutuu junan tai automobiilin alle.
2.
Ilmasodan varhaisimmissa taisteluissa koetettiin epäilemättä todentaa merisodan vanha perusohje: ottaa selko vihollislaivaston asemasta ja tuhota se. Ensinnä taisteltiin Bernin ylängöllä, missä italialaisten ja ranskalaisten ilmalaivain kimppuun, kun ne pyrkivät Keski-Saksan ilmapurjehdusleiriä hävittämään, hyökkäsi sveitsiläinen kokeiluosasto, jonka avuksi päivän kuluessa saapui saksalaisia ilmalaivoja. Sitten seurasi englantilaisten Winterhouse-Dunne aeroplaanien ja kolmen onnettoman saksalaisen välinen taistelu.
Seuraava järjestyksessä oli Pohjois-Indian taistelu, jossa koko englantilais-indialainen ilmapurjehdus-osasto kamppaili kolme päivää musertavaa ylivoimaa vastaan, lyötiin hajalleen ja tuhottiin perin pohjin.
Ja samaan aikaan alkoi saksalaisten ja aasialaisten tärkeä kamppailu, jota tavallisesti nimitetään Niagaran taisteluksi aasialaisten hyökkäyksen päämäärän mukaan. Mutta se muuttui vähitellen hajanaisiksi kahakoiksi leviten yli toisen puolen manteretta. Ne saksalaiset ilmalaivat, jotka pelastuivat taistelusta, laskeutuivat maahan, antautuivat amerikkalaisille ja miehitettiin uudelleen. Lopulta seurasi sarja säälimättömiä ja sankarillisia yhteentörmäyksiä, sillä amerikkalaiset olivat hurjistuneina päättäneet tuhota vihollisensa ja Aasiasta saapui yhtämittaa uusia joukkoja, jotka leiriytyivät Tyvenen valtameren rannikolle ja saivat tuekseen suunnattoman laivaston. Sotaa käytiin Amerikassa jo alun pitäen leppymättömän katkerasti; armoa ei pyydetty, vastustajia ei vangittu. Hurjalla ja suuremmoisella tarmolla amerikkalaiset toimittivat liikkeelle laivan toisensa jälkeen taistelemaan Aasian laumoja vastaan ja — hukkumaan. Tämä sota syrjäytti kaikki muut seikat, koko kansakunta eli ja kuoli sen vuoksi. Jonkun ajan kuluttua, kuten myöhemmin kerron, valkoihoiset saivat Butteridgen koneesta aseen, jolla voitiin vastustaa aasialaisten miekkamiesten lentokoneita.
Aasialaisten hyökätessä Amerikkaan saksalais-amerikkalainen sota taukosi tykkänään. Se hävisi historiasta. Alussa se oli näyttänyt lupaavan yllin kyllin murhenäytelmiä — sehän alkoi unohtumattomalla verilöylyllä. New Yorkin keskustan hävittäminen sai koko Amerikan nousemaan yhtenä miehenä, kansa oli valmis kernaammin kuolemaan tuhat kertaa kuin taipumaan saksalaisten valtaan. Saksalaiset päättivät pakottaa Amerikan alistumaan ja, seuraten prinssin suunnitelmia, valtasivat Niagaran käyttääkseen hyväkseen sen suunnattomia sähkötehtaita, karkoittivat kaikki sen asukkaat ja muuttivat ympäristön aina Buffaloon asti erämaaksi. He olivat myöskin, heti kun Englanti ja Ranska olivat julistaneet sodan, hävittäneet Kanadan puolta lähes kymmenen engl. peninkulman päähän. Sitten ilmalaivat rupesivat noutamaan miehiä ja tarpeita itärannikolla sijaitsevasta laivastosta, liihoitellen edes ja takaisin kuten mehiläiset hunajaa kerätessään. Juuri tällöin ilmestyivät aasialaiset joukot näyttämölle, ja niiden hyökätessä saksalaisten pääasemaa vastaan Niagaran luona idän ja lännen ilmalaivastot kohtasivat ensi kerran toisensa ja maailma huomasi edessä olevan uuden, suuremman kysymyksen.
Muuan varemman ilmasodan huomattavimpia omituisuuksia johtui siitä, että ilmalaivoja oli valmistettu niin perin salaisesti. Kukin valta oli vain hämärästi aavistanut kilpailijainsa hankkeet, pakottipa salaperäisyys rajoittamaan omatkin kokeilut mahdollisimman vähäisiksi. Ei kukaan ilmalaivojen ja aeroplaanien suunnittelijoista ollut tarkoin tietänyt, mitä vastaan heidän keksintöjensä tuli taistella; moni ei ollut ottanut huomioonkaan mitään ilmataistelua, vaan oli suunnitellut ne yksinomaan pommien pudottelemista varten. Sellainen oli ollut saksalaisten aate. Ainoa ase, millä Keski-Saksan laivasto saattoi kamppailla toisia ilmalaivoja vastaan, oli keulaan asetettu konetykki. Vasta New Yorkin taistelun jälkeen miehistölle annettiin lyhyet kiväärit, joilla ammuttiin räjähtäviä luoteja. Teoreettisesti olisi drachenfliegerien pitänyt olla taisteluasema. Niiden selitettiin olevan ilmatorpeedoveneitä, ja aeronautin oli määrä lentää suhahtaa läheltä vastustajaansa ja heittää pomminsa ohitse kiitäessään. Mutta nämä laitteet olivat toivottoman epävakaiset, ei kolmannenkaan osan onnistunut taisteluissa päästä takaisin emälaivaan. Useimmat joko murskautuivat tai vaipuivat maahan.
Yhdistyneeseen kiinalais-japanilaiseen laivastoon kuului samoin kuin saksalaiseen ilmalaivoja ja ilmaa raskaampia taistelukoneita, mutta molemmat erosivat rakenteeltaan perin pohjin länsimaalaisista ja — varsin kuvaavaa siitä tarmosta, millä nämä suuret kansat omaksuivat ja paransivat europpalaisten tieteellisiä tutkimuksia — ne olivat melkein kauttaaltaan aasialaisten teknikkojen keksimiä. Huomattavin näistä oli Mohini K. Chatterjee, muuan valtiollinen maanpakolainen, joka oli ennen työskennellyt Lahoren brittiläis-intialaisessa ilmapurjehdusleirissä.
Saksalainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, tylppäpäinen. Myöskin aasialainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, mutta enemmän kampelan tai rauskun kuin turskan kaltainen. Sen laveassa, laakeassa pohjassa oli akkunoita ja aukkoja vain keskiviivan kohdalla. Hytit sijaitsivat halkaisijalla, ja niiden yläpuolella oli jonkinlainen siltakansi; kaasusäiliöt tekivät koko laitteen laakean mustalaisteltan näköiseksi. Saksalainen laiva oli pääasiallisesti ohjattava ilmapallo, ilmaa paljon keveämpi; aasialainen oli varsin vähän keveämpi kuin ilma ja liukui sen halki paljon nopeammin, joskaan ei likimainkaan yhtä vakavasti. Siinä oli tykki sekä keulassa että perässä, jälkimäinen edellistä paljon suurempi, ja lisäksi oli sekä ylä- että alapuolella pesäkköjä kiväärimiehiä varten. Tosin näitä varusteita on pidettävä puutteellisina pienimpäänkin tykkiveneeseen verrattaessa, mutta ne tekivät japanilaiset ilmalaivat saksalaisia hirviöitä voimakkaammiksi. Taistelussa ne pyrkivät saksalaisten taakse tai yläpuolelle; syöksyivätpä ne alapuolellekin, karttaen vain juuri varastojen alle joutumista, ja laukaisivat heti vastustajansa sivuutettuaan perätykkinsä lennättäen leimuavia happipommeja hänen kaasusäiliöihinsä.
Mutta aasialaisten voima ei perustunut heidän ilmalaivoihinsa, vaan, kuten jo huomautin, varsinaisiin lentokoneisiin. Ottamatta lukuun Butteridgen konetta ne olivat epäilemättä parhaita ilmaa raskaampia lentäjiä, mitä milloinkaan on keksitty. Ne olivat erään japanilaisen taiteilijan luomia ja erosivat perin pohjin saksalaisten leijamaisesta drachenfliegeristä. Niissä oli omituisesti kaartuvat, taipuisat sivusiivet, jotka muistuttivat eniten taivutettuja perhosen siipiä ja olivat tehdyt jostain selluloidin kaltaisesta aineesta ja heleänvärisestä silkistä; perässä oli pitkä kolibrinhäntä. Siipien etukulmissa törrötti lepakon kynsien kaltaiset koukut, joilla kone saattoi tarttua ilmalaivan kaasusäiliön seinämiin ja repiä niitä. Ratsastaja sijaitsi siipien välissä koneen yläpuolella, joka ei eronnut sanottavasti sen ajan kevyissä moottoripyörissä käytetyistä. Alla oli yksi ainoa suuri pyörä. Hän istui hajareisin satulassa, kuten Butteridgenkin koneessa, ja aseinaan hänellä oli räjähdyskuula-kivääri sekä iso kaksiteräinen kahden käden käytettävä miekka.
3.
Me voimme tehdä selkoa näistä yksityiskohdista ja vertailla amerikkalaisten ja saksalaisten aeroplaaneja ja ilmalaivoja toisiinsa, mutta niistä, jotka ottivat osaa tuohon sotkuiseen jättiläistaisteluun Amerikan suurten järvien yläpuolella, ei yksikään tuntenut näitä seikkoja tarkoin.
Kumpikin puoli ryhtyi taisteluun jotain tuntematonta vastaan, uusissa olosuhteissa ja välineillä, jotka ilman vihollisen hyökkäystäkin olivat omiansa tuottamaan mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. Toimintasuunnitelmat, yhteistoiminnan yritykset raukenivat heti taistelun alettua, kuten kävi melkein kaikissa panssarilaivataisteluissa edellisellä vuosisadalla. Jokaisen kapteenin täytyi silloin turvautua omiin suunnitelmiinsa; niinpä se, minkä toinen otaksui merkitsevän pakoa ja epätoivoa, saattoi muuttua voitoksi. Niagaran taistelusta voi sanoa, kuten Lissan taistelusta [Adrian merellä Lissan edustalla itävaltalaiset voittivat italialaiset v. 1866. — Suom. muist.], ettei se ollut taistelu, vaan ryhelmä kahakoita!
Bertin kaltaiselle katsojalle tämä tapaus näytti sarjalta sattumuksia, osittain järkyttäviä, osittain jonninjoutavia, mutta toisistaan riippumattomia. Hän ei huomannut koskaan minkäänlaista selvää yhteispyrkimystä, taisteltavan jostain määrätystä kohdasta. Hän näki järisyttäviä tapahtumia, ja lopulta hänen maailmansa joutui häviölle, luhistui raunioiksi ja pimeni.
Hän näki taistelun maasta, Prospect puistosta ja Vuohisaarelta, minne hän pakeni. [Prospect puisto Niagaran Yhdysvaltain puoleisella rannalla, Vuohisaari keskellä koskea putouksen niskassa. — Suom. muist.]
Mutta lienee tarpeellista selittää, miten hän joutui paikalle.
Prinssi oli jälleen ryhtynyt johtamaan laivastoaan sädesähkötyksen avulla kauan ennen, kuin Zeppelin oli löytänyt hänen leirinsä Labradorissa. Hänen määräyksiään noudattaen saksalainen ilmalaivasto, jonka äärimmäiset vakoojat olivat Kalliovuorten yläpuolella joutuneet tekemisiin japanilaisten kanssa, oli valinnut Niagaran keskusasemakseen ja odotti siellä hänen tuloaan. Hän oli yhtynyt joukkoonsa varhain aamulla 12 päivänä, ja Bert näki Niagaran putouksen ensi kerran ottaessaan auringonnousun aikaan osaa harjoituksiin keski-kaasusäiliön verkossa. Zeppelin lensi tällöin sangen korkealla, ja syvällä alhaalla hän näki veden syvänteessä kuohuvan valkoisena ja sitten lännen puolella Kanadan putouksen suurena puolikaarena hohtavan, kimmeltävän ja vaahtoavan auringon paisteessa, herkeämättä jyskien ja kohisten kumeasti. Ilmalaivasto muodosti suunnattoman puolikuun, jonka sarvet ojentuivat lounaaseen päin; siinä oli pitkä sarja kiiltäviä hirviöitä, joiden pyrstöt pyörivät verkalleen, ja jokaisen vatsasta riippui nyt Saksan lippu.
Niagaran kaupunki oli silloin vielä suurimmaksi osaksi pystyssä, mutta kadut olivat tyhjät ja elottomat. Sillat olivat säilytetyt eheinä, hotelleista ja ravintoloista riippui yhä lippuja ja houkuttelevia ilmoituskilpiä, sähkölaitokset olivat käynnissä. Mutta muuten putouksen ympäristö näytti kuin jättiläisluudalla lakaistulta. Kaikki, mikä olisi mahdollisesti voinut suojata saksalaisten asemaa vastaan suunniteltua hyökkäystä, oli tuhottu niin säälimättömästi, kuin koneilla ja räjähdysaineilla suinkin voi tehdä: talot räjähdytetty ilmaan ja poltettu, metsät muutettu tuhaksi, aidat ja laihot hävitetty. Raiteet oli revitty irti ja varsinkin teiltä raivattu pois kaikki mahdolliset suojakohdat. Ylhäältä katsottuna tämä raiskaaminen näytti eriskummalliselta. Nuoret metsät oli tuhottu oikein tukkukaupalla vetämällä rautalankoja niiden ylitse, ja taittuneet tai maasta kiskotut vesat makasivat laossa kuin niitetty ruis. Talot näyttivät siltä, kuin ne olisivat litistyneet jättiläis-sormen painosta. Monessa kohdin oli vielä tulipaloja, ja avarat alat oli muutettu hiiltyviksi, paikoitellen vielä hehkuviksi mustiksi läikiksi. Siellä ja täällä näkyi myöhästyneiden pakolaisten jäännöksiä, rattaita ja hevosten sekä ihmisten ruumiita; ja missä taloissa oli ollut vesijohto, siellä kiilsi vesilammikoita ja vesi suihkusi särkyneistä putkista. Säästyneillä niityillä kuljeskeli vielä hevosia ja nautakarjaa rauhallisesti syöden. Tämän eristetyn alueen ulkopuolella oli maaseutu koskematta, mutta melkein koko väestö oli paennut. Buffalossa raivosi tuli suunnattomalla alalla, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asukkaat olisivat ryhtyneet taistelemaan liekkejä vastaan.
Niagaran kaupungista tehtiin parhaillaan nopeasti sotatarpeiden varastoasemaa. Laivastosta oli jo noudettu melkoinen määrä taitavia insinöörejä, ja nämä puuhailivat uutterasti sovelluttaakseen tehdaslaitosta ilmapurjehdusleirin käytettäväksi. Amerikan putouksen kulmaukseen, hammasradan yläpuolelle oli laadittu kaasuasema, ja samaa tarkoitusta varten raivattiin etelämpänä paljon suurempaa aluetta. Sähköasemien, hotellien ja muiden huomattavien rakennusten katoilla liehui Saksan lippu.
Zeppelin kierteli verkalleen kahdesti tämän näyttämön ylitse prinssin tarkastellessa sitä riippuvalta parvekkeelta. Sitten se kohosi puolikuun keskustaan, ja prinssi seurueineen siirtyi Hohenzollerniin, joka oli valittu toimimaan lippulaivana uhkaavassa taistelussa. Heidät nostettiin pienellä teräsköydellä keulaparvekkeelta, ja prinssin poistuessa Zeppelinin miehistö kerääntyi ulkoverkolle. Tämän jälkeen Zeppelin kääntyi takaisin, kierteli alaspäin ja laskeutui Prospect puistoon, jotta haavoittuneet voitaisiin kuljettaa pois ja varastot täytettäisiin räjähdysaineilla; se oli näet saapunut Labradoriin tyhjin varastoin, koska oli tietymätöntä, kuinka suuren painon se saisi kuljettaakseen. Myöskin hankittiin uutta vetyä erääseen keulasäiliöistä, joka oli ruvennut vuotamaan.
Bert oli määrätty kantajain osastoon ja auttoi kuljettamaan haavoitettuja yhden kerrallaan lähimpään suurista hotelleista, joka sijaitsi vastapäätä Kanadan rantaa. Hotellissa ei ollut muuta väkeä kuin kaksi koulittua amerikkalaista sairaanhoitajatarta, neekeripalvelija ja pari kolme saksalaista. Bert lähti Zeppelinin lääkärin kera kaupungin pääkadulle; he murtautuivat erääseen apteekkiin ja saivat sieltä erilaisia tarpeita. Palatessaan he näkivät erään upseerin laativan kahden sotamiehen avustamana ylimalkaista luetteloa eri myymäläin käyttökelpoisista varastoista. Heitä lukuun ottamatta pääkatu oli aivan autio, asukkaille oli annettu määräys poistua kolmen tunnin kuluessa ja jokainen näytti noudattaneen sitä. Eräässä kulmassa makasi seinustalla kuollut mies — ammuttuna. Tyhjän kadun yläpäässä näkyi pari kolme koiraa, mutta joen puolella katkaisi hiljaisuuden rivi raitiovaunuja. Ne olivat täynnä letkuja ja kulkivat Prospect puistoon, jota paraillaan laitettiin ilmalaivatelakaksi.
Bert kuljetti läheisestä myymälästä ottamallaan polkupyörällä lääkelaatikon hotelliin ja lähetettiin sitten kantamaan pommeja Zeppelinin varastokammioihin. Tästä perin arkaluontoisesta työstä hänet kutsui hetken kuluttua Zeppelinin kapteeni antaen hänelle kirjelipun vietäväksi upseerille, joka toimi englantilais-amerikkalaisen sähkölaitoksen johtajana, sillä kenttätelefoni ei ollut vielä kunnossa. Bert sai määräyksen saksan kielellä, mutta arvasi sen sisällön, teki kunniaa ja otti vastaan kirjeen koettaen peitellä taitamattomuuttaan. Hän lähti liikkeelle huolettoman näköisenä, ikäänkuin olisi tuntenut tien, kääntyi parissa kulmassa ja alkoi juuri epäillä, ettei suunta ollutkaan niin varsin selvä, kun Hohenzollernin tykin jymähdys ja taivaalta kajahtava hurraahuuto kiinnitti hänen huomionsa jälleen yläilmoihin.
Hän kohotti katseensa, mutta huomasi talojen molemmin puolin supistavan näköalan. Hän epäröi, ja sitten uteliaisuus voitti, houkutellen hänet takaisin joen partaalle. Siellä puut estivät laajalle näkemästä, ja hämmästyneenä hän havaitsi Zeppelinin, jonka varastoista hän tiesi neljäsosan olevan vielä täyttämättä, kohoavan Vuohisaaren päälle. Se ei ollut odottanut, kunnes oli saanut täyden määrän ampumatarpeita. Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, että hänet olikin jätetty jälelle. Hän sukeltausi puiden ja pensasten sekaan, kunnes oli varma siitä, ettei Zeppelinin kapteeni enää rupeisi häntä haeskelemaan. Sitten hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan päästä näkemään, mikä saksalaisella ilmalaivastolla mahtoi olla edessään, ja hän eteni ainakin puolitiehen Vuohisaaren siltaa myöten. Siltä kohdalta hän näki lähes puolen taivaankantta ja erotti ensi kerran aasialaiset ilmalaivat, jotka puunsivat matalalla taivaanrannassa kosken yläjuoksun kimaltelevien hyrskyjen yläpuolella.
Ne eivät tehneet läheskään niin valtaavaa vaikutusta kuin saksalaiset ilmalaivat. Hän ei voinut määrätä välimatkaa, ja ne lensivät suoraan häntä kohti, joten niiden runko ei näkynyt koko laajuudessaan.
Bert seisoi sillan keskikohdalla, paikassa, jonka useimmat Niagaralla käyneet muistavat nähneensä matkailijoita tulvillaan, ja hän oli ainoa ihmisolento koko näyttämöllä. Korkealla hänen yläpuolellaan liikuskelivat kilpailevat ilmalaivastot, hänen allaan imeytyi virta kuohuen Amerikan putousta kohti, ikäänkuin vesi kanavan sulussa. Hän oli eriskummallisessa asussa. Hänen sinisten sarssihousujensa ylle oli vedetty saksalaiset ilmapurjehtijan kumisaappaat ja päässään hänellä oli valkoinen lakki, joka oli hiukkasen liian iso. Hän työnsi sen takaraivolleen paljastaen ihmettelevän pikkuisen katupoikanaamansa, jossa vielä näkyi arpi ohimossa. "Kas hemmettiä!" hän kuiskasi.
Hän tuijotti. Hän viittoili. Pari kertaa hän huusi ja paukutti käsiään. Sitten hän joutui eräässä kohdassa kauhun valtaan ja lähti pakosalle Vuohisaarta kohti.
4.
Toistensa näkyviin jouduttuaan ei kumpikaan laivasto koettanut kotvaan tehdä hyökkäystä. Saksalaisilla oli seitsemänseitsemättä isoa ilmalaivaa, ja ne pysyivät suuren puolikuun muotoisessa järjestyksessä lähes neljän tuhannen jalan korkeudessa. Molempien siipien äärimmäiset osastot kuljettivat mukanaan noin kolmeakymmentä valmiiksi miehitettyä drachenfliegeriä, mutta ne olivat liian pieniä ja etäällä, jotta Bert olisi voinut erottaa niitä.
Ensiksi hän näki aasialaisten laivastoista ainoastaan n.s. eteläisen. Siihen kuului neljäkymmentä ilma-alusta ja niiden lisäksi kaikkiaan lähes neljä sataa yhdenmiehen lentokonetta. Jonkun aikaa se lensi verkalleen itää kohti noin kahdentoista englannin peninkulman päässä saksalaisten rintamasta. Bert saattoi ensinnä erottaa ainoastaan nuo suuret alukset, sitten tulivat näkyviin lentokoneet, jotka parveilivat ilmalaivojen ympärillä kuin hyttyslauma auringon paisteessa.
Silloin Bert ei nähnyt lainkaan aasialaisten toista laivastoa, vaikka se luultavasti tuli parhaillaan saksalaisten näkyviin luoteen puolelta.
Sää oli erittäin tyyni, taivas melkein pilvetön, ja saksalainen laivasto oli kohonnut niin suunnattoman korkealle, etteivät alukset enää näyttäneet sanottavan suurilta. Puolikuun molemmat päät erottuivat selvästi. Etelään päin pyrkiessään ne kulkivat verkalleen Bertin ja auringon välitse, muuttuen tällöin mustiksi ääriviivoiksi. Drachenfliegerit näyttivät pieniltä mustilta pisteiltä tämän ilma-armadan molemmilla sivustoilla liitäessään.
Laivastot eivät tuntuneet lainkaan kiirehtivän taisteluun. Aasialaiset poistuivat kauas itään, lisäten vauhtiaan ja kohoten ylemmäksi, järjestyivät sitten pitkään riviin ja lähtivät lentämään takaisin pyrkien saksalaisten vasenta siipeä kohti. Näiden osastot pyörähtivät ympäri vinosti kohoavaa vihollista vastaan, ja pian pienet välähdykset ja heikosti rätisevä ääni ilmaisi niiden ruvenneen ampumaan. Kului hetkinen, ennenkuin sillalla olija huomasi sen tehneen mitään vaikutusta. Sitten joukko drachenfliegereitä pyrähti lentoon kuin kourallinen lumihiutaleita, ja niitä vastaan singahti sakea lauma punaisia pisteitä. Tämä leikki näytti Bertistä suunnattoman kaukaiselta ja lisäksi erikoisessa määrin epäinhimilliseltä. Vastahan oli kulunut neljättä tuntia siitä, kuin hän oli ollut eräässä noista samaisista ilmalaivoista, ja kuitenkaan ne eivät tuntuneet hänestä enää ihmisiä kuljettavilta kaasusäkeiltä, vaan kummallisilta aisteilla varustetuilta olioilta, jotka liikuskelivat ja toimivat oman tarkoitusperänsä mukaan. Aasialaiset ja saksalaiset lentokoneet sekaantuivat yhteen ryhelmään ja vaipuivat maata kohti, muuttuivat kuin kouralliseksi valkoisia ja punaisia ruusun terälehtiä, jotka oli heitetty ulos jostain etäisestä akkunasta, kasvoivat suuremmiksi, kunnes Bert saattoi nähdä kumoutuneiden pyörivän alas ilman halki, ja peittyivät mahtaviin savupilviin, joita kohosi Buffalon puolelta. Jonkun aikaa ne olivat kaikki näkymättömissä, sitten pari kolme valkoista ja joukko punaisia kohosi jälleen taivasta kohti kuin parvi perhosia, kierteli kamppaillen ja katosi uudelleen itään päin.
Ankara jyrähdys sai Bertin siirtämään katseensa takaisin keskitaivaalle. Siellä tuo suuri puolikuu oli pirstoutunut pitkäksi sotkuiseksi ilmalaivapilveksi. Yksi alus oli vaipunut puolitiehen maata kohti. Se leimusi sekä keulasta että perästä, ja vielä Bertin katsellessa se keikahti kumoon, putosi pyörien ja hävisi Buffalon savupilviin.
Bertin suu avautui ja sulkeutui, ja hän puristi tiukemmin sillan kaidepuuta. Muutamaan hetkeen — ne tuntuivat pitkiltä — ei kummassakaan laivastossa tapahtunut mitään muutosta, ne lensivät vinosti toisiaan kohti ja Bertin mielestä ne hyrisivät kuin hyttyset. Sitten rupesi äkkiä molemmin puolin riveistä tippumaan ilmalaivoja, joihin oli osunut hänelle näkymättömiä heittoaseita. Aasialainen linja pyörähti ympäri ja syöksyi joko keskelle saksalaisten murtunutta rintamaa tai sen ylitse (alhaalta sitä oli vaikea tarkoin päättää), ja nämä taasen näyttivät väistyvän tietä antaakseen. Nyt ruvettiin tekemään jonkinlaisia liikkeitä, mutta Bert ei voinut tajuta niiden tarkoitusta. Vasemmalla sivustalla taistelu muodostui sotkuiseksi ilmalaivatanssiksi. Muutaman minuutin ajan molemmat rivit olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät joutuneen käsirysyyn. Sitten ne hajautuivat ja ilmassa syntyi ryhmä- ja kaksintaisteluja. Saksalaisia laivoja rupesi yhä enemmän vajoamaan alaspäin. Muuan katosi leimuten pohjoista kohti, kaksi putosi suin päin maahan; ryhmä taistelevia, kaksi aasialaista yhtä saksalaista vastaan, painui vaihtelevalla onnella kahakoiden alas keskitaivaalta, hetken kuluttua niihin yhtyi toinen ja kaikki ajautuivat yhdessä itäänpäin. Muuan aasialainen joko hyökkäsi vieläkin suuremman saksalaisen kimppuun tai törmäsi vahingossa sitä vastaan, ja pyörien syöksyivät molemmat yhdessä perikatoon. Pohjoinen osasto ehätti taisteluun niin äkkiä, ettei Bert huomannut muuta kuin laivojen luvun karttuneen. Kotvan aikaa taistelu oli yhtä ainoata sekasotkua, painuen yleensä lounaaseen, päin tuulta. Se muuttui yhä enemmän sarjaksi ryhmäkahakoita. Täällä suunnaton saksalainen ilmalaiva vajosi leimuten maata kohti ympärillään tusina laakeapohjaisia aasialaisia, jotka tukahuttivat sen jokaisen yrityksen päästä jälleen kohoamaan. Tuolla toisen miehistö koetti torjua lentokoneiden selästä ahdistelevia miekkamiehiä. Tuolla taasen eräs aasialainen liiti erilleen taistelusta palaen kummastakin päästään. Hänen huomionsa siirtyi tapahtumasta toiseen ympäri taivaan kirkasta lakeutta, mutta nämä seikat painuivat erikoisesti hänen mieleensä. Vain peräti verkalleen hän alkoi havaita jotain yhteenkuuluvaisuutta lähemmissä, silmiinpistävissä tapahtumissa.
Ilmalaivojen pääjoukko, joka nousten ja laskeutuen liikuskeli kaukana ylhäällä, ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoutunut. Useimmat näkyivät kulkevan täyttä vauhtia ja kierrellen pyrkivän ylöspäin, vaihtaen tällöin tehottomia laukauksia. Sen jälkeen kuin ensimäinen yhteentörmäys oli päättynyt niin surkeasti sekä hyökkääjälle että uhrille, ei enää yritetty sanottavasti vahingoittamaan vastustajaa siihen puskemalla, ja ainakin Bertin oli mahdotonta nähdä, koetettiinko vallata vihollisten laivoja. Mutta alituiseen näyttiin kuitenkin pyrittävän eristämään vastustajia, sulkemaan niiltä tie omaisten luo ja sitten musertamaan ne ylivoimalla, ja siinä tarkoituksessa nuo parveilevat hirviöt risteilivät yhtä mittaa edes ja takaisin ja pujahtelivat toistensa ohi. Kun aasialaisia oli runsaammin ja ne voivat nopeammin pyörähtää ympäri, niin ne pääsivät myöskin alinomaa ahdistamaan saksalaisia. Joukko saksalaisia ilmalaivoja keräytyi kiinteäksi falangiksi, koettaen ilmeisesti pysyä Niagaran sähkötehtaiden yhteydessä, ja vastustajat valmistautuivat yhä tarmokkaammin murtamaan sen. Bertistä tämä muistutti kaloja, jotka lammikossa taistelevat leivänmurusista. Hän saattoi nähdä pieniä savutuprahduksia ja pommien välähdyksiä, mutta ei ainutkaan ääni kantanut alas hänen korviinsa…
Hänen ja auringon välitse livahti läpättävä varjo ja sitä seurasi vielä toinenkin. Korvaan osui koneiden surina. Silloin hän unohti viipymättä taivaanlaen.
Pari, kolme sataa jalkaa virran yläpuolella saapui etelästä pitkä rivi aasialaisia miekkamiehiä, kiitäen valkyyriain lailla nopeasti ilman halki niillä omituisilla ratsuilla, jotka Japanin taiteellinen inspiratsioni oli luonut Europan teknillisen taidon innoittamana. Siivet leiskuivat tempoen ja koneet surisivat; ne levisivät ja jäivät liikkumattomiksi, ja laite saapui liitäen halki ilman. Niin ne kohosivat ja vaipuivat ja kohosivat uudelleen. Ne kulkivat niin läheltä Bertin päällitse, että hän saattoi kuulla ratsastajain huutavan toisilleen. Ne pyyhälsivät kaupunkia kohti ja laskeutuivat toinen toisensa jälkeen maahan, muodostaen pitkän rivin aukealle paikalle erään hotellin edustalla. Mutta hän ei jäänyt tarkastelemaan niiden tuloa. Eräs keltainen naama oli kurottautunut sivulle päin, silmännyt häntä ja kohdannut hänen katseensa ohimennen…
Tällöin Bertin mieleen juolahti, että hän herätti keskellä siltaa aivan ylen suurta huomiota. Hän pötki pakoon Vuohisaarelle ja seurasi sieltä lopputaistelua, hiiviskellen puiden suojassa kenties liiankin itsetietoisena.
5.
Kun Bert alkoi tuntea olevansa kyllin hyvässä turvassa ryhtyäkseen jälleen taistelua tarkkaamaan, hän huomasi aasialaisten ilmapurjehtijain ja saksalaisten teknikkojen joutuneen tuimaan kahakkaan Niagaran kaupungin omistamisesta. Ensimäistä kertaa koko sodan aikana hän näki jotain, mikä muistutti sellaista taistelua, johon hän oli nuoruudessaan tutustunut kuvalehtien kautta. Melkeinpä hänestä näytti siltä, kuin asiat joutuisivat jälleen oikealle tolalle. Hän näki miesten käyttävän kiväärejä, etsivän suojaa ja juoksevan ripeästi paikasta toiseen löyhässä hyökkäysjärjestyksessä. Ensimäinen aeronauttiparvi oli luultavasti odottanut tapaavansa kaupungin autiona. Se oli laskeutunut Prospect puiston likeiselle aukiolle ja lähestyi rakennuksia sähkötehtaille päin, kun äkillinen ammunta tuhosi sen harhaluulon. Miehet vetäytyivät takaisin hajaantuen erään pengermän suojaan lähelle virtaa, sillä koneidensa luoksi he eivät enää ennättäneet. Siinä he makasivat ammuskellen hotelleissa ja sähkötehtaita ympäröivissä taloissa piileskeleviä saksalaisia.
Sitten heidän avukseen saapui idästä toinen sarja punaisia lentokoneita. Ne tulivat esiin talojen yläpuolella leijailevasta autereesta ja kiersivät pitkän mutkan ikäänkuin asemaa tarkastellen. Saksalaisten ammunta yltyi ryskeeksi, ja muuan noista liitelevistä haamuista kellahti äkisti taaksepäin ja putosi talojen keskelle. Toiset laskeutuivat suurten lintujen tavoin sähkölaitoksen katolle. Ne tarttuivat siihen kiinni, ja jokaisesta hypähti esiin ketterä pieni olio ja juoksi kattorintamuksen luo.
Leikkiin ennätti toisiakin leiskuttavia lintulaitteita, mutta Bert ei ollut huomannut niiden tuloa. Hänen korvansa erottivat näpähteleviä laukauksia, jotka muistuttivat häntä sotaharjoituksista, sanomalehtien taistelukuvauksista, yleensä kaikesta sellaisesta, mikä hänen käsityksensä mukaan oli todellista sodankäyntiä. Hän näki melkoisen joukon saksalaisia juoksevan ympäröivistä taloista sähkölaitosta kohti. Kaksi kaatui. Toinen jäi makaamaan liikkumattomana, mutta toinen vääntelihe ja ponnisteli jonkun aikaa. Hotellissa, jota käytettiin sairaalana ja johon hän oli varemmin kantanut Zeppelinin haavoitettuja, kohotettiin äkkiä Punaisen ristin lippu. Kaupunki oli näyttänyt niin rauhalliselta, mutta siinä piileskeli ilmeisesti suuri määrä saksalaisia, ja nämä alkoivat nyt keräytyä pääsähkölaitokselle pitääkseen sen hallussaan. Bert ihmetteli, mitä ampumavälineitä heillä mahtoi olla. Taisteluun yhtyi yhä enemmän aasialaisia lentokoneita. Ne olivat tehneet lopun onnettomista saksalaisista drachenfliegereistä ja suuntasivat nyt kulkunsa kohti alulle pantua ilmapurjehdusleiriä, kaasulaitoksia ja korjauspajoja, jotka muodostivat saksalaisten pääaseman. Muutamat laskeutuivat maahan, niiden miehistö haki suojaa ja muuttui tarmokkaaksi jalkaväeksi. Toiset liihoittelivat taistelupaikan yllä, ja niistä ammuttiin tuon tuostakin turvattomiin kohtiin. Ammunta oli perin katkonaista; milloin vallitsi kaikkialla odottava tyyneys, milloin kajahti sarja nopeita laukauksia, jotka toisinaan yltyivät jylinäksi. Varovaisesti kierrellessään lentokoneet osuivat pari kertaa aivan Bertin kohdalle, ja hän piiloutui silloin henkeään pidätellen.
Tuon tuostakin rätinään sekoittui kumeata jyskettä, muistuttaen häntä korkeudessa kamppailevista ilmalaivoista, mutta hänen huomionsa pysyi kuitenkin kohdistuneena tuohon läheisempään taisteluun.
Yht'äkkiä putosi keskitaivaalta jotain, ikäänkuin tynnyri tai suunnaton potkupallo. Se räjähti hirvittävästi jyrähtäen. Se oli osunut keskelle aasialaisia aeroplaaneja, jotka oli jätetty kukkalavojen joukkoon lähelle joen rantaa. Ne lensivät sipaleiksi, ilmaan tupsahti turpeen kimpaleita, puita ja soraa. Pengermän suojassa makailevat aeronautit singahtivat hujan hajan kuin säkit, vaahtoavan veden ylitse lensi köydenpätkiä. Sairaalahotellin akkunat, joista hetkistä varemmin oli heijastunut sininen taivas ilmalaivoineen, muuttuivat kaikki suuriksi mustiksi tähdiksi. Pom! — toinen jymähdys. Bert katsoi ylöspäin ja hänestä tuntui siltä, kuin joukko hirvittävän suuria esineitä liihottelisi alas, vaipuen näyttämön ylle kuin sarja hulmuavia vaippoja. Ilmataistelu alkoi osaksi painua alaspäin ikäänkuin päästäkseen sähkölaitoskahakan yhteyteen. Ilmalaivat tekivät häneen peräti uuden vaikutuksen, kun ne nyt koko suunnattomuudessaan laskeutuivat hänen ylleen. Ne suurenivat nopeasti ja kävivät yhä valtaavammiksi, kunnes talot näyttivät niiden suojassa pieniltä, putous kapealta, silta heikolta ja taistelijat pikkuruisilta. Samalla niistä alkoi kuulua sikin sokin erilaisia ääniä, huutoja ja kovaa narinaa, ähkinää ja puhkinaa, jyskettä ja pauketta. Saksalaisten mustat keulakotkat näyttivät siltä, kuin olisivat todella tapelleet niin, että höyhenet tuprusivat.
Muutamat näistä ilmalaivoista saapuivat viiden sadan jalan päähän maasta. Bert saattoi nähdä, kuinka saksalaisten alaparvekkeilta miehet ampuivat kivääreillä, kuinka aasialaiset tarrautuivat kiinni köysiin; ja eräs mies, jolla oli yllään sukeltajan aluminiumiasu, putosi suin päin virtaan Vuohisaaren yläpuolelle. Nyt hän näki ensi kerran aasialaiset ilmalaivat läheltä. Ne muistuttivat eniten suunnattoman suuria lumikenkiä, ja niissä oli omituisia mustia ja valkoisia kuvioita, jotensakin samallaisia kuin koneella kaiverretussa kellon kuoressa. Riippuvia parvekkeita ei niissä ollut, mutta keskellä sijaitsevista pienistä aukoista pisti esiin päitä ja tykkien suita. Liidellen pitkissä kaarroksissa, milloin nousten, milloin vaipuen, nämä hirviöt kamppailivat keskenään. Näytti siltä, kuin pilvet olisivat taistelleet, kuin vanukkaat olisivat koettaneet tuhota toisiansa. Ne lentää hurisivat ja kaartelivat toisiaan ja peittivät Vuohisaaren ja Niagaran joksikin ajaksi savuun ja hämärään, jonka lävitse auringon valo tunkeutui keihäinä ja säteinä. Ne hajaantuivat ja yhtyivät ja hajaantuivat jälleen, kamppailivat ja kiitivät putouksen ympäri ja poistuivat parin peninkulman päähän Kanadan puolelle, palatakseen taasen kosken luo. Muuan saksalainen syttyi tuleen, jolloin koko lauma kaikkosi sen lieskan lähettyviltä ja kohosi hajallaan ilmaan, antaen sen rauhassa painua Kanadan puolelle, missä se vajotessaan räjähti. Sitten toiset taasen yhtyivät uusin voimin. Kerran Niagaran kaupungista kajahti ääni, joka kuului siltä, kuin muurahaiskeossa olisi kohotettu hurraa-huuto. Jälleen leimusi muuan saksalainen ilmivalkeassa, ja toinen, jota vastustajan keula oli pahasti ruhjonut, painui taistelupaikalta etelään päin.
Saksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa epätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he olivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen. Aasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä potkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet, jotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein ja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He vastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi takaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat äkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat paeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän huomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden perässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja kenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan Hohenzollernin ja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa pelastaakseen Niagaran.