— Phil Evans, setä Prudence vastasi, — luullakseni meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että sillä lurjuksella on kunnon aikeet meitä kohtaan?
— Ei mitään, Phil Evans myönsi. — Hän ei päästä meitä vapaiksi ennen kuin hänen mielensä tekee — jos muuten koskaan!
— Siinä tapauksessa meidän pitää yrittää millä keinoin tahansa paeta Albatrossilta.
— Mainio laite tämä sentään on, se täytyy myöntää.
— Mahdollisesti, setä Prudence huudahti, — mutta sen kapteenina on roisto, joka pitää meitä vankina vastoin kaikkea oikeutta. Sitä paitsi Albatross on ainaisena vaarana meille ja meikäläisille. Jollei meidän siis onnistu tuhota sitä…
— Ensin meidän kuitenkin täytyy päästä pois täältä, keskeytti Phil
Evans. — Katsotaan sitten.
— Sama se, setä Prudence vastasi, — jokaista tilaisuutta on käytettävä hyväksi. Nähtävästi kuljetaan Kaspian meren yli ja sitten joudumme Eurooppaan, joko pohjoisen Venäjän kohdalle tai länteen kääntyen eteläisiin maihin. Pääsemme maan kamaralle missä tahansa Atlantin mereen asti, pelastuminen on varmaa. Meidän pitää siis olla joka hetki valmiina.
— Mutta miten me pakenemme? Phil Evans kysyi.
— Kuulkaapas nyt, mitä sanon. Joskus yöllä sattuu, että Albatross leijailee vain muutaman kymmenen metrin päässä maanpinnalta. Täällä on mukana monta sopivan pitkää köyttä, ja jos hiukan rohkaisee mielensä, niin kenties voisi liukua…
— Juuri niin, ja jos sopiva tilaisuus tulee, en suinkaan epäröisi…
— Enkä minäkään, setä Prudence vakuutti. — Lisäksi tiedän, että yöllä ei ole vahdissa kuin ruorimies perässä. Yksi niistä köysistä, joihin viittasin, onkin keulassa, niin että sen voisi keriä auki kenenkään näkemättä ja kuulematta…
— Hyvä on, Phil Evans vastasi. — Mielihyvin tunnustan, setä Prudence, että te osaatte harkita tyynemmin kuin minä. Toiminnassa se onkin tärkeämpää. Mutta tällä hetkellä olemme Kaspian merellä ja näkyvissämme on useita laivoja. Albatross aikoo laskeutua ja pysähtyä kalastuksen ajaksi… Eiköhän meidän sopisi yrittää silloin?
— Ei, ei, meitä pidetään silmällä silloinkin, kun emme itse huomaa mitään, setä Prudence sanoi. — Muistattehan, kuinka kävi, kun yritimme hypätä Hydaspeeseen.
— Mutta kuka takaa, ettei meitä vartioida yölläkin? Phil Evans huomautti.
— Tästä on kuitenkin tehtävä loppu! väitti setä Prudence. — Niin, meidän on tehtävä loppu Albatrossista ja sen omistajasta!
Kuten näkyy, nämä kaksi ystävystä — varsinkin setä Prudence — saattoivat vihan vimmassa joutua kiusaukseen tehdä mitä yltiöpäisimpiä tekoja, ehkä sellaisiakin, jotka olivat pahoin ristiriidassa heidän oman turvallisuutensa kanssa.
Voimattomuuden tunne, ivallinen ylenkatse, jota Robur heille osoitti, töykeät vastaukset, joita he häneltä saivat — kaikki oli omiaan kiristämään tilannetta, jonka paheneminen kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi.
Juuri tänään oli muuan uusi välikohtaus vähällä saada aikaan mitä ikävimmän jupakan Roburin ja hänen molempien vieraidensa välillä. Frycollinilla tuskin oli ennakolta aavistusta, että hän joutuisi antamaan siihen aiheen.
Nähdessään olevansa tämän rannattoman meren kohdalla Frycollin kauhistui taas perinpohjin. Lapsen ja neekerin tavoin, joka hän olikin, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ruikutti, kirosi, huusi ja riehui vääntelehtien ja elehtien tuhansin eri tavoin.
— Minä tahdon täältä pois!… Minun täytyy päästä pois! hän kirkui. — Minä en ole mikään lintu! Minua ei ole luotu lentämään! Minut täytyy laskea maahan… heti paikalla!
Itsestään selvää oli, ettei setä Prudence lainkaan yrittänyt tyynnyttää häntä — päinvastoin. Ja lopulta tämä ulvonta kiusasi Roburin hermoja yli sietokyvyn.
Mutta kun Tom Turner ja hänen toverinsa aikoivat ryhtyä kalastuspuuhiin, insinööri käski sulkea Frycollinin kajuuttaan päästäkseen hänestä eroon. Neekeri ei tyyntynyt siitä, vaan pauhasi edelleen, jyskytti seinään ja parkui kahta kauheammin.
Oli puolipäivä. Albatross oli vain viisi tai kuusi metriä merenpinnan yläpuolella. Muutamat alukset olivat sen ilmestymistä pelästyen kiireimmiten paenneet. Tämä osa Kaspian merta näkyi piankin autioituvan.
Kuten voi helposti kuvitella, molempia matkustajia täytyi pitää ja pidettiinkin erikoisesti silmällä näissä oloissa, kun heidän olisi karatakseen tarvinnut vain hypätä päistikkaa veteen. Vaikkapa olettaisikin että he olisivat päässeet livahtamaan ilma-aluksen kannelta, heidät olisi helposti saatu kiinni kumiveneellä. Ei siis voinut yrittää mitään kalastuksen aikana, jota Phil Evans tahtoi katsella, kun taas setä Prudence pysyi hytissään ainaisen raivon vallassa.
Tunnettua on, että Kaspian meri oli tuliperäiselle seudulle syntynyt valtava syvänne. Tähän altaaseen laskivat monet suuret joet, kuten Volga, Ural, Kura, Kuma, Tere ja muut. Ellei liika vesi haihtuisi ilmaan, olisi tämä meri, jonka pinta-ala oli lähes 450.000 neliökilometriä ja syvyys vaihteli 18 ja 120 metrin välillä, peittänyt tulvallaan matalat ja suoperäiset rannat pohjois- ja itäpuolella. Vaikkei se ole yhteydessä Mustaanmereen eikä Araljärveen, jotka ovat sitä paljon ylempänä, siinä eli kuitenkin hyvin suuri määrä kaloja — tietysti niitä lajeja, jotka sietivät sen varsin kitkerää vettä; tähän taas oli syynä nafta, jota siihen valui eteläpäässä olevista lähteistä.
Ajatellessaan sitä vaihtelua, jota kalastus voisi tuoda tavalliseen ravintojärjestykseen, oli Albatrossin miehistö hyvinkin halukas ryhtymään tähän puuhaan.
— Huomio! huusi Tom Turner, joka juuri oli iskenyt harppuunansa siromuotoiseen, melkein hain näköiseen kalaan.
Se oli komea sampi, pituudeltaan kolmatta metriä, sitä lajia, jota venäläiset nimittävät belugaksi ja jonka mädistä saadaan kaviaaria, kun siihen sekoitetaan suolaa, etikkaa ja valkoviiniä. Virroista pyydystetyt sammet olivat ehkä parempia kuin merestä saadut, mutta nämä otettiin hyvillä mielin vastaan Albatrossin kannella.
Tuottoisammaksi kävi kalastus kuitenkin laahusnuotilla, joihin kertyi toutaimia, lahnoja, lohia, suolaisen veden haukia; erityisen runsaasti saatiin keskikokoisia sterlettejä, joita rikkaat herkuttelijat tilaavat elävinä tuotaviksi Astrakanista Moskovaan ja Pietariin. Ne, jotka tarttuivat Albatrossin nuottiin, saivat elinympäristöstään siirtyä suoraa päätä miehistön isoon kattilaan, ilman rahtikuluja.
Roburin väki kiskoi reippaasti ylös verkkoja, kun niitä oli vedetty ilma-aluksen perässä useita kilometrejä. Gascognelainen François Tapage ulvoi ilosta ja vastasi täydellisesti nimeään. Kun oli kalastettu tunnin verran, täyttyivät Albatrossin kalasumput, ja sitten noustiin taas kiitämään pohjoista kohti.
Koko tämän ajan oli Frycollin taukoamatta kirkunut, jyskyttänyt hyttinsä seiniä ja yleensä pitänyt sietämätöntä meteliä.
— Kirottu neekeri ei siis aiokaan pysyä hiljaa! sanoi Robur, jonka kärsivällisyys oli jo loppumassa.
— Minusta näyttää, hyvä herra, että hänellä on täysi oikeus olla tyytymätön, Phil Evans huomautti.
— Niinpä niin, samoin kuin minulla on oikeus pelastaa korvani tästä kidutuksesta, Robur vastasi.
— Insinööri Robur! sanoi setä Prudence, joka oli sillä hetkellä ilmestynyt kannelle.
— Mitä te haluatte, Weldon Instituutin puheenjohtaja?
Molemmat olivat astuneet toisiaan kohti. Nyt he tuijottivat toisiaan suoraan silmiin.
Sitten Robur kohautti hartioitaan ja komensi:
— Köyden päähän!
Tom Turner tajusi tarkoituksen. Frycollin raahattiin ulos hytistä.
Kuinka hirveästi hän kiljuikaan, kun työnjohtaja ja eräs hänen apumiehistään tarttuivat häneen ja sitoivat hänet eräänlaiseen saaviin, johon lujasti kiinnitettiin paksun köyden toinen pää.
Se oli juuri niitä köysiä, joiden avulla setä Prudence olisi halunnut paeta aluksesta.
Neekeri oli aluksi luullut, että hänet aiottiin hirttää… Ei, hänet vain ripustettaisiin riippumaan.
Saavi ja siinä istuva Frycollin nostettiin yli kaiteen, ja köyttä laskettiin noin kolmisenkymmentä metriä. Frycollin kieppui tyhjyydessä.
Siellä hän sai kirkua mielensä mukaan. Mutta kauhu kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän pysyi vaiti.
Setä Prudence ja Phil Evans olivat tahtoneet estää tällaisen rangaistuksen toimeenpanon, mutta heidät työnnettiin syrjään.
— Tämä on roistomaista… ja raukkamaista! huusi setä Prudence, joka oli raivoissaan.
— Vai niin, Robur vastasi.
— Se on häpeällistä väkivaltaa, josta minä vielä vaadin teidät tilille muulla tavalla kuin sanoilla!
— Vaatikaa vain!
— Minä kostan, insinööri Robur!
— Kostakaa, Weldon Instituutin puheenjohtaja!
— Sekä teille että teikäläisille!
Albatrossin miehistö oli lähestynyt häntä pahaenteisin ilmein. Robur viittasi väelleen, että heidän tuli poistua.
— Niin juuri, minä kostan teille ja väellenne! toisti setä Prudence, jota hänen toverinsa turhaan yritti tyynnyttää.
— Milloin vain mielenne tekee, insinööri vastasi.
— Ja kaikilla mahdollisilla keinoilla!
— Jo riittää, Robur ärjäisi nyt uhkaavalla äänellä. — Meillä on mukana toisiakin köysiä. Jollette pysy hiljaa, niin isäntä tekee palvelijalleen seuraa.
Setä Prudence vaikeni, ei pelosta, vaan siksi, että hän sai pahan tukehtumispuuskan, jolloin Phil Evansin asiaksi jäi taluttaa hänet pois hyttiinsä.
Jo tunnin aikaa oli sää ollut huomattavasti muuttumassa. Siitä näkyi oireita, joista ei voinut erehtyä. Selvästi oli alkamassa ukonilma. Ilmakehään oli kerääntynyt sähköä niin suunnattoman paljon, että noin puoli kolmen aikaan Robur sai havaita erään ilmiön, jota ei ollut koskaan ennen kokenut.
Pohjoisesta käsin, josta myrsky teki tuloaan, nousi aivan kuin valoisia höyrykiehkuroita, jotka varmaankin johtuivat siitä, että sähköjännitys oli erilainen ylemmissä ja alemmissa pilvikerroksissa.
Näistä merkillisistä suikaleista heijastui meren pintaan lukemattomia välähdyksiä, jotka muuttuivat sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän taivas tummeni.
Albatrossin ja sähköilmiön täytyi piankin törmätä, koska ne kulkivat toisiaan vastaan.
Entä Frycollin? Hän oli tietysti yhä hinattavana — nimenomaan juuri hinattavana, sillä saavia kannattava köysi kiristyi laahautumaan hyvin vinosti ilma-aluksen perässä, joka kulki sadan kilometrin nopeudella.
Hänen kauhuansa ei voi sanoin kuvata sillä hetkellä, kun salamat alkoivat halkoa ilmaa hänen ympärillään ja samalla ukkonen jyrähteli yli koko taivaankannen.
Ilma-aluksen koko miehistö tarvittiin ohjaamaan alusta tällaisessa myrskyssä. Välillä noustiin ukkospilvien yläpuolelle, välillä taas yritettiin päästä niistä eroon kulkemalla alempien kerrosten läpi.
Mutta äkkiä, juuri kun Albatross oli melko korkealla — noin tuhannen metrin päässä merestä — räjähti tavattoman ankara salamanisku. Samalla purkautui raju tuulenpuuska. Muutaman sekunnin kuluttua syöksyivät tuliset pilvet ilma-alusta kohti.
Phil Evans tuli nyt puhumaan Frycollinin puolesta ja pyysi, että hänet kiskottaisiin takaisin kannelle.
Mutta Robur oli jo ennen hänen puuttumistaan asiaan tehnyt päätöksensä, ja hänen käskynsä mukaan miehet vetivät paraikaa köyttä, kun äkkiä huomattiin, että yläpotkurien pyöriminen selittämättömästä syystä hidastui.
Robur riensi keskikajuutan luo ja huusi koneenkäyttäjälle:
— Voimaa lisää, voimaa! Täytyy nopeasti kohota myrskypilvien yläpuolelle!
— Mahdotonta, herra!
— Mikä on vikana?
— Sähkövirta lakkoilee… se katkeilee jatkuvasti!
Ja Albatross painuikin hiljakseen alemmas.
Samoin kuin ukkosen aikana sattuu sähkölennättimessä, kävi nytkin sähkön toiminta vajavaiseksi ilma-aluksen akkumulaattoreissa. Mutta kun oli vain kiusallinen juttu, jos sähkösanomien lähettäminen keskeytyi, tässä tapauksessa se merkitsi hirvittävää vaaraa, sillä Albatross syöksyi merta kohti kenenkään voimatta sitä estää.
— Anna pudota, Robur huusi, — niin pääsemme sähkövyöhykkeestä!
Kuulkaapas, pojat, nyt tarvitaan kylmäverisyyttä!
Insinööri oli noussut komentosillalle. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina toteuttamaan päällikkönsä käskyt.
Vaikka Albatross oli jo laskeutunut toistasataa metriä, se oli vieläkin pilvessä keskellä välähdyksiä, jotka risteilivät kuin tykistön laukaukset. Täytyi melkein uskoa, että salama iskisi sen pirstaleiksi. Potkurit hidastuivat yhä enemmän, ja sen sijaan, että äsken oli pudottu jokseenkin verkkaisesti, näytti nyt uhkaavan syöksy mereen.
Jos tätä vauhtia jatkuisi, ei kestäisi minuuttiakaan, ennen kuin ilma-alus koskisi veteen, ja kun se sitten uppoisi, sitä ei millään voimalla kyettäisi nostamaan.
Äkkiä nähtiin, että sähköpilvi oli jäänyt Albatrossin yläpuolelle. Silloin oli aaltojen harjalle enää tuskin kahtakymmentä metriä. Parin kolmen sekunnin päästä ne olisivat lyöneet yli kannen.
Mutta Robur käytti hyväkseen tätä otollista silmänräpäystä, syöksyi keskikajuuttaan, tarttui käynnistinvipuihin ja päästi täyden virran paristoihin, joita ei enää häirinnyt ympäröivän ilmakehän sähköjännite… Tuokion kuluttua potkurit olivat taas saaneet tavallisen nopeutensa, putoaminen pysähtyi, ja Albatross kulki jokseenkin matalalla, jättäen yhä kauemmas taakseen myrskyn keskuksen.
Tällä välin ei tietysti voitu sen enempää huolehtia Frycollinista, joka vasten tahtoaan sai kylmän kylvyn — tosin vain muutamaksi sekunniksi. Kun hänet sitten kiskottiin ylös, hän oli likomärkä, aivan kuin olisi käynyt meren pohjassa asti. On helppo uskoa, että hänestä oli haihtunut halu kirkua.
Seuraavana eli heinäkuun 4. päivänä Albatross lensi Kaspian meren pohjoisreunan poikki.
SETÄ PRUDENCEN KIUKKU
Parin seuraavan vuorokauden aikana, jos koskaan, oli setä Prudencen ja Phil Evansin luovuttava kaikesta toivosta päästä pakoon. Pelkäsikö Robur ehkä, että hänen vankiensa vartioiminen kävisi hankalammaksi Euroopan yli kulkiessa? Se oli mahdollista. Muuten hän kyllä tiesi, että he olivat päättäneet yrittää mitä tahansa toteuttaakseen pakoaikeensa.
Olkoon miten tahansa, mutta silloin olisi jokainen yritys ollut selvä itsemurha. Jos hyppäsi junasta, joka kiiti sadan kilometrin tuntivauhtia, se ei kenties ollut kuin henkensä vaarantamista, mutta jos kulkuneuvon vauhti oli kaksisataa kilometriä, niin hyppy siitä merkitsi kuolemaa.
Juuri tällä nopeudella — suurimmalla, mihin voitiin päästä — Albatross kulki nyt eteenpäin. Se vei voiton pääskysestäkin, joka pystyy sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtiin.
Tässä on huomautettava, että jo jonkin aikaa oli yhtä mittaa tuullut koillisesta, mikä olikin varsin edullista Albatrossille, koska se kulki jokseenkin samaan suuntaan eli yleensä länttä tai hieman lounasta kohti. Mutta sitten tuuli alkoi vaimeta, jolloin kävi mahdottomaksi pysytellä ulkona kannella, sillä nopea vauhti eteenpäin mennessä salpasi hengityksen. Kerran olisivat molemmat matkustajat hurjassa viimassa paiskautuneet suoraan kaiteen yli, ellei heidän liukuessaan olisi sattumalta tullut kajuutta vastaan.
Onneksi ruorimies huomasi heidät koppinsa ikkunasta, ja sähköllä toimiva soittokello ilmoitti asian niille miehille, jotka olivat sulkeutuneet etukajuuttaan. Neljä heistä ryömi heti kantta pitkin peräpuolelle ehkäisemään onnettomuuden.
Jos on matkustanut valtamerellä silloin, kun laivan täytyy puskea rajumyrskyä vastaan, ja muistelee, miltä se tuntui, saattaa helposti käsittää, kuinka kova tuollainen viima voi olla. Tässä oli vain se ero, että viima johtui Albatrossin suuresta vauhdista.
Nyt täytyi hetkeksi hiljentää nopeutta, niin että setä Prudence ja Phil Evans pääsivät takaisin hyttiinsä. Seinien sisäpuolella, kuten insinööri Robur oli selittänyt, oli hengityskelpoista ilmaa.
Mutta kuinka ihmeellisen tukeva olikaan tämä ilma-alus, kun se kesti näin hurjaa menoa! Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Mitä tuli keulassa ja perässä toimiviin potkureihin, ei niiden pyörimistä enää voinut erottaa silmin, kun ne täysin voimin ruuvien lailla tunkeutuivat ilmakerrokseen.
Kaupunki, joka oli viimeksi nähty kannelta, oli ollut Astrakan, lähellä
Kaspian meren pohjoispäätä.
Erämaan Tähti — nimen lienee antanut joku venäläinen runoilija — oli nykyään alentunut ensimmäisestä suuruusluokasta viidenteen tai kuudenteen. Tämä pelkkä kuvernementin hallituskaupunki oli hetken aikaa näytellyt vanhoja, hyödyttömillä ampuma-aukoilla puhkaistuja muurejaan, muinaisilta ajoilta peräisin olevia torneja keskustassaan, nykyaikaisten kirkkojen viereisiä moskeijoita ja tuomiokirkkoaan, jonka viisi kullattua ja sinisillä tähdillä koristettua kupua oli kuin taivaanlaen kappaleesta leikeltyjä — kaikki melkein yhtä matalalla kuin parin kilometrin levyinen Volgan suu.
Tästä lähtien oli Albatrossin lento tavallaan kuin hurjaa ratsastusta taivaan korkeuksien halki, aivan kuin sen eteen olisi valjastettu saduissa mainittuja siivekkäitä hevosia, jotka yhdellä siiveniskulla kiitivät monta kilometriä.
Kello kymmenen tienoilla aamulla heinäkuun 4. päivänä ilma-alus suuntasi kulkunsa luoteiseen, seuraten melkein Volgan laaksoa. Donin ja Uralin arot vilahtelivat virran molemmin puolin. Jos olisi voinut ulottaa katseensa näille laajoille alueille, olisi tuskin ehtinyt laskea, kuinka monta kaupunkia ja kylää siellä oli. Vihdoin illalla sivuutettiin Moskova, tervehtimättä edes Kremlin lippua. Kymmenessä tunnissa oli kuljettu se kahdentuhannen kilometrin matka, joka erottaa Astrakanin Venäjän entisestä pääkaupungista.
Moskovan ja Pietarin välinen rautatie oli suunnilleen vain tuhannen kahdensadan kilometrin pituinen. Tähän matkaan ei siis tarvittu kuutta tuntia enempää. Ja Albatross, joka oli yhtä täsmällinen kuin pikajuna, tavoittikin Pietarin ja Nevan rannat kello kahden aikaan aamuyöllä. Näin kaukana pohjoisessa pysyi heinäkuun alkupuolella aurinko vain vähän aikaa poissa näkyvistä, ja yölläkin oli verrattain valoisaa, niin että ilma-aluksesta voitiin tarkastella tämän laajan pääkaupungin huomattavimpia rakennuksia.
Sitten tuli näkyviin Suomenlahti, Turun saaristo, Itämeri, Ruotsi Tukholman kohdalta alkaen ja Norja Kristianin leveysasteen vaiheilla. Taas oli kulunut väin kymmenen tuntia parintuhannen kilometrin matkaan. Melkeinpä olisi voinut uskoa, ettei mikään inhimillinen mahti olisi enää kyennyt hillitsemään Albatrossin vauhtia, aivan kuin eteenpäin vievä liike ja maan vetovoima olisivat pitäneet toisiaan tasapainossa ja siten pakottaneet sen kiertämään maapalloa määrättyä uraa pitkin.
Mutta sittenkin se pysähtyi juuri Norjan kuuluisan Rjukanfossin kosken kohdalle. Gausta, jonka huippu hallitsi Telemarkin ihanaa seutua, oli kuin jättiläismerkki, jonka länsipuolelle ei saanut mennä. Siksi Albatross kääntyikin tässä suoraan etelään säilyttäen entisen hurjan vauhtinsa.
Mitä Frycollin puuhaili tämän huimaavan lennon aikana? Hän pysyi mykkänä hyttinsä sopukassa ja yritti nukkua niin paljon kuin voi, paitsi aterioiden lyhyinä hetkinä.
François Tapage piti hänelle silloin seuraa ja laski mielellään pilaa hänen pelostaan.
— Kas vain, poikaseni! oli hänen tapana puhella, — sinähän et enää ulvo! Ei sinun muuten tarvitse kursailla. Ei siitä tulisi sen pahempaa kuin parin tunnin roikkuminen ilmassa. Mitä arvelet? Kun meillä nyt on niin hyvä vauhti, saisit mainion ilmakylvyn, joka parantaisi reumatismin!
— Minusta tuntuu, että koko laitos on hajoamaisillaan, toisteli
Frycollin.
— Ehkä niinkin, kelpo Fry, mutta nyt lennetään niin kovaa vauhtia, ettemme voi edes pudota. Se on sentään hyvin turvallista.
— Niinkö luulette?
— Niin totta kuin olen Gascognesta!
Totta puhuaksemme ja ollaksemme liioittelematta kuten François Tapage, asia olikin niin, että nykyinen nopeus jonkin verran helpotti nostopotkurien työtä. Albatross liukui ilmakerroksen kannattamana samaan tapaan kuin raketti.
— Kuinka kauan tällaista menoa kestää? Frycollin kysyi.
— Kauanko? Ei ollenkaan, kokki vastasi. — Ei kauempaa kuin koko elämämme!
— Voih! huudahti neekeri alkaen taas ruikuttaa.
— Varo nahkaasi, Fry! François Tapage muistutti, — sillä insinööri voisi tarttua kaulukseesi, ja silloin saisit taas kiikkua!
Ja Frycollin nieli voihkauksensa yhdessä ruokapalojen kanssa, joita hän pisti kaksittain suuhunsa.
Tällä välin olivat setä Prudence ja Phil Evans, jotka eivät kuluttaneet aikaa turhiin vaihteluihin, tehneet erään päätöksen. Heistä oli ilmeistä, ettei pakoa enää voinut yrittää. Mutta vaikkei ollutkaan mahdollista laskea jalkaansa maapallon kamaralle, eikö silti voinut ilmoittaa ihmisille, miten Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin oli käynyt siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat kadonneet, kuka heidät oli väkivalloin siepannut vangikseen, minkä lentokoneen mukana heitä nyt kuljetettiin, ja siten kenties — millä keinoin, hyvä Jumala! — saada ystävänsä uskaliaasti yrittämään heidän vapauttamistaan tämän Roburin käsistä?
Tehdä ilmoitus… mutta miten? Riittäisikö, jos jäljittelisi merihätään joutuneita merimiehiä, jotka pistävät korkilla suljettavaan pulloon haaksirikon paikan ilmoittavan asiakirjan ja heittävät sen mereen?
Mutta tässä oli meren sijasta ilmakehä. Pullo ei kelluisi siinä. Ellei se osuisi suoraan johonkin kävelijään, jolta se voisi hyvinkin murskata kallon, se saattaisi joutua kadoksiin.
Sittenkään ei kovaonnisilla matkustajilla ollut muuta keinoa. He olivat juuri aikeissa uhrata erään pullon, jonka löysivät hytistään, kun setä Prudencen mieleen juolahti uusi ajatus. Kuten tiedetään, hänellä oli tapana nuuskata, ja tämän pikku heikkouden voi suoda anteeksi amerikkalaiselle, joka saattaisi tehdä pahempaakin. Mutta nuuskaajana hänellä oli tietysti myös nuuskarasia — tätä nykyä tyhjä. Se oli tehty alumiinista. Jos sen heittäisi kaiteen yli ja joku kelpo kansalainen löytäisi sen, hän ottaisi sen haltuunsa ja veisi poliisilaitokselle, ja siellä tutkittaisiin sisällä olevaa tiedonantoa, jossa selitettäisiin Robur Valloittajan molempien uhrien kohtalo.
Tuumasta toimeen! Rasiaan pantava kirjelappu oli lyhytsanainen, mutta kertoi kaikki; siinä oli myös Weldon Instituutin osoite ja pyyntö, että se toimitettaisiin perille.
Sitten setä Prudence pisti kirjelipun rasiaan ja kietoi tämän ympärille paksun kaistaleen palttinaa, joka sidottiin lujasti kiinni; tarkoituksena oli näet estää rasia aukenemasta pudotessaan ja murskaantumasta maata vasten. Sitten ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta.
Parhaillaan lennettiin hurjaa vauhtia Euroopan yli, ja vaikein temppu olikin pujahtaa ulos hytistä, ryömiä pitkin kantta, jolloin hirveä viima uhkasi siepata mukaansa, ja tehdä kaikki tämä salaa. Toisaalta ei käynyt päinsä, että nuuskarasia saisi pudota mereen, lahteen, järveen tai muuhun veteen, sillä siinä tapauksessa olisi koko yritys turha.
Oli joka tapauksessa mahdollista, että molempien amerikkalaisten onnistuisi näin jälleen päästä yhteyteen asutun maailman kanssa.
Nyt oli valoisa aika. Mutta oli parempi odottaa yötä ja käyttää hyväkseen joko nopeuden hiljenemistä tai pysähdystä, jotta pääsisi ulos hytistä. Kenties silloin voisi pujahtaa kaiteen luo ja pudottaa kallisarvoinen nuuskarasia vasta sitten, kun varmasti oltaisiin jonkin kaupungin kohdalla.
Tänä päivänä ei olisi ainakaan voitu toteuttaa yritystä, vaikka mainitut ehdot olisivatkin yhtaikaa täyttyneet.
Albatross oli nimittäin kääntynyt etelää kohti jätettyään Norjan alueen Gaustan kohdalla, ja seurasi nyt täsmällisesti meridiaania, joka etelään jatkuessaan kohtaa muun muassa Pariisin. Se kiiti siis Pohjanmeren päällitse herättäen täysin luonnollista ällistystä niissä tuhansissa aluksissa, jotka harjoittavat rannikkoliikennettä Englannin, Hollannin, Ranskan ja Belgian välillä. Jollei nuuskarasia onnenkaupalla putoisi jonkin laivan kannelle, voisi pitää kutakuinkin varmana, että se vaipuisi meren pohjaan.
Setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi siis odottaa parempaa hetkeä.
Heille tarjoutuikin pian mainio tilaisuus, kuten saamme nähdä.
Kello kymmenen illalla Albatross pääsi Ranskan rannikolle, melkein Dunkerquen kohdalle. Yö oli jokseenkin pimeä. Hetken aikaa nähtiin Gris-Nezin majakan vilkuttavan sähkövaloaan Pas-de-Calaisin salmen rannalla, samalla kun toiselta rannalta loisti Doverin majakka. Sitten Albatross eteni Ranskan alueelle, pysyen tavallisessa eli tuhannen metrin korkeudessa.
Nopeutta ei vähääkään hiljennetty. Ilma-alus kiiti kuin pommi yli kaupunkien, kauppaloiden, kylien, joita oli tiheässä näissä Ranskan rikkaissa pohjoisissa maakunnissa. Kun yhä kuljettiin Pariisia kohti, sivuutettiin Dunkerquen jälkeen Doullens, Amiens, Creil, Saint-Denis. Sitten saavutettiin keskiyön tienoissa "Valokaupunki", joka ansaitsi nimensä silloinkin, kun sen asukkaat olivat nukkumassa — tai heidän ainakin pitäisi olla.
Mikä merkillinen päähänpisto pani insinöörin pysähtymään Ranskan pääkaupungin kohdalle? Sitä ei tiedetä. Varmaa vain on, että Albatross laskeutui, ja pysähtyi lopulta ainoastaan noin sadan metrin päähän maanpinnasta. Silloin Robur astui ulos hytistään, ja koko miehistökin tuli kannelle hengittämään ulkoilmaa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät tietenkään laiminlyöneet näin mainiota tilaisuutta. He jättivät myös hyttinsä ja yrittivät pysyä omissa oloissaan, voidakseen valita kaikkein sopivimman hetken. Pääasia oli toimia niin, ettei nuuskarasian heittoa huomattaisi.
Jättiläiskokoisen koppakuoriaisen kaltaisena Albatross liiteli hiljakseen suurkaupungin yllä. Se seurasi suuria bulevardeja, joita Edisonin sähkölamput niin kirkkaasti valaisivat. Kaduilla vielä liikkuvista ajoneuvoista ja Pariisia kohti säteittäin tulevien lukuisten rautateiden junista kuului jyrinä ilma-alukseen asti. Sitten lennettiin korkeimpien muistopatsaiden kohdalla, aivan kuin olisi haluttu kolhaista Pantheonin palloa tai Invalidikirkon ristiä. Kun oli melkein hipaistu Trocadéron molempia huippuja, jouduttiin Mars-kentän metallitornille, jonka valtava heijastin levitti sähkövaloa yli koko Pariisin.
Tätä ilmakävelyä, yökulkijan harhailua, kesti noin tunnin ajan. Se oli kuin pysähdys ilmassa ennen loppumattoman matkan jatkamista.
Insinööri Robur tahtoikin kaiketi antaa pariisilaisten nähdä sellaisen taivaanilmiön, jota heidän tähtitieteilijänsä eivät olleet osanneet ennustaa. Albatrossin kaikki lyhdyt sytytettiin. Kaksi loistavaa valokimppua leijaili yli torien, puistojen, puutarhojen, palatsien ja kuudenkymmenen tuhannen talon, luoden häikäisevää kirkkautta taivaanrannasta toiseen.
Albatross nähtiin todellakin tällä kertaa — eikä ainoastaan nähty, vaan myös kuultiin, sillä Tom Turner nosti torven huulilleen ja puhalsi raikuvan toitotuksen Pariisia kohti. Silloin setä Prudence kumartui huomaamatta kaiteen yli, aukaisi kouransa ja pudotti nuuskarasian…
Melkein heti sen jälkeen ilma-alus kohosi nopeasti.
Samassa kohosi Pariisin taivaalle huikea huuto väkijoukosta, joka tungeksi bulevardeilla — hämmästyksen huuto, joka kohdistui eriskummalliseen ilmiöön.
Äkkiä Albatrossin lyhdyt sammuivat, pimeys palasi sen ympärille samalla kuin hiljaisuuskin, ja matkaa jatkettiin kahdensadan kilometrin nopeudella tunnissa.
Siinä kaikki, mitä Ranskan pääkaupungissa saatiin nähdä.
Kello neljän tienoissa aamulla ilma-alus oli kulkenut viistosti yli koko Ranskan. Sitten välttääkseen ajanhukkaa, jota olisi vaatinut Pyreneiden tai Alppien ylitys, se suuntasi Provenceen Antibesin niemeä kohti. Kello yhdeksän jäivät ne italialaiset, jotka olivat kokoontuneet Pietarinkirkon pengermälle Roomassa, hämmästyksestä töllistelemään nähdessään sen liitävän Ikuisen kaupungin yli. Kahta tuntia myöhemmin se joutui hetkeksi leijailemaan Vesuviuksen nokisissa höyryissä ollessaan Napolin lahden yläpuolella. Kun se oli viistoon lentänyt Välimeren poikki, alkoi kello yhdestä lähtien tulla siitä sähkösanomia Gouletten tähystysasemalta, joka sijaitsi Tunisin rannikolla.
Amerikan jälkeen Aasia, Aasian jälkeen Eurooppa! Näin oli tämä ihmeellinen lentäjä kulkenut runsaasti 30.000 kilometriä vajaassa 23 vuorokaudessa!
Ja nyt se oli menossa Afrikan tunnettujen tai tuntemattomien maiden yläpuolelle.
Entä minne oli joutunut setä Prudencen nuuskarasia?
Se oli pudonnut Rivoli-kadulle, vastapäätä taloa n:o 210, sillä hetkellä, jolloin lähellä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Seuraavana aamuna sen korjasi rehellinen kadunlakaisijanainen, joka kiireesti vei sen poliisiasemalle.
Siellä sitä ensin luultiin joksikin räjähtäväksi esineeksi, minkä vuoksi se päästettiin siteistä, käärittiin esiin ja aukaistiin äärimmäisen varovasti.
Äkkiä kuuluikin tavallaan räjähdys… Mutta se oli vain kauhea aivastus, jota komisario ei voinut pidättää.
Sitten otettiin rasiasta tiedonanto, josta saatiin yleiseksi hämmästykseksi lukea seuraavaa:
Setä Prudence ja Phil Evans, Philadelphiasta, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, joutuneet vangiksi insinööri Roburin Albatross-nimiselle ilma-alukselle.
Ilmoittakaa ystäville ja tuttaville.
P. ja E.
Nyt tämä selittämätön ilmiö vihdoinkin selvisi Vanhan ja Uuden maailman asukkaille. Tähtitieteilijät pääsivät taas rauhaan niissä lukuisissa tähtitorneissa, jotka toimivat maapallon pinnalla.
KELPO PELASTUSTYÖ
Kun Albatross on päässyt näin pitkälle lennollaan maapallon ilmakehässä, lienee jo paikallaan tehdä seuraavat kysymykset:
Mikä tämä Robur on miehiään, hänestähän tähän mennessä tunnetaan vain liikanimi? Viettääkö hän kaiken aikansa ilmassa? Eikö hänen ilma-aluksensa koskaan lepää? Eikö hänellä ole tukikohtaa missään luoksepääsemättömässä kolkassa, jonne hän menisi ainakin hankkimaan ruokavaroja, ellei tarvitsisikaan lepoa? Olisi merkillistä, ellei näin olisi asia. Parhaimmillakin ilmapurjehtijoilla on jossakin maihinlaskukenttä tai jokin tukikohta.
Lisäksi voisi kysyä, mitä insinööri aikoi tehdä kahdelle hankalalle vangilleen? Aikoiko hän pitää heitä vallassaan, tuomita heidät elinikänsä lentämään? Vai onko asia ymmärrettävä niin, että hän ensin kuljettaisi heitä yli Afrikan, Etelä-Amerikan, Australian sekä Intian, Atlantin ja Tyynen valtameren, pakottaakseen heidät vasten tahtoaankin uskomaan ilma-alukseen ja sitten päästäisi heidät vapaiksi sanoen:
— Toivoakseni te nyt, hyvät herrat, ette enää ole niin epäuskoisia, mitä tulee ilmaa raskaamman paremmuuteen?
Näihin kysymyksiin on toistaiseksi mahdotonta vastata. Ne ovat tulevaisuuden salaisuuksia. Ehkä ne kerran paljastuvat.
Se ainakin on varmaa, ettei tämä Robur-lintu ruvennut etsimään pesäänsä Afrikan pohjoiselta rannikolta, vaan katsoi hyväksi viettää loppuosan päivää Tunisin vasallivaltion yläpuolella Bonin ja Karthagon niemien välillä, milloin lentäen, milloin liitäen oikkujensa mukaan. Vähän myöhemmin se suuntautui sisämaahan päin ja livisti pitkin Medjerdan ihanaa laaksoa, seuraten tämän kellertävää uraa, joka monin paikoin häipyi kaktus- ja laakeripensaiden joukkoon. Kuinka paljon se säikäyttikään lentoon niitä lukemattomia papukaijoja, jotka kyyristelivät sähkölennättimen langoilla ja näyttivät odottavan sanomia siepatakseen ne matkalla ja viedäkseen eteenpäin siipiensä suojassa!
Sitten yön tultua Albatross keinui Krumirian rajaseudulla ja jos vielä oli jäljellä joku krumirialainen, hän heittäytyi varmaankin maahan kasvoilleen ja rukoili Allahia tämän jättiläiskotkan ilmestyessä.
Aamulla seuraavana päivänä saatiin nähdä Bone ja viehättävät kukkulat sen ympäristössä; sitten Philippeville, joka nyt oli kuin pieni Alger, sen uudet holvikattoiset junalaiturit ja ihanat viinimäet, joiden viheriöivät köynnökset saivat koko seudun näyttämään vihannalta, niin että melkein luulisi olevansa Bordeauxin tai Bourgognen tienoilla.
Tämä viidensadan kilometrin retki Ison ja Pienen Kabylian ylitse päättyi puolenpäivän vaiheilla, jolloin tultiin Algerin arabialaisen linnan kohdalle. Mikä näyttämö nyt tarjoutuikaan ilma-aluksen matkustajien katseltavaksi! Merelle päin aukea satama Matifoun niemen ja Pescaden kärjen välillä, rannikolla toistensa vieressä palatseja, moskeijoita ja huviloita, mutkikkaita laaksoja, joita viinimäet peittivät kuin vaipat, ja sininen Välimeri, jolla valtamerilaivat halkoivat vettä näyttäen höyryllä käyviltä veneiltä. Ja samanlaista oli Oranin viehättävään kaupunkiin asti, jonka myöhäiseen iltaan linnoituksen puutarhoissa viipyneet asukkaat saivat nähdä Albatrossin katoavan ensimmäisten iltatähtien joukkoon.
Jos setä Prudence ja Phil Evans kummastelivat, mitä oikkua insinööri Robur tahtoi tyydyttää pannessaan lentävän vankilansa liitelemään Algerin alueen yläpuolella — näyttäen heille tätä Ranskan jatkoa toisella puolen sitä merta, jota sietäisi jo sanoa ranskalaiseksi sisäjärveksi — niin heillä oli syytä uskoa hänen päässeen toivomuksensa perille kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen. Sillä nyt ruorimies käänsi ohjaustankoa, ja Albatross lähti kiitämään kaakkoon. Seuraavana aamuna, kun oli kierrelty Tellin vuoriseutu, nähtiin sarastuksen valaisevan Saharan hiekka-aavikkoa.
Heinäkuun 8. päivän matkaohjelma oli seuraavanlainen. Ensin lähelle pientä Geryvillen kauppalaa, joka samoin kuin Laghouat oli perustettu autiomaan reunalle, jotta myöhemmin kävisi helpommaksi valloittaa Kabyl. Sitten lennettiin Stillenin vuorisolasta, jolloin saatiin aika lailla ponnistella melko voimakasta tuulta vastaan. Sen jälkeen pyyhällettiin aavikon poikki, milloin hidasta vauhtia, vihannoivien keitaiden yli, milloin huimaavan nopeasti, niin etteivät korppikotkatkaan pysyneet rinnalla. Muuten täytyi monesti ampua näitä kammottavia lintuja kohti, jotka kymmenen tai viidentoista suuruisissa parvissa eivät arastelleet ahdistamasta ilma-alusta Frycollinin äärimmäiseksi kauhuksi.
Mutta jos korppikotkat eivät voineet vastata sen paremmin kuin vihlovalla rääkynällä, nokkien ja kynsien iskuilla, niin alkuasukkaat, jotka olivat yhtä kesyttömiä, eivät säästäneet Albatrossia pyssynlaukauksilta varsinkaan silloin, kun se oli sivuuttanut Selin vuoren, jonka vihreä ja sinipunerva kallioperä pisti paikoittain esiin valkoisen vaipan alta. Nyt oltiin varsinaisen Saharan kohdalla. Täällä viruivat vielä Abdel-Kaderin yöleirien tähteet, ja tänne oli eurooppalaisen aina vaarallista tulla, etenkin Beni-Mzalin alueelle.
Ilma-aluksen täytyi jälleen kohota ylempiin ilmakerroksiin välttääkseen samum-tuulen puuskaa, joka nostatti punertavaa hiekka-aaltoa pitkin maata, kuten väkevä nousuvesi vyöryttää hyökylainetta valtameren pinnalla. Vihdoin avautuivat Chebkan autiot tasangot tummine laavakerrostumineen Ain-Massinin raikkaaseen ja vihreään laaksoon asti. Olisi vaikea selvästi kuvitella mielessään näitä vaihtelevia alueita, joita sai yhdellä kertaa katsella päästä päähän. Puiden ja pensaiden peittämien kukkuloiden jälkeen tuli pitkiä harmahtavia, aaltojen tapaisia kaistaleita, joissa oli poimuja niin kuin arabialaisten villaviitassa ja joiden ylimmät murtuneet kohdat tekivät maan mäkiseksi. Etäällä näkyi vuorenrinteitä rajuine puroineen, palmumetsiä, pieniä litteitä majoja ryhmittyneinä kukkuloille ja niiden keskellä moskeijoja, muiden muassa Metliti, jossa eleli erään uskonlahkon päämies, suuri marabu Sidi Chick.
Ennen yön tuloa oli kuljettu muutama sata kilometriä hyvin tasaisen alueen ylitse, jolla nähtiin leveitä hiekkasärkkiä. Jos Albatross olisi silloin halunnut pysähtyä, se olisi maan päälle laskeutuessaan joutunut Uarglan keitaan notkelmaan, valtavan laajan palmumetsän suojaan. Hyvin selvästi tuli näkyviin kaupunki, jossa voitiin erottaa kolme erilaista osaa, sulttaanin muinainen, tavallaan linnoituksen näköinen palatsi, rakennuksia, joiden tiilet aurinko oli polttanut, ja laaksoon porattuja kaivoja, joista ilma-alus olisi voinut täydentää vesivarastonsa. Mutta se oli kulkenut niin nopeasti, että säiliöissä oli Afrikan erämaiden kohdalle tultaessa vielä kylliksi jäljellä Hydaspes-virrasta Kashmir-laaksossa pumpattua vettä.
Olivatko arabialaiset, mosabiitit ja neekerit, jotka asustavat Uarglan keitaan tienoilla, sattuneet näkemään Albatrossin? Varmaankin, sillä tätä jättiläislintua tervehdittiin muutamilla sadoilla pyssynlaukauksilla, joiden luodit kuitenkin putosivat takaisin ulottumatta näin korkealle.
Sitten tuli yö, erämaan äänetön yö, jonka kaikkia salaisuuksia Félicien
David on niin runollisesti tulkinnut.
Seuraavien tuntien kuluessa painuttiin vähän alemmas ja lennettiin lounasta kohti El Goleasta haarautuvien teiden poikki, joista yhden löysi peloton ranskalainen Duveyrier vuonna 1859.
Pimeys oli sankka, eikä ollenkaan nähty Saharan poikki kulkevaa rautatietä, jota parhaillaan rakennettiin Duponchelin suunnitelman mukaan — pitkää rautavyötä, jonka oli määrä yhdistää Alger Timbuktuun Laghouatin ja Gardaian kautta ja myöhemmin ulottua Guinean lahteen asti.
Albatross joutui nyt päiväntasaajan tienoille, kravun kääntöpiirin toiselle puolelle. Tuhannen kilometrin päässä Saharan pohjoisesta rajasta se lensi poikki reitin, jolla majuri Laing menetti henkensä vuonna 1846; samoin se ylitti Marokosta Sudaniin kulkevien karavaanien tien, ja tällä autiomaa-alueella, missä tuaregit rosvoilivat, se sai kuulla niin sanottua "hietikon laulua", hiljaista, valittavaa huminaa, joka tuntui lähtevän itse maaperästä.
Muuta merkillistä ei sattunut kuin että heinäsirkkoja kohosi kokonainen pilvi ilmaan ja niitä putosi ilma-alukselle suunnattomin joukoin, joiden painosta melkein voi pelätä "uppoamisen" vaaraa. Mutta kuokkavieraat lapioitiin nopeasti pois kannelta, paitsi muutamia satoja, jotka François Tapage otti talteen. Ja hän laittoikin niistä niin maukasta ruokaa, että Frycollin hetkeksi unohti alituiset kauhunväreensä niitä syödessään.
— Nämähän ovat katkorappojen veroisia! hän sanoi.
Silloin oltiin tuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä Uarglan keitaasta, lähellä tämän suunnattoman laajan Sudanin valtakunnan pohjoisrajaa.
Kello kahden aikaan päivällä tuli näkyviin kaupunki leveän joen mutkassa. Joki oli Niger ja kaupunki Timbuktu.
Siihen asti eivät tätä afrikkalaista Mekkaa olleet päässeet näkemään muut kuin eräät vanhan maailman tutkimusmatkailijat, kuten Batouta, Khazan, Imbert, Mungo-Park, Adam, Laing, Caillé, Barth ja Lenz, mutta nyt mitä merkillisintä seikkailua kokevat kaksi amerikkalaistakin voisi puhua siitä de visu, de auditu, vieläpä de olfactu [näkemänsä, kuulemansa ja haistamansa mukaan. Suom.] palattuaan Amerikkaan — jos he näet sinne kerran vielä pääsisivät.
De visu, koska heidän katseensa saattoi kaikilta kohdilta tarkastella sitä viiden tai kuuden kilometrin laajuista kolmiota, jonka muotoinen kaupunki oli; de auditu, koska tänään sattui olemaan varsinainen toripäivä ja siellä pidettiin hirveätä melua; de olfactu, koska hajuaistiin vaikuttivat perin epämiellyttävästi kaikki lemut Jubu-Kamon torilta, jonka varrella oli lihahalli lähellä muinaisten kuninkaiden palatsia.
Joka tapauksessa insinööri piti aiheellisena huomauttaa Weldon Instituutin puheenjohtajalle ja sihteerille, että heillä nyt oli tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus silmäillä "Sudanin Kuningatarta", joka tätä nykyä oli Taganetin tuaregien hallussa.
— Hyvät herrat, Timbuktu, hän sanoi heille samalla äänensävyllä, jolla oli kaksitoista päivää aikaisemmin ilmoittanut: — Hyvät herrat, Intia!
Sitten hän jatkoi:
— Niin, Timbuktu, 18. asteen kohdalla pohjoista leveyttä ja 5. astetta 56 minuuttia länteen Pariisin meridiaanista, keskimäärin 245 metriä merenpinnan yläpuolella. Tärkeä kaupunki, jossa asuu noin kaksi- tai kolmetoistatuhatta ihmistä, muinoin kuuluisa taiteista ja tieteistä. Kenties haluaisitte pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi?
Tällainen ehdotus ei voinut olla muuta kuin insinöörin ivallisuutta.
— Mutta, hän jatkoi, — muukalaisten voisi olla vaarallista oleskella keskellä neekereitä, berbereitä, fullaneja ja arabialaisia, joita siellä asuu — varsinkin jos ottaa vielä huomioon, että tulomme sinne ilma-aluksella hyvinkin voisi olla heille vastenmielistä.
— Arvoisa herra, Phil Evans vastasi samalla äänensävyllä, — sen mielihyvän vuoksi, jota tuntisimme saadessamme jättää teidät, menisimme vastustelematta siihenkin vaaraan, että nuo alkuasukkaat ottaisivat meidät huonosti vastaan. Siitä tulisi vankila toisen sijaan, ja Timbuktu on parempi kuin Albatross!
— Se on makuasia, Robur sanoi siihen. — Olkoon miten tahansa, minä en sittenkään ota sitä temppua vastuulleni, sillä minun tulee taata niiden vieraideni turvallisuus, jotka suovat minulle sen kunnian, että matkustavat seurassani…
— Vai niin, insinööri Robur, keskeytti setä Prudence, jonka suuttumus nyt purkautui, — te ette siis tyydy olemaan vanginvartijamme, vaan lisäätte konnantyöhönne vielä herjauksia.
— No no, korkeintaan pikku ivaa.
— Eikö täällä ole mukana aseita?
— On kyllä, kokonainen asevarasto.
— Kaksi revolveria riittäisi jos minulla olisi kädessäni toinen, hyvä herra, ja teillä toinen.
— Siis kaksintaistelu! Robur huudahti. — Siinähän jompikumpi menettäisi henkensä.
— Varmasti.
— No ei sitten, arvoisa Weldon Instituutin puheenjohtaja! Minusta on paljon parempi, että pidän teidät hengissä.
— Ollaksenne varmempi siitä, että saatte itse elää! Viisas juoni!
— Viisas tai ei, mutta se sopii minulle. Mikään ei estä teitä ajattelemasta toisin ja valittamasta asianomaisille, mikäli saatte tilaisuuden siihen.
— Se on jo tehty, insinööri Robur.
— Todellako?
— Oliko muka kovin vaikeata Euroopan asuttujen seutujen yli kulkiessamme pudottaa tiedonanto…
— Teittekö niin? Robur huusi äkillisen vimman vallassa.
— Entä sitten, jos teimmekin?
— Jos te olette niin tehneet… niin sietäisi…
— Sanokaa vain, mitä sietäisi…
— Teidät sietäisi heittää samaa tietä kuin tiedonantonne!
— No heittäkää meidät aluksestanne! setä Prudence uhmasi. — Me olemme tehneet sen.
Robur astahti molempia vieraitaan kohti. Samalla hän teki kädellään liikkeen, jota totellen Tom Turner ja muutamat hänen toverinsa riensivät paikalle. Niin, insinöörissä oli vimmattu halu toteuttaa uhkauksensa, mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja palasi kiireimmiten hyttiinsä varmaankin siksi, että pelkäsi lankeavansa tähän kiusaukseen.
— Hyvä on! Phil Evans sanoi.
— Mutta mitä hän ei uskaltanut tehdä, setä Prudence vastasi, — sen minä uskallan, minä juuri, ja teenkin!
Tähän aikaan kerääntyi Timbuktun väestö keskelle toreja, pitkin katuja ja puoliympyrän muotoon rakennettujen talojen parvekkeille. Sankoren ja Sarahaman rikkaissa kaupunginosissa samoin kuin kurjien kartiomaisten majojen täyttämässä Ragidissa kiljuivat papit minareettien huipuilta vimmattuja kirouksiaan ilmahirviötä kohti. Tämä oli kuitenkin viattomampaa kuin pyssynluodit.
Kabaran satamaan asti, joka sijaitsi Niger-virran polvekkeessa, saatiin jatkuvasti havaita, että joella kulkevien alusten väki oli kuohuksissa. Varmana voi pitää, että jos Albatross olisi laskeutunut maahan, se olisi murskattu pirstaksi.
Muutamien kilometrien matkalla tuli ilma-aluksen saattajiksi laumoittain kirkuvia haikaroita, peltopyitä ja iibislintuja, jotka lensivät kilpaa sen kanssa; mutta hitaampina ne sittenkin jäivät pian jälkeen.
Illan suussa järisytti ilmaa lukuisten norsu- ja puhveliparvien mylvinä, jotka samoilivat tällä todellakin ihmeellisen hedelmällisellä alueella.
Seuraavan vuorokauden kuluessa Albatross kulki yli koko sen seudun, joka oli Pariisin meridiaanin kohdalla toiseen leveysasteeseen saakka Nigerin mutkassa.
Jos jollakulla maantieteilijällä olisi ollut käytettävänään tällainen kulkuneuvo, miten helposti hän olisikaan pystynyt kartoittamaan tämän maan, mitannut sen kaikki korkeudet, määrännyt virtojen ja niiden lisävesien suunnan ja merkinnyt kaupunkien ja kylien paikat! Silloin ei enää olisi jäänyt keskisen Afrikan kartoille laajoja tyhjiä kohtia, vaaleavärisiä aukkoja, arviolta vedettyjä pisteviivoja, epämääräisiä merkintöjä, joista kartanpiirustajat joutuivat epätoivoon.
Heinäkuun 11. päivänä aamulla Albatross lensi vuorien ylitse pohjoisessa Guineassa, joka oli puristunut Sudanin ja Guinean lahden väliin. Taivaanrannalla häämöttivät Dahomeyn kuningaskuntaan kuuluvat Kong-vuoret.
Timbuktusta lähdön jälkeen olivat setä Prudence ja Phil Evans panneet merkille, että ilma-alus oli koko ajan kulkenut pohjoisesta etelään. Siitä voi päätellä, että jollei suuntaa muutettaisi, piankin saavuttaisiin päiväntasaajan kohdalle. Aikoiko Albatross siis vielä kerran jättää mantereen ja kiitää veden ylitse, joka ei enää olisi niin vähäpätöinen kuin Beringin, Kaspian tai Pohjanmeri tai Välimeri, vaan Atlantin valtameri?
Tämä arvelu ei tietysti ollut omiaan rauhoittamaan amerikkalaisia, joiden pakoaikeet silloin raukeaisivat tyhjiin.
Mutta Albatross piti jokseenkin hidasta vauhtia, ikään kuin epäröiden hetkellä, jolloin oli jätettävä Afrikka. Oliko insinöörin mieleen ehkä tullut halu kääntyä takaisinpäin? Ei, vaan hänen huomionsa oli erikoisesti kiintynyt siihen maahan, jonka kohdalla nyt oltiin.
Yleisesti tiedetään — ja hän tiesi myös — millainen oli Dahomeyn kuningaskunta, joka oli mahtavimpia Afrikan länsirannikolla. Vaikka se oli kyllin voimakas kyetäkseen taistelemaan naapurinsa, Ashantin kuningaskunnan kanssa, sen rajat olivat kuitenkin ahtaat, sillä tämän maan pituus etelästä pohjoiseen oli vain kuudettasataa kilometriä ja leveys idästä länteen tuskin kolmeasataa; mutta asukkaita siellä oli runsaasti seitsemänsataatuhatta, mukaan laskien Ardrahin ja Ouidahin itsenäiset alueet, jotka se oli liittänyt alueisiinsa.
Ellei tämä Dahomeyn kuningaskunta siis ollutkaan suuri, se oli kuitenkin usein antanut puheenaihetta. Se oli kuuluisa hirveistä julmuuksista, joita pantiin toimeen vuosittain toistuvissa juhlissa, pöyristyttävistä ihmisteurastuksista, joilla tahdottiin kunnioittaa poistunutta hallitsijaa ja hänen seuraajaansa. Siellä meni virallinen kohteliaisuus niinkin pitkälle, että kun Dahomeyn kuningas otti vastaan jonkun ylhäisen henkilön tai vieraan maan lähettilään, tämän kunniaksi ja yllätykseksi leikattiin päät poikki kymmenkunnalta ihmiseltä, ja mestauksen suoritti itse oikeusministeri, "minghan", joka olikin pyövelinä erinomaisen kätevä.
Siihen aikaan, jolloin Albatross lensi Dahomeyn rajan poikki, oli Bahadu-niminen hallitsija äsken kuollut, ja koko väestö valmisteli paraikaa juhlallisuuksia hänen seuraajansa valtaistuimelle nousemisen kunniaksi. Kaikkialla oli siis vilkasta hyörinää, joka ei ollut jäänyt Roburilta huomaamatta.
Dahomeylaisia oli pitkissä jonoissa liikkeellä maaseudulta valtakunnan pääkaupunkia Abomeyta kohti. Hyvin hoidetut tiet, jotka kulkevat säteittäin jättiläiskorkuista ruohoa kasvavien laajojen tasankojen halki, valtavat maniok-vainiot, uhkeat metsät, joissa rehoitti palmuja, kookospuita, mimoosia, oranssi- ja mangopuita — sellainen oli se maa, jonka suloiset tuoksut kohosivat ilma-alukseen saakka, samalla kun kaikesta tästä vihannuudesta pyrähteli lentoon tuhansia papukaijoja ja kardinaalilintuja.
Insinööri tähysteli mietteissään, kurottaen yläruumistaan yli kaiteen, eikä vaihtanut Tom Turnerin kanssa kuin muutaman sanan.
Näytti siltä ettei Albatrossin onnistunut vetää puoleensa näiden liikkuvien ihmisjonojen huomiota, jotka useimmiten katosivat näkyvistä puiden tiheän lehvistön alle. Syynä oli varmaankin se, että ilma-alus pysytteli jokseenkin korkealla keveiden pilvien keskellä.
Kello yhdentoista vaiheilla aamupäivällä tuli pääkaupunki näkyviin muurien saartamana, joita vielä suojasi ympärysmitaltaan lähes parinkymmenen kilometrin pituinen vallihauta. Kadut olivat leveitä ja suorakulmaisesti suunniteltuja tasaisella maaperällä, ja keskellä kohosi iso torni, jonka pohjoislaidan täytti kuninkaan palatsi. Tätä laajaa rakennusryhmää ylemmäksi kohosi eräänlainen parveke, lyhyen matkan päässä siitä neliömäisestä alasta, joka oli varattu uhritoimituksille. Juhlapäivinä tältä parvekkeelta heitettiin kansan käsiin vankeja, jotka oli sidottu pajukoreihin, ja oli helppoa kuvitella, kuinka raivoisasti onnettomat uhrit revittiin kappaleiksi.
Hallitsijan palatsin jakoivat eri osiin monet pihat, ja muutamia näistä reunustivat varsinaiset kasarmit, joissa asusti neljätuhatta naissoturia, osana kuninkaallista armeijaa, vieläpä sen urhoollisinta väkeä.
Jos olikin epätietoista, oliko amatsoneja samannimisen virran varrella, niin Dahomeyssa sitä ei tarvinnut lainkaan epäillä. Toisilla näistä oli sininen paita, sininen tai punainen olkahihna, valkoiset siniraidalliset housut, valkoinen patalakki, patruunalaukku vyöllä; toisilla, jotka pyydystivät norsuja, oli aseina raskas karhiini ja lyhytteräinen tikari, ja päässä heillä oli rautavanteilla kiinnitettynä kaksi antiloopinsarvea; tykkinaisilla oli puoleksi sininen ja punainen puku ja aseina musketteja ja vanhanaikaisia valukanuunia, ja sitten oli vielä pataljoona nuoria tyttöjä, joiden pukuna oli sininen takki ja valkoiset polvihousut ja jotka olivat todellisia vestaaleja, siveitä kuin Diana ja hänen laillaan aseistettuja jousilla ja nuolilla.
Kun näihin amatsoneihin lisättiin viisi- tai kuusituhatta miestä, joilla oli puuvillaiset housut ja paidat ja vaatekappale sidottuna vartalon ympärille, oli luotu yleissilmäys Dahomeyn armeijaan.
Abomey oli tänään perin autio. Hallitsija, hänen henkilökuntansa, mies- ja naispuolinen armeija, väestö — kaikki olivat lähteneet pääkaupungista marssiakseen muutaman kilometrin päässä olevalle laajalle kentälle, jota ympäröi rehevä metsä.
Tällä kentällä suoritettaisiin ne juhlallisuudet, jotka kuuluivat uuden kuninkaan valtaistuimelle nousemiseen. Siellä aiottiin hänen kunniakseen uhrata tuhansia vankeja, jotka oli saatu viime aikojen ryöstöretkillä.
Kello oli noin kaksi, kun Albatross saavuttuaan kentän kohdalle alkoi laskeutua keskellä muutamia utupilviä, jotka vielä kätkivät sen dahomeylaisten katseilta.
Heitä oli siellä vähintään kuusikymmentä tuhatta, kaikilta valtakunnan eri tahoilta, Ouidahista, Kerapaysta, Ardrahista, Tomborysta, etäisimmistäkin kyläkunnista.
Uusi kuningas — reipas mies, nimeltä Bu-Nadi, kahdenkymmenenviiden ikäinen — oli asettunut pienelle kummulle, jota varjosti ryhmä hyvin lehteviä puita. Hänen edessään tungeksi uusi hovikunta, mies- ja naispuolinen armeija ja taempana koko kansa.
Kummun juurella kaiutteli viisikymmenhenkinen orkesteri raakalaissoittimiaan, norsujen torahampaita, joista lähti römeä ääni, naarashirvien nahoista kyhättyjä rumpuja, kalebasseja, kitaroita, rautakielisiä kelloja ja bambuhuiluja, joiden kimeä vihellys kuului yli kaiken muun. Tavantakaa laukaistiin kiväärejä ja musketteja ja annettiin kanuunienkin jyrähdellä, jolloin niiden lavetit hyppivät niin, että tykkiamatsonit olivat hengenvaarassa, ja lopuksi halkaisi ilmaa niin valtava ulvonta ja pauhu, että ukkosenkin ääni olisi siihen hukkunut.
Kentän nurkkaan oli sotamiesten vartioitavaksi koottu ne vangit, joiden oli määrä saattaa kuningasvainajaa toiseen maailmaan, sillä vaikka hän olikin kuollut, hän ei silti vähääkään menettänyt etuoikeuksia, jotka kuuluivat hallitsijalle. Haudatessaan isänsä Ghozon oli Bahadu lähettänyt hänen mukaansa kolmetuhatta vankia, eikä Bu-Nadi voinut olla edeltäjäänsä kohtaan kitsaampi. Eikö muuten ollutkaan tarpeen lukuiset airueet, kun piti kutsua sekä autuaat henget että taivaan koko isäntäväki jumalaksi julistetun itsevaltiaan saattojoukkoon?
Tunnin ajan kesti yhtä mittaa muistopuheita, viimeisiä tervehdyksiä ja muuta suunsoittoa, keskeytyen vain välistä tanssien vuoksi, joita suorittivat sekä varsinaiset bajadeerit että amatsonit. Jälkimmäiset toivat siinä esille kerrassaan sotaista suloa.
Mutta uhritoimituksen hetki läheni. Robur tunsi Dahomeyn veriset tavat eikä päästänyt näkyvistään vankeja, miehiä, naisia ja lapsia, jotka oli varattu tähän teurastukseen. Minghan seisoi valmiina kummun juurella ja heilutti käyräteräistä pyövelinmiekkaansa, jonka kärjessä oli metallinen lintu tekemässä painollaan sivalluksen varmemmaksi.
Tällä kertaa hän ei ollut yksin, sillä hän ei olisi ehtinyt katkaista kaikkien päitä. Hänen lähelleen oli ryhmittynyt satakunta pyöveliä, jotka olivat tottuneet yhdellä iskulla sivaltamaan kaulan poikki.
Samalla Albatross lähestyi vähitellen laskeutuen, hiljentäen ylä- ja vetopotkuriensa vauhtia. Sitten se tuli esille utupilvistä, jotka olivat kätkeneet sen vielä silloinkin, kun se oli tuskin sadan metrin korkeudessa, ja nyt se tuli ensi kerran näkyviin.
Vastoin sen tavallisesti herättämää vaikutusta kävi tällä kertaa niin, että nämä julmat alkuasukkaat pitivät sitä vain taivaallisena olentona, joka oli vartavasten laskeutunut osoittamaan kunnioitustaan kuningas Bahadu-vainajalle.
Siitä nousi kuvaamaton ihastus ja loppumattomia tervehdyshuutoja, ja sitten kohdistettiin meluisia pyyntöjä ja rukouksia tälle yliluonnolliselle siivekkäälle ratsulle, joka varmaankin saapui noutamaan hänen majesteettinsa ruumista Dahomeyn taivaan korkeuksiin.
Tällä hetkellä kierähti maahan ensimmäinen pää minghanin miekan katkaisemana. Sitten työnnettiin satoja muita vankeja heidän hirveiden pyöveliensä eteen.
Äkkiä kuului Albatrossista kiväärinlaukaus, ja oikeusministeri kaatui suulleen.
— Hyvin tähdätty, Tom, Robur sanoi.
— Mitä vielä! Osaahan tuommoiseen laumaan, työnjohtaja vastasi.
Hänen toverinsa, joilla oli myös ampuma-aseet, olivat valmiina heti laukaisemaan saatuaan insinööriltä merkin.
Mutta väkijoukossa oli tapahtunut muutos. Nyt oivallettiin, kuinka oli asia. Siivekäs hirviö ei ollutkaan suopea henki, vaan kerrassaan vihamielinen tälle hyvälle Dahomeyn kansalle. Ja minghanin kaatumisen jälkeen huudettiin kostoa joka taholta. Pian alkoivatkin kiväärit paukkua pitkin koko kenttää.
Nämä uhkaukset eivät kuitenkaan estäneet ilma-alusta rohkeasti painumasta niin alas, että maahan oli enää tuskin viittäkymmentä metriä. Setä Prudence ja Phil Evans eivät voineet olla yhtymättä tähän ihmisystävälliseen pelastustyöhön, mitä tunteita heillä muuten olikin Roburia kohtaan.
— Niin juuri, vapauttakaamme vangit! he huusivat.
— Sitä aionkin, insinööri vastasi.
Ja Albatrossin pikakiväärit aloittivat molempien amerikkalaisten ja miehistön hoitamina kiivaan tulituksen eikä yksikään luoti erehtynyt tiheässä ihmisparvessa. Sitä paitsi ilma-aluksen pieni tykki käännettiin niin tarkasti kuin suinkin oikeaan suuntaan, ja siitä pamautettiin maaliin muutamia kartusseja, jotka tekivät ihmeitä.
Vangit eivät lainkaan käsittäneet tätä ylhäältä tullutta apua, mutta katkoivat riemastuneina siteensä, samalla kun sotamiesten kaikki huomio oli kiintynyt uuden vihollisen torjumiseen. Muuan luoti puhkaisi etummaisen potkurin, ja jotkut toiset ammukset sattuivat keskelle runkoa. Frycollin, joka oli piiloutunut hyttinsä perälle, oli vähällä saada luodin nahkaansa seinänkin läpi.
— Vai niin, niiden tekee mieli maistaa tätä lisää! Tom Turner huudahti.
Ja käytyään alhaalla ampumavarastossa hän toi sieltä tusinan verran dynamiittipanoksia, jotka jaettiin miesten kesken. Kun Robur oli antanut merkin, panokset heitettiin kummulle. Maahan osuessaan ne räjähtivät kuin pienet pommit.
Hirveä pakokauhu valtasi kuninkaan, hoviväen, armeijan ja kansan, eikä sitä voinutkaan ihmetellä, kun he olivat joutuneet tekemisiin tällaisen vihollisen kanssa. Kaikki riensivät hakemaan suojaa puiden alta, ja vangit karkasivat, eikä kenenkään mieleen tullut lähteä ajamaan heitä takaa.
Näin häirittiin Dahomeyn uuden kuninkaan kunniaksi järjestettyjä juhlallisuuksia. Ja setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi mielessään tunnustaa, että tällaisella ilma-aluksella oli tavattomia voimakeinoja, joilla voitiin tehdä ihmiskunnalle suuria palveluksia.
Sitten Albatross kohosi kaikessa rauhassa tavalliseen korkeuteensa, kiitäen Ouidahin päällitse. Pian sen näkyvistä katosi tämä villi rannikko, jota lounaistuulet saartoivat läpipääsemättömän ankarin tyrskyin.
Nyt leijailtiin Atlantin yllä.