VALTAMEREN POIKKI.
Niin, Atlantilla! Oli siis käynyt niin kuin molemmat virkaveljet pelkäsivät. Mutta Robur ei näyttänyt olevan vähääkään levoton uskaltaessaan lähteä tämän laajan valtameren ylle. Se ei huolestuttanut sen enempää häntä itseään kuin hänen väkeään, joka varmaan oli tottunut tällaisiin pitkiin lentoihin. Nytkin he palasivat tyynesti kukin paikalleen, eivätkä painajaiset häiritsisi heidän untaan.
Minne Albatross oli matkalla? Aikoiko se siis, kuten insinööri oli sanonut, lentää maapallon ympäri ja enemmänkin? Mutta sittenkin täytyi olettaa, että tämä matka päättyisi jonnekin. Eihän voinut olla mahdollista, että Robur viettäisi koko elämänsä yläilmoissa, lentolaivassaan, eikä koskaan laskeutuisi maahan. Kuinka hän voisi täydentää ruoka- ja ampumavarastojaan, puhumattakaan niistä aineista, jotka olivat koneiden toiminnalle välttämättömiä? Kaiken järjen nimessä hänellä täytyi olla edes jossakin tuntemattomassa ja luoksepääsemättömässä maapallon kolkassa tukikohta, satama, jossa Albatross voi jälleen hankkia kaikkea tarpeellista. Vaikka myöntäisikin, että hän oli katkaissut kaikki suhteet maapallon asukkaisiin, hänen oli kuitenkin laskeuduttava jollekin kohtaa maapalloa.
Jos kerran näin oli laita, niin missä se paikka oli? Kuinka insinööri oli tullut sen valinneeksi? Odottiko häntä siellä pieni siirtokunta, jonka johtaja hän oli? Saisiko hän sieltä uuden miehistön? Mutta ensiksi: miksi nämä eri kansallisuuksista kerätyt miehet olivat liittyneet häneen? Sitten: millä varoilla hän oli saanut rakennetuksi näin kalliin aluksen, jonka valmistaminen oli pidetty ehdottomasti salassa? Tosin sen ylläpito ei näyttänyt vaativan kovin suuria kuluja. Ilma-aluksella vietettiin vaatimatonta elämää, ja kaikki olivat kuin yhtä perhettä, onnellisia ihmisiä, jotka eivät sitä salanneetkaan toisiltaan. Mutta kuka tuo Robur lopulta oli? Mistä hän oli kotoisin? Millainen oli hänen menneisyytensä? Kaikki nämä kysymykset olivat arvoituksia, joihin ei saatu vastausta, eikä se ainoa, joka voisi vastata, varmaankaan koskaan suostuisi paljastamaan itseään.
Ei siis voi ihmetellä, että tämä tilanne, täynnä selittämättömiä ongelmia, askarrutti molempia amerikkalaisia äärimmilleen. He tiesivät olevansa vankeina ilma-aluksella, joka lensi tuntematonta tulevaisuutta kohti, voimatta arvata, mihin seikkailu päättyisi, vieläpä epäilivät, loppuisiko se koskaan vai oliko heidät tuomittu lentämään loppuelämänsä. Eikö siinä ollut kylliksi suututtamaan Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin.
Mutta toistaiseksi, tästä heinäkuun 14. päivän illasta asti, Albatross liiteli Atlantin valtameren yllä. Seuraavana päivänä auringon noustessa se kohosi sen ympyräntapaisen viivan kohdalle, missä taivas ja vesi näyttävät sulavan yhteen. Missään ei ollut näkyvissä maata, niin avara kuin olikin näköpiiri. Afrikka oli kadonnut pohjoisen taivaanrannan alle.
Kun Frycollin oli uskaltanut tulla esille hytistään ja näki allaan tämän valtavan ulapan, hänet valtasi taas kauhu. Sanoimme, että ulappa oli hänen "allaan", mutta oikeastaan se oli hänen ympärillään, sillä näin korkealta katsellessaan näytti pohjaton tyhjyys saartavan joka taholta, ja tähystäjän tasalle kohonnut näköpiiri tuntui peräytyvän yhä kauemmas, niin ettei koskaan voi saavuttaa sen reunaa.
Tietystikään Frycollin ei osannut selittää itselleen tätä ilmiötä fysiikan lakien mukaan, mutta hän tunsi sen sielussaan ja ruumiissaan. Se riitti herättämään hänessä sen tunteen, jota sanotaan "tyhjyyden kammoksi" ja josta eräät muuten rohkeatkin luonteet eivät voi vapautua. Neekeri oli kuitenkin niin varovainen, ettei alkanut ruikuttaa. Silmät kiinni, käsillään hapuillen, hän palasi hyttiinsä päättäneenä nyt pysyä siellä hyvän aikaa.
Atlantin valtameri vastaakin runsaasti neljättä osaa kaikkien merten pinta-alasta, jonka lasketaan olevan neliökilometriä. [Mantereiden pinta-ala on 136.051.371 neliökilometriä.] Mutta insinöörillä ei näyttänyt enää olevan kiirettä, eikä hän ollutkaan käskenyt panna koneita käymään täyttä vauhtia. Albatrossin olisikin ollut mahdotonta saada sitä nopeutta, jolla se oli kiitänyt Euroopan yli ja joka nousi kahteensataan kilometriin tunnissa. Näillä seuduilla kävivät ilmavirrat enimmäkseen lounaasta, ja vaikka tuuli vielä olikin heikko, se puhalsi kuitenkin edestäpäin ja hidasti Albatrossin kulkua.
Tällä kääntöpiirien välisellä vyöhykkeellä on ilmatieteilijäin uusimpien, hyvin lukuisiin havaintoihin perustuvien tutkimusten avulla saatu selvitetyksi, että pasaatituulet lähenevät toisiaan, suuntautuen joko Saharaan tai Meksikonlahteen päin. Tyynen vyöhykkeen ulkopuolella ne tulevat joko lännestä ja puhaltavat Afrikkaan tai idästä ja puhaltavat uutta maailmaa kohti, ainakin kuumana vuodenaikana.
Albatross ei siis lainkaan yrittänyt puskea näitä vastatuulia vastaan potkuriensa kaikella voimalla, vaan tyytyi kohtuulliseen vauhtiin, joka silti ylitti nopeimman valtamerilaivan vauhdin.
Heinäkuun 13. päivänä oli kuljettu päiväntasaajan poikki, mikä ilmoitettiin ilma-aluksen koko miehistölle.
Siten saivat setä Prudence ja Phil Evans tietää, että he olivat nyt jättäneet pohjoisen pallonpuoliskon ja joutuneet eteläiselle. Tähän tapahtumaan ei kuitenkaan liittynyt sentapaisia temppuja ja juhlamenoja kuin joillakin sota- ja kauppalaivoilla.
Ainoastaan François Tapage noudatti niitä sen verran, että kaatoi kipollisen vettä Frycollinin niskaan, mutta kun tätä kastetta seurasi heti muutama lasillinen katajanmarjaviinaa, neekeri selitti olevansa valmis kulkemaan päiväntasaajan poikki kuinka monta kertaa tahansa, kunhan vain ei tarvitsisi lentää konelinnun selässä, missä hänestä ei ollut lainkaan turvallista.
Aamulla heinäkuun 15. päivänä Albatross liiteli Ascensionin ja Saint Helenan välitse, kuitenkin lähempänä tätä jälkimmäistä, jonka kukkulat näkyivät taivaanrannalla muutamia tunteja.
Jos siihen aikaan, kun Napoleon oli englantilaisten käsissä, olisi ollut sellainen lentokone kuin insinööri Roburilla nyt oli, niin Hudson Lowe olisi loukkaavista varotoimistaan huolimatta joutunut näkemään kuuluisan vankinsa pujahtavan karkuun ilmojen halki.
Heinäkuun 16. ja 17. päivän iltoina havaittiin merkillinen valoilmiö auringon laskiessa. Pohjoisemmilla leveysasteilla sitä olisi luullut revontuliksi. Mereen laskeva aurinko loi monivärisiä heleänvihreitäkin säteitä.
Pitikö asia selittää niin, että maapallo oli silloin joutunut kosmiseen pölypilveen, joka heijasti auringon viimeisiä säteitä? Jotkut tutkijat ovatkin väittäneet, että juuri se oli syynä hämyvaloon. Mutta tämä arvelu olisi jätetty sikseen, jos havaintojen tekijät olisivat saaneet tutkia ilmiötä Albatrossin kannelta.
Asiaa tutkittaessa todettiin, että ilmassa leijui pieniä pyrokseenikiteitä, lasimaisia kuplia, hienonhienoja hiukkasia magneettista rautaa, joka on samantapaista ainetta kuin mitä eräät tulivuoret purkavat sisästään. Sen nojalla voitiin pitää varmana, että jokin toimiva tulivuori oli syössyt ilmaan tällaisen pilven, jonka kidemäiset hiukkaset saivat aikaan puheena olevan ilmiön ja joka ilmavirtojen kuljettamana oli silloin Atlantin valtameren yllä.
Sitä paitsi tällä taipaleella saatiin havaita useita muitakin ilmiöitä. Monta kertaa sattui, että jotkin pilvenlongat antoivat taivaalle omituisen näköisen harmaan värityksen. Kun sitten oli päästy eroon tästä utuverhosta, näytti pitkin taivaanlakea olevan räikeänvalkoisia, häikäiseviä hattaroita, jotka olivat syntyneet pienistä jähmettyneistä hileistä. Tällä leveysasteella ei sitä voinut selittää muutoin kuin että korkealla kehittyi jokin rakeiden kaltainen ilmiö.
Heinäkuun 18. päivän vastaisena yönä nähtiin kuun sateenkaari, joka oli vihertävän keltainen. Syynä siihen oli ilma-aluksen asema täysikuun ja hienon tihkusateen välillä, joka haihtui höyryksi ehtimättä sataa mereen.
Voitiinko näistä eri ilmiöistä tehdä se johtopäätös, että sää pian muuttuisi? Kenties. Olkoon kuinka tahansa, mutta ainakin tuuli, joka Afrikan rannikolta lähdettyä oli puhaltanut lounaasta, oli alkanut tyyntyä päiväntasaajan tienoilla. Tällä trooppisella vyöhykkeellä oli tavattoman kuuma. Siksi Robur lähti hakemaan viileyttä ylemmistä ilmakerroksista. Lisäksi täytyi suojata itseään auringolta, jonka kohtisuora säteily oli sietämätöntä.
Ilmavirroissa tapahtuneesta käänteestä voitiin jokseenkin varmasti aavistaa, että toisella puolella päiväntasaajaa olisi sää erilainen. Sitä paitsi on huomattava, että eteläisellä pallonpuoliskolla heinäkuu vastasi meidän tammikuutamme, siis sydäntalvea. Jos Albatross lentäisi kauemmas etelään, se joutuisi piankin kokemaan sen vaikutuksia.
Meressäkin oli sen "tuntua", kuten merimiehet sanovat. Heinäkuun 18. päivänä, kauriin kääntöpiirin takana, sattui muuan uusi ilmiö, joka olisi voinut hiukan pelottaa tavallista laivaa.
Valtameren pintaa pitkin levisi omituisia loistavia aaltoja arviolta vähintään sadan kilometrin tuntivauhtia. Nämä laineet etenivät noin seitsemän metrin päässä toisistaan, pitkiä valovakoja viiltäen. Samalla kun nyt läheni yö, kohosi valtava hohde Albatrossiin saakka. Tällä kertaa olisi sitä voinut luulla joksikin liekehtiväksi meteoriksi. Koskaan ennen ei Robur ollut joutunut liitelemään tavallaan tulimeren yllä, jonka tulessa ei ollut kuumuutta ja jota siis ei tarvinnut paeta nousemalla yläilmoihin.
Selityksenä tähän ilmiöön ei voinut olla muu kuin sähkö, sillä oli mahdotonta olettaa sen johtuvan kalojen kutusärkästä tai valtavasta pieneliöiden kasaumasta.
Voitiin päätellä, että ilmakehän sähköjännite oli silloin poikkeuksellisen suuri.
Ja heinäkuun 19. päivänä olisi mereen ehkä mikä tahansa laiva haaksirikkoutunutkin. Mutta Albatross uhmasi tuulia ja aallokkoa sen väkevän linnun kaltaisena, jonka nimen se oli ottanut. Jollei se viitsinytkään hipaista aallonharjoja kuten myrskylinnut, se pystyi kotkien tavoin nousemaan yläilmoihin tyyneen säähän ja auringonpaisteeseen.
Nyt oli jo jätetty taakse 47. eteläinen leveyspiiri. Päivänvaloa kesti enää vain seitsemän ja kahdeksan tunnin vaiheilla, ja se lyhenisi vieläkin, mitä pitemmälle jouduttaisiin etelänavan seutuja kohti.
Kello yhden aikaan päivällä Albatross oli tuntuvasti laskeutunut päästäkseen suotuisampaan ilmavirtaukseen. Se liiteli meren yllä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä sen pinnasta.
Sää oli tyyni. Muutamin paikoin taivaalla oli paksuja mustia pilviä, jotka olivat yläosastaan nystyrämäisiä ja päättyivät jäykkään, täydellisesti vaakasuoraan viivaan. Näistä pilvistä pisti esille pitkulaisia kyhmyjä, jotka näyttivät kärjillään vetävän puoleensa vettä, joka poreili niiden alla, kohoten kuin nestemäinen pensaikko.
Äkkiä vesi ponnahti ylös äärettömän ison rakkulan muotoisena.
Silmänräpäyksessä Albatross kietoutui jättimäiseen huimasti pyörivään vesipatsaaseen, jonka perässä oli pian parikymmentä muuta, kaikki sysimustia, mutta onneksi tämä pyörre kieppui päinvastaiseen suuntaan kuin puolet ilma-aluksen nostopotkureita, sillä mikäli pyöriminen olisi ollut samansuuntaista, olisi potkurien teho supistunut melkein olemattomiin ja ilma-alus syöksynyt suoraan mereen; nyt sen sijaan Albatross alkoi vesipatsaan mukana kieppua paikallaan hirveätä vauhtia.
Vaara oli silti suuri ja tuhoutuminen näytti uhkaavan, kun ei päästy eroon ilma-alusta imevästä pyörteestä, etu- ja takapotkurin pystymättä irrottamaan sitä. Keskipakoisvoima heitti kaikki miehet Albatrossin perään ja keulaan, missä heidän oli pideltävä kiinni tangoista, jos tahtoivat välttyä lentämästä ulos avaruuteen.
— Rohkeutta! Robur huusi.
Sitä tarvittiinkin, ja myös kärsivällisyyttä.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat juuri tulleet hytistään, paiskautuivat perään, ja vähältä piti, etteivät he lentäneet yli laidan.
Samalla kun Albatross pyöri, täytyi sen myös seurata mukana vesipatsaiden siirtyessä, jotka kieppuivat niin vinhasti, että potkurit olisivat voineet kadehtia niitä. Jos se pääsikin yhdestä irti, siihen tarttui toinen, ja aina oli tarjolla vaara, että ilma-alus rikkoutuisi tai hajoaisi.
— Laukaiskaa tykki! insinööri huusi.
Käsky oli tarkoitettu Tom Turnerille. Hän oli tarrautunut kiinni tykkiin, jonka paikka oli keskellä kantta. Siellä oli keskipakoisvoiman vaikutus hyvin vähäinen. Hän ymmärsi heti, mitä Roburilla oli mielessä, aukaisi tykin peräluukun ja työnsi siitä sisään panoksen, jonka hän otti lavettiin kiinnitetystä laatikosta. Kohta pamahti laukaus, ja äkkiä romahtivat kaikki vesipatsaat ja pilvikatot, joiden varassa ne näyttivät olevan.
Ilman tärähdys oli riittänyt murtamaan luonnonilmiön, ja sateeksi purkautuva pilviröykkiö veti näköpiiriin kohtisuoria juovia, jotka olivat kuin merestä taivaaseen jännitetty ääretön nuotta.
Vihdoinkin vapaaksi päässyt Albatross kohosi nopeasti muutamia satoja metrejä.
— Onko mitään rikkoutunut? insinööri kysyi.
— Ei, Tom Turner vastasi, — mutta sellaista vonkuvaa hyrräpeliä se oli, ettei tee mieli uudestaan.
Albatrossilla olikin kymmenen minuuttia uhannut varma tuho. Ellei se olisi ollut hyvin vahvarakenteinen, olisi tämä vesipatsaiden pyörre tehnyt siitä lopun.
Kuinka ikävystyttävän pitkiä olivatkaan tällä lennolla Atlantin yli ne tunnit, jolloin mikään ilmiö ei keskeyttänyt yksitoikkoisuutta. Päivät lyhenivät jatkuvasti, ja kylmyys kävi yhä purevammaksi. Setä Prudence ja Phil Evans näkivät Roburia vain harvoin. Hyttiinsä sulkeutuneena insinööri työskenteli mittaamassa ilma-aluksen reittiä, merkitsemässä kartoille sen suuntaa, määrittämässä kulloistakin sijaintia, jos se vain oli mahdollista, kirjoittamassa muistiin ilmapuntarien, lämpömittarien, kronometrien lukemia ja myös pitämässä lokikirjaa kaikesta, mitä matkan varrella tapahtui.
Samaan aikaan molemmat amerikkalaiset kyyristelivät pää hyvin huppukauluksen suojassa ja yrittivät lakkaamatta tähystellä jotakin manteretta etelässä päin.
Setä Prudencen nimenomaisesta kehotuksesta yritti Frycollin puolestaan tiedustella kokilta kaikkea, mikä koski insinööriä. Mutta miten voisi luottaa siihen, mitä tämä gascognelainen François Tapage jutteli? Sen mukaan, mitä hän eri kerroilla väitti, Robur oli entinen Argentiinan tasavallan ministeri, jonkin amiraliteetin päällikkö, Yhdysvaltojen presidentti, joka oli pantu eläkkeelle, entinen espanjalainen kenraali, Intian varakuningas, joka oli kaivannut korkeampaa asemaa ja saanut sen yläilmoissa. Milloin hän kuului koonneen miljoonia Albatrossin tekemillä ryöstöretkillä, joiden vuoksi yleinen syyttäjä halusi saada hänet käsiinsä, milloin taas hän oli käyttänyt koko omaisuutensa tämän koneen rakentamiseen, minkä vuoksi nyt oli pakko suorittaa julkisia ilmaannousuja ansaitakseen niillä rahansa takaisin. Jos kokilta kysyttiin, tiedettiinkö Roburin aikovan koskaan laskeutua jonnekin, niin hän vastasi jyrkästi, ettei maihin laskemisesta ollut puhettakaan, vaan että oli aikomuksena mennä kuuhun ja asettua sinne, jos löydettäisiin sopiva asuinpaikka.
— Mitäs sanot, Fry! Onko sinusta, kaveri, hauska päästä katsomaan, kuinka siellä toisessa taivaankappaleessa eletään?
— Minä en mene sinne! Minä panen vastaan, selitti neekerihölmö, joka piti näitä hassutuksia täytenä totena.
— Mutta miksi, Fry, mikä sinua pelottaa? Me hankimme sinulle vaimoksi jonkin sievän ja nuoren kuuttaren. Sinusta tulisi siellä neekerien kantaisä.
Ja kun Frycollin toisti näitä juttuja isännälleen, tämä käsitti hyvinkin, ettei Roburista voinut saada minkäänlaisia tietoja. Hän ei siis ajatellutkaan muuta kuin kostoa.
— Phil, hän sanoi eräänä päivänä toverilleen, — minusta näyttää nyt täysin varmalta, että pakeneminen on mahdotonta.
— Kerrassaan mahdotonta, setä Prudence.
— Olkoon niin, mutta ihminen on aina oma herransa, ja jos tarve vaatii, uhraan henkeni…
— Jos sellainen uhraus on tehtävä, niin tehtäköön se viipymättä! vastasi Phil Evans, joka ei enää sietänyt tätä vankeutta, niin kylmäpäinen kuin hän olikin. — Niin juuri, nyt on jo aika lopettaa. Minne tämä Albatross on menossa? Nyt se kulkee viistoon Atlantin poikki, ja jos tätä suuntaa jatketaan, tullaan Patagonian rannikolle, sitten Tulimaan tienoille… Entä sitten? Lähdetäänkö kiitämään Tyynenmeren yli vai seikkailemaan etelämantereelle? Roburilta voi odottaa mitä tahansa. Silloin me olemme hukassa. Me olemme siis joutuneet siihen tilaan, että itsepuolustus on täysin laillista, kun meidän kuitenkin täytyy menettää henkemme…
— Niin ei saa tapahtua, setä Prudence keskeytti, — ennen kuin olemme kostaneet, tuhonneet tämän aluksen miehineen päivineen!
Näin pitkälle menevän päätöksen he olivat molemmat joutuneet tekemään voimattoman raivon kiihkossa, joka oli vallannut heidän kaikki ajatuksensa. Koska siis muu ei auttanut, niin he uhraisivat itsensä syöstäkseen perikatoon keksijän ja hänen salaisuutensa. Ainoastaan muutamien kuukausien ajan saisi tämä ihmeellinen ilma-alus olla olemassa, vaikka heidän täytyikin rehellisesti tunnustaa, että se oli ehdottomasti muita koneita etevämpi ilmaliikenteen alalla.
Tämä koston ajatus oli niin juurtunut heidän mieleensä, etteivät he muuta pohtineet kuin keinoja sen toteuttamiseksi. Mutta kuinka? Voisiko anastaa Albatrossin varastoista räjähdysaineita, joilla sitten lennätettäisiin koko laitos ilmaan? Mutta sitä varten oli keksittävä keino, kuinka päästäisiin tunkeutumaan ammusvarastoon.
Onneksi Frycollin ei aavistanut mitään näistä hankkeista. Jos hänen olisi pitänyt kuvitella, että Albatross räjähtäisi sirpaleiksi, hän olisi voinut antaa ilmi oman isäntänsäkin.
Heinäkuun 23. päivänä näkyi taas maata lounaassa, melkein Virgenes-niemen kohdalla, Magalhaesin salmen suulla. 54. leveyspiirin toisella puolella kesti tähän vuodenaikaan yötä jo melkein kahdeksantoista tuntia, ja ilman lämpömäärä laski keskimäärin kuuteen asteeseen alle nollan.
Nyt Albatross ei enää painunut etelämmäksi, vaan alkoi kulkea länteen, seuraten tämän salmen mutkia, kuin olisi halunnut sitä tietä päästä Tyynellemerelle. Kun oli sivuutettu Lomasin kapea lahti ja Gregoryn vuori jäänyt pohjoiseen ja Brecknockin vuoret länteen, jouduttiin lähelle pientä chileläistä Punta Arenasin kylää, jossa paraikaa kaikin voimin soitettiin kirkonkelloja, ja sitten muutamia tunteja myöhemmin, Port Faminen vanhan siirtokunnan kohdalle.
Ovatko patagonialaiset, joiden tulia näkyi siellä täällä, todella kookkaampia kuin tavalliset ihmiset, sitä eivät ilma-aluksen matkustajat voineet arvioida, sillä pitkän välimatkan päästä ja ylhäältä nähtyinä he olivat kääpiöitä.
Mutta kuinka suurenmoinen olikaan näköala eteläisen päivän lyhyinä tunteina! Jyrkkiä vuoria, ikuisen lumen peittämiä huippuja, joiden rinteillä oli kerroksittain sankkoja metsiä, sisämeriä, lukemattomia lahtia ja niemimaita tämän saariston eri osien, Clarencen, Dawsonin, Desolacionin, välissä kanavia ja salmia, niemiä ja kärkiä, kaikki sekavana sokkelona, jota jää jo alkoi peittää, Amerikan mantereen päätepisteestä Kap Forwardista Kap Horniin asti, johon uusi maailma loppui.
Kun oli saavuttu Port Faminen kohdalle, selvisi kuitenkin että Albatross aikoi taas jatkaa matkaa etelään. Liitäen Brunswickin niemimaalla sijaitsevan Tarn-vuoren ja Gravesvuoren välitse se kääntyi suoraan Sarmienton jylhää huippua kohti, joka jääpeitteisenä kohosi Magalhaesin salmen yli näkyviin, ulottuen tuhannen metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle.
Sitä aluetta, jonka ylitse Albatross nyt lensi, nimitetään
Tulimaaksi.
Kuinka kauniilta ja hedelmälliseltä tämä maa olisikaan näyttänyt, varsinkin eteläosaltaan, kuutta kuukautta aikaisemmin, keskellä kesää, pitkinä päivinä, jolloin aurinko paistoi täällä viis- tai kuusitoista tuntia! Kaikkialla oli laaksoja ja laitumia, jotka voisivat elättää tuhansia karjalaumoja, koskemattomia metsiä, joissa kasvoi jättimäisiä puita, koivuja, pyökkejä, saarnia, sypressejä, puunkaltaisia saniaisia, ja tasankoja, joita pitkin kiiti parvittain guanakoja, laamoja ja strutseja; lisäksi kokonaisia armeijoita pingviinejä ja lukemattomat määrät muita siivekkäitä. Niinpä nytkin, kun Albatross sytytti kirkkaat sähkölyhtynsä, syöksyi sen kannelle riskilöitä, sorsia, hanhia — sata kertaa niin paljon kuin François Tapagen ruokasäilöön mahtui.
Siitä tuli melkoinen lisäurakka kokille, joka osasi tästä riistasta laittaa ruokaa sillä tavalla, että liiallinen rasvanmaku hävisi. Samoin tuli lisätyötä Frycollinille, jonka teki kovasti mieli päästä kynimään näitä oivallisia lintuja tusina toisensa perästä.
Kun aurinko tänään oli jo lähellä laskuaan kello kolmen tienoissa iltapuolella, tuli näkyviin laaja järvi, jonka rannoilla kasvoi komeita metsiä. Silloin se oli kokonaan jäässä, ja jotkut alkuasukkaat hiihtivät sen pinnalla pitkillä suksillaan.
Kun tulimaalaiset huomasivat ilma-aluksen, heidät valtasi suunnaton kauhu, ja he pakenivat eri tahoille. Ellei ollut mitään piilopaikkaa, he kaivautuivat maan sisään, kuten eläimet.
Albatross kulki yhä vain etelään. Sen taakse jäivät Beaglen kanaali, Navarinin saari, jonka kreikkalainen nimi kuulostaa hieman oudolta näiden kaukaisten seutujen raakalaisnimien seassa, ja sitten vielä Wollastonin saari, jota Tyynenmeren reunavedet huuhtelivat. Vihdoin, tehtyään matkaa seitsemäntuhatta viisisataa kilometriä Dahomeyn rannikolta, ilma-alus sivuutti Magalhaesin saariston viimeisetkin luodot, ja lopuksi katosi taivaanrannan alle kaikkein pisimmälle etelään ulottuva kärki, jota ikuinen tyrsky kalvoi — hirveä Kap Horn.
ETELÄNAVAN TIENOILLA.
Oli tullut seuraava, 24. päivä heinäkuuta. Eteläisellä pallonpuoliskolla tämä vastaa tammikuun 24. päivää meillä. Lisäksi oli äskettäin jäänyt taakse 56. leveysaste, ja se oli yhtä kaukana päiväntasaajasta etelään kuin Pohjois-Euroopassa linja, joka Skotlannissa Edinburghin kohdalla on vastaava pohjoinen leveyspiiri.
Lämpömittari näytti pysyvästi keskimäärin pakkasasteita. Siksi olikin täytynyt käynnistää koneet, joiden tehtävänä oli tarpeen vaatiessa kuumentaa ilmaa kajuutoissa.
Itsestään oli myös selvää, että jos päivä alkoikin pidetä talvisesta päivänseisauksesta, joka eteläisellä pallonpuoliskolla on kesäkuun 21. päivänä, niitä toisaalta yhä enemmän lyhensi Albatrossin yhä jatkuva lento napamaita kohti.
Auringonvaloa oli siis niukasti niinä päivinä, jolloin kuljettiin pitkin tätä Tyynenmeren eteläosaa, joka rajoittui eteläiseen napapiiriin. Näkyvyys oli huono ja yöllä oli toisinaan kova pakkanen. Piti pukeutua samaan tapaan kuin eskimot tai Tulimaan asukkaat. Ja kun tähän tarvittavia vaatekappaleita oli riittävästi mukana, saattoivat molemmat amerikkalaiset kunnollisissa talvipukimissa pysytellä ilma-aluksen kannella, yhä pohtien vain suunnitelmaansa ja odottaen tilaisuutta sen toteuttamiseen. Muuten he tapasivat Roburia vain vähän, ja sen jälkeen, kun Timbuktun tienoilla oli lausuttu uhkauksia puolelta ja toiselta, he eivät enää joutuneet hänen kanssaan puheisiin.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän tuskin poistui ollenkaan keittiöstä, jossa François Tapage osoitti hänelle hyvin suopeaa vieraanvaraisuutta — sillä ehdolla, että hän toimi apulaiskokkina. Kun tästä oli tuntuvia etuja, oli neekeri suostunut sopimukseen varsin mielellään, hankittuaan ensin isäntänsä luvan. Neljän seinän sisäpuolella hän ei joutunut näkemään, mitä tapahtui ulkopuolella, vaan saattoi uskoa olevansa täysin turvassa. Eikö hän ollut strutsin kaltainen, ei ainoastaan fyysisesti valtavan vatsansa takia, vaan myös henkisesti typeryytensä takia?
Mutta minne päin maapalloa Albatross nyt aikoi lentää? Oliko luultavaa, että se uskaltaisi keskitalvella mennä seikkailemaan etelänavan merille tai napaseuduille? Kun otetaan huomioon jäätävän kylmä ilmasto, vaikka myöntäisikin, että paristojen kemialliset ainekset voisivat kestää kovaa pakkasta, eikö tuollainen retki sittenkin merkitsisi kuolemaa, hirveätä pakkaskuolemaa koko miehistölle? Voisi kyllä ymmärtää, että Robur yrittäisi lentää navan yli lämpimänä vuodenaikana, mutta olisi kerrassaan mielipuolista kokeilla sitä napamaiden talven yhtämittaisessa pimeydessä!
Tätä mieltä olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, liidellessään nyt pakosta yhä etelään sen mantereen äärimmäisestä kärjestä, joka vielä kuului uuteen maailmaan ja siis tosin Amerikkaan, mutta ei Yhdysvaltoihin.
Niin, mitä tämä itsepintainen Robur aikoi? Eikö nyt jo ollut aika lopettaa matka edes siten, että tehtäisiin loppu koko aluksesta?
Varmaa oli vain se, että tänään, heinäkuun 24. päivänä, insinöörillä oli useita neuvotteluja työnjohtajansa kanssa. Moneen kertaan Tom Turner ja hän tarkastelivat ilmapuntaria, eivätkä he enää aikoneet sen avulla mitata, kuinka korkealla lennettiin, vaan saada selville kaikki säätä koskevat oireet. Epäilemättä oli sattunut joitakin ilmiöitä, jotka tuli ottaa huomioon.
Setä Prudence oli myös huomaavinaan, että Robur yritti laatia luetteloa siitä, kuinka paljon oli jäljellä kaikenlaisia varastoja sekä ilma-aluksen veto- ja nostokoneiden pitämiseksi toiminnassa että myös ihmiskoneiden ylläpitämiseksi, joiden pysyminen täydessä kunnossa oli yhtä tärkeää.
Kaikki tämä näkyi viittaavan siihen, että aiottiin kääntyä paluumatkalle.
— Paluumatkalle! Phil Evans virkkoi. — Mutta minne?
— Sinne, missä tuo Robur voi täydentää varastojaan, setä Prudence vastasi.
— Paikka lienee jokin tuntematon saari Tyynessämeressä, jokin siirtokunta, missä asustaa päällikkönsä vertaisia rikollisia.
— Samaa arvelen minäkin, Phil Evans. Minusta näyttää todellakin, että hän aikoo kääntyä länteen, ja kun hän voi liikkua niin merkillisen nopeasti, hän pääsee myös pian tavoitteeseensa.
— Mutta emmehän me sitten voikaan toteuttaa suunnitelmaamme… jos hän pääsee sinne…
— Hän ei pääse sinne, Phil Evans.
Nähtävästi olivat molemmat virkatoverit osaksi arvanneet, mitä insinööri aikoi. Kun päivä kului pitemmälle, voitiin jo pitää varmana, että kuljettuaan hyvän matkaa eteläistä napamerta kohti Albatross lopultakin aikoi peräytyä. Kun täällä rantavedet olivat jäässä Kap Horniin asti, tavattaisiin Tyynenmeren eteläosassa kaikkialla pelkkiä jääkenttiä ja ajelehtivia jäävuoria. Kiintojää muodosti sellaisen vallin, jonka läpi eivät pääsisi tukevimmatkaan laivat eivätkä pelottomimmatkaan merenkulkijat.
Tosin Albatross olisi yläpotkurien vauhtia lisäämällä voinut lentää valtamerelle kasaantuneiden jäävuorien yli ja samoin sivuuttaa napamantereella kohoavat vuoret — mikäli etelänavan kohdalle merkitty kalotti oli jokin mantere. Mutta olisiko se uskaltautunut napaseutujen pimeyden halki uhmaamaan ilmastoa, jossa pakkanen voi laskea kuuteenkymmeneen asteeseen saakka alle nollan? Varmaankaan ei.
Niinpä kävikin, että edettyään noin sata kilometriä etelään Albatross muutti suuntansa länteen päin, ikään kuin päämääränä olisi jokin tuntematon saari Tyynellämerellä.
Alla levisi rajaton ulappa Amerikan ja Aasian mantereen välillä. Vesi oli silloin saanut sen omituisen värin, joka on antanut aiheen nimitykseen "maitomeri". Siinä puolihämyssä, jota auringon heikentyneet säteet eivät enää voineet hälventää, näytti Tyynenmeren koko pinta olevan maidonvalkea. Sitä olisi ehkä luullut aukeaksi lumikentäksi, jonka aaltoilua ei pystynyt erottamaan näin korkealta katsellessa. Jos tämä alue olisi todella jäätynyt pakkasessa, kohmettunut äärettömäksi jääkentäksi, sen ulkonäkö ei olisi siitä muuttunut.
Nykyään tiedetään, että tämän ilmiön syynä ovat lukemattomat loistavat hiukkaset, fosforinhohtoiset pikku hileet, ja yllättävää oli vain se, että tämäntapainen heijastava kasautuma tavattiin muualla kuin Intian valtameren vesillä.
Äkkiä huomattiin jyrkkä lasku ilmapuntarissa, joka oli päivän ensi tunteina osoittanut jokseenkin korkeata painetta. Ilmeisesti se merkitsi sellaisia enteitä, joista mikä tahansa laiva olisi huolestunut mutta joista ilma-alus saattoi olla piittaamatta. Kaikissa tapauksissa voitiin nyt olettaa, että kauhea myrsky oli äsken riehunut Tyynenmeren vesiä.
Kello yhden aikaan päivällä Tom Turner lähestyi insinööriä ja sanoi hänelle:
— Master Robur, katsokaapa, mikä musta piste on tuolla taivaanrannalla! Tuolla… suoraan meistä pohjoiseen! Onkohan se jokin kallio?
— Ei, Tom, siellä päin ei ole maata.
— No sitten se on varmaankin laiva tai ainakin vene.
Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat siirtyneet keulan puolelle, katselivat myös Tom Turnerin osoittamaa pistettä. Robur käski tuoda merikiikarinsa ja alkoi pitää tarkasti silmällä nähtyä esinettä.
— Se on vene, hän sanoi, — ja siitäkin olen varma, että veneessä on ihmisiä.
— Haaksirikkoisia? Tom Turner huudahti.
— Niin juuri, joiden on kaiketi täytynyt lähteä laivastaan, Robur vastasi, — onnettomia miesparkoja, jotka eivät enää tiedä, missä päin on maata ja jotka ovat kuolemaisillaan nälkään ja janoon. No niin, Albatrossista ei saa sanoa, ettei se edes yrittänyt auttaa heitä.
Annettiin heti käsky koneenkäyttäjälle ja hänen molemmille apulaisilleen. Ilma-alus alkoi verkalleen painua, ja vetopotkurit kiidättivät sitä hyvää vauhtia pohjoiseen.
Siellä oli todellakin vene. Sen purje roikkui velttona pitkin mastoa. Kun ei tuullut, sitä ei enää voinut ohjata, eikä kukaan sen miehistä näkynyt jaksavan pidellä airoa.
Veneen pohjalla lojui viisi miestä nukuksissa tai uupumuksen kangistamina, elleivät jo olleet kuolleet.
Saavuttuaan heidän kohdalleen Albatross laskeutui hitaasti.
Peräpuolella voitiin silloin veneen kyljessä lukea sen laivan nimi, johon se oli kuulunut, Jeanette, kotoisin Nantesista, ranskalainen alus, joka miehistön oli täytynyt hylätä.
— Ohoi! Tom Turner huusi.
Se olisi pitänyt kuulla, sillä vene oli tuskin kahdeksan metrin päässä hänen alapuolellaan.
Ei mitään vastausta.
— Ampukaa laukaus! Robur sanoi.
Käsky toteutettiin, ja pyssyn pamahdus levisi laajalle pitkin vedenpintaa.
Silloin nähtiin erään haaksirikkoisista kohoavan vaivalloisesti istualleen, silmät tuijottavina, kasvot kuin luurangolla.
Huomattuaan Albatrossin hän aluksi vavahti kuin pahoin pelästynyt.
— Älkää pelätkö! Robur huusi hänelle ranskan kielellä. — Me olemme tulleet avuksenne. Keitä te olette?
— Merimiehiä Jeanettesta. Se oli kolmimastoinen purjealus, ja minä sen ensimmäinen perämies, puhuteltu vastasi. — Kaksi viikkoa takaperin… me lähdimme siitä… vähää ennen kuin se painui pohjaan! Meillä ei ole enää vettä eikä ruokaa.
Toiset neljä haaksirikkoista olivat myös vähitellen nousseet makuulta. Riutuneina, nääntyneinä, kammottavan laihtuneina he kohottivat käsiään ilma-alusta kohti.
— Huomio! Robur komensi.
Albatrossin kannelta alettiin laskea köyttä, ja sangollinen juomavettä laskettiin veneeseen.
Miespoloiset hypähtivät pystyyn ja joivat suoraa päätä sangosta niin ahneesti, että teki pahaa katsella sitä.
— Leipää, leipää! he huusivat.
Heti heille laskettiin kori, jossa oli jonkin verran ruokatarvikkeita, säilykkeitä, pullollinen paloviinaa, useita litroja kahvia. Perämiehellä oli täysi työ pitäessään heitä kohtuullisissa rajoissa, kun he riensivät tyydyttämään nälkäänsä.
Sitten:
— Missä me nyt olemme?
— Viidenkymmenen meripeninkulman päässä Chilen rannikolta ja Chonasin saaristosta, Robur vastasi.
— Kiitos, mutta tuuli on tyyntynyt, ja…
— Me hinaamme teidät sinne.
— Keitä te olette?
— Ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnellisiksi, kun ovat voineet tulla avuksenne, Robur vastasi yksinkertaisesti.
Perämies ymmärsi, että pelastaja halusi pysyä tuntemattomana ja että kysymykset olivat turhia. Mutta jaksaisiko tämä lentokone todellakin hinata venettä perässään?
Jaksoi mainiosti, ja muutaman kymmenen metrin pituiseen köyteen kiinnitetty vene lähti kulkemaan itään päin voimakkaan ilma-aluksen kiskomana.
Kello kymmenen aikaan illalla tuli maa näkyviin, tai oikeastaan voitiin erottaa tulia, jotka osoittivat, kuinka kaukana se oli. Tämä taivaasta tullut apu oli saapunut juuri viime tingassa Jeanetten haaksirikkoisille, joilla tosiaankin oli syytä uskoa, että heidän pelastumisensa varmasta kuolemasta oli ihme.
Kun Robur oli hinannut heidät Chonas-saarten salmien suulle, hän huusi heille, että hinausköysi piti irrottaa — kuten he tekivätkin, samalla kiittäen pelastajiaan — ja Albatross lähti taas heti ulapalle päin.
Ilma-aluksella, joka näin pystyi auttamaan meren valtaan joutuneita merimiehiä, oli kieltämättömiä etuja. Mikä ilmapallo olisi täydellisimmässäkään kunnossa kyennyt sellaiseen pelastustyöhön? Ja setä Prudencen ja Phil Evansin olikin pakko keskenään tunnustaa se, vaikka he muuten olivat valmiita kieltämään kouraan tuntuvatkin todisteet.
Meri oli yhä uhkaavan näköinen, ja enteet ennustivat pahaa. Ilmapuntari laski vieläkin muutamia millimetrejä. Vähän väliä tuli hirveitä tuulenpuuskia, jotka puhalsivat vimmatusti Albatrossin potkurisiipisiin koneisiin, ja sitten taas hetkeksi tyventä. Näissä oloissa olisi purjealuksella ollut jo kaksi reiviä märssypurjeissaan ja yksi reivi keulapurjeessa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että tuuli äkkiä kääntyisi luoteeseen. Myrskylasin putki alkoi himmetä huolestuttavassa määrässä.
Kello yhden tienoissa yöllä tuuli yltyi riehumaan äärimmäisen rajusti. Mutta vaikka se nyt puhalsi melkein suoraan ilma-aluksen suunnan vastaisesti, voitiin kuitenkin ponnistella vetopotkurien avulla eteenpäin, vauhdin ollessa noin pari kilometriä tunnissa. Sen suurempaa nopeutta ei näin ankarassa vastatuulessa voinut vaatia.
Ilmeisesti oli alkamassa jokin äkillinen pyörremyrsky, mikä oli harvinaista näillä leveysasteilla. Mitä nimiä sille annettaneenkin — hurrikaani Atlantin valtamerellä, taifuuni Kiinan vesillä, samum Saharassa, tornado länsirannikolla — aina se on pyörremyrsky ja hirvittävä. Niin, hirvittävä joka alukselle, joka joutuu myrskyn pyöritettäväksi, sillä tämä liike kiihtyy yhä ulkoreunoilta keskukseen päin ja jättää vain yhden kohdan tyyneksi — sen pienen alan, joka on aivan keskellä ilmakurimusta.
Robur tiesi sen. Hän oli myös selvillä siitä, että varovaisuus vaati pakenemaan hirmumyrskyä sen vetovoiman piiristä ylempiin ilmakerroksiin. Tähän asti hän oli siinä aina onnistunut. Mutta nyt ei sopinut hetkeäkään viivytellä, kenties ei minuuttiakaan.
Myrskyn voima kiihtyikin yhtä mittaa. Aallot, joilta se katkaisi harjat, kiidättivät valkoista tomua pitkin meren pintaa. Ilmeistä oli myös, että pyörremyrsky siirtyessään painuisi napaseutuja kohti hirvittävän nopeasti.
— Korkealle! Robur komensi.
— Korkealle! Tom Turner toisti.
Ilma-aluksen nostokoneet pantiin toimimaan ääritehollaan ja niin noustiin viistoon, aivan kuin olisi kuljettu kaltevaa tasoa pitkin, joka nousi luoteiseen päin.
Tällä hetkellä ilmapuntari laski vieläkin: elohopeapatsas aleni nopeasti kahdeksan, sitten kaksitoista millimetriä. Äkkiä Albatross pysähtyi nousussaan.
Mistä johtui tämä pysähdys? Varmaankin syynä oli ilman vastapaine, pelottava ilmavirta, joka painaen ylhäältä alaspäin vähensi ilman kannatuskykyä.
Kun höyrylaiva kulkee virtaa ylöspäin, sen potkuri joutuu tekemään sitä vähemmän työtä, mitä nopeammin virran vesi pakenee sen siipien alta. Taaksepäin vetävä voima on silloin hyvin tuntuva, voipa kasvaa niinkin suureksi, että alus ei pääse lainkaan eteenpäin, vaan joutuu tuuliajolle. Näin oli nyt Albatrossinkin laita.
Mutta Robur ei silti pitänyt peliä menetettynä. Ilma-aluksen kaikki seitsemänkymmentäneljä potkuria, jotka toimivat aivan samassa tahdissa, pyörivät edelleen sähköparistojensa täyden jännitteen voimalla. Mutta pyörremyrsky veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, eikä Albatross jaksanut riuhtaista itseään vapaaksi. Aina kun myrsky lyhyeksi hetkeksi heikkeni, päästiin jonkun verran ylemmäksi. Sitten vei raskas paine taas voiton, ja ilma-alus vaipui kuin laiva, joka on menossa pohjaan. Ja tämä olikin kuin uppoamista ilmamereen keskellä pimeyttä, jota sähkölyhdyt puhkaisivat vain hyvin lyhyen matkan päähän.
Oli selvää, että jos myrskyn rajuus vielä yltyisi, Albatross olisi sen käsissä ohjauskyvyttömänä, ja silloin sen ahmaisisi kitaansa jokin niistä pyörremyrskyistä, jotka kiskovat maasta puita juurineen, repivät irti kattoja ja kaatavat kiviseiniä.
Robur ja Tom Turner saattoivat puhua keskenään vain elehtien. Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaiteeseen, odottivat jo, että luonnonvoima ehkä toimisi heidän puolestaan, tuhoisi ilma-aluksen ja sen mukana keksijän ja keksijän mukana hänen keksintönsä koko salaisuuden.
Mutta kun Albatross ei päässyt pyörremyrskystä irti nousemalla pystysuoraan, niin sillä oli vain yksi keino jäljellä: pyrkiä keskukseen, joka oli verrattain tyyni ja jossa se voisi paremmin hallita liikkeitään? Kyllä, mutta sinne päästäkseen sen olisi täytynyt puhkaista nämä kiertävät ilmavirrat, jotka yhä kiskoivat sitä ulkoreunaan päin. Oliko ilma-aluksen koneissa kylliksi voimaa temmata se niistä irti?
Äkkiä halkesi myrskypilven yläosa. Höyryt tiivistyivät rankkasateeksi.
Kello oli nyt kaksi aamulla. Ilmapuntari, joka nousi ja laski kahdentoista millimetrin rajoissa, oli alimmillaan, 709:ssä, mutta samalla oli kuitenkin huomattava ilma-aluksen silloisesta asemasta merenpinnan yläpuolella johtuva ilmanpaineen laskeminen.
Tämä pyörremyrsky oli — mikä muuten oli jokseenkin harvinainen ilmiö — syntynyt niiden vyöhykkeiden ulkopuolella, joissa se tavallisimmin riehuu, niiden, joiden rajoina ovat pohjoisessa 30. leveyspiiri ja etelässä 26. Kenties se selittää myös sen, että tämä kieppuva myrsky äkkiä muuttui suorasuuntaiseksi. Mutta millainen vihuri siitä tulikaan! Siihen olisi voinut verrata Connecticutissa maaliskuun 22. päivänä 1882 havaittua hirmumyrskyä, jonka nopeus oli 116 metriä sekunnissa eli viidettäsataa kilometriä tunnissa.
Ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin paeta myötätuuleen, kuten laiva myrskyn tieltä, tai oikeastaan jättäytyä tämän ilmavirran vietäväksi, jota vastaan Albatross ei jaksanut puskea eteenpäin ja josta se ei myöskään päässyt irti. Mutta lentäessään myrskyn mukana se kulki etelään, siis jälleen napaseutuja kohti, joiden lähestymistä Robur oli tahtonut välttää, ja oli pakosta menossa sinne, mihin luonnonvoima sitä kuljetti.
Tom Turner oli ryhtynyt hoitamaan peräsintä. Siinä tarvittiin kaikki hänen taitonsa, jottei ilma-alus mutkittelisi puolelta toiselle.
Aamun ensi tunteina — mikäli aamuksi voi nimittää taivaanrannan epämääräistä, heikkoa vaalenemista — Albatross oli kulkenut viidentoista leveysasteen poikki Kap Hornista lukien, mikä vastaa lähes 1.700 kilometriä, ja joutunut eteläisen napapiirin toiselle puolelle.
Siellä kestää yö heinäkuussa vielä yhdeksäntoista ja puoli tuntia. Auringon kehrä, joka ei anna lämpöä eikä valoa, nousee taivaanrannan yli vain hyvin matalalle ja häviää melkein heti. Navan tienoilla jatkuu yhtämittaista yötä lähes kolme kuukautta. Kaikki viittasi siihen, että Albatross painuisi tähän pimeyteen kuin hornan pohjaan.
Jos tänään olisi voitu tehdä havaintoja, olisi huomattu, että nyt oli saavutettu 66° 40' eteläistä leveyttä. Ilma-aluksesta etelänavalle ei siis enää ollut kuin 1.400 kilometriä.
Kun Albatrossia näin kiidätettiin väkisin maapallon luoksepääsemätöntä paikkaa kohti, sen nopeus kumosi maan vetovoiman, vaikka tämä oli silloin hiukan vahvempi, koska pallomme on vähän litistynyt napojen kohdalta. Näytti melkein siltä, että olisi tultu toimeen ilman nostopotkureita. Ja pian kävi hirmumyrsky niin rajuksi, että Roburin mielestä piti vähentää vetopotkurien pyörimisnopeutta mahdollisimman hitaaksi, mikäli tahdottiin välttää vahinkoja ja samalla kyetä ohjaamaan ilma-alusta, joka sitä varten kuitenkin aina tarvitsi jonkun verran omaa vauhtia.
Keskellä näitä vaaroja insinööri suoritti komentajantehtävänsä kylmäverisesti, ja kaikki miehet tottelivat häntä, ikään kuin hänen sielunsa olisi siirtynyt heihinkin.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät olleet hetkeksikään poistuneet kannelta. Siellä saattoikin muuten oleskella ilman tuntuvaa haittaa. Ilman vastus oli heikko, sillä Albatross oli nyt samassa asemassa kuin ilmapallo, joka liikkuu ympäröivien ilmavirtojen mukana.
Etelänavan alueen sanotaan olevan pinta-alaltaan 14.500.000 neliökilometriä. Onko se manner vai saaristo? Onko se ikiajoista asti jäätynyt meri, jonka jää ei sula pitkän kesänkään kuluessa? Sitä ei tiedetä. Se vain on varmaa, että etelänavalla on kovempi pakkanen kuin pohjoisella, mikä johtuu maapallon asemasta radallaan eteläisen puoliskon talvikuukausina.
Pitkin tätä päivää ei havaittu mitään merkkejä siitä, että myrsky heikkenisi. Se meridiaani, jonka kohdalla Albatross oli lähestymässä napaseutuja, oli 75. länteen päin. Minkä meridiaanin tienoilla se pääsisi pois sieltä — jos ollenkaan?
Oli miten oli, mitä pitemmälle se joutui etelään, sitä lyhyemmäksi kävi päivä. Kauan ei enää kestäisi, ennen kuin se painuisi yhtämittaiseen yöhön, joka ei saa valoa kuin tilapäisestä kuutamosta tai etelänpuoleisten taivaankappaleiden kalpeasta hohteesta. Mutta silloin oli uusikuu vasta alussa, ja Roburin tovereilta menisi kaiketi hukkaan tilaisuus nähdä edes jotakin näistä tienoista, joiden salaisuuteen inhimillinen uteliaisuus ei ole vielä voinut tunkeutua.
Hyvin luultavaa oli, että Albatross kulki muutamien jo tunnettujen seutujen yli, jotka olivat vähän matkan päässä napapiirin edessä; niinpä siellä oli lännessä Grahamin maa, jonka Biscoe löysi vuonna 1832, ja Dumont d'Urvillen vuonna 1838 löytämä Ludvig Filipin maa — molemmat äärimmäisiä rajoja, joille on päästy tällä tuntemattomalla mantereella.
Ilma-aluksen kannella pakkanen oli paljon lievempi kuin ennakolta pelättiin. Tuntui kuin hirmumyrsky olisi tavallaan ollut Golf-virta ilmassa ja toisi mukanaan jonkin verran lämpöä.
Kuinka ikävää olikaan, että koko tämä alue oli synkän pimeyden peitossa! Kuitenkin on huomattava, että vaikka kuu olisi valaissut avaruutta, havainnoille olisi jäänyt perin suppea ala. Tähän vuodenaikaan peitti napaseutujen pintaa kaikkialla ääretön lumivaippa ja jääkuori. Siellä ei voinut nähdä edes jäiden vaaleaa välkehtimistä. Kuinka siis voisi näissä oloissa erottaa maan muotoa, merten rajoja, saarten asemaa? Kuinka kävisi mahdolliseksi tehdä havaintoja mantereen vesistöistä? Kuinka voisi edes mitata maan korkeusasteita, koska kukkulat ja vuoret siellä sekaantuivat jäävuoriin ja kiinteään jääkenttään?
Vähää ennen keskiyötä valaisi pimeyttä ilmiö, joka vastasi pohjoisten napaseutujen revontulia. Hopeanhohtoisine ripsuineen ja avaruuden halki säteilevine levyineen tämä välkehtiminen oli äärettömän viuhkan muotoista, leviten pitkin toista taivaanlaen puolta. Sen äärimmäiset sähkövirrat häipyivät Etelän ristiin, jonka neljä tähteä loisti keskitaivaalla. Se oli verrattoman komea näky ja sen kirkkaudessa saatiin vähän aikaa katsella, minkä näköinen tämä seutu oli rajattoman valkeuden keskellä.
Sanomattakin on selvää, että oltaessa näin lähellä maapallon eteläistä magneettista napaa kompassin neula heilahteli lakkaamatta eikä enää tarkkaan osoittanut, mihin suuntaan kuljettiin. Mutta eräällä hetkellä Robur saattoi sen kääntymisestä alaspäin pitää varmana, että juuri silloin oltiin liitämässä magneettisen navan päällitse, joka sijaitsi suunnilleen 78. leveyspiirin kohdalla.
Myöhemmin, kello yhden aikaan aamulla, mitatessaan kulmaa, kompassin neulan kallistumisen ja kohtisuoran suunnan välillä, hän huudahti:
— Etelänapa on jalkojemme alla!
Silloin näkyi valkoinen kalotin muotoinen ala, mutta ei, mitä oli kätkössä sen jäiden alla.
Eteläiset revontulet sammuivat vähän sen jälkeen, ja kuviteltu kohta, jossa maapallon kaikki meridiaanit yhtyvät, pysyi vieläkin tuntemattomana.
Mikäli setä Prudence ja Phil Evans tahtoivat haudata kaikkein salaperäisimpään ja autioimpaan paikkaan ilma-aluksen ja kaikki ne, joita se kuljetti avaruudessa, tämä tilaisuus oli luonnollisesti erittäin sopiva. Elleivät he niin tehneet, niin syynä ei varmaankaan ollut muu kuin että heiltä vielä puuttui tarvittavia välineitä.
Sillä välin hirmumyrsky jatkoi riehumistaan niin tavattomalla vauhdilla, että jos Albatross olisi matkallaan kohdannut jonkin vuoren, se olisi murskautunut kuin laiva sen paiskautuessa rantakallioon.
Se ei todellakaan kyennyt enää ohjaamaan itseään vaakasuorassa suunnassa eikä myöskään hallinnut liikkeitään nousussa ja laskussa.
Etelänavan seuduilla kohosi kuitenkin muutamia vuorenhuippuja. Joka hetki olisi siis yhteentörmäys ollut mahdollinen, ja silloin olisi myös ilma-alus varmasti tuhoutunut.
Tätä onnettomuutta täytyi pelätä sitäkin enemmän, kun pyörremyrsky kääntyi itään, sivuutettuaan nollameridiaanin. Silloin tuli noin sadan kilometrin päässä suoraan edessä näkyviin kaksi loistavaa pistettä.
Nämä olivat Erebus ja Terror, kaksi tulivuorta, jotka kuuluvat
Ross-nimiseen laajaan vuoriryhmään.
Olisiko siis Albatrossin kohtaloksi määrätty palaa niiden liekeissä kuin jättiläisperhonen?
Nyt tuli jännittävä hetki. Toinen tulivuorista, Erebus, näytti syöksyvän ilma-alusta kohti, joka ei päässyt pois hirmumyrskyn reitiltä. Lieskat suurenivat silminnähden. Tuliverkko tukki tien. Koko avaruus oli nyt kirkkaasti valaistu. Ilma-aluksen kannelle kerääntyneet olennot näyttivät hirveiltä tässä hornan valossa. Kaikki seisoivat jäykistyneinä, kukaan ei huutanut eikä liikahtanut, odotettiin vain sitä hirveätä tuokiota, jolloin lähenevä pätsi nielisi heidät liekkeihinsä.
Mutta Albatrossia kiidättävä pyörremyrsky pelasti sen tästä kauheasta tuhosta. Se painoi Erebuksen roihun alas, niin että ilma-alus lennähti parhaillaan purkautuvan tulivuoren ylitse, mutta joutui kuitenkin puhkaisemaan raesadetta muistuttavan kerroksen laavaa, jota nostopotkurien keskipakoisvoima onneksi työnsi hajalle.
Tuntia myöhemmin olivat nämä kaksi jättiläissoihtua, jotka valaisivat maailman ääriä napaseudun pitkän yön kuluessa, jääneet näkymättömiin taivaanrannan alapuolelle.
Kello kahden aikaan aamulla kuljettiin Balleryn saaren ylitse Découverten rannikon äärimmäisessä kärjessä, mutta tunnistaminen oli vaikeata jään liittäessä sen yhteen napaseutujen kanssa.
Ja sitten, napapiiristä alkaen, jonka poikki Albatross toistamiseen kulki 175. meridiaanin kohdalla, tuuli kiidätti sitä yli kiinteän jään ja jäävuorten, joihin se oli monen monta kertaa vähällä törmätä palasiksi. Se ei enää ollut perämiehen ohjauksessa vaan Jumalan kädessä… ja Jumala onkin hyvä luotsi.
Tällöin jouduttiin uudestaan Pariisin meridiaanin kohdalle, joka on sadanviiden asteen päässä Albatrossin edellisestä kulkusuunnasta, kun se myrskyn kiidättämänä ensin pyyhälsi eteläisen napapiirin poikki.
Vihdoin kun oli päästy 60. leveyspiirin toiselle puolelle, näkyi tuulen voima heikkenevän. Sen rajuus väheni hyvin tuntuvasti. Ilma-alus saattoi yhä paremmin hallita liikkeitään. Lisäksi oltiin jälleen maapallon valoisalla seudulla, ja päivänvalo sarasti taas kello kahdeksan vaiheilla aamulla.
Robur ja hänen miehensä, jotka olivat välttäneet Kap Hornin pyörremyrskyn, olivat nyt pelastuneet myös hirmumyrskyn käsistä. Heidät oli lennätetty takaisin Tyynellemerelle koko napaseudun ylitse, 7.500 kilometriä yhdeksässätoista tunnissa, mikä vastaa runsaasti kuuden ja puolen kilometrin nopeutta minuutissa. Tämä suunnaton vauhti oli siis kahta vertaa suurempi, kuin mihin Albatross tavallisissa oloissa pystyi vetopotkuriensa täydellä voimalla.
Mutta Robur ei enää tiennyt, millä kohtaa oltiin, sillä kompassin neula oli tullut hulluksi magneettisen navan läheisyydessä. Täytyi siis odottaa, että aurinko tulisi näkyviin sopivalla hetkellä, jolloin voisi tehdä havaintoja. Pahaksi onneksi oli taivas tänään paksujen pilvien peitossa, eikä aurinkoa näkynyt lainkaan.
Tämä oli sitä kiusallisempi pettymys, kun molemmat vetopotkurit olivat myrskyssä jonkin verran vioittuneet.
Roburille se oli paha vastoinkäyminen, ja ilma-aluksen vauhti oli koko tämän päivän jokseenkin hidas. Silloin kun oltiin suoraan Pariisin kohdalla vastakkaisella puolella maapalloa, nopeus oli tuskin 25 kilometriä tunnissa. Lisäksi oli vielä varottava, ettei konevika vielä pahentuisi. Jos esimerkiksi molemmat vetopotkurit olisivat joutuneet kokonaan pysähdyksiin, olisi ilma-aluksen tilanne Tyynenmeren aavalla ulapan yläpuolella ollut suorastaan toivoton. Ja siksi insinööri miettikin, olisiko paras heti ryhtyä korjaamaan vikoja, jotta sitten voisi turvallisesti jatkaa matkaa.
Seuraavana eli heinäkuun 27. päivänä, kello seitsemän aikaan aamulla, tähystäjä ilmoitti maata näkyvän pohjoisessa. Pian huomattiin, että se oli saari. Mutta mikä niistä tuhansista, joita oli hajallaan Tyynellämerellä? Robur kuitenkin päätti pysähtyä sinne, maahan laskeutumatta. Hänen arvelunsa mukaan ehdittäisiin vielä tänään korjata ilma-aluksen vahingot, niin että illalla voitaisiin taas lähteä liikkeelle.
Tuuli oli kokonaan lakannut, ja se olikin hyvä, kun piti joksikin aikaa keskeyttää matka. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että Albatross tempautuisi irti ja lentäisi ties minne, jos se kiinnitettäisiin maahan.
Kannelta laskettiin ankkuri lähes viidenkymmenen metrin pituisen köyden varassa. Kun ilma-alus saapui saaren reunalle, raapi ankkuri ensimmäisiä kareja ja tarttui sitten lujasti kahden kallion väliin. Silloin köysi jännittyi nostopotkurien kohottaessa Albatrossia, joka jäi paikalleen kuten laiva saatuaan ankkurin viedyksi rannalle.
Ilma-alus tarttui nyt välillisesti maahan ensi kerran sitten
Philadelphiasta lähdön.
TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA
Silloin kun Albatross vielä oli jokseenkin korkealla, oli pantu merkille, että tämä saari oli kohtalaisen laaja. Mutta minkä leveyspiirin kohdalla se sijaitsi? Ja kuinka mones meridiaani kulki sen kautta? Oltiinko nyt Tyynellämerellä vai Aasian kaakkoispuolella vai Intian valtamerellä? Se ei selviäisi, ennen kuin Robur olisi määrittänyt sijainnin. Mutta vaikka hän ei ollut voinut turvautua kompassiin, hänellä oli kuitenkin syytä arvella, että pysähdyspaikka oli Tyynenmeren saaria. Heti kun aurinko tulisi näkyviin, saataisiin mainio tilaisuus tehdä täsmällinen havainto.
Kun saarta katseli näin korkealta — lähes viidenkymmenen metrin päästä — näytti se jonkinlaiselta meritähdeltä, jolla oli kolme kärkeä.
Kaakkoisen kärjen lähellä kohosi vedestä pieni luoto, jonka edustalla oli tiheä joukko kareja. Saaren reunalla ei näkynyt merkkejä vuorovedestä, mikä seikka vahvisti Roburin käsityksen sen sijainnista, sillä luode ja vuoksi ovat jokseenkin mitättömiä Tyynellä valtamerellä.
Luoteisessa kärjessä oli kartiomainen vuori, jonka korkeus arvioitiin noin kolmeksi ja puoleksi sadaksi metriksi.
Missään ei näkynyt alkuasukkaita, mutta ehkä he asustivat vastakkaisella rannikolla. Joka tapauksessa, jos he olisivat nähneet ilma-aluksen, he olisivat pikemmin syöksyneet kauhuissaan piiloon tai pakoon kuin tulleet esille.
Albatross oli ankkuroinut saaren kaakkoiseen kärkeen. Sen lähettyvillä oli pieni lahdelma, johon laski joki kallioiden välitse. Kauempana näkyi muutamia polvekkeisia laaksoja, erilaisia puita, suuria lintuparvia, kuten peltopyitä ja trappeja. Ellei saaressa ollut asukkaita, se näytti ainakin sopivalta asuinpaikalta. Robur olisi tietysti voinut laskeutua maahan asti, mutta hän ei tehnyt niin, varmaankin siitä syystä, että kovin epätasainen maaperä ei näyttänyt hänestä tarjoavan oikein sopivaa laskeutumisaluetta.
Sillä välin kun odotettiin tilaisuutta auringon korkeuden mittaamiseen, insinööri käski aloittamaan korjaustyöt, joiden hän laski päättyvän ennen iltaa. Nostopotkurit olivat täydessä kunnossa ihailtavasti toimineet keskellä rajumyrskyä, joka oli melkein helpottanut niiden työtä, kuten jo edellä huomautettiin. Nyt niistä oli vain puolet käynnissä, eikä enempää tarvittukaan, jotta rannalle kohtisuorasti kiinnitetty köysi varmasti pysyi kireänä.
Mutta molemmat vetopotkurit olivat vaurioituneet, vieläpä pahemmin, kuin Robur luulikaan. Täytyi suoristaa niiden siipiä ja parannella rataslaitosta, joka välitti niihin pyörimisliikkeen.
Ensiksi kävivät miehet käsiksi etupotkuriin Roburin ja Tom Turnerin johdolla. Oli parasta aloittaa siitä mikäli jokin arvaamaton seikka pakottaisi Albatrossin lähtemään liikkeelle ennen korjaustyön päättymistä. Tämän yhdenkin potkurin toimiessa kunnollisesti voitaisiin entistä paremmin jatkaa matkaa.
Sillä välin olivat setä Prudence ja hänen toverinsa jääneet peräpuolelle istumaan, käveltyään ensin edestakaisin kannella.
Mitä tulee Frycolliniin, niin hän oli erinomaisesti rauhoittunut. Mikä ero! Nyt ei enää oltu sen korkeammalla kuin viidenkymmenen metrin päässä maankamarasta!
Työt keskeytettiin vain silloin, kun auringon tultua näkyviin taivaanrannan yläpuolelle voitiin ensiksikin mitata tuntikulma ja sitten, sen ollessa ylimmillään, laskea tämän paikan keskipäiväkorkeus.
Näistä mittauksista, jotka suoritettiin äärimmäisen tarkasti, saatiin seuraava tulos:
Pituusaste: 176° 17' itään päin nollameridiaanista.
Leveysaste: 40° 37' etelään.
Kartalla se tarkoitti kohtaa, missä oli Chathamin saari ja Viffin luoto. Sitä ryhmää, johon nämäkin kuuluivat, nimitettiin yhteisesti myös Broughtonin saariksi. Niiden asema oli viidentoista asteen verran itään Tavai-Pomanusta, Tyynenmeren eteläosassa sijaitsevan Uuden Seelannin eteläisestä saaresta.
— Melkein sillä kohtaa kuin arvelinkin, Robur sanoi Tom Turnerille.
— Missä me siis olemme?
— Neljänkymmenenkuuden asteen päässä etelään X-saaresta, mikä vastaa kahtatuhatta kahdeksaasataa meripeninkulmaa.
— Sitä tärkeämpää siis on korjata vetopotkurit, työnjohtaja vastasi. — Tuuli voi kääntyä vastaiseksi sillä taipaleella, ja kun varastoja on enää niin vähän, täytyy niin pian kuin suinkin päästä taas X-saarelle.
— Juuri niin, Tom, ja siksi minäkin toivon hartaasti, että jo ensi yönä ollaan liikkeellä, vaikkapa olisi pakko käyttää vain toista potkuria. Voisimmehan sitten matkalla korjata toisen potkurin.
— Master Robur, mitä tehdään noille kahdelle herralle ja heidän palvelijalleen? Tom Turner kysyi.
— Pitäisikö heidän kohtaloaan surkutella, jos heistä tulisi X-saaren siirtolaisia? Robur vastasi.
Mutta mikä siis oli tämä X-saari? Tuntematon saari Tyynen valtameren äärettömyydessä, päiväntasaajan ja Kravun kääntöpiirin välillä, sellainen saari, että sille hyvinkin sopi nimeksi se algebrallinen merkki, jonka Robur oli valinnut. Se kohosi esille siitä laajasta ulapasta, joka ympäröi Marquesas-saaria, syrjässä kaikista valtameren välisistä kulkureiteistä. Sinne Robur oli perustanut pienen siirtokuntansa, sinne Albatross tuli lepäämään, milloin oli lennosta väsyksissä, ja siellä se jälleen hankki kaikkea, mitä tarvittiin alituisilla ilmaretkillä. Tällä X-saarella oli Robur, jolla oli käytettävänään melkoisia varoja, rakennuttanut telakan ja siinä sitten ilma-aluksensa. Siellä sitä voitiin korjata, vieläpä rakentaa uudestaankin. Hänen varastoissaan oli kaikkia tarvikkeita ja työkaluja sekä elintarvikkeita niiden noin viidenkymmenen henkilön tarpeiksi, jotka olivat saaren ainoana väestönä.
Muutamia päiviä sitten jätettyään Kap Hornin Robur olikin aikonut palata X-saarelle, lentäen viistoon Tyynenmeren poikki. Mutta hirmumyrsky oli siepannut Albatrossin kurimukseensa. Sitten ilma-alusta oli kiidätetty etelänavan seutujen ylitse, niin että oli pakosta jouduttu kulkemaan melkein suoraan taaksepäin. Ellei vetopotkureihin olisi tullut vikaa, tämä viivytys ei kuitenkaan olisi paljon merkinnyt.
Nyt oli siis tarkoituksena lähteä takaisin X-saarelle. Mutta sinne oli vielä pitkä matka, kuten Tom Turner oli huomauttanut, ja luultavasti täytyisi myös taistella epäsuotuisia tuulia vastaan. Vaikka Albatross käyttäisi koneitaan täydellä teholla, sittenkään ei saavuttaisi määränpäähän liian varhain. Otaksuen, että vauhti pysyisi kohtalaisen nopeana, saattoi laskea tämän loppumatkan kestävän kolme tai enintään neljä päivää.
Kaikki nämä seikat olivat vaikuttaneet Roburin päätökseen pysähtyä Chathamin saaren kohdalle. Täällä oli mitä parhain tilaisuus korjata ainakin etupotkuri, eikä enää tarvinnut pelätä, että ilma-alus ajautuisi etelään, pyrkiessään pohjoista kohti, vaikka nousisikin vastatuuli. Yön tullen piti tämän korjaustyön olla jo valmis. Silloin ohjattaisiin Albatrossin liikkeitä niin, että ankkuri saataisiin irtautumaan kallioiden välistä. Mutta jos se oli tarttunut liian lujasti kiinni, siitä päästäisiin eroon leikkaamalla köysi poikki, ja sitten jatkettaisiin taas lentoa päiväntasaajaa kohti.
Kuten nähdään, tämä menettelytapa oli kaikkein yksinkertaisin ja samalla paras, ja siihen olikin ryhdytty juuri sopivaan aikaan.
Ilma-aluksen miehistö tiesi hyvin, ettei nyt saanut vähääkään hukata aikaa, ja kävi reippaasti käsiksi työhön.
Sillä välin kun työskenneltiin ilma-aluksen keulassa, oli setä Prudencella ja Phil Evansilla keskenään tärkeä neuvottelu, jonka seuraukset sitten osoittautuivat hämmästyttävän vakaviksi.
— Phil Evans, setä Prudence sanoi, — oletteko edelleen yhtä valmis kuin minäkin uhraamaan henkenne?
— Olen, kuten tekin.
— Huomautan viimeisen kerran: minusta on aivan ilmeistä, ettei meillä enää ole vähintäkään syytä odottaa mitään hyvää tältä Roburilta.
— Ei mitään.
— No niin, Phil Evans, minä puolestani olen tehnyt päätökseni. Koska Albatross aikoo lähteä taas liikkeelle jo tänä iltana, niin minä takaan, että ennen kuin yö on lopussa, meidän työmme on myös suoritettu. Me murskaamme siivet insinööri Roburin linnulta. Ensi yönä se räjähtää kappaleiksi ja hajoaa avaruuteen!
— Räjähtäköön! Phil Evans vahvisti.
Kuten nähdään, molemmat ystävykset olivat jokaisesta yksityiskohdasta samaa mieltä, vieläpä silloinkin, kun piti näin kylmäverisesti uhmata kauheaa kuolemaa, joka heitä odotti.
— Onko teillä kaikki, mitä tarvitaan? Phil Evans kysyi.
— On. Viime yönä, kun Robur ja hänen miehensä eivät ehtineet muuta kuin pitämään huolta ilma-aluksen pelastamisesta, pääsin pujahtamaan ammusvarastoon ja sain siepatuksi dynamiittipanoksen.
— Setä Prudence, miksi siis viivytellään…
— Ei, vasta illalla myöhään! Kun tulee pimeä, menemme takaisin kajuuttaamme, ja te vartioitte, ettei kukaan saa yllättää minua.
Kello kuuden aikaan he söivät tapansa mukaan päivällistä. Kahta tuntia myöhemmin he olivat vetäytyneet hyttiinsä, kuten ainakin miehet, jotka aikovat nukkua ollakseen sitten yöllä valmiit toimimaan virkistynein voimin.
Ei Robur eikä yksikään hänen tovereistaan osannut epäillä, mikä tuho uhkasi Albatrossia.
Setä Prudencen suunnitelma oli tällainen:
Kuten hän oli sanonut, hänen oli todellakin onnistunut pujahtaa ammusvarastoon, joka oli sijoitettu erääseen ruuman osastoon. Siellä hän oli anastanut jonkin verran ruutia ja sellaisen dynamiittipanoksen, jota insinööri oli käyttänyt Dahomeyssa. Hyttiinsä palattuaan hän oli huolellisesti kätkenyt tämän panoksen, jolla hän oli päättänyt lennättää Albatrossin ilmaan yöllä, kun se jälleen oli lähtenyt lentämään.
Nyt Phil Evans tarkasteli toverinsa sieppaamaa pommia.
Se oli metallipäällyksinen hylsy, joka sisälsi noin kilon verran räjähdysainetta, minkä luulisi riittävän repäisemään hajalle ilma-aluksen ja murskaamaan sen potkurikoneiston. Ellei räjähdys tuhoisi sitä silmänräpäyksessä, pitäisi huima putous huolen lopusta. Toisaalta oli perin helppoa sijoittaa tämä panos hytin nurkkaan siten, että se puhkaisisi ilma-aluksen kannen ja rikkoisi koko rungon.
Panos räjäytettäisiin ruutia sisältävän patruunan nallin avulla. Siinäpä olikin tämän yrityksen vaikein puoli, sillä samassa, kun tuli pääsisi nalliin, räjähtäisi panoskin. Voisi toimia niinkin, että patruuna heitettäisiin jonkin matkan päähän jotakin esinettä vasten tai se saisi kovan iskun toiseen päähän, jolloin tärähdys sytytti nallin, mutta nyt täytyi menetellä toisin, ellei sytyttäjä tahtonut itse olla räjähdyksen ensimmäinen uhri.
Setä Prudence oli tarkoin miettinyt tätäkin asiaa. Kun etupotkuri olisi saatu kuntoon, lähtisi ilma-alus taas lentämään pohjoiseen, mutta silloin Robur ja hänen miehensä menisivät arvatenkin peräpuolelle korjaamaan myös takapotkuria. Mutta kaikkien ollessa tämän hytin lähellä setä Prudencen olisi hankala toteuttaa aiettaan. Siksi hän oli päättänyt käyttää apukeinonaan sytytyslankaa, niin että räjähdys sattuisi ennakolta laskettuna hetkenä.
Siksi hän sanoi Phil Evansille:
— Samalla kun otin tämän panoksen, otin myös ruutia, jonka avulla teen nyt sytytyslangan. Sen pituus on tietysti mitattava sen ajan mukaan, jonka se tarvitsee palaakseen loppuun, jolloin liekki osuu nalliin. Aion sytyttää sen tasan kello kaksitoista yöllä, niin että räjähdys sattuu kello kolmen ja neljän välillä aamulla.
— Hyvin suunniteltu, Phil Evans vastasi.
Molemmat amerikkalaiset olivat siis joutuneet sellaiseen mielentilaan, että kerrassaan kylmäverisesti valmistelivat hirvittävää räjäytystä, joka tuhoisi heidät itsensäkin. Heissä kyti niin hurja viha Roburia ja tämän tovereita kohtaan, että oman hengen uhraaminen näytti sopivalta keinolta tehdä loppu Albatrossista ja kaikista sen ilmamatkustajista. Se oli mieletöntä ja katalaakin, tietysti! Mutta niin pitkälle he olivat joutuneet näinä kuutena viikkona, jolloin heidän oli täytynyt hillitä vihansa voimatta purkaa sitä mihinkään!
— Entä Frycollin? Phil Evans kysyi. — Onko meillä oikeutta määrätä hänen kohtaloaan?
— Uhraammehan mekin henkemme, setä Prudence vastasi.
Mutta on epäiltävä, olisiko neekeri pitänyt tätä perustelua riittävänä.
Sitten setä Prudence ryhtyi viipymättä toimeen, samalla kun Phil Evans vartioi kajuutan lähellä.
Miehistö oli yhä työssä keulassa, eikä siis ollut syytä pelätä yllätystä.
Setä Prudence jauhoi ensin pienen määrän ruutia hienoksi. Hiukan kostutettuaan tätä ruutijauhoa hän pisti sen palttinaiseen, sytytyslangan muotoiseen tuppeen. Kun tämä oli sytytetty ja vähän aikaa tarkasteltu sen palamista, saatiin selville, että palaminen edistyi viisi senttimetriä kymmenessä minuutissa, eli metrin noin kolmessa ja puolessa tunnissa. Sitten sytytyslanka sammutettiin, puristettiin lujasti nuoran sisään ja kiinnitettiin patruunan nalliin.
Puuha päättyi kello kymmenen aikaan illalla eikä ollut herättänyt pienintäkään epäluuloa.
Phil Evans palasi taas hyttiin toverinsa seuraan.
Pitkin päivää oli etupotkurin korjaustyötä jatkettu niin uutterasti kuin suinkin; mutta kun sen siivet olivat vääntyneet, ne täytyi irrottaa suoristamista varten ja siksi potkuri oli nostettu ilma-aluksen kannelle.
Mitä taas tulee paristoihin ja akkumulaattoreihin tai muihin voimanlähteisiin, ne olivat säilyneet vaurioitta rajumyrskyssä. Noin viiden tai kuuden päivän verran voitiin kaikkia koneita käyttää täydellä teholla.
Oli jo tullut yö, kun Robur ja hänen miehensä keskeyttivät työnsä. Etupotkuria ei vielä ollut sijoitettu takaisin paikalleen. Sen korjaamiseen tarvittiin lisäksi kolme tuntia, ja vasta sitten se voitaisiin panna pyörimään. Neuvoteltuaan Tom Turnerin kanssa insinööri oli päättänyt myöntää lepohetken miehilleen, jotka olivatkin uuvuksissa, ja siirtää huomiseksi loput työstä. Sitä paitsi päivälläkään ei ollut liiaksi valoa tätä perin tarkkaa asennusta varten, jota ei olisi sähkölyhtyjen valaistuksessa voitu tehdä kyllin täsmällisesti.
Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät tienneet sitä. Pitäen kiinni siitä, mitä olivat kuulleet Roburin sanovan, he arvelivat vain että etupotkuri oli korjattu kuntoon jo ennen yön tuloa ja että Albatross oli heti sen jälkeen lähtenyt liikkeelle pohjoista kohti. He siis uskoivat ilma-aluksen irtautuneen saaresta, vaikka ankkuri vielä piti sitä kiinni. Se käänsi tapausten kulun perin toisenlaiseksi kuin he olivat kuvitelleet. Yö oli synkkä, eikä tullut kuutamoakaan. Paksut pilvet tekivät pimeyden vielä sakeammaksi. Nyt huomattiin myös, että alkoi puhaltaa kevyt tuuli. Lounaasta päin tuli muutamia puuskia, mutta ne eivät kuitenkaan saaneet Albatrossia siirtymään paikaltaan, sillä köysi oli kyllin vahva ja ankkuri pysyi lujasti juuttuneena kiinni.