Setä Prudence ja hänen toverinsa vaihtoivat keskenään hytissä vain jonkun sanan, kuunnellen nostopotkurien yhtämittaista hyrinää, johon häipyivät kaikki muut ilma-aluksen äänet. He odottivat hetkeä, jolloin piti toimia.
Vähää ennen kello kahtatoista virkkoi setä Prudence:
— Nyt on aika!
Hytin makuulavereiden alla oli arkku, jonka voi vetää esille kuin pöytälaatikon. Sinne setä Prudence sijoitti dynamiittipanoksen sytytyslankoineen. Siten sytytyslanka voisi palaa tuoksumatta tai ritisemättä. Setä Prudence raapaisi tulen sen toiseen päähän. Sitten hän työnsi laatikon makuulaverin alle takaisin ja sanoi:
— Nyt peräpuolelle odottamaan!
Molemmat riensivät ulos hytistä ja hämmästyivät aluksi, kun ruorimiestä ei näkynyt tavallisella paikallaan.
Phil Evans kumartui tähystämään kaiteen yli alaspäin.
— Albatross on yhä vielä samassa paikassa, hän kuiskasi. — Korjaustyöt eivät siis olekaan päättyneet, eikä ole päästy liikkeelle.
Setä Prudence huitaisi kädellään pettyneenä.
— Täytyy mennä sammuttamaan sytytyslanka, hän sanoi.
— Ei, vaan meidän pitää nyt pelastaa nahkamme, Phil Evans vastasi.
— Miten?
— Pitkin ankkuriköyttä, kun kerran on pimeä. Helppoahan on liukua viisikymmentä metriä.
— Se on totta, Phil Evans, ja aika hulluja me olisimmekin, jollemme käyttäisi tätä odottamatonta tilaisuutta.
Mutta ensiksi he palasivat hyttiin ja kahmaisivat mukaansa kaikki, mitä jaksoivat kantaa, sillä heidän oli otettava huomioon, että täytyisi viipyä Chathamin saarella kenties hyvinkin kauan. Sitten he sulkivat oven ja hiipivät ääneti keulaan päin.
He aikoivat herättää Frycollinin ja pakottaa hänet karkaamaan mukanaan.
Pimeys oli melkein täydellinen. Lounaasta alkoi ajelehtia pilviä. Ilma-alus kiikkui jo jonkun verran ankkurinsa varassa, eikä köysi enää ollut kohtisuorassa. Maahan laskeutuminen kävisi siis hiukan vaivalloisemmaksi. Mutta se ei pidättänyt näitä kahta miestä, jotka alusta saakka olivat epäröimättä panneet henkensä alttiiksi.
Molemmat astuivat varovasti pitkin kantta, välistä pysähtyen kajuuttojen suojaan kuuntelemaan, kuuluisiko mitään ääntä. Kaikkialla oli täysin hiljaista. Ikkunoista ei kajastanut ainoatakaan valoa. Ilma-aluksen koko väki oli vaipunut sekä äänettömyyteen että uneen.
Heidän yhä lähestyessään sitä hyttiä, jossa Frycollinilla oli tyyssijansa, Phil Evans seisahtui äkkiä ja kuiskasi:
— Vartija!
Lähellä kajuuttaa makasi todella muuan mies. Oli tuskin luultavaa, että hän nukkui. Koko pako kävisi mahdottomaksi, jos hän ehtisi hälyttää.
Siinä oli muutamia köysiä, kankaanpalasia ja vähän tappuraa, joita oli käytetty potkurin korjaustyössä.
Hetkistä myöhemmin oli vartija tehty liikuntakyvyttömäksi, sillä hänelle oli pantu rohdintukku suukapulaksi, pää kiedottu huppuun ja sitten hänet itse sidottu lujasti kiinni kaiteen tankoon.
Kaikki tämä oli suoritettu melkein ääneti.
Setä Prudence ja Phil Evans kuuntelivat… Kajuuttojen sisäpuolella ei hiljaisuus ollut vähääkään häiriintynyt. Kaikki nukkuivat yhä.
Molemmat pakolaiset — sillä tämä nimitys heille jo sopinee — saapuivat Frycollinin hytin kohdalle. François Tapage kuului siellä kuorsaavan nimeään vastaavalla tavalla, mikä olikin rauhoittavaa.
Suureksi hämmästyksekseen setä Prudencen ei lainkaan tarvinnut työntää Frycollinin ovea, sillä se oli jo auki. Hän kurkotti katsomaan sisälle, peräytyi ja sanoi:
— Ei ketään.
— Eikö ketään? No missä hän voisi olla? Phil Evans mutisi.
Sitten he hiipivät keulaan asti, arvellen, että neekeri ehkä nukkui siellä jossakin sopessa… Mutta ei vieläkään näkynyt ketään.
— Olisikohan se veijari lähtenyt ennen meitä? tuumi setä Prudence.
— Oli kuinka tahansa, Phil Evans vastasi, — mutta me emme enää voi odottaa. Lähdetään siis!
Sen enempää viivyttelemättä pakolaiset tarttuivat perätysten köyteen molemmin kourin ja kietoivat jalkansa sen ympärille. Päästäen sitten itsensä luisumaan he pääsivät maahan ilman pienintäkään kommellusta.
Kuinka ihanalta heistä tuntuikaan taas polkea maaperää, jota vailla he olivat niin kauan olleet, astua lujalle pohjalle, olematta enää ilmojen leikkikaluina!
He aikoivat juuri pyrkiä saaren sisäosiin kulkemalla pitkin joen rantaa, kun heidän eteensä äkkiä ilmestyi ihmishahmo.
Se oli Frycollin.
Niin juuri, neekerin päähän oli tullut sama ajatus, jonka hänen isäntänsäkin oli toteuttanut, ja hän oli ollut niin rohkea, että oli ehtinyt edelle, ilmoittamatta asiasta mitään.
Mutta nyt ei ollut aikaa moitteisiin, ja setä Prudence aikoi lähteä etsimään turvapaikkaa jostakin saaren perältä, kun Phil Evans pysähdytti hänet.
— Setä Prudence, kuulkaa minua. Me olemme nyt päässeet Roburin käsistä. Hänet on tovereineen tuomittu hirveään kuolemaan. Sen hän kyllä ansaitseekin, mutta jos hän kunniasanallaan lupaisi, ettei enää yrittäisi ottaa meitä vangikseen…
— Sellaisen miehen kunniasana…
Setä Prudence ei ehtinyt jatkaa. Albatrossin kannelta kuului melua. Arvatenkin oli kaikki miehet siellä hälytetty liikkeelle, ja kahden matkustajan karkaaminen huomattaisiin pian.
— Tänne, tänne! huudettiin.
Se oli vartijan ääni. Hän oli siis saanut kapulan suustaan. Pitkin kantta marssittiin kiireesti. Ja heti sitten leimahtivat sähkölyhdyt luoden kirkasta valoa laajalle alalle.
— Tuolla ne ovat, tuolla! Tom Turner kiljui.
Pakolaiset oli huomattu.
Samassa antoi Robur kovalla äänellä sarjan käskyjä. Nostopotkurien ääni hiljeni, ja ankkuriköyttä alettiin kiskoa kannelle, jolloin Albatross painui yhä lähemmäksi maata.
Silloin kuului selvästi Phil Evansin ääni:
— Insinööri Robur, lupaatteko kunniasanallanne, että jätätte meidät rauhaan tälle saarelle?
— En koskaan! huusi Robur.
Tähän vastaukseen liittyi pyssynlaukaus, ja luoti raapaisi Phil Evansin olkapäätä.
— Senkin roistot! Setä Prudence puhisi.
Ja veitsi kädessään hän riensi niiden kahden kallion luo, joiden väliin ankkuri oli tarttunut. Ilma-alus ei enää ollut kuin viidentoista metrin korkeudessa maasta…
Muutamassa sekunnissa hän sai köyden katkaistuksi, ja tuntuvasti voimistunut tuuli, joka puhalsi Albatrossin kylkeä vasten, vei sen mukanaan koillista kohti, meren ylle.
RÄJÄHDYS
Kello oli nyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Ilma-aluksesta oli vielä ammuttu viisi tai kuusi laukausta. Setä Prudence ja Frycollin olivat siepanneet Phil Evansin väliinsä ja heittäytyneet kallioiden suojaan. Toistaiseksi heidän ei tarvinnut pelätä mitään.
Aluksi Albatross lensi yhdeksänsadan metrin korkeuteen, samalla kun se loittoni Chathamin saaresta. Sen oli täytynyt lisätä nousuvauhtiaan, jottei putoaisi mereen.
Heti kun vartija oli saanut tappuratukon suustaan ja huutanut ensimmäisen kerran, olivat Robur ja Tom Turner juosseet hänen luokseen, temmanneet hänen päästään hupun, ja katkaisseet häntä kaiteentankoon sitovat köydet. Sitten työnjohtaja oli rientänyt setä Prudencen ja Phil Evansin hyttiin: se oli tyhjä!
François Tapage puolestaan oli penkonut Frycollinin hytin; siellä ei ollut ketään!
Huomattuaan, että molemmat vangit olivat päässeet pakoon, Robur vimmastui. Setä Prudencen ja Phil Evansin pako merkitsi samaa kuin että hänen salaisuutensa ja henkilöllisyytensä oli paljastettu koko maailmalle. Kun Euroopan yli kuljettaessa oli heitetty maahan tiedonanto, hän ei ollut sen enempää välittänyt siitä, mutta se johtui siitä arvelusta, että se pudotessaan oli hyvinkin luultavasti joutunut hukkaan. Mutta nyt…
Sitten hän rauhoittui jonkin verran ja sanoi:
— He ovat päässeet pakoon, sama se! He eivät sittenkään voi moneen päivään poistua Chathamin saarelta, mutta minä ilmestyn sinne uudestaan. Minä etsin ne käsiini ja otan takaisin Albatrossille. Ja silloin…
Kolmen pakolaisen pelastuminen ei ollut läheskään varmaa. Kun ilma-alusta jälleen kyettiin ohjaamaan, se voisi piankin palata Chathamin saarelle, josta toiset eivät päässeet niinkään pian lähtemään. Tuskin kestäisi puolta vuorokautta, kun he joutuisivat taas insinöörin käsiin.
Puolta vuorokautta! Mutta viimeistään kolmen tunnin kuluttua Albatross olisi pirstaleina. Eikö hyttiin kätketty dynamiittipanos ollut yhtä tehokas kuin laivan kylkeen ammuttu torpedo, niin että tuho tapahtuisi yläilmoissa?
Sillä välin oli tuuli käynyt yhä kovemmaksi, ja ilma-alus kiiti koilliseen. Vaikkei se nyt kulkenutkaan nopeasti, saattoi kuitenkin pitää varmana, ettei Chathamin saarta voitaisi auringon noustessa nähdä enää kaukoputkellakaan.
Jotta olisi kyetty palaamaan vastatuuleen, olisi pitänyt saada vetopotkurit tai ainakin etummainen toimimaan.
— Tom, insinööri sanoi, — sytytä lyhdyt täyteen valoonsa!
— Ja kaikki miehet työhön!
— Kaikki, työnjohtaja toisti.
Nyt ei enää ollut puhettakaan siitä, että korjaustyö jätettäisiin huomiseksi. Eikä enää välitetty uupumuksesta. Albatrossin miehistöön tarttui päällikön into. Kaikilla oli kiihkeä halu saada millä keinoin tahansa pakolaiset kiinni. Heti kun etupotkuri olisi pantu paikalleen, lähdettäisiin takaisin Chathamia kohti, siellä ankkuroitaisiin uudestaan ja ryhdyttäisiin ajamaan vankeja takaa. Vasta sitten voitaisiin käydä käsiksi takapotkurin korjaamiseen, ja ilma-alus pääsisi kaikessa rauhassa jatkamaan paluumatkaansa Tyynenmeren yli X-saareen.
Joka tapauksessa oli tärkeätä, ettei Albatross joutuisi kovin kauas koilliseen. Mutta tästä oli se paha haitta, että tuuli yhä kiihtyi, eikä ilma-alus voinut pysyä paikallaan, saati kulkea vastatuuleen. Potkuriensa liikevoiman menettäneenä se oli muuttunut tavallaan ilmapalloksi, joka ei kyennyt määräämään suuntaansa. Saaren rannalle jääneet pakolaiset olivat voineet nähdä, että se oli kadonnut näkyvistä ehtimättä tuhoutua räjähdyksessä.
Tilanne huolestutti Roburia kovasti, kun hän ajatteli vastaisia suunnitelmiaan. Veisikö liian kauan ennen kuin hän pääsisi takaisin Chathamin saarelle? Samalla kun korjaustyötä kiirehdittiin, hän päätti laskeutua taas alemmas toivoen siellä kohtaavansa heikompia ilmavirtoja. Kenties Albatrossin onnistuisi pysytellä kutakuinkin paikallaan siihen asti, kunnes se jälleen pystyisi murtamaan vastatuulen voiman.
Nostopotkurien vauhtia vähennettiin, ja ilma-alus alkoi laskeutua. Jos jokin laiva olisi sattunut näkemään tätä kellumista ja liikettä räikeän sähkövalon keskellä, sen miehistö olisi varmasti pelästynyt suunniltaan.
Ollessaan enää vain puolentoista sadan metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella Albatross pysähtyi.
Kovaksi onneksi Robur sai silloin huomata, että tässä alemmassa ilmakerroksessa kävi vielä väkevämpi tuuli, ja ilma-alus kulki entistä nopeammin sen mukana. Vaara, että pakosta ajauduttaisiin liian kauas koilliseen, uhkasi siis nyt pahemmin kuin äsken, ja paluu saarelle lykkääntyisi yhä tuonnemmaksi.
Oli selvää, että sittenkin oli edullisempaa pysyä ylempänä, ja Albatross nousikin taas pian keskimäärin kolmentuhannen metrin korkeuteen. Ellei se siellä voinutkaan pysyä liikkumatta, eteneminen oli kuitenkin hitaampaa. Insinööri saattoi siis toivoa, että auringon noustua voisi näin korkealta vielä erottaa saaren ääriviivat, ja sinne olisi muutenkin helppo lentää, koska hän oli aikaisemmin ehdottoman tarkasti kartalla määritellyt saaren aseman.
Jos taas mieleen tuli kysymys, olivatko alkuasukkaat ottaneet pakolaiset hyvin vastaan, mikäli siellä oli ihmisiä, Robur ei vaivannut sillä päätään. Hänestä oli yhdentekevää, mitä villit tekisivät, sillä jouduttuaan tekemisiin Albatrossin hyökkäyslaitteiden kanssa he tietysti heti pelästyisivät ja pakenisivat. Vaikkapa he siis ottaisivat pakolaiset suojaansa, ei näiden kiinni saaminen tuottaisi vähääkään vaikeuksia, ja kun nuo amerikkalaiset tuotaisiin taas Albatrossin kannelle, niin…
— X-saarelta ei pääse pakoon, Robur sanoi.
Kello yhden tienoissa yöllä oli etupotkuri saatu kuntoon. Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin panna se paikalleen, mikä vaati vielä tunnin verran työtä. Sitten Albatross pääsisi taas omin neuvoin lentämään, keula lounaaseen, ja sillä välin irrotettaisiin takapotkuri korjattavaksi.
Sytytyslanka paloi edelleen tyhjäksi jääneessä hytissä. Enemmän kuin kolmannes siitä oli jo palanut. Ja kipinä lähestyi dynamiittipanosta.
Jollei ilma-aluksen kaikilla miehillä olisi ollut niin kiire, olisi edes joku heistä varmasti kuullut heikkoa ritinää kajuutasta. Kenties hän olisi samalla haistanut palavan ruudin lemun. Hän olisi hätääntynyt ja ilmoittanut heti insinöörille tai Tom Turnerille. Hytti olisi tutkittu, ja sieltä olisi löydetty laatikon tapainen arkku, johon pommi oli piilotettu… Olisi vielä ehditty pelastaa tämä ihmeellinen Albatross ja kaikki ne, jotka sen mukana kiitivät ilmassa.
Mutta miehet työskentelivät keulassa, noin parinkymmenen metrin päässä pakolaisten hytistä. Mikään ei vielä houkuttanut heitä tännepäin, samoin kuin ei mikään voinut kääntää heidän huomiotaan tärkeästä työstä.
Robur itsekin oli siinä mukana omin käsin, hän kun oli taitava mekaanikko. Kiirehtiessään työtä hän ei kuitenkaan lyönyt laimin pienintäkään yksityiskohtaa, jotta kaikki tehtäisiin niin huolellisesti kuin suinkin. Oli välttämätöntä, että hän jälleen voisi täydellisesti hallita ilma-alustaan. Jollei hän saisi pakolaisia kiinni, he pääsisivät vihdoin takaisin Amerikkaan. Silloin häntä ryhdyttäisiin etsimään, ja mahdollista oli, että lopulta löydettäisiin myös X-saari. Ja sitten tulisi loppu tästä uudesta elämänmuodosta, jonka Albatrossin miehet olivat itselleen luoneet — yli-inhimillisestä, ylhäisestä elämästä!
Tällä hetkellä tuli Tom Turner insinöörin luo. Kello oli silloin neljännestä yli yksi.
— Master Robur, hän sanoi, — minusta näyttää, että tuuli on hiukan hiljenemässä ja kääntymässä samalla länteen päin.
— Mitä ilmapuntari osoittaa? Robur kysyi tarkasteltuaan taivasta.
— Se pysyy melkein paikallaan, työnjohtaja vastasi. — Kuitenkin minusta tuntuu kuin pilvet painuisivat alemmaksi Albatrossin alla.
— Todellakin, Tom Turner, eikä siinä tapauksessa liene mahdotonta, että meren pinnalla jo sataa. Mutta meille se ei tee mitään haittaa, kunhan vain pysymme sateen yläpuolella. Me saamme kaikessa rauhassa tehdä työmme loppuun. — Jos siellä sataa, Tom Turner jatkoi, — niin se on varmaankin tihkusadetta — ainakin pilvien muoto viittaa siihen — ja alempana tuuli luultavasti tyyntyy pian kokonaan.
— Epäilemättä, Tom, Robur myönsi. — Mutta kuitenkin minusta tuntuu edullisemmalta olla vielä laskeutumatta. Korjataan kaikki viat ensin, ja sitten saamme ohjata ilma-alusta mielemme mukaan. Kaikki riippuu siitä.
Muutamia minuutteja kello kahden jälkeen oli korjaustyön ensimmäinen osa päättynyt. Kun etupotkuri oli sijoitettu paikalleen, käynnistettiin sitä pyörittävät paristot. Vauhti kiihtyi vähitellen, ja Albatross palasi, keula lounaaseen päin, jokseenkin nopeasti Chathamin saarta kohti.
— Tom, Robur sanoi, me olemme ajelehtineet tuulessa noin kaksi ja puoli tuntia koilliseen. Sen suunta ei ole muuttunut, mikäli olen kompassia seuraamalla huomannut. Minusta näyttää siis, että viimeistään tunnin päästä saavumme takaisin saarelle.
— Sitä minäkin arvelen, master Robur, työnjohtaja vastasi, — sillä vauhtimme on nyt noin kaksitoista metriä sekunnissa. Kello kolmen ja neljän välillä Albatrossin pitäisi olla jälleen perillä.
— Ja se juuri onkin paras aika, Tom. Meille on tärkeätä, että saavumme sinne yöllä ja voimme laskeutua maihin kenenkään näkemättä. Pakolaiset luulevat tietysti, että me olemme kaukana koillisessa, eivätkä osaa varoa. Kun Albatross on päässyt melkein saaren kohdalle, yritämme piiloutua korkeiden kallioiden taakse. Ja vaikka täytyisi viipyä siellä muutamia päiviä…
— Niin me viivymme, master Robur, ja vaikka täytyisi tapella alkuasukkaiden koko armeijaa vastaan…
— Niin me taistelemme, Tom, loppuun asti Albatrossimme puolesta.
Sitten insinööri kääntyi miehiin päin, jotka odottivat uusia käskyjä.
— Hyvät ystävät, hän sanoi heille, — vielä ei ole tullut levon hetki.
Teidän pitää tehdä työtä auringonnousuun saakka.
Kaikki olivat valmiit siihen.
Nyt piti ryhtyä samalla tavalla korjaamaan takapotkuria, joka oli vioittunut samantapaisesti kuin etummainenkin hirmumyrskyn käydessä ilma-aluksen kimppuun etelänavan seuduilla. Mutta jotta potkuri voitaisiin helpommin vetää sisään, katsottiin parhaaksi pysähdyttää Albatross muutamiksi minuuteiksi, vieläpä panna se kulkemaan taaksepäin. Roburin käskystä käänsi koneenkäyttäjän apulainen etupotkurin pyörimään vastakkaiseen suuntaan, ja silloin ilma-alus alkoi hiljakseen peräytyä.
Kaikki miehet olivat nyt menossa peräpuolelle, kun Tom Turnerin sieraimiin lemahti outo haju.
Sytytyslangan palamisesta oli tällöin kehittynyt niin paljon kaasua arkkuun, että sitä väkisinkin tunkeutui ulos raoista ja sitä tietä hytistä.
— Häh? Tom Turner murahti.
— Mitä nyt? Robur kysyi.
— Ettekö haista? Se tuntuu olevan palavaa ruutia.
— Todellakin, Tom!
— Ja tuo haju tulee viimeisestä kajuutasta.
— Niin… vieläpä amerikkalaisten hytistä…
— Olisivatkohan ne roistot sytyttäneet tulipalon?
— Jollei se vain olisi muuta kuin tulipalo! Robur huusi. — Riko ovi,
Tom, riko ovi!
Mutta samalla kun Tom Turner aikoi juosta perään, tärisytti hirveä räjähdys Albatrossia. Kajuutat rikkoutuivat palasiksi. Lyhdyt sammuivat sähkövirran äkkiä katkettua ja pimeys oli taas täydellinen. Vaikka useimmat nostopotkurit olivat vääntyneet tai murtuneet ja siis lakanneet toimimasta, oli kuitenkin joitakin jäänyt keulan puolella edelleen pyörimään.
Äkkiä katkesi ilma-aluksen runko vähän ensimmäisen kajuutan takaa. Akkumulaattorit yhä pitivät liikkeessä etupotkuria, ja kannen takaosa repeytyi irti.
Melkein heti sen jälkeen pysähtyivät viimeisetkin nostopotkurit, ja
Albatross syöksyi merta kohti.
Putousta oli kolmetuhatta metriä, ja kaikki kahdeksan miestä tarttuivat kiinni mistä saivat otteen aluksensa hylyssä. Lisäksi putoaminen nopeutui yhä, kun ilma-alus oli kääntynyt keula alaspäin ja etupotkuri yhä pyöriessään veti sitä samaan suuntaan.
Mutta silloin Robur osoitti sellaista neuvokkuutta, joka ilmaisi tavatonta kylmäverisyyttä. Hän luisutti näet itsensä kajuutan luo, joka oli puoleksi säpäleinä, tarttui käynnistinvipuun ja käänsi potkurin pyörimään toisinpäin, jolloin se alkoi työntää ilma-alusta ylöspäin.
Siitä huolimatta tietysti yhä pudottiin, mutta vauhti hidastui; ainakaan ei Albatrossin hylky syöksynyt sillä kiihtyvällä nopeudella, jonka kappale saa ollessaan vapaasti maan vetovoiman piirissä. Ja vaikka kuolema uhkasikin ilma-aluksen miehiä, joiden oli pudottava mereen, he pelastuivat tukehtumiselta, mikä olisi ollut seurauksena, jos putoamisvauhti olisi saanut kiihtyä äärimmilleen, sillä hengitys olisi salpautunut.
Enintään kaksikymmentä sekuntia räjähdyksen jälkeen kuului hirveä molskahdus, ja ruhjoutunut Albatross katosi veden alle.
AJASSA TAAKSEPÄIN JA ETEENPÄIN.
Noin kuusi viikkoa tätä ennen, kesäkuun 13. päivänä, siis päivää myöhemmin kuin Weldon Instituutin kokoussalissa oli pidetty myrskyisä istunto, oli Philadelphian kaikissa väestöryhmissä, valkoisten ja mustien joukossa, noussut tavaton hälinä, jota on helpompi todeta kuin kuvata.
Jo aamun ensi tunteina puhuttiin kaikkialla ainoastaan edellisiltana sattuneesta oudosta ja häpäisevästä kohtauksesta. Muuan tunkeilija, joka väitti itseään insinööriksi ja mainitsi nimensä olevan Robur — Robur Valloittaja — mitä tietysti ei voitu uskoa todeksi, muukalainen, jonka kotipaikkaa tai kansallisuutta kukaan ei tiennyt, oli äkkiarvaamatta ilmestynyt saliin, herjannut ilmapallon kannattajia, häpäissyt seuran johtomiehiä, kehunut ilmaa raskaampien lentokoneiden ihmeellisiä etuja, purkanut suustaan saastaista pilkkaa kauhean metelin keskellä ja vastannut läsnäolevien luonnollisiin varoituksiin vielä pahemmilla uhkauksilla. Sitten hän oli poistunut puhujalavalta revolverien paukkuessa ja hävinnyt tiehensä. Perinpohjaisista etsinnöistä huolimatta häntä ei enää ollut löydetty eikä sen koommin kuultu puhuttavankaan hänestä.
Se oli tietysti omiaan synnyttämään huhuja, kiihottamaan kaikkien mielikuvitusta. Siinä suhteessa ei laiminlyöty mitään Philadelphiassa eikä Yhdysvaltojen 36 osavaltiossa; totta puhuaksemme oli hälinä yhtä valtava vanhassa kuin uudessa maailmassa.
Mutta kuinka paljon tämä meteli yltyikään, kun kesäkuun 13. päivänä illalla selvisi, että Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olleetkaan palanneet kotiinsa, vaikka he olivat kunnon herrasmiehiä, arvossapidettyjä ja järkeviä. Edellisenä iltana he olivat lähteneet kokoussalista kelpo kansalaisina, joilla ei ollut muuta mielessä kuin rauhallisesti päästä taas oman lietensä ääreen, vanhoinapoikina, joiden ei tarvinnut kotiin palatessaan pelätä nyrpeää vastaanottoa. Olisivatkohan he ehkä piiloutuneet jonnekin? Ei, tai ainakaan he eivät olleet maininneet mitään sensuuntaista, mikä antaisi aihetta uskoa sitä. Vieläpä oli sovittu siitä, että he seuraavana päivänä taas tulisivat seuran toimistoon, toinen puheenjohtajana, toinen sihteerin tehtäviin, koska oli päätetty pitää istunto, jossa keskusteltaisiin edellisen illan merkillisistä tapahtumista.
Eikä siinä kaikki: paitsi näiden kahden, Pennsylvanian osavaltiossa varsin huomattavan henkilön täydellistä katoamista oli myös palvelija Frycollin poissa, yhtä perinpohjin hävinnyt kuin hänen isäntänsäkin. Koskaan ei ole Toussain L'Ouverturen, Soulouquen ja Dessalinen ajoista saakka yksikään neekeri antanut niin paljon puheenaihetta. Hänellä tulisi varmaankin olemaan tärkeä sija sekä philadelphialaisten palvelijakumppaniensa että kaikkien niiden omituisten henkilöiden joukossa, joiden kuuluisuuteen tässä kauniissa Amerikan valtakunnassa ei tarvita sen enempää kuin mikä tahansa merkillisyys.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään uutta. Kumpaakaan herraa tai Frycollinia ei ollut nähty missään. Nyt oltiin jo vakavasti huolestuneita. Mielet kiihtyivät yhä pahemmin. Posti- ja sähkölennätinlaitoksen edustalle kerääntyi valtavia väkijoukkoja utelemaan, oliko saapunut uutisia.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin oli varmasti nähty heidän molempien astuvan ulos Weldon Instituutin talosta. He olivat puhelleet keskenään kovalla äänellä, ottaneet mukaansa Frycollinin, joka oli odottanut heitä portilla, sitten kävelleet pitkin Walnut-katua ja kääntyneet Fairmont-puistoon päin.
Jem Cip, kasvissyöjä, oli vielä puristanut puheenjohtajan oikeaa kättä ja sanonut hänelle:
— Huomenna tavataan!
Ja William T. Forbes, joka valmisti sokeria vaaterievuista, oli Phil Evansilta saanut sydämellisen kädenlyönnin ja kuullut hänen kahteen kertaan sanovan:
— Näkemiin… näkemiin!
Neiti Doll ja neiti Mat Forbes, jotka olivat kiintyneet setä Prudenceen mitä vilpittömimmän ystävyyden sitein, eivät osanneet tointua tämän katoamisen herättämästä hämmästyksestä. Saadakseen uutisia kadonneesta he puhuivat vielä enemmän kuin tavallisesti.
Näin kului kolme, neljä, viisi, kuusi päivää, sitten viikko, kaksi viikkoa… Ei ketään eikä mitään vihjausta, jonka avulla olisi päästy kolmen kadonneen jäljille.
Sillä välin oli järjestetty tarkat etsinnät koko kaupunginosassa… Ei mitään! Samoin niiden katujen varsilla, jotka veivät satamaan… Ei mitään! Vieläpä puistossakin, puiden seassa, tiheimmissä vesakoissa… Ei kerrassaan mitään!
Kuitenkin pantiin merkille, että laajimmalla aukeamalla ruohoa oli äskettäin tallattu, vieläpä epäilyttävällä, selittämättömällä tavalla. Samoin huomattiin ympäröivän metsän laidassa merkkejä, jotka viittasivat tappeluun. Oliko siis jokin rikollisjoukkio kohdannut molemmat herrat ja käynyt heihin käsiksi, kun ilta oli myöhäinen ja puisto silloin arvatenkin autio?
Se oli mahdollista. Poliisi ryhtyikin nyt tutkimaan asiaa virallisesti, laillista hitautta noudattaen. Naarattiin Schuylkill-joessa, haravoitiin sen pohjaa, leikattiin tasaiseksi rannikolle kasvanut tuuhea heinikko. Ja vaikka siitä ei ollut apua, puuha ei mennyt täysin hukkaan, sillä joki tarvitsikin kunnon puhdistamista. Käytännöllistä väkeä nämä Philadelphian kaupunginvaltuutetut!
Sitten turvauduttiin julkisuuden apuun, jota toivottiin sanomalehdiltä. Ilmoituksia, kuulutuksia, ellei juuri kehuskeluja, lähetettiin Yhdysvaltojen kaikille kansanvaltaisille tai tasavaltaisille lehdille, olivat ne minkä värisiä tahansa. Daily Negro, mustan rodun erityinen äänenkannattaja, julkaisi Frycollinin piirteet hänen viimeisen valokuvansa mukaan. Palkintoja ja korvauksia luvattiin kaikille, jotka voisivat antaa vähänkin tietoja kolmesta kadonneesta, vieläpä niillekin, jotka antaisivat pienenkin vihjeen, jonka avulla päästäisiin heidän jäljilleen.
— Viisituhatta dollaria! Viisituhatta dollaria! Kuka tahansa kansalainen voi…
Mikään ei tehonnut. Luvatut viisituhatta dollaria jäivät Weldon
Instituutin kassakaappiin.
— Kadoksissa! Kadoksissa! Kadoksissa!!! Setä Prudence ja Phil Evans
Philadelphiasta!
Luonnollisesti joutui ilmapallon harrastajien seura erittäin pahaan pulaan, kun sen puheenjohtaja ja sihteeri olivat näin selittämättömällä tavalla kadonneet. Aluksi tehtiin ja julistettiin kiireelliseksi sensuuntainen päätös, että Go-ahead nimisen ilmapallon rakennustyö heti keskeytettäisiin, vaikka se olikin jo edistynyt pitkälle. Sillä kun tämän hankkeen tärkeimmät alkuunpanijat, juuri ne miehet, jotka olivat siihen uhranneet melkoisen osan aikaansa ja rahojaan, olivat poissa, kuinka silloin olisi tahdottu viedä työ päätökseen ilman heidän arvokasta myötävaikutustaan? Sehän olisi ollut loukkaavaa, ja siksi oli parasta odottaa.
Mutta juuri näihin aikoihin tuli uudestaan puheeksi se outo ilmiö, joka oli niin ylenpalttisesti kiihottanut mieliä muutamia viikkoja aikaisemmin. Sillä salaperäinen kapine oli todellakin taas nähty tai oikeammin vilahdukselta näkynyt eri kertoja ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin ei kukaan tullut ajatelleeksi, että tällä niin merkillisellä uudelleen näyttäytymisellä ja yhtä arvoituksellisella Weldon Instituutin kahden jäsenen katoamisella oli mitään yhteyttä. Tavaton annos mielikuvitusta olisikin tarvinnut olla sillä ihmisellä, joka olisi arvannut näiden kahden tosiasian kuuluvan yhteen.
Oli miten oli, asteroidi, meteori, tulennuoli, lentävä hirviö, ilmaraana, tai miksi kukin sitä nimitti, oli taas havaittu sellaisissa oloissa, että voitiin entistä paremmin arvioida sen kokoa ja muotoa. Aluksi se nähtiin Kanadassa niiden alueiden kohdalla, jotka ulottuivat Ottawasta Quebeciin, vieläpä jo seuraavana päivänä setä Prudencen ja Phil Evansin katoamisen jälkeen: sitten myöhemmin Kaukaisen Lännen tasankojen yläpuolella, jolloin se ajoi kilpaa junan kanssa suurella Pacific-radalla.
Siitä päivästä lähtien määrätyt ajatukset syrjäyttivät maailman tiedemiesten epävarmuuden. Tuo esine ei lainkaan ollut luonnontuote; se oli lentokone, jossa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman teoria. Ja jos tämän ilma-aluksen luoja ja päällikkö vielä tahtoisi salata henkilöllisyytensä, hän ei näkynyt ainakaan haluavan pitää konettaan salassa, koska oli laskeutunut niin lähelle ihmisten katseltavaksi Kaukaisessa Lännessä. Millaista mekaanista voimaa hän käytti, millaisia olivat ne koneet, jotka panivat ilma-aluksen liikkeelle tai kannattivat sitä, niihin kysymyksiin ei osattu vastata. Ainakin oli ehdottoman varmaa, että tällä laitteella oli suorastaan poikkeuksellinen liikkumiskyky. Sillä muutamia päiviä myöhemmin se oli havaittu Taivaan valtakunnan yläpuolella, sitten Hindustanin pohjoisosassa ja taas vähän ajan kuluttua Venäjän loputtomien arojen yllä.
Kuka siis oli tämä rohkea mekaanikko, jolla oli hallussaan niin erinomainen ilma-alus, etteivät valtakuntien rajat merkinneet hänelle mitään eivätkä valtameretkään pysähdyttäneet hänen lentoaan, vaan hän saattoi kulkea maapallon ilmakehässä yhtä helposti kuin joku muu omilla tiluksillaan? Pitikö otaksua, että se oli sama Robur, joka oli niin töykeästi paiskannut teoriansa vasten Weldon Instituutin kasvoja silloin, kun hän ilmestyi murskaamaan ohjattavien ilmapallojen haaveen?
Kenties tämä ajatus tuli muutamien teräväjärkisten mieleen. Mutta — merkillinen ilmiö todella — kukaan ei osannut kuvitella, että mainittu Robur olisi mitenkään ollut vaikuttamassa Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin kohtaloon.
Kaikki olisi jäänyt salaperäisyyden verhoon, ellei olisi saatu erästä sähkösanomaa, joka lähetettiin Ranskasta, New Yorkin kautta Amerikkaan heinäkuun 6. päivänä kaksikymmentäkolme minuuttia vaille kaksitoista päivällä.
Mitä tässä sähkösanomassa ilmoitettiin? Siinä oli sama teksti kuin Pariisissa löydettyyn nuuskarasiaan kätketyssä tiedonannossa, joka paljasti, miten oli käynyt niiden kahden arvoisan kansalaisen, joiden kuolemaa jo oltiin vähällä julkisesti surra Yhdysvalloissa.
Ihmisryöstön toimeenpanija oli siis se Robur-niminen insinööri, joka oli varta vasten saapunut Philadelphiaan murskatakseen ilmapallon harrastajien teorian jo ennen kuin se niin sanoaksemme oli kuoriutunut munasta! Hän siis komensi Albatross-nimistä ilma-alusta! Kostoksi hän oli ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin ja kaupanpäällisiksi palvelija Frycollinin. Ja kaikkia näitä kolmea henkilöä saattoi pitää ikipäiviksi menneinä, ellei heidän maanpäällisten ystäviensä onnistuisi jollakin keinolla, esimerkiksi rakennettuaan koneen, joka kykenisi taistelemaan tuon voimakkaan lentokoneen kanssa, tuoda heidät takaisin maankamaralle.
Mikä kiihtymys, mikä tyrmistys! Pariisista tullut sähkösanoma oli osoitettu Weldon Instituutin toimistoon. Seuran jäsenet saivat siitä heti tiedon. Kymmentä minuuttia myöhemmin sai koko Philadelphia kuulla tämän uutisen puhelimitse, sitten vajaan tunnin kuluttua koko Amerikka, sillä se oli sähkötetty edelleen pitkin uuden mantereen lukemattomia lennätinlankoja. Sitä ei haluttu uskoa, eikä kuitenkaan mikään ollut sen varmempaa. Se on varmaankin jonkun ilkeämielisen leikinlaskijan kuje, sanoivat jotkut; kaikkein vastenmielisintä huijausta, väittivät toiset. Kuinka sellainen kaappaus olisi voitu suorittaa Philadelphiassa, vieläpä niin salaa? Kuinka Albatross olisi voinut laskeutua maahan Fairmont-puistossa, niin ettei sen ilmestymistä Pennsylvanian osavaltion näköpiiriin olisi kukaan pannut merkille?
Niinpä kyllä. Olihan tällaisissa huomautuksissa perää. Epäuskoisilla oli vielä oikeus epäillä. Mutta se oikeus riistettiin heiltä, kun oli kulunut viikko sähkösanoman saapumisesta. Heinäkuun 13. päivänä oli ranskalainen postilaiva Normandie laskenut ankkurin Hudson-joen suulle, tuoden mukanaan kuuluisan nuuskarasian. New-Yorkin rautatie toimitti sen kiireimmiten Philadelphiaan.
Se oli todellakin Weldon Instituutin puheenjohtajan nuuskarasia. Jem Cipin olisi sinä päivänä ollut viisasta nauttia tukevampi ateria, sillä hän oli vähällä pyörtyä tuntiessaan tuon rasian. Kuinka usein hän olikaan siitä ottanut hyppysellisen nuuskaa ystävyyden merkiksi. Neiti Doll ja neiti Mat tunsivat myös tämän nuuskarasian, jota he olivat niin monesti katselleet toivossa saada kerran pistää sinne laihat vanhanpiiansormensa. Lisäksi oli todistajina heidän isänsä William T. Forbes, Truk Milnor, Bat T. Fyn ja monta muuta seuran jäsentä. Satoja kertoja he olivat nähneet sen aukenevan ja taas sulkeutuvan kunnioitetun esimiehensä hyppysissä. Lopuksi saatiin sille varmennus setä Prudencen kaikilta ystäviltä tässä Philadelphian kelpo kaupungissa, jonka pelkkä nimikin — kuten sopisi tavantakaa toistaa — ilmaisee sen asukkaiden rakastavan toisiaan kuin veljiään.
Näin ollen ei tässä suhteessa ollut vähintäkään epäilyä. Ei ainoastaan puheenjohtajan nuuskarasia, vaan myös hänen hyvin tunnettu käsialansa joka näkyi tiedonannossa, esti epäuskoisia tästä lähtien kohauttamasta olkiaan. Silloin alkoi vaikerrus, ja epätoivoiset kädet suuntautuivat taivasta kohti. Setä Prudence ja Phil Evans vankeina liitelemässä lentokoneessa, eikä kenelläkään edes ollut aavistusta, kuinka heidät pelastettaisiin sieltä!
Niagara-Fallsin yhtiö, jonka suurin osakas oli setä Prudence, oli vähällä lopettaa liiketoimensa ja pysähdyttää koskensa. Walton Watch Company aikoi jo muuttaa rahaksi koko kellotehtaansa menetettyään johtajansa, Phil Evansin.
Niin, tämä oli yleinen suru, eikä sana "suru" ole suinkaan liioiteltu, sillä lukuunottamatta muutamia huimapäitä, jollaisia tavataan Yhdysvalloissakin, ei voitu toivoa, että enää koskaan saataisiin nähdä näitä kahta arvossapidettyä kansalaista.
Sillä välin ei kuulunut enää mitään uutisia Albatrossista sitten sen Pariisin ylityksen, paitsi että se oli muutamia tunteja myöhemmin nähty Rooman yläpuolella — siinä kaikki. Eikä siinä olekaan mitään outoa, kun ottaa lukuun, kuinka nopeasti ilma-alus oli kulkenut Euroopan yli pohjoisesta etelään ja sitten viistoon välimeren poikki. Tämän hurjan vauhdin vuoksi sitä ei ollut kaukoputkilla voitu havaita millään kohdalla matkansa varrella. Tähtitornien oli turha panna henkilökuntansa seuraamaan sitä yöllä ja päivällä, sillä Robur Valloittajan lentokone oli kiitänyt joko niin kaukana tai niin korkealla — Ikariassa, kuten hän itse joskus sanoi — että oli toivotonta koskaan havaita sitä.
Tässä sopii lisätä, että jos sen vauhti olikin hiljentynyt Afrikan rannikon kohdalla, sitä ei kuitenkaan huomattu etsiä Algerin taivaalta, kun setä Prudencen tiedonantoa ei silloin vielä tunnettu. Ilma-alus havaittiin kyllä Timbuktun yläpuolella, mutta tämän kuuluisan kaupungin tähtitorni — mikäli siellä on tällainen laitos — ei ollut vielä ehtinyt lähettää Eurooppaan havaintojensa tulosta. Mitä taas tulee Dahomeyn kuninkaaseen, niin hän olisi ennemmin leikkauttanut päät pariltakymmeneltä tuhannelta alamaiseltaan, niiden joukossa ministereiltään, kuin tunnustanut jääneensä tappiolle ottelussaan lentokoneen kanssa. Sitä hänen itserakkautensa ei olisi sietänyt.
Sitten insinööri Robur oli kulkenut Atlantin valtameren ylitse, saapunut Tulimaan ja edelleen Kap Hornin kohdalle. Sieltä hän joutui, hieman vastoin tahtoaan, käväisemään etelänavan seuduilla, jopa pyyhältämään itse navankin yli. Mutta näiltä ikuisen pakkasen perukoilta ei ollut syytä odottaa mitään uutisia.
Niin kului heinäkuu, eikä yksikään ihmissilmä voinut kerskua edes vilahdukselta nähneensä ilma-aluksen.
Sitten päättyi elokuukin, ja epätietoisuus Roburin vankien kohtalosta pysyi ennallaan. Nyt saattoi jo kysyä, eikö insinööri ollut, samaan tapaan kuin Ikaros, ensimmäinen historian mainitsemista lentäjistä, joutunut uhkarohkeutensa uhriksi.
Yhtä tuloksettomana kului myös syyskuu tai oikeastaan sen ensimmäiset 27 päivää.
Tosin tässä maailmassa on pakko mukautua kaikkeen. Ihmisluonteen mukaista on unohtaa entiset kärsimykset. Unohdetaan, koska on välttämätöntä unohtaa. Mutta tällä kertaa on sanottava maanpäällisen yleisön kunniaksi, että se uskollisesti pysyi ennallaan. Ei, se ei käynyt vähääkään kylmäkiskoiseksi muistellessaan millaisen kohtalon kaksi valkoista ja yksi neekeri olivat joutuneet kokemaan, kun heidät oli temmattu yläilmoihin kuten profeetta Elias, jonka palaamisesta maan päälle raamattu ei kuitenkaan ollut antanut lupausta.
Ja tämä onnettomuus tuntui katkerampana Philadelphiassa kuin missään muualla. Siihen liittyi hiukan henkilökohtaistakin pelkoa. Robur oli kostaakseen ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin heidän kotiseudultaan. Hän oli todellakin kostanut, joskin vääryydellä. Mutta riittäisikö se tyydyttämään hänen kostonhimoaan? Eikö hän ulottaisi sen myös toisiin, jotka olivat Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ystäviä? Ja kuka saattoi väittää olevansa turvassa täydellisesti ilmaa hallitsevan miehen hyökkäyksiltä?
Mutta sitten, syyskuun 28. päivänä, levisi merkillinen uutinen kuin kulovalkea läpi kaupungin. Setä Prudence ja Phil Evans olivat muka iltapuolella jälleen ilmestyneet Weldon Instituutin puheenjohtajan yksityisasuntoon.
Ja merkillisintä oli se, että tämä uutinen oli tosi, vaikka järki-ihmiset eivät aluksi ottaneet sitä uskoakseen.
Ilmeinen tosiasia kumosi kuitenkin kaikki epäilykset. Siinä molemmat kadonneet olivat omassa persoonassaan, kaikkea muuta kuin aaveina… ja Frycollin oli myös tullut takaisin.
Seuran jäsenet, sitten heidän ystävänsä ja vihdoin suuret kansanjoukot riensivät setä Prudencen talolle. Molempia toveruksia tervehdittiin ylenpalttisen innostuneesti; kaikki puristivat heidän kättään riemusta huutaen.
Siellä oli Jem Cip, jätettyään kesken ateriansa, johon kuului paistettua vuohenkaalia, samoin kuin William T. Forbes ja hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Ja tänään setä Prudence olisi voinut ottaa vaimokseen heidät molemmat, mikäli olisi ollut mormooni; mutta hän ei sattunut kannattamaan tätä uskonlahkoa eikä edes aikonut niin tehdä. Saapuvilla olivat myös Truk Milnor, Bat T. Fyn ja vihdoin seuran kaikki jäsenet. Vielä nytkin tuntuu ihmeelliseltä, kuinka setä Prudence ja Phil Evans pääsivät hengissä tuhansien käsien puristuksesta, joka heidän täytyi kestää kulkiessaan koko kaupungin halki.
Samana iltana piti Weldon Instituutilla olla viikkokokouksensa. Tietysti odotettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri saapuisivat sinne tavallisille paikoilleen. Mutta koska he eivät vielä olleet kertoneet seikkailuistaan — kenties heille ei ollutkaan annettu suunvuoroa? — niin toivottiin myös, että he kokouksessa kertoisivat yksityiskohtia myöten, mitä olivat kokeneet retkellään.
Syystä tai toisesta molemmat olivatkin pysyneet mykkinä. Yhtä sanaton oli myös palvelija Frycollin, joka oli ollut vähällä revetä kappaleiksi veriheimolaistensa riehaantuneessa syleilyssä.
Mutta se, mitä molemmat ystävykset eivät olleet sanoneet tai tahtoneet sanoa, oli tapahtunut seuraavalla tavalla:
Muistetaanhan vielä, kuinka uskaliaasti Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri olivat heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä paenneet ilma-alukselta, kuinka ihastuneina he olivat polkeneet Chathamin saaren kalliopohjaa. Sitten oli ammuttu Phil Evansia, setä Prudence oli katkaissut köyden, ja lounaistuulen ajamana oli Albatross, jonka kumpikaan vetopotkuri ei ollut kunnossa, lähtenyt kiitämään ulapalle, nousten samalla hyvin korkealle. Sytytettyjen sähkölyhtyjen ansiosta saarelle jääneet olivat voineet seurata samalla sen menoa jonkin aikaa, mutta pian se oli kadonnut pimeyteen.
Pakolaisten ei enää tarvinnut pelätä mitään. Miten Robur olisi voinut palata saarelle, kun ilma-aluksen potkurit varmaankin pysyisivät toimintakyvyttöminä vielä kolme tai neljä tuntia?
Sillä välin ehtisi räjähdys tuhota aluksen. Albatrossista jäisi vain kelvoton hylky kellumaan merellä, ja kaikki siinä olleet miehet olisivat ruhjoutuneina meren saaliina.
Kosto olisi silloin täyttynyt kaikessa kauheudessaan.
Setä Prudence ja Phil Evans katsoivat laillisesti puolustaneensa itseään, eikä heillä siis ollut tunnonvaivoja.
Phil Evans oli saanut vain mitättömän haavan ilma-aluksen kannelta ammutusta luodista. Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle rantaa pitkin toivoen tapaavansa alkuasukkaita.
Tässä toivossa he eivät pettyneetkään. Chathamin länsirannikolla asui noin viisikymmentä mustaihoista, jotka elättivät itseään kalastuksella. He olivat nähneet ilma-aluksen laskeutuvan saaren kohdalle. Nyt he soivat pakolaisille sellaisen vastaanoton kuin nämä olisivat olleet yliluonnollisia, jumaloitavia olentoja, tai siitä ainakaan ei paljon puuttunut. Heidät majoitettiin kaikkein mukavimpaan majaan. Koskaan ei Frycollin enää saisi tällaista tilaisuutta esiintyä mustien jumalana.
Kuten setä Prudence ja Phil Evans olivat olettaneet, he eivät nähneet ilma-aluksen palaavan saarelle. Siitä he tietysti tekivät sen johtopäätöksen, että räjähdys oli sen tuhonnut jossakin hyvin korkealla. Koskaan ei siis enää kuultaisi puhuttavan insinööri Roburista eikä hänen ihmeellisestä koneestaan tai tovereistaan.
Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa tilaisuutta päästä takaisin Amerikkaan. Mutta merenkulkijat poikkeavat hyvin harvoin Chathamin saarelle. Näin kului koko elokuu, ja pakolaiset saivat jo aihetta miettiä, eivätkö he olleet joutuneet vankilasta toiseen, jossa Frycollin sentään tuli paremmin toimeen kuin yläilmojen tyrmässä.
Vihdoin, syyskuun 3. päivänä, tuli sinne muuan laiva täydentämään juomavesivarastoaan. Kuten vielä muistettaneen, setä Prudencella oli Philadelphiassa Albatrossin miesten käsiin joutuessaan mukanaan muutamia tuhannen dollarin seteleitä — enemmänkin rahaa kuin oli tarpeen korvaamaan matkakulut Amerikkaan asti. Kiitettyään palvojiaan, jotka osoittivat heille jäähyväisiksi ylenpalttisen harrasta kunnioitusta, setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin astuivat laivaan matkustaakseen Aucklandiin. Seikkailuistaan he eivät kertoneet sanaakaan, ja kahden päivän kuluttua he saapuivat Uuden Seelannin pääkaupunkiin.
Siellä he pääsivät matkustajiksi eräälle postilaivalle, joka purjehti Tyynenmeren poikki, ja syyskuun 20. päivänä, mitä mukavimman merimatkan jälkeen, Albatrossista pelastuneet kolme miestä astuivat San Franciscon laiturille. He eivät olleet maininneet, keitä he olivat tai mistä he tulivat; mutta kun he olivat avokätisesti maksaneet matkaliput, yksikään amerikkalainen laivakapteeni ei olisi vaatinut heiltä enempää.
San Franciscossa he nousivat ensimmäiseen junaan, joka lähti mantereen poikki pitkin suurta Pacific-rataa, ja 28. päivänä he olivat perillä Philadelphiassa.
Tällainen on suppeassa muodossa kertomus siitä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun pakolaiset olivat jättäneet ilma-aluksen ja lähteneet Chathamin saarelta. Näin oli siis puheenjohtajan ja sihteerin mahdollista vielä samana iltana asettua tavallisille paikoilleen Weldon Instituutin toimistossa, jonne saapui tungokseen asti väkeä.
Kumpikaan heistä ei ollut koskaan esiintynyt niin tyynenä. Kun heitä katseli, ei tuntunut ollenkaan siltä, että oli sattunut mitään poikkeuksellista kesäkuun 12. päivän ikimuistettavan kokouksen jälkeen. Tuntui kuin heidän elämässään ei olisi ollutkaan noita kolmea ja puolta kuukautta!
Kun oli tullut hiljaisuus läsnäolijoiden hurraa-huutojen jälkeen, jotka he kumpikin ottivat vastaan niin rauhallisesti, ettei heidän kasvoillaan näkynyt vähintäkään liikutusta, setä Prudence pani taas hatun päähänsä ja alkoi puhua:
— Arvoisat kansalaiset, kokous on alkanut.
Kaikki taputtivat käsiään vimmatusti ja syystäkin. Sillä jollei ollutkaan eriskummallista, että kokous alkoi, niin se ainakin oli erinomaista, että kokouksen avasi setä Prudence, Phil Evansin avustamana.
Puheenjohtaja antoi innostuksen purkautua vapaasti ja odotti maltillisesti, kunnes taas oltiin hiljaa. Sitten hän jatkoi:
— Viime kokouksessamme, hyvät herrat, oli keskustelu hyvin vilkasta (kuulkaa, kuulkaa!) niiden eri puolueiden kesken, joista toinen vaati, että Go-ahead-palloomme pannaan potkuri keulaan, kun taas toinen puolue kannatti peräpotkuria. (Hämmästyksen oireita.) Mutta nyt olemme keksineet keinon, jolla molemmat vastakkaiset mielipiteet saadaan sopimaan yhteen, ja tämä keino on seuraava: ilmapalloon pannaan kaksi potkuria, toinen gondolin keulaan, toinen sen perään. (Perinpohjainen tyrmistys ja äänettömyys.) Siinä kaikki.
Niin, ei sanaakaan lisää. Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin ryöstöstä yläilmoihin ei hiiskaustakaan! Ei vihjettäkään Albatrossista tai insinööri Roburista! Ei puoltakaan sanaa koko retkestä tai siitä, miten he olivat päässeet pakoon vankeudestaan, miten oli käynyt ilma-aluksen, vieläkö se kiiti avaruudessa ja pitikö odottaa uusia kostotoimia seuran jäseniä vastaan!
Tietysti kaikilla näillä ilmapallon harrastajilla oli kova halu kysellä setä Prudencelta ja Phil Evansilta; mutta nämä näyttivät niin vakavilta ja sulkeutuneilta, että kaikkien mielestä oli sopivinta pitää arvossa heidän vaiteliaisuuttaan. Kun he katsoisivat sopivaksi puhua, saataisiin kyllä kuulla, ja suuri kunnia olisikin silloin kuunnella heidän kertomustaan.
Kaikesta päättäen tässä merkillisessä jutussa piili ehkä jokin salaisuus, jota ei vielä saanut kertoa maailmalle.
Ja sitten setä Prudence jatkoi puhettaan sellaisen hiljaisuuden vallitessa, jota ei tähän asti ollut milloinkaan saatu kokea Weldon Instituutin kokouksissa:
— Hyvät herrat, nyt ei ole muuta jäljellä kuin lopullisesti valmistaa Go-ahead, jonka tehtäväksi tulee valloittaa yläilmojen valtakunta. Kokous on päättynyt.
TULEVAISUUDEN TIEDE.
Huhtikuun 29. päivänä seuraavana vuonna, seitsemän kuukautta setä Prudencen ja Phil Evansin odottamattomasta paluusta, oli koko Philadelphia liikkeellä. Tällä kertaa ei ihmisten mielissä ollut mikään valtiollinen asia. Tarkoituksena ei ollut panna toimeen vaaleja tai kansankokouksia. Go-ahead niminen ilmapallo, joka oli rakennettu valmiiksi Weldon Instituutin toimesta, aikoi nyt vihdoinkin lähteä valloittamaan luontaista aluettaan.
Ilmapurjehtijana oli kuuluisa Harry W. Tinder, jonka nimi mainittiin tämän kertomuksen alkupuolella, ja hänellä lisäksi apulainen.
Matkustajina olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri. Eivätkö he ansainneet tätä kunniaa? Eikö juuri heidän tehtävänään ollut lähteä henkilökohtaisesti kumoamaan teoriat kaikista sellaisista lentolaitteista, joissa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman periaate?
Mutta vaikka oli kulunut jo seitsemän kuukautta, he eivät vieläkään suostuneet puhumaan seikkailuistaan. Eipä edes Frycollin, niin kova halu kuin hänellä olikin, ollut maininnut sanallakaan insinööri Roburia tai hänen merkillistä ilma-alustaan. Kun otetaan huomioon, että setä Prudence ja Phil Evans olivat yltiöpäisiä ilmapallon harrastajia, he eivät tietysti sietäneet kuulla puhuttavankaan ilma-aluksesta tai mistään muunlaisesta lentolaitteesta. Mikäli Go-ahead ei olisi ensi sijalla ilmassa liikkuvien koneiden alalla, he eivät halunneet myöntää minkään olevan arvokasta lentäjien keksinnöissä. He uskoivat edelleen, he halusivat yhä uskoa, että varsinainen koje, jolla voi liikkua yläilmoissa, oli juuri ilmapallo ja että sille yksin kuului tulevaisuus.
Tosin enää ei ollut olemassa miestä, jolle he olivat valmistaneet kauhean koston — omasta mielestään niin ansaitun! Yksikään niistä, jotka olivat hänen mukanaan, ei ollut voinut jäädä henkiin. Albatrossin salaisuus oli nyt haudattuna Tyynenmeren pohjaan.
Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että insinööri Roburilla oli tukikohta, turvapaikka, jollakin saarella tämän aavan valtameren keskellä, niin se oli vain olettamus. Mutta sittenkin setä Prudence ja Phil Evans päättivät myöhemmin ottaa esille kysymyksen, pitäisikö siinä suhteessa ryhtyä joihinkin tutkimuksiin.
Vihdoinkin siis oli tullut tilaisuus suorittaa se suurenmoinen koe, jota Weldon Instituutti oli kauan ja huolellisesti valmistellut. Go-ahead oli lajinsa täydellisin, mitä tähän asti oli keksitty ilmapurjehdusta varten, ja se vastasi sellaisia saavutuksia kuin Inflexible ja Formidable ovat laivanrakennuksen alalla.
Go-aheadilla oli kaikki ne ominaisuudet, jotka tulee olla kelvollisella ilmapallolla. Suuri koko salli sen nousta ylimpiin ilmakerroksiin, mitä ilmapallolla suinkin voi saavuttaa; materiaalinsa puolesta se saattoi pysyä määrättömän kauan ilmassa; se oli niin tiivis ja tukeva, ettei tarvinnut pelätä kaasun laajentumista tai sateen ja tuulen vahingollisia vaikutuksia; sen kantavuus mahdollisti riittävän nostovoiman, jotta voitiin ottaa mukaan sähkökoneisto kaikkine tarpeineen käynnistämään molemmat potkurit, joiden avulla saavutettiin suurempi nopeus kuin milloinkaan ennen. Muodoltaan se oli pitkulainen, mikä helpottaisi sen liikkumista eteenpäin vaakasuorassa suunnassa. Gondolissa, melkein samanlaisessa kuin kapteenien Krebsin ja Renardin ilmapallon alla, oli kaikkia ilmapurjehduksessa tarpeellisia työkaluja, fysikaalisia laitteita, köysiä, ankkureita, ohjausnuoria ynnä muuta ja sitä paitsi sähköparistoja ja akkumulaattoreita, joista saatiin mekaanista voimaa. Keulassa oli potkuri, perässä toinen ja lisäksi peräsin. Mutta luultavasti Go-aheadin koneiden teho oli paljon pienempi kuin Albatrossin.
Kun Go-ahead oli täytetty kaasulla, se oli kuljetettu
Fairmont-puiston aukealle kohdalle, vieläpä samaan paikkaan, missä
Roburin ilma-alus oli levännyt muutaman tunnin.
On tarpeetonta huomauttaa, että nostovoimansa se oli saanut kaikkein keveimmän lajin kaasusta. Valaistukseen käytettävä kaasu on niin raskasta, että kuutiometri sitä voi nostaa ainoastaan noin seitsemänsataa grammaa, ja painoero verrattuna ympäröivään ilmaan ei läheskään riitä. Mutta vetykaasun nostokyvyn voi arvioida 1.100 grammaksi, ja juuri tällä kaikesta puhtaalla kaasulla, jota oli valmistettu kuuluisan Henry Giffardin menetelmän mukaan ja hänen erikoisilla laitteillaan, oli tavattoman kookas ilmapallo täytetty. Koska Go-aheadin tilavuus oli 40.000 kuutiometriä, sen nostovoima oli siis kaasun avulla 40.000 kertaa 1.100 grammaa, mikä tekee 40.000 kiloa.
Mainittuna huhtikuun 29. päivän aamuna oli kaikki valmista. Kello yhdestätoista asti keinui suunnattoman iso ilmapallo parin metrin korkeudessa maasta valmiina nousemaan ilmaan.
Sää oli hieno ja ikään kuin varta vasten tilattu tätä tärkeää koetta silmälläpitäen. Oikeastaan olisi kyllä ehkä ollut parempi, jos olisi tuullut vähän enemmän, jolloin koe olisi ollut ratkaisevampi. Eihän koskaan olekaan epäilty sitä, että ilmapalloa voi ohjata tyynellä säällä, mutta toisin on laita, jos ilmavirrat ovat vahvoja, ja juuri näissä oloissa pitäisikin kokeita tehdä.
Kuten sanottu, nyt ei puhaltanut tuuli, eikä edes näyttänyt siltä, että alkaisi tuulla. Tänään sattui se merkillinen poikkeus, ettei Pohjois-Amerikka viitsinyt loppumattomasta varastostaan lähettää Länsi-Eurooppaan kunnon myrskyä, eikä koskaan ollut paremmin valittu päivää, jotta ilmapurjehduskoe onnistuisi.
Tarvitseeko mainita, että Fairmont-puistoon oli kokoontunut valtava väkijoukko; että lukuisat junat olivat tuoneet Pennsylvanian pääkaupunkiin uteliaita kaikista lähivaltioista; että teollisuus- ja liike-elämä oli keskeytetty, joten kaikki pääsivät katsomaan tätä merkillistä näytelmää, isännät, palvelijat, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset, kongressiedustajat, armeijan edustajat, virkamiehet, uutistenhankkijat, paikalliset asukkaat, valkoiset ja mustat, kerääntyneinä avaralle kentälle? Pitääkö kuvata tämän väenpaljouden meluavia mielenosoituksia, selittämätöntä liikehtimistä, äkillisiä tuuppauksia, jotka saivat kentän näyttämään lainehtivalta, paikoittain myrskyävältä ihmismereltä? Onko tarpeellista luetella, kuinka monesti kuului hurraa-huutoja, jotka kaikkialta räjähtivät kuin ilotulitusraketit, kun setä Prudence ja Phil Evans ilmestyivät gondoliin ilmapallon alle, joka oli somistettu Amerikan lipuilla? Ja lopuksi, pitääkö mainita, että suurin osa uteliaista kenties ei ollutkaan tullut katsomaan Go-aheadia, vaan ihailemaan niitä kahta erinomaista miestä, joiden takia vanha maailma kadehtii uutta?
Miksi vain kahta eikä kolmea? Miksi ei myös Frycollinia? Syynä oli se, että Frycollinin mielestä Albatrossilla suoritettu retki sai riittää turvaamaan hänen maineensa. Hän oli kieltäytynyt kunniasta päästä isäntänsä mukaan eikä siksi saanut osaansa niistä suorastaan vimmatuista suosionosoituksista, joilla tervehdittiin Weldon Instituutin puheenjohtajaa ja sihteeriä.
Sanomattakin on selvää, että maineikkaan seuran jäsenet olivat viimeistä miestä myöten saapuvilla erikoisesti varatuilla paikoillaan köysien ja seipäiden sisäpuolella, joilla aukeaman keskusta oli piiritetty. Siellä nähtiin Truk Milnor, Bat T. Fyn, William T. Forbes, jonka käsivarsiin nojasivat hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Kaikki olivat tulleet läsnäolollaan vakuuttamaan, ettei mikään voisi erottaa toisistaan ilmaa kevyemmän kannattajia.
Kun kello oli parikymmentä minuuttia yli yhdentoista, ilmoitti tykinlaukaus, että viimeiset valmistelut olivat päättyneet.
Go-ahead odotti nyt vain lähtömerkkiä noustakseen korkeuteen.
Viittä minuuttia vaille puoli kaksitoista pamahti toinen tykinlaukaus.
Silloin Go-ahead, jota yhä pitelivät kiinnitysköydet, kohosi noin viidentoista metrin päähän maanpinnasta. Täten gondoli nousi syvän mielenliikutuksen valtaaman väkijoukon yläpuolelle. Setä Prudence ja Phil Evans seisoivat keulassa ja painoivat vasemman kätensä rintaa vasten, mikä merkitsi, että he kaikesta sydämestään olivat yhtä kansan kanssa. Sitten he ojensivat oikean kätensä keskitaivasta kohti, mikä merkitsi, että suurin kaikista tähän asti tunnetuista ilmapalloista vihdoinkin oli lähdössä valtaamaan ylimaallisen alueensa.
Satatuhatta kättä painoi silloin sataatuhatta rintaa, ja toiset satatuhatta suoristuivat taivasta kohti.
Kello puoli kaksitoista paukahti kolmas tykinlaukaus.
— Kaikki irti! huusi setä Prudence, jonka tehtävänä oli lausua tämä ratkaiseva käsky.
Ja Go-ahead kohosi "majesteettisesti", jollainen sanantapa on saanut pyhityksensä ilmapalloja koskevissa kuvauksissa.
Se olikin todella suurenmoinen näky! Sitä olisi voinut verrata valtavaan alukseen, joka juuri on jättänyt telakkansa. Eikö tämä ollutkin laiva, joka oli työnnetty ilmamereen?
Go-ahead nousi täsmällisen kohtisuorasti, mikä todisti, että sää oli ehdottoman tyyni, ja sitten se pysähtyi 250 metrin korkeuteen.
Siellä alkoi sen liikehtiminen vaakasuoraan suuntaan. Molempien potkuriensa pyöriessä se lähti aurinkoa kohti noin kymmenen metrin sekuntinopeudella. Tämä vauhti oli sama kuin oikealla valaalla on meressä. Eikä muuten olekaan sopimatonta sitä verrata tähän pohjoisten merien jättiläiseen, koska se oli myös saman muotoinen.
Alhaalta kohosi uusi hurraa-huuto taitavia ilmapurjehtijoita kohti.
Sitten Go-ahead alkoi peräsintä totellen tehdä kaikenlaisia kiertoliikkeitä ja käännöksiä, kulkien myös kaltevasti alaspäin ja ylöspäin, välillä kieppuen ahtaassa piirissä, välillä taas kiitäen suoraan eteen- tai taaksepäin, miten perämies milloinkin määräsi, niin että uppiniskaisimpienkin täytyi uskoa ilmapalloa voitavan ohjata — mikäli täällä sellaisia oli. Ja jos joku olisi sanonut epäilevänsä, hänet olisi revitty palasiksi.
Mutta miksi tältä uljaalta kokeelta puuttui tuulta? Se oli todella ikävä sattuma. Epäilemättä olisi tuulen puhaltaessa saatu nähdä, kuinka Go-ahead olisi epäröimättä toiminut asianmukaisesti, joko poiketen viistoon, samoin kuin purjealus suuntaa kulkunsa tiukasti tuulen ohitse, tai puskien ilmavirtoja vastaan kuin höyrylaiva.
Vähän ajan kuluttua ilmapallo kohosi muutamia satoja metrejä.
Tämän tempun merkitys käsitettiin hyvinkin. Setä Prudence ja hänen seuralaisensa aikoivat tutkia, eikö ylemmissä kerroksissa olisi jotakin ilmavirtaa kokeen täydentämiseksi. Jotta ilmapallo voisi milloin tahansa liikkua kohtisuoraan suuntaan, oli sen sisään järjestetty ryhmä pikku palloja, samantapaisia kuin kalojen uimarakot, joihin sopi pumpata tietty määrä ilmaa. Sen ei siis tarvinnut koskaan heittää maahan painolastia voidakseen nousta tai päästää ulos kaasua tahtoessaan laskeutua, vaan painoero saatiin toimeen ilmapumppujen avulla. Kuitenkin yläosaan oli sovitettu läppä, joka voitiin kiskaista auki siltä varalta, että täytyisi laskeutua hyvin nopeasti. Kaiken kaikkiaan oli noudatettu jo aikaisemmin tunnettuja järjestelmiä, mutta täydennetty niitä äärimmäisyyteen saakka.
Go-ahead nousi siis kohtisuorasti. Sen tavattomat mittasuhteet pienenivät vähitellen katsojien silmissä, ikään kuin yhä useampien mykiöiden läpi nähtyinä. Ilmiö olikin hyvin huvittava sille, jonka kaulanikamat olivat vähällä taittua yläilmoihin tähystäessä. Jättiläisvalaasta tuli pian pyöriäinen, eikä tarvinnut odottaa kauan, ennen kuin se oli pelkkä simppu.
Nousun kestäessä Go-ahead saavutti vihdoin noin neljäntuhannen metrin korkeuden. Mutta puhdasta taivasta vasten, jota ei peittänyt pieninkään utupilvi, se oli yhä näkyvissä.
Kuitenkin se pysyi edelleen kentän kohdalla, aivan kuin sitä kiinnittäisivät maahan eri puolille jännitetyt köydet. Ilmakehä ei olisi voinut olla tyynempi umpinaisessa kuvussakaan. Tuulenhenkäystä ei ylhäällä eikä alempana. Ilmapallo liikkui vaivattomasti, näyttäen vain pitkän välimatkan vuoksi niin kovin pieneltä kuin sitä olisi katseltu kaukoputken väärästä päästä.
Äkkiä kuului väkijoukosta huuto, jota seurasi satatuhatta muuta huutoa. Kaikkien kädet ojentuivat kohti pistettä, joka näkyi taivaanrannalla luoteessa.
Sinne, tummansinistä taivasta vasten, oli ilmestynyt liikkuva esine, joka lähestyi ja suureni. Oliko siellä lintu, joka löi siivillään? Vai oliko se meteori, joka kiiti viistosti ilmakehän halki? Oli miten oli, mutta ainakin sen vauhti oli hurja, eikä tarvitsisi kauan odottaa, ennen kuin se lentäisi väkijoukon ylitse.
Muuan epäluulo levisi kuin sähkövirta aivoista aivoihin läpi kentän.
Mutta Go-ahead näkyi myös havainneen tämän oudon ilmiön. Varmaankin se oli huomannut jonkin vaaran uhkaavan, sillä se oli lisännyt vauhtia ja pakeni itään päin.
Niin, väkijoukko käsitti, mitä tämä merkitsi! Eräs Weldon Instituutin jäsen oli lausunut nimen, jota satatuhatta suuta toisteli:
— Albatross!… Albatross!…
Ja Albatross se todella olikin. Robur ilmestyi taas taivaan korkeuksiin. Ja nyt hän jättiläiskokoisen petolinnun lailla aikoi iskeä kyntensä Go-aheadiin.
Kuinka se oli ymmärrettävä? Olihan yhdeksän kuukautta sitten ilma-alus tuhoutunut räjähdyksessä, nostopotkurit murskautuneet, kansi repeytynyt. Jollei insinööri olisi pysynyt niin kylmäverisenä, että ehti kääntää etupotkurin pyörimään toisinpäin ja siis toimimaan nostopotkurina, olisi Albatrossin koko miehistö tukehtunut pelkästä putoamisvauhdista. Mutta vaikka tukehtumiskuolema olikin vältetty, kuinka hän ja hänen miehistönsä ei ollut hukkunut Tyyneenmereen?
Se johtui siitä, että Albatrossin rungon jäännökset, potkurien siivet ja kajuuttojen seinät nousivat vedenpinnalle kellumaan. Jos lintu haavoittuneena putoaa veteen, se pysyy siipiensä varassa uppoamatta. Samoin Robur ja hänen miehensä jäivät ensin muutamaksi tunniksi ilma-aluksen hylylle, ja siirtyivät sitten kumiveneeseensä, jonka olivat löytäneet valtameren pinnalta.
Haaksirikkoisten avuksi tuli kaitselmus, kuten sanovat ne, jotka uskovat jumalalliseen väliintuloon inhimillisissä asioissa, tai sattuma, kuten väittävät ne, jotka ovat liian heikkoja uskoakseen kaitselmukseen.
Eräs laiva huomasi heidät muutamia tunteja sen jälkeen, kun aurinko oli noussut, lähetti veneen heidän luokseen ja otti mukaansa sekä Roburin miehineen että myös Albatrossin ajelehtivat tähteet. Insinööri ei selittänyt muuta kuin että hänen aluksensa oli tuhoutunut yhteentörmäyksessä, eikä häntä vaivattu sen enemmillä kysymyksillä.
Laiva oli kolmimastoinen englantilainen Two Friends, kotoisin Liverpoolista ja matkalla Melbourneen, jonne saavuttiin muutamia päiviä myöhemmin.
Nyt oltiin siis Australiassa, mutta vielä kaukana X-saaresta, jonne piti palata niin pian kuin suinkin.
Peräkajuutan hylyssä oli onneksi säilynyt melkoinen rahasumma, jonka avulla insinööri saattoi hankkia miehilleen kaikkea tarpeellista, pyytämättä mitään. Vähän ajan kuluttua hän sai Melbournessa hankituksi pienen, noin sadan tonnin vetoisen kuunarin, jolla sitten lähdettiin takaisin X-saarelle oman väen voimin, sillä Robur oli myös tottunut purjehtija.
Silloin hänellä oli mielessä vain yksi pakkomielle: kosto. Mutta kostoa varten täytyi rakentaa toinen Albatross. Se olikin helppo tehtävä sille, joka oli rakentanut ensimmäisen. Siinä käytettiin hyväksi kaikki, mikä oli vielä kelvollista entisessä ilma-aluksessa, sen potkurit ja muut laitteet, jotka oli jäännösten mukana lastattu kuunariin. Koneisto valmistettiin uudestaan paristoineen ja akkumulaattoreineen. Eikä kulunut kuin kahdeksan kuukautta, kunnes koko työ oli päättynyt, ja uusi Albatross, aivan samanlainen kuin räjähdyksen tuhoama, yhtä voimakas ja yhtä nopea, oli valmis liitelemään ilmakehässä.
Oli itsestään selvää, että miehistö oli sama, että kaikki olivat raivoissaan sekä erityisesti setä Prudencelle ja Phil Evansille että yleensä koko Weldon Instituutille, eikä sitä tässä tarvitse painottaa.
Albatross lähti liikkeelle X-saarelta huhtikuun alussa. Tällä ilmalennollaan se ei tahtonut kenenkään saavan tietää siitä millään kohdalla maanpintaa. Siksi se lensikin melkein koko ajan pilvissä. Saavuttuaan Pohjois-Amerikan kohdalle se laskeutui maahan eräässä Kaukaisen Lännen suhteellisen asumattomassa kolkassa. Siellä insinööri, joka tietysti tarkoin piti salassa, kuka hän oli, sai tietoonsa erään asian, joka ilahdutti häntä erinomaisesti: Weldon Instituutti kuului aikovan tehdä koelennon Go-ahead-nimisellä ilmapallollaan, jonka oli määrä lähteä liikkeelle Philadelphiasta huhtikuun 29. päivänä, ja mukana olisivat setä Prudence ja Phil Evans.
Mikä mainio tilaisuus toteuttaa kosto, joka paloi Roburin ja kaikkien hänen miestensä sydämessä! Siitä tulisi kauhea kosto, jota Go-ahead ei voisi välttää. Julkinen kosto, joka samalla todistaisi ilmaa raskaamman lentoaluksen vievän voiton kaikista ilmapalloista ja muista sentapaisista laitteista.
Niinpä Albatross tänään ilmestyi kuin saalistaan tavoittava korppikotka yläilmoista Fairmont-puiston kohdalle. Helposti sen tunsivat nekin, jotka eivät koskaan olleet sitä nähneet.
Go-ahead pakeni yhä kauemmas. Mutta pian se käsitti, että sen oli mahdotonta päästä turvaan kulkemalla vaakasuoraan suuntaan. Siksi se yrittikin paeta kohtisuoraan välttäen maata, sillä ilma-alus olisi voinut siltä katkaista paluutien. Se nousi niin korkealle, ettei toinen ehkä jaksaisi seurata sinne asti. Se oli hyvin uskalias, samalla kuitenkin järkevä suunnitelma.
Albatross alkoi kuitenkin ajaa sitä takaa yläilmoihin. Ilmapalloa paljon pienempänä se näytti valasta tavoittavalta miekkakalalta, joka aikoo upottaa siihen pistimensä, tai panssarialusta kohti kiitävältä torpedolta, joka maalinsa tavoitettuaan räjähdyttää sen yhdellä iskulla palasiksi.
Aie älyttiin alhaalla, ja katselijat odottivat jännittyneinä. Vähän ajan kuluttua ilmapallo oli noussut viisituhatta metriä, ja ilma-alus oli seurannut sen rinnalla ja alkanut sitten kierrellä sen ympärillä, kehän käydessä yhä pienemmäksi. Nyt se olisi voinut yhdellä ainoalla hyökkäyksellä tuhota ilmapallon, puhkaista hauraan kuvun. Setä Prudence ja hänen seuralaisensa olisivat huimaavan korkealta syöksyneet maahan ja ruhjoutuneet muodottomaksi massaksi.
Kauhusta mykistyneen ja läähättävän yleisön oli vallannut hirvittävä jännitys, joka ahdisti rintaa ja vapisutti polvia, kun silmien edessä joku putoaa hyvin korkealta. Nyt oli tulossa ilmataistelu, jossa ei ollut edes sen vertaa pelastumisen mahdollisuutta kuin meritaistelussa — ensimmäinen laatuaan, mutta varmaankaan ei viimeinen, koska edistys kuuluu tämän maailman lakeihin. Ja kun Go-aheadilla oli kyljissään Amerikan värit, oli Albatross sen sijaan nostanut tankoon oman lippunsa, jonka kankaassa oli keskellä Robur Valloittajan kultainen aurinko.
Silloin Go-ahead yritti päästä eroon ahdistajastaan nousemalla vieläkin korkeammalle. Varalta mukaan otettu painolasti heitettiin maahan, ja pallo kohosi tuhat metriä lisää. Nyt se näytti vain pisteeltä avaruudessa. Albatross, joka seurasi sitä edelleen nostopotkurit täydellä teholla pyörien, oli häipynyt katselijoiden silmistä.
Äkkiä puhkesi kentällä kauhunhuuto.
Go-ahead suureni silminnähden, samalla kun taas näkyviin tullut ilma-alus laskeutui sen mukana. Nyt oli tapahtumassa maahansyöksy. Yläilmoissa liikaa laajennut kaasu oli puhkaissut kuoren, ja puoleksi tyhjentynyt ilmapallo putosi melko nopeasti.
Mutta Albatross hiljensi nostopotkuriensa tehoa ja laskeutui samaa vauhtia, saavuttaen Go-aheadin, kun se oli enää vain noin 1.200 metrin korkeudessa. Silloin ilma-alus syöksähti aivan kiinni ilmapallon gondoliin…
Aikoiko Robur tehdä siitä lopun? Ei, vaan hän tahtoi auttaa, pelastaa Go-aheadin miehistön!
Ja se tehtiin niin taitavasti, että Harry W. Tinder ja hänen apulaisensa voivat hypätä Albatrossin kannelle.
Päättivätkö setä Prudence ja Phil Evans siis hylätä Roburin avun, kieltäytyä pelastautumasta, kun se oli Roburin ansiota? Niin he kyllä olisivat suutuksissaan ehkä tehneet. Mutta insinöörin miehet hyökkäsivät heihin käsiksi ja raastoivat heidät väkisin Go-aheadin gondolista Albatrossille.