KUUN MAINEEN PUOLUSTUS.
Weldon Instituutin jäsenet olivat tosin jo monta kertaa kokouksistaan poistuessaan saaneet myrskyisten keskustelujen kiihottamina Walnut-kadun ja sen lähiseudut kajahtelemaan melusta ja huudoista. Useasti olivat tämän korttelin asukkaat täydellä syyllä tehneet valituksia näistä liian äänekkäistä väittelijäjonoista, jotka häiritsivät heidän kotirauhaansa. Tuon tuostakin oli poliisien täytynyt sekaantua asiaan turvatakseen tien ohikulkijoille, joista suurin osa ei vähääkään piitannut koko ilmapurjehduksesta. Mutta ennen tätä iltaa ei rähinä koskaan ollut yltynyt näin hurjaksi, koskaan ei olisi valituksilla ollut pätevämpää aihetta, koskaan ei poliisien apua olisi kipeämmin kaivattu.
Sittenkin oli Weldon Instituutin jäsenten puolella tällä kertaa lieventäviä asianhaaroja. Olihan rohjettu käydä heidän kimppuunsa ihan heidän keskuudessaan. Näille ilmaa kevyemmän vimmatuille puoltajille oli yhtä vimmattu ilmaa raskaamman kannattaja lausunut kerrassaan vastenmielisiä asioita. Ja sitten, kun häntä aiottiin ryhtyä käsittelemään ansionsa mukaan, hän oli luikkinut tiehensä.
Mutta se vaati kostoa. Sellaisia loukkauksia ei saanut jättää rankaisematta, kun suonissa virtasi amerikkalaista verta! Amerikan poikia oli haukuttu Cabotin jälkeläisiksi! Eikö se herjaus ollut anteeksiantamaton varsinkin siksi, että se osui kohdalleen — historiallisesti?
Seuran jäsenet hyökkäsivät siis eri ryhminä pitkin Walnut-katua, sitten läheisille kaduille, läpi koko kaupunginosan. He herättivät asukkaat ja pakottivat heidät suostumaan perinpohjaiseen tarkastukseen, luvaten jälkeenpäin korvata kotirauhan rikkomisen, sillä tätä pidettiin erityisesti arvossa anglosaksilaiseen rotuun kuuluvien kesken. Kaikki rettelöt ja etsinnöt olivat turhia. Roburia ei löydetty mistään, ei pienintäkään jälkeä. Jos hän olisi karannut Weldon Instituutin Go-ahead-pallossa, häntä olisi ollut yhtä mahdoton löytää. Kun oli tunnin verran pidetty kotitarkastuksia, täytyi puuhasta luopua, ja seuran jäsenet hajaantuivat, ensin kuitenkin vannottuaan ulottavansa etsiskelyt koko Amerikan alueelle, Uuden mantereen molempiin puoliskoihin.
Kello yhdentoista aikaan oli hiljaisuus jo melkein palautunut äsken niin meluisaan kaupunginosaan. Philadelphia saattoi siis uudelleen vaipua sikeään uneen, jollainen kadehdittava siunaus tuli suurtenkin kaupunkien osaksi, jos niissä onneksi ei varsinaisesti harjoitettu teollisuutta. Seuran jäsenet eivät nyt ajatelleet muuta kuin suoriutua kukin pikimmiten kotiinsa. Mainitaksemme heistä vain jonkun huomattavimman, William T. Forbes kiirehti ison sokerikeittimönsä ääreen, missä neiti Doll ja neiti Mat olivat hänelle valmistaneet illallisteetä hänen omalla ruokosokerillaan maustettuna. Truk Milnor lähti tehtaalleen, jonka höyrykone puhisi läpi vuorokauden esikaupungin perimmässä kolkassa. Rahastonhoitaja Jem Cip, jota oli julkisesti syytetty siitä, että hänellä oli puolisen metriä pitemmät suolet kuin tavallisella ihmisellä, palasi ruokalaan, missä häntä odotti kasvisillallinen.
Mutta kaksi kaikkein huomattavinta ilmapallon harrastajaa — ainoastaan kaksi — ei näyttänyt aikovan niin pian palata kotiinsa. He olivat käyttäneet tätä tilaisuutta keskustellakseen entistä kiivaammin. Nämä kaksi olivat leppymättömät setä Prudence ja Phil Evans, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.
Seuran talon portilla oli palvelija Frycollin odottanut setä Prudencea, isäntäänsä, ja lähtenyt seuraamaan tätä, välittämättä vähääkään asiasta, joka sai nämä virkatoverit riitelemään.
Kun äsken käytettiin verbiä keskustella kuvaamaan sitä toimintaa, johon seuran puheenjohtaja ja sihteeri yksissä tuumin ryhtyivät, se oli oikeastaan vain asian kaunistelemista. Totta puhuen he kiistelivät hyvin tarmokkaasti, minkä oli aloittanut heidän vanha kilpailunsa.
— Ei, hyvä herra, ei! Phil Evans toisti. — Jos minulla olisi ollut kunnia toimia Weldon Instituutin puheenjohtajana, ei koskaan olisi sattunut sellaista skandaalia.
— No, mitä olisitte tehnyt, jos teillä olisi ollut se kunnia? setä
Prudence kysyi.
— Olisin keskeyttänyt puheenvuoron julkiselta herjaajalta, ennen kuin hän olisi ehtinyt suutansakaan avata!
— Minusta näyttää, että puheenvuoron keskeyttämiseksi tarvitsee ainakin sallia ensin puhua.
— Ei Amerikassa, hyvä herra, ei Amerikassa.
Ja näin heittäessään toisilleen letkauksia, jotka olivat pikemmin kirpeän- kuin makeanpuoleisia, nämä kaksi herraa kävelivät pitkin katuja, jotka veivät yhä kauemmas kotoa; he kulkivat monen korttelin lävitse, jolloin he joutuisivat palatessaan sitten tekemään pitkän kierroksen.
Frycollin seurasi yhä kintereillä; mutta hänen mieltään ei lainkaan rauhoittanut se huomio, että hänen isäntänsä käveli sellaisiin osiin kaupunkia, jotka olivat jo autioita. Nämä paikat eivät miellyttäneet palvelija Frycollinia, varsinkaan keskiyön lähestyessä. Pimeys olikin hyvin sankka ja kuu sattui olemaan uusi, vasta aloittaen 28 vuorokauden paistettaan.
Frycollin silmäili siis oikealle ja vasemmalle, ettei epäillyttäviä varjoja olisi ollut heitä vaanimassa. Ja totisesti hän luulikin näkevänsä viisi tai kuusi pitkää roikaletta, jotka ilmeisesti eivät päästäneet heitä näkyvistään.
Vaistomaisesti Frycollin lähestyi isäntäänsä, mutta ei olisi millään ehdolla uskaltanut häiritä tätä keskellä sanailua, sillä siitä olisi tullut palkinnoksi pari läimäystä.
Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri huomaamattaan ja sattumalta kävelivät Fairmont-puistoon päin. Väittelynsä ollessa kiivaimmillaan he astelivat kuuluisaa rautasiltaa pitkin Schuylkill-joen poikki; he kohtasivat vain muutamia myöhäisiä jalankulkijoita ja joutuivat viimein keskelle laajoja alueita, joista toiset oli jätetty rehevöitymään niityiksi, toisia taas varjostivat kauniit puut, jotka tekivät tästä puistosta mitä ihanimman virkistyspaikan.
Nyt valtasi Frycollinin entistä hurjempi pelko, sitäkin suuremmalla syyllä, kun mainitut viisi tai kuusi hahmoa olivat hiipineet hänen perästään Schuylkill-joen sillan poikki. Hänen silmäteränsäkin laajenivat niin suuriksi, että ulottuivat melkein kehäkalvojen reunaan. Samalla hänen ruumiinsa pieneni, painui kokoon, ikään kuin sillä olisi ollut yhtä suuri supistumiskyky kuin nilviäisillä ja eräillä niveleläimillä!
Syynä oli se, että palvelija Frycollin oli pahimman lajin pelkuri.
Hän oli aito neekeri Etelä-Carolinasta, typerä pää hintelän vartalon jatkona. Ikää hänellä oli kaksikymmentäyksi vuotta, mikä merkitsi, ettei hän ollut edes syntynyt orjana, mutta se ei tehnyt häntä paremmaksi. Hän oli ulkokullattu, herkkusuu, laiska ja erityisesti viheliäinen pelkuri. Setä Prudencen palveluksessa hän oli ollut jo kolme vuotta. Lukemattomia kertoja hänet oli uhattu ajaa tiehensä, mutta hänen oli annettu vielä jäädä, kun pelättiin, että seuraaja olisi vielä huonompi. Mutta ottaessaan osaa sellaisen isännän elämään, joka aina oli valmis mitä rohkeimpiin yrityksiin, Frycollinin piti tietää, että hänen raukkamaisuutensa voisi monestikin joutua perin kovalle koetukselle. Sen vastapainona oli kuitenkin oivallisia etuja. Häntä ei liian paljon haukuttu herkuttelustaan, vielä vähemmän laiskuudestaan. Mutta voi sinua, palvelija Frycollin, jospa olisit aavistanut, millainen tulevaisuus sinulla oli edessäsi!
Minkähän takia Frycollin ei ollut pysynyt Bostonissa erään Sneffelin herrasväen palveluksessa, joka aiottuaan matkustaa Sveitsiin oli jäänyt kotiin maanvyörymien vuoksi? Eikö juuri se paikka sopinut Frycollinille paremmin kuin setä Prudencen koti, jossa yltiöpäisyys oli tavallista?
Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan täällä, ja hänen isäntänsä oli lopulta tottunut hänen vikoihinsa. Muuten hänellä oli eräs ansiokin. Vaikka hän oli syntyjään neekeri, hän ei kuitenkaan puhunut neekerimurretta. Se oli otettava huomioon, sillä mikään ei ollut niin ilkeätä kuultavaa kuin tämä mongerrus, jossa possessiivipronomineja ja infinitiivejä käytettiin ylenpalttisesti väärin.
Varmaa siis oli, että Frycollin oli pelkuri ja, kuten joskus sanotaan, arka kuin kuu.
Mutta tämän vertauksen johdosta on täysi syy esittää vastalause, sillä sehän loukkaa vaaleata Foibea, suloista Seleneä, säteilevän Apollonin siveää sisarta. Millä oikeudella saisi arkuudesta syyttää taivaankappaletta, joka maailman alusta saakka oli katsellut maata suoraan edestä, milloinkaan kääntämättä sille selkäänsä?
Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan — hyvin lähellä keskiyön hetkeä — kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi hiukan valoa.
Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.
— Huh! hän äännähti. — Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne tulevat yhä lähemmäs!
Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:
— Master setä!
Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään sitä puhuttelutapaa.
Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa samaan paikkaan.
Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin päästäkseen.
Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama, soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla oli ympärysmittaa useita kilometrejä.
Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.
Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät kuitenkaan panneet merkille tätä outoa maisemanvaihdosta Fairmont-puistossa. Frycollinkaan ei nähnyt sitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt vain siihen, että maleksijat lähenivät ja liittyivät toisiinsa ikään kuin ryöstöaikeissa. Hänet valtasi nyt kouristava pelko, jäsenet herpaantuivat, hiukset nousivat pystyyn — sanalla sanoen, hän oli joutunut kauhun äärimmäiseen vaiheeseen.
Mutta sittenkin hän jaksoi vielä polvien täristessä huutaa viimeisen kerran:
— Master setä…! Master setä!
— No mitä ihmettä siellä nyt on? setä Prudence kysyi.
Kenties Phil. Evans ja hän olisivat mielelläänkin purkaneet vimmaansa peittoamalla aika lailla tätä kovaonnista palvelijaa. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa, yhtä vähän kuin Frycollin ehti heille vastata.
Jostakin kuului kimeä vihellys. Heti sen jälkeen syttyi sähkötähden tapainen valo keskellä aukeamaa.
Epäilemättä se oli sovittu merkki, ja tässä tapauksessa se ilmoitti, että oli tullut aika ryhtyä johonkin tihutyöhön.
Nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, metsän laidasta syöksähti kuusi miestä, kaksi tarttui setä Prudenceen, kaksi Phil Evansiin, loput kaksi palvelija Frycolliniin, mutta nämä kaksi viimeistä olivat ilmeisesti liikaa, sillä neekeri ei kyennyt tekemään vastarintaa.
Vaikka Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri oli yllätetty äkkirynnäköllä, he yrittivät kuitenkin puolustaa itseään. Mutta siihen ei heillä ollut aikaa eikä voimia. Muutamassa sekunnissa heidät oli vaiennettu suukapuloilla, peitetty silmät siteillä, nujerrettu ja köytetty, ja sitten heitä kannettiin kiireesti aukeaman poikki. Mitä muuta he voivat ajatella kuin että olivat joutuneet tekemisiin sellaisten häikäilemättömien roistojen kanssa, jotka eivät viivytelleet tyhjentämästä metsän yksinäisyyteen jääneiden ihmisten taskuja. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Heidän taskujaan ei edes tutkittu, vaikka setä Prudencella aina oli mukanaan muutamia tuhansia dollareita.
Hyökkäyksestä oli kulunut tuskin minuuttiakaan — eikä miesten kesken ollut vaihdettu sanaakaan — kun setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin tunsivat, että heidät laskettiin varovasti, ei aukeaman ruoholle, vaan jonkinlaiselle lattialle, joka narahti heidän painostaan. Siellä heidät sovitettiin seisomaan lähekkäin. Sitten kuului ovi paukahtavan kiinni, ja salvan kitiseminen pieliraudassa kertoi heille, että he olivat vankeina.
Pian alkoi yhtämittainen humina tai hyrinä, ikään kuin frrr… jossa ärrät jatkuivat äärettömiin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut tämän tyynen yön autiudessa…
* * * * *
Mikä hälinä nousikaan Philadelphiassa seuraavana päivänä! Aamun ensi hetkistä saakka tiedettiin, mitä oli tapahtunut eilen illalla Weldon Instituutin kokouksessa: sinne oli ilmestynyt salaperäinen henkilö, muuan insinööri nimeltä Robur — Robur Valloittaja — joka oli ilmeisesti tahtonut haastaa riitaa ilmapallon harrastajien kanssa ja sitten selittämättömällä tavalla kadonnut.
Mutta sitten vasta todella hämmästyttiin, kun koko kaupunki sai kuulla, että seuran sekä puheenjohtaja että sihteeri myös olivat kadonneet 12. ja 13. päivän välisenä yönä.
Tietysti heitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista kaupungista ja lähiseuduilta. Kaikki oli turhaa. Philadelphian, Pennsylvanian ja koko Amerikankin sanomalehdet ja aikakauskirjat tarttuivat asiaan ja selittivät sitä lukemattomilla eri tavoilla, joista ei yksikään osunut oikeaan. Melkoisia palkintoja luvattiin ilmoituksissa ja seiniin naulatuissa kuulutuksissa — ei ainoastaan sille, joka löytäisi arvoisat kadonneet henkilöt, vaan sillekin, joka voisi esittää joitakin sellaisia tietoja, että päästäisiin heidän jäljilleen. Mistään ei ollut apua. Vaikka maa olisi nielaissut heidät, niin Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät olisi sen paremmin hävinneet maapallon pinnalta.
Tämän johdosta vaativat hallituksen äänenkannattajat, että poliisin lukumäärää lisättäisiin hyvin tuntuvasti, koska tällaisiin konnantöihin voitiin ryhtyä Yhdysvaltojen parhaimpia kansalaisia vastaan — ja siinä ne olivatkin oikeassa.
Toisaalta vastustuspuolueen lehdet vaativat, että samainen henkilökunta erotettaisiin toimestaan hyödyttömänä, koska sellaiset konnantyöt olivat mahdollisia eikä niiden tekijöistä saatu pienintäkään selvyyttä — ja kenties ei tämäkään mielipide ollut väärä.
Sillä välin poliisi pysyi samana kuin se ennestään oli ja ikuisesti tulee olemaankin tässä parhaimmassa maailmassa, joka ei ole eikä voisikaan olla täydellinen.
VÄLIRAUHA.
Side silmillä, kapula suussa, köysi ranteissa, toinen jaloissa ei voi nähdä, puhua, eikä liikkua. Se ei ollut omiaan tekemään setä Prudencen, Phil Evansin ja palvelija Frycollinin tilannetta mukavammaksi. Sitä paitsi he eivät tienneet, keitä tällaisen ihmisryöstön tekijät olivat, mihin tyrmään heidät oli paiskattu kuin mitkäkin mytyt tavaravaunuun, missä he nyt olivat tai mikä kohtalo heille oli varattu. Tästä kaikesta epätietoisuudesta saattoi lauhkeinkin lammas raivostua. Toisaalta sai pitää varmana, ettei Weldon Instituutin jäseniä voinut kärsivällisyyden puolesta likimainkaan verrata mainittuun viattomaan eläinlajiin. Kun muisti setä Prudencen rajun luonteen, voi helpostikin kuvitella, missä mielentilassa hän nyt oli.
Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus, että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.
Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut kuin elossa.
Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle. Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.
Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen kätensä vapautuivat.
Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää olisikaan amerikkalainen.
Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä — ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.
Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:
— Kiitos!
— Ei kestä, toinen vastasi.
— Phil Evans!
— Setä Prudence!
— Täällä ei enää ole Weldon Instituutin puheenjohtajaa eikä sihteeriä, ei enää vihamiehiä!
— Olette oikeassa, Phil Evans myönsi. — Me olemme nyt vain kaksi miestä, joiden pitää kostaa kolmannelle, sillä tämä konnantyö vaatiikin ankaria vastatoimenpiteitä. Ja se kolmas on…
— Se on Robur!
— Niin juuri, Robur.
Kerrankin ilmeni siis asia, josta molemmat entiset kilpailijat olivat täysin yhtä mieltä. Siitä ei tarvinnut pelätä mitään väittelyä.
— Entä palvelijanne? Phil Evans huomautti viitaten pimeässä Frycollinia kohti, joka puhkui kuin hylje. — Hänet pitää myös päästää siteistä.
— Ei vielä, setä Prudence vastasi. — Hän saisi meidät hermostumaan ruikutuksillaan, mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää kuin surkutella kohtaloamme.
— Mitä siis, setä Prudence?
— Pelastaa nahkamme, jos se on mahdollista.
— Ja vaikka se olisi mahdotontakin.
— Aivan oikein, Phil Evans, vaikka se olisi mahdotontakin.
Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että tämä kaappaus olisi jonkun muun kuin salaperäisen Roburin syytä, se ei voinut pälkähtääkään arvoisan puheenjohtajan tai hänen virkaveljensä päähän. Tavalliset kelpo roistot olisivatkin tietysti siepanneet heiltä kellot, jalokivet, lompakot, kukkarot ja sitten heittäneet heidät Schuylkill-joen pohjaan sivallettuaan puukolla hyvän iskun kurkkuun, telkeämättä heitä ties minne… Niin, missä he nyt olivat? Se oli todella vakava kysymys, jota sieti pohtia, ennen kuin ryhdyttäisiin valmistelemaan karkaamista ja voitaisiin edes hiukan toivoa sen onnistuvan.
— Phil Evans, setä Prudence jatkoi, — kokouksesta lähtiessämme meidän ei olisi pitänyt vaihtaa keskenämme eräitä kohteliaisuuksia, joita ei nyt ole syytä enää muistella, vaan meille olisi ollut edullisempaa hiukan varoa hajamielisyyttämme. Jos olisimme pysyneet Philadelphian kaduilla, meidän ei olisi näin käynyt. Robur oli arvatenkin aavistanut, mitä kokouksessa tapahtuisi; hän osasi ennakolta ottaa lukuun, että hänen uhmaava esiintymisensä ehdottomasti raivostuttaisi kaikkia, ja oli kaiketi jättänyt portille muutamia roistojaan, joiden piti antaa hänelle aseellista apua. Kun me sitten lähdimme Walnut-kadulta, hänen kätyrinsä seurasivat meitä, tulivat perässämme, ja kun he näkivät meidän varomattomasti marssivan Fairmont-puistoon, heidän oli helppo toteuttaa konnantyönsä.
— Juuri niin, Phil Evans myönsi. — Oli kerrassaan väärin, ettemme suoraa päätä palanneet kotiin.
— Ainahan ollaan väärässä, kun ei ole järkeä päässä, setä Prudence vastasi.
Tällä hetkellä kuului kopin pimeimmästä nurkasta syvä huokaus.
— Mitä se on? Phil Evans kysyi.
— Ei mitään! Frycollin vain näkee unta.
Ja setä Prudence jatkoi:
— Siitä hetkestä, jolloin meidät siepattiin kiinni muutaman askeleen päässä aukeaman laidasta, siihen hetkeen, jolloin meidät teljettiin tähän komeroon, ei voinut kulua enempää kuin kymmenen minuuttia. Siitä voi varmasti päättää, ettei meitä ole laahattu Fairmont-puiston ulkopuolelle…
— Ja jos meitä olisi kuljetettu jonnekin, olisimme kaiketi tunteneet kulkuneuvon liikkuvan.
— Sitä minäkin, setä Prudence vastasi. — Niinpä saammekin olla varmoja siitä, että olemme nyt suljettuina jonnekin ajoneuvon koppiin. Kenties tämä on sellainen pitkä vankkuri, joita käytetään ruohoaavikoilla, tai taikureiden markkinakoju…
— Arvatenkin! Jos tämä taas olisi Schuylkill-joen rantaan kiinnitetty vene, sen täytyisi edes hiukan keinahdella puolelta toiselle, kun vesi virtaa sen alla.
— Samaa mieltä minäkin, aina samaa mieltä, setä Prudence toisti, — ja kun vielä siis olemme kentällä, minusta näyttää nyt jos koskaan olevan paras aika karata. Saammehan sitten jälkeenpäin etsiä sitä Roburia…
— Ja panna hänet kalliisti maksamaan sen, että hän riisti vapauden kahdelta Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiselta!
— Kalliisti… hyvin kalliisti!
— Mutta mikähän se on miehiään? Mistä hän lienee kotoisin? Onko hän englantilainen, saksalainen vai ranskalainen…
— Konna se on, eikä muuta tietoa tarvita, setä Prudence vastasi. — Ja nyt työhön!
Sitten molemmat alkoivat kädet ojossa, sormet harallaan, tunnustella vankilansa seiniä löytääkseen jonkin liitoksen tai raon. Ei mitään, ei ovessakaan mitään. Se oli suljettu ilmatiiviisti, ja mahdotonta oli murtaa lukkoakaan. Piti siis puhkaista reikä ja livahtaa siitä ulos. Mutta sitä varten oli otettava selville, pystyisivätkö bowie-puukot seiniin vai tylsyisivätkö tai taittuisivatko niiden terät siinä puuhassa.
— Mitähän tuo lakkaamaton hyrinä tarkoittaa? kysyi Phil Evans, jota jatkuva "frrrr" yhä ihmetytti.
— Tuulee, mitäs muuta, setä Prudence vastasi.
— Tuulee, niinkö? Mutta minusta näytti keskiyöhön asti, että ilta oli ihan tyyni…
— Totta kyllä, Phil Evans. Jollei se hyrinä aiheudu tuulesta, niin mitä se teidän mielestänne voisi olla?
Phil Evans käänsi esiin veitsensä parhaimman terän ja koetti viiltää seinää lähellä ovea. Kenties riittäisi, jos saisi puhkaistuksi läven, niin että pääsisi avaamaan ulkopuolelta, sillä olihan mahdollista, että ovea piti kiinni vain salpa tai että avain oli jäänyt lukkoon.
Muutaman minuutin ahertamisesta ei ollut muuta tulosta kuin että bowie-puukon terät tulivat lovia täyteen, niiden kärki katkesi ja ne muuttuivat tuhathampaisiksi sahoiksi.
— Eikö pysty, Phil Evans?
— Ei.
— Tuntuuko siltä, että olemme teräskopissa?
— Ei, setä Prudence. Kun näitä seiniä koputtaa, ei kuulu vähääkään metallista sointia.
— Ovatko ne siis rautatammea?
— Ei, ei rautaa eikä tammea.
— No mitä ainetta?
— Lempo sen tietää, mutta ainakaan ei sellaista ainetta, johon teräs pystyisi.
Setä Prudence sai raivonpuuskan, kirosi ja potkaisi jymisevää lattiaa, samalla kun hänen kätensä yrittivät kuristaa kuviteltua Roburia.
— Tyyntykää, setä Prudence, Phil Evans sanoi hänelle. — Malttakaa mielenne ja yrittäkää vuorostanne.
Setä Prudence yritti, mutta bowie-puukko ei kyennyt leikkaamaan seinää, johon se ei saanut edes parhaimmalla terällään uurretuksi naarmua, sillä se oli kuin kristallia.
Karkaaminen oli siis mahdotonta, mikäli sitä tahdottiin yrittää sitten, kun ovi olisi saatu auki.
Ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon, ainakin toistaiseksi, mikä ei juuri ollut jenkkien mielenlaadun mukaista, ja jättää pelastus sattuman varaan, mikä taas oli kerrassaan vastenmielistä käytännön miehille. Mutta tähän alistumiseen liittyi herjauksia, törkeitä sanoja, kiihkeitä syytöksiä Roburia vastaan, joka varmaankaan ei piitannut niistä mitään, mikäli hän yksityiselämässään oli vähänkään samanlainen kuin esiintyessään julkisesti Weldon Instituutin kokouksessa.
Sillä välin alkoi Frycollin osoittaa hyvinkin selvästi oireita pahoinvoinnista. Joko hänellä oli vatsakouristuksia tai hänellä oli lihaskramppeja, joka tapauksessa hän reuhtoi perin surkuteltavasti.
Setä Prudencen mielestä näytti olevan parasta tehdä loppu tästä voimistelusta leikkaamalla poikki neekeriä sitovat köydet.
Kenties hän sittenkin sai katua sitä. Sillä vapaaksi päästyään Frycollin päästi loputtomia valituksia, joissa kauhun tuskat sekoittuivat nälän vaivoihin. Miesparan pää kärsi yhtä pahasti kuin vatsa. Vaikeata olisi ollut sanoa, kumpaa neekerin piti erityisemmin kiittää siitä, mitä hän nyt koki.
— Frycollin! setä Prudence huudahti.
— Master setä…! Master setä! neekeri vastasi kesken kahden surkean ruikutuksen.
— On mahdollista, että meidät on tuomittu nälkäkuolemaan tässä kirotussa kopissa. Mutta me olemme päättäneet olla sortumatta niin kauan kuin käytettävänämme on mikä tahansa äärimmäinen ravitsemiskeino elämämme jatkamiseksi.
— Aiotteko syödä minut? Frycollin huusi.
— Niin kuin aina käytetään neekeriä tällaisessa tapauksessa! Sen vuoksi Frycollin, yritä olla niin, että sinut unohdetaan…
— Tai muuten sinut fri-kas-soi-daan! Phil Evans lisäsi.
Ja Frycollin pelkäsikin tosissaan, että hänet käytettäisiin pidentämään kahden ilmeisesti kalliimman ihmisen henkeä. Niinpä hänen ei auttanut muu kuin tyytyä valittamaan ääneti itsekseen.
Mutta aika kului, ja kaikki yritykset oven tai seinän murtamiseksi olivat jääneet tuloksettomiksi. Mistä aineksesta seinät oli tehty, se ei selvinnyt. Ne eivät olleet metallia, puuta eikä kiveä. Muuten kopin lattiakin tuntui olevan samaa salaperäistä ainesta. Kun sitä polki jalalla, kuului outoa kuminaa, jota setä Prudencen olisi ollut hieman vaikea määritellä miksikään ennestään tunnetuksi ääneksi. He tekivät myös toisen huomion: lattian alla tuntui olevan tyhjää, ainakin kuminasta päätellen, ikään kuin se ei olisikaan ollut Fairmont-puiston maaperällä. Ja sama selittämätön hyrinä kuului koskettavan sen alapintaakin. Kaikki tämä sai heidät levottomiksi.
— Setä Prudence! Phil Evans sanoi.
— No mitä, Phil Evans? setä Prudence kysyi.
— Luuletteko, että koppimme on siirtynyt paikaltaan?
— En suinkaan.
— Mutta silloin, kun meidät ensin teljettiin tänne, muistan varmasti tunteneeni tuoreen ruohon hajun ja havupuiden pihkaisen tuoksun. Nyt sen sijaan minun on turha vetää ilmaa sieraimiini — kaikki nuo tuoksut ovat haihtuneet…
— Se on totta.
— Kuinka sen voi selittää?
— Sen saa selittää kuinka tahansa, Phil Evans, paitsi otaksumalla, että vankilamme olisi liikkunut minnekään. Toistan vieläkin, että jos meitä nyt kuljetettaisiin ajoneuvoilla tai koppimme olisi liikkuvassa veneessä, me sen myös varmasti tuntisimme.
Frycollin päästi silloin pitkän ähkäyksen, jota olisi voinut luulla hänen viimeiseksi huokauksekseen, ellei sitä olisi seurannut monta muuta.
— Tekee jo mieli kuvitella, että Robur piakkoin noutaa meidät täältä puheilleen, Phil Evans virkkoi.
— Sitä minäkin toivon, setä Prudence huudahti, — ja silloin minä sanon hänelle…
— Mitä?
— Että hän aluksi oli röyhkeä ja lopuksi ilmetty konna! Tällä hetkellä Phil Evans pani merkille, että alkoi koittaa päivä. Valo oli vielä hämärää pilkottaessaan koppiin pienestä aukosta, joka oli puhkaistu seinän yläosaan vastapäätä ovea. Kello täytyi siis olla noin neljä aamulla, koska juuri siihen aikaan päivästä, tällä leveysasteella ja kesäkuussa, Philadelphian horisontti alkaa vaaleta auringon ensi säteistä.
Mutta kun setä Prudence otti esille lyöntikoneistolla varustetun taskukellonsa — mestariteoksen, joka oli valmistettu hänen virkatoverinsa omassa tehtaassa — ja painoi sen nuppia, se soitti vasta neljännestä vaille kolmea, vaikka kello selvästi kuului käyvän.
— Merkillistä, Phil Evans huomautti. — Kello neljännestä vaille kolme pitäisi vielä olla pimeä.
— Sitä ei voi muutoin selittää kuin että kelloni on jätättänyt, setä
Prudence tuumi.
— Mitä? Phil Evans huudahti kiivastuen. — Walton Watch Companyn valmistama kello!
Oli miten oli, se ainakin oli varmaa, että aamu koitti. Vähitellen tuli aukko näkyviin valkoisena läikkänä kopin sakeassa pimeydessä. Kuitenkin saattoi huomata, että vaikka sarastus tulikin pikemmin kuin neljäskymmenes eli Philadelphian leveysaste oikeastaan salli, se ei lisääntynyt niin nopeasti kuin tällä kohdalla päiväntasaajan ja pohjoisnavan välillä muuten oli tapana.
Tämä uusi havainto oli setä Prudencen ansiota, mutta mitään selitystä ei siihenkään keksitty.
— Ehkä voisi joten kuten kavuta tuon aukon luo, Phil Evans virkkoi, — ja yrittää katsoa, missä nyt ollaan.
— Se käy hyvinkin päinsä, setä Prudence vastasi ja lisäsi, kääntyen
Frycolliniin päin:
— Fry, kömmipäs pystyyn!
Neekeri suoristautui.
— Nojaa selkääsi tuohon seinään, setä Prudence jatkoi, — ja te, Phil Evans, nouskaa hänen olkapäilleen, samalla kun minä tuen häntä, ettei hän lysähdä altanne.
— Hyvä on, Phil Evans vastasi.
Hetkistä myöhemmin hän seisoi polvillaan Frycollinin hartioilla, silmät aukon tasalla.
Aukossa ei ollut sellaista mykiömäistä lasia kuin laivan ikkunassa, vaan siinä oli tavallinen ruutu. Vaikkei se ollut kovin paksu, jäi Phil Evansille kuitenkin perin rajoittunut näköala.
— Mitä siitä, lyökää se rikki, setä Prudence sanoi. — Ehkä sitten näette paremmin.
Phil Evans iski bowie-puukkonsa varrella pikku ruutua, joka helähti kuin hopea, mutta ei mennyt rikki. Toinen isku oli kahta kovempi. Sama tulos.
— Sekin vielä! Phil Evans huudahti, — murtumatonta lasia!
Sitä ei voinut selittää muutoin kuin että tämä ruutu oli keksijä Siemensin menettelytapojen mukaan karaistua lasia, koska se yhä toistetuista iskuista huolimatta pysyi eheänä.
Mutta tällä välin oli aamu käynyt sen verran valoisaksi, että ruudun läpi näki ulkomaailmaan — ainakin sen näköpiirin rajoissa, jota aukko kehysti.
— Mitä te näette? setä Prudence kysyi.
— En mitään.
— Mitä? Ettekö näe metsää?
— En.
— Ettekö edes ylimpiä oksia?
— En niitäkään.
— Nyt ei siis enää ollakaan aukeaman keskellä?
— Ei siellä eikä puistossa.
— Näettekö edes talojen kattoja tai muistopatsaiden huippuja? kysyi setä Prudence, jonka pettymys ja raivo yhä yltyi.
— Ei näy kattoja eikä huippuja.
— Mitä? Eikö ainoatakaan lipputankoa, kirkontornia tai tehtaanpiippua?
— Ei kerrassaan mitään muuta kuin tyhjää avaruutta.
Juuri sillä hetkellä kopin ovi avautui. Kynnykselle ilmestyi muuan mies. Hän oli Robur.
— Arvoisat ilmapallon harrastajat, hän sanoi vakavalla äänellä, — nyt olette vapaat menemään minne tahdotte…
— Vapaat! setä Prudence huudahti.
— Niin juuri… Albatrossin tiloissa!
Setä Prudence ja Phil Evans hyökkäsivät ulos kopista. Mitä he näkivät?
1200 tai 1300 metriä heidän alapuolellaan levisi jokin maa, jota he turhaan yrittivät tunnistaa.
SELOSTUS LENTOKONEESTA.
Milloin ihminen lakkaa matelemasta alhaalla maassa asuakseen taivaan sinessä ja rauhassa?
Tähän Camille Flammarionin kysymykseen on helppo vastata: se aika tulee silloin, kun mekaniikka on edistynyt niin pitkälle, että ihminen voi lentää. Ja muutamia vuosia onkin jo voitu aavistaa, että jos sähkön apuun turvaudutaan entistä käytännöllisemmällä tavalla, tämä tehtävä saataisiin varmasti ratkaistuksi.
Vuonna 1783, jo ennen kuin Montgolfier-veljekset olivat rakentaneet ensimmäisen ilmapallonsa ja fyysikko Charles tehnyt ensimmäisen samantapaisen kokeensa, olivat muutamat uskaliaat miehet haaveilleet avaruuden valloittamista mekaanisten kojeiden avulla. Ensimmäiset keksijät eivät siis olleet kuvitelleet ilmaa kevyempiä koneita — eikä heidän aikansa fysiikka olisikaan sallinut ajatella tällaisia. Heidän kannaltaan oli ilmassa liikkuminen mahdollista ainoastaan siten, että väline oli ilmaa raskaampi, jonkinlainen lentokone, joka oli valmistettu lintua jäljitellen.
Juuri niin oli menetellyt myös se mieletön Ikaros, Daidaloksen poika, jonka vahalla kiinnitetyt siivet irtosivat auringon lähellä.
Mutta ellemme siirrykään klassisen taruston aikakauteen tai puhu tarentolaisesta Archytaasta, niin jo Danten, Leonardo da Vincin, Guidottin teoksissa tavataan kehitelmiä koneista, joiden oli määrä liikkua ilmakehässä. Kaksi ja puoli vuosisataa myöhemmin alkoi keksijöiden lukumäärä lisääntyä. Vuonna 1742 valmisti markiisi de Bacqueville erään siipilaitteen, kokeili sitä Seine-virran yläpuolella ja pudotessaan taittoi toisen käsivartensa. Vuonna 1768 suunnitteli Paucton rakentaa erään koneen, jossa olisi kaksi potkuria, kannattava ja kuljettava. Vuonna 1781 rakensi Badenin ruhtinaan arkkitehti Meerwein siipilyöntikoneen, ja väitti äskettäin keksittyjen ilmapallojen ohjaamista mahdottomaksi. Vuonna 1784 saivat Launoy ja Bienvenu jousikäyttöisen potkurisiipisen koneen liikkumaan. Vuonna 1808 suoritti itävaltalainen Jacob Degen lentokokeita. Vuonna 1810 ilmestyi nantesilaisen Deniaun lentokirjanen, jossa esitettiin ilmaa raskaamman koneen periaatteita.
Sitten vuodesta 1811 vuoteen 1840 seurasi Berblingerin, Vigualin, Sartin, Dubochetin, Cagniardin, Latourin tutkimukset ja keksinnöt. Vuonna 1842 sommitteli englantilainen Henson laitteen, jossa oli kaltevia tasoja ja höyrykäyttöisiä potkureita, vuonna 1845 kehitti Cossus koneensa, jossa oli nousupotkureita; vuonna 1847 oli Camille Vertja hänen sulkasiipinen potkurikoneensa; vuonna 1852 Letur ja hänen ohjattava laskuvarjolaitteensa, jonka kokeileminen vei häneltä hengen; samana vuonna Michel Loup ja hänen liitotasonsa, jossa oli neljä kääntyvää siipeä; vuonna 1853 Béléguic ja hänen ilmatasonsa, joka pantiin liikkeelle vetopotkureilla, Vaussin-Chardannes ja hänen vapaasti lentävä, ohjattava leijansa, Georges Cauley ja hänen kaasumoottorilla varustetut lentotasonsa. Vuodesta 1854 vuoteen 1863 esiintyivät Joseph Pline, joka saa monta patenttia erilaisista lentolaitteista, Bréant, Carlingford, Le Bris, Du Temple, Bright, joiden nousupotkurit oli käännetty alaspäin, Smythies, Panafieu, Crosnier sekä muita.
Vihdoin vuonna 1863 perustettiin Pariisissa Nadarin toimesta ilmaa raskaampia lentokoneita harrastavien seura. Siellä keksijät kokeilivat koneilla, joista muutamat olivat jo saaneet patentin: Ponton d'Amécourt ja hänen höyrykäyttöinen potkurisiipensä, La Landelle ja hänen laitteensa, jossa oli sekä potkureita että kaltevia siipiä ja laskuvarjoja. Louvrié ja hänen ilmaveneensä, Esterno ja hänen mekaaninen lintunsa, Groof ja hänen koneensa, jonka siipiä liikutettiin vivuilla. Nyt oli päästy vauhtiin, keksijät keksivät, matemaatikot laskivat kaikki, miten ilmassa pystyttäisiin lentämään. Bourcart, Le Bris, Kaufmann, Smyth, Stringfellow, Prigent, Danjard, Pomés ja de la Pauze, Moy, Pénaud, Jobert, Hureau de Villeneuve, Achenbach, Garapon, Duchesne, Danduran, Parisel, Dieuaide, MelkisofF, Forlanini, Brearey, Tatin, Dondrieux, Edison, toiset käyttäen siipiä tai potkureita, toiset kaltevia tasoja, kuvittelivat, loivat, valmistivat, täydensivät lentokoneitaan, jotka olivat valmiit toimimaan silloin, kun joku keksijä toimittaisi heille hyvin voimakkaan ja erittäin kevyen moottorin.
Suotakoon anteeksi tämä jokseenkin pitkä nimiluettelo. Eikö ollut tarpeellista näyttää, kuinka ilmassa liikkumisen aate on askel askeleelta kehittynyt, kunnes vihdoin esiintyy Robur, ilmojen valloittaja? Olisiko tämä insinööri ilman edeltäjiensä hapuilua ja kokeita voinut suunnitella niin täydellistä konetta? Varmaankaan ei! Ja samalla kun hän vain halveksi niitä, jotka vieläkin itsepäisesti koettivat ratkaista ilmapallon ohjaamisen ongelmaa, hän piti suuressa arvossa kaikkia ilmaa raskaamman kannattajia, englantilaisia, amerikkalaisia ja varsinkin ranskalaisia, koska näiden kokeet, joita hän sitten oli täydentänyt, olivat opastaneet häntä kehittämään ja rakentamaan tämän Albatross-nimisen lentokoneen, joka oli lähtenyt kiitämään ilmavirtojen halki.
— Kyyhkynen lentää, oli huudahtanut muuan lentotaidon innokkaimpia harrastajia.
— Kerran poljetaan ilmaa samoin kuin jalka polkee maata! oli vastannut eräs hänen kiihkeimpiä kannattajiaan.
— Junaveturin sijaan ilmaveturi! oli lausunut kaikkein kovaäänisin mies, joka sitten pani julkisen sanan pasuunat soimaan herättääkseen vanhan ja uuden maailman.
Mikään ei ollutkaan kokemuksen ja laskelmien nojalla varmempaa kuin että ilmalla oli varsin tehokas kantokyky. Pyöreä laskuvarjo, jonka läpimitta oli vain yksi metri, voi sekä hiljentää putoamista ilmassa että tehdä sen vauhdin tasaiseksi. Se oli voitu kokeilla todistaa.
Samoin tiedettiin, että kun kulkunopeus oli suuri, painovoiman vaikutus väheni melkein samassa suhteessa kuin nopeuden neliö kasvoi, eikä sitä kyllin nopeassa liikkeessä tarvinnut paljonkaan ottaa huomioon.
Oltiin myös selvillä siitä, että mitä suurempi oli lentävän eläimen paino, sitä vähemmän lisääntyi suhteellisesti sen kannattamiseksi tarvittavien siipien pinta-ala, vaikka isomman lentäjän liikkeet olivatkin hitaampia.
Lentokoneen tuli siis olla rakennettu niin, että siinä käytettiin parhaiten hyödyksi luonnonlakeja ja jäljiteltiin lintua, "ilmassa tapahtuvan liikkumisen ihailtavaa tyyppiä", kuten oli sanonut tohtori Marey, Ranskan Instituutin jäsen.
Niitä koneita, jotka voivat tyydyttää lentämisen vaatimukset, oli pääpiirteiltään kolme lajia:
1) Pyörivä- eli potkurisiipiset, joissa potkurien akselit olivat pystysuoria.
2) Suorasiipiset, jotka koettivat matkia lintujen luonnollista lentoa.
3) Ilmatasot, jotka oikeastaan eivät olleet muuta kuin kaltevia tasoja, kuten leijat, mutta vaakasuorien potkurien vetämiä tai työntämiä.
Kullakin näistä järjestelmistä oli ollut ja oli vieläkin jyrkkiä kannattajia, jotka eivät tinkineet pääasiasta vähääkään.
Robur puolestaan oli monesta syystä hylännyt molemmat ensimmäiset suunnitelmat.
Tosin oli varmaa, että suorasiipinen kone, mekaaninen lintu, tarjosi muutamia etuja. Sen olivat todistaneet Renaudin työt ja kokeet vuonna 1884. Mutta kuten hänelle oli huomautettu, luontoa ei saanut matkia orjallisesti. Vetureita ei ollut jäljennetty jäniksistä eikä höyrylaivoja kaloista. Edellisiin oli pantu pyörät, jotka eivät olleet jalkoja, jälkimmäisiin potkureita, jotka eivät olleet eviä. Eikä se suinkaan ollut haitannut niiden kulkua, vaan päinvastoin. Ollaanko muuten selvillä siitä, mitä mekaanisesti oikeastaan tapahtui lintujen lennossa, koska se koostui hyvin monimutkaisista liikesarjoista? Eikö tohtori Marey ollut vihjaissut, että sulat siipiä nostettaessa ehkä aukenivat raolleen päästääkseen ilman puhaltamaan lävitseen, jollaista liikettä oli ainakin hyvin vaikea suorittaa koneellisesti?
Toisaalta oli varmaa, että ilmatasot olivat tuottaneet muutamia hyviä tuloksia. Kun potkurit työnsivät ilmakerrosta vastaan kaltevan pinnan, se vaikutti tietysti samoin kuin jos konetta olisi kohotettu, ja kokeissa käytetyt pienoiskoneet olivat näyttäneet, että se paino, joka koneeseen saatiin panna sen oman painon lisäksi, lisääntyi samassa suhteessa kuin nopeuden neliö. Se tuotti melkoisia etuja — vieläpä suurempia kuin mitä liikkuvat ilmapallot olivat voineet tarjota.
Sitten Robur oli ajatellut, että mitä yksinkertaisempaa järjestelmää käytettiin, sitä parempi olisi tulos. Ja potkurit — nämä laitteet, joita vastaan oli niin hurjasti riehuttu Weldon Instituutin kokouksessa — olivatkin tyydyttäneet kaikkia hänen lentokoneensa tarpeita. Toiset potkurit kannattivat konetta ilmassa, toiset vetivät sitä siten, että sekä nopeus että turvallisuus oli taattu.
Teoreettisesti voisikin sellaisen potkurin avulla, jossa kierteen nousu oli kyllin vähäinen, mutta pinta-ala melkoisen suuri, kuten oli lausunut Victor Tatin, "tätä järjestelmää äärimmilleen kehittämällä nostaa ilmaan kuinka suuren painon tahansa vähimmällä mahdollisella voimalla".
Sen sijaan, että suorasiipinen kone — lintujen siivenlyöntejä matkien — nousi nojaten ilmaan kuin alustaan, kohosi potkurisiipinen piesten ilmaa vinosti potkurinsa levyillä, ikään kuin kapuisi kaltevaa pintaa ylös. Itse asiassa nämä levyt olivat siipiä, mutta toisenlaisia kuin vesirattaassa. Potkuri liikkui tietysti akselinsa suuntaan. Jos akseli oli kohtisuora, liikkui potkurikin kohtisuoraan. Samoin liike oli vaakasuora, jos akseli oli vaakasuorassa asennossa.
Insinööri Roburin koko lentokone perustui juuri näihin kahteen toimintoon.
Seuraavassa annetaan siitä tarkka kuvaus, jossa selvitetään kolme pääosaa: alusta kohottavat ja eteenpäin kuljettavat laitteet ja itse koneisto.
Alusta — Se oli kolmekymmentä metriä pitkä ja neljä metriä leveä siltama, samantapainen kuin laivankansi, jonka kokka oli aallonhalkaisijan muotoinen. Sen alla oli pyöreä, tukevaksi rakennettu laivanrunko, jonka sisällä olivat mekaanista voimaa kehittävät laitteet, kaikenlaisten tarpeiden, kuten ampuma- ja ruokavarojen ja suolattoman veden säiliöt, työkalut ja korjauspaja. Alustaa ympäröi muutamiin kevyihin tankoihin kiinnitetty rautasäleikkö ja tämän yläreunaa pitkin kaidepuu. Kannella oli kolme kajuuttaa, joiden osastoista toisia käytettiin miehistön asuntona, toiset oli varattu koneistolle. Keskikajuutassa toimi kone, joka oli kaikkien Albatrossin ilmaan kohottavien laitteiden voimanlähteenä; kokanpuolisen kajuutan kone pyöritti keulapotkuria; peräpuolisen kajuutan kone peräpotkuria ja kaikilla näillä kolmella koneella oli oma erikoinen käynnistyslaitteensa. Kokan puolella, ensimmäisessä kajuutassa, oli miehistön ruokakomero, keittiö ja vahtihuone. Perän puolella, viimeisessä kajuutassa oli useita hyttejä, muun mukana insinöörin hytti, ruokasali ja sen päällä lasikoppi, jossa ruorimies oleskeli ohjaten lentoalusta voimakkaalla peräsimellä. Kaikkiin näihin kajuuttoihin tuli valoa seinäaukoista, jotka oli täytetty tavallisia ruutuja kymmenen kertaa vahvemmaksi karaistulla lasilla. Rungon alle oli kiinnitetty hyvin kimmoisia jousia, joiden oli määrä lieventää tärähdystä laskeuduttaessa, vaikka maihinlasku muuten voitiinkin suorittaa erinomaisen tasaisesti ja hiljaa, sillä insinööri Robur osasi täydellisesti hallita lentokoneensa liikkeitä.
Kohottavat ja eteenpäin työntävät laitteet. — Alustasta kohosi kolmekymmentäseitsemän pystysuoraa akselia, kummallakin sivulla viisitoista ja keskellä seitsemän muita korkeampaa. Voisi siis sanoa, että tämä oli kuin 37-mastoinen laiva. Kuhunkin mastoon oli purjeiden asemesta kiinnitetty kaksi vaakasuoraa potkuria, joissa läpimitta ja kierteen nousu olivat jokseenkin vähäisiä, mutta jotka voitiin panna pyörimään huimaavan nopeasti. Jokaisen akselin liike oli toisista riippumaton, ja sitä paitsi ne parittain pyörivät vastakkaisiin suuntiin — jollainen järjestely on välttämätön siksi, ettei lentoalus alkaisi kieppua ympäri. Tällä tavalla potkurit, jotka yhä kohottivat itseään kohtisuoran ilmapatsaan yläpuolelle, pysyivät tasapainossa vaakasuoraa vastusta kohti. Kaikkiaan oli siis seitsemänkymmentäneljä kohottavaa potkuria, joiden kolme haaraa oli kiinnitetty metallisen keskuksen ulkoreunaan. Moottorivoiman säästämiseksi oli potkurien keskukset sommiteltu hyrrän muotoiseksi. Sekä edessä että takana oli vaakasuoran akselin varassa nelihaarainen potkuri, jossa kierteen nousu oli hyvin loiva. Nämä kaksi potkuria, jotka olivat paljon isompia kuin mastojen huippuihin kiinnitetyt, pyörivät eri suuntiin, ja kierteen täytyi niissä olla päinvastainen, koska ne molemmat kuljettivat lentoalusta eteenpäin. Luonnollisesti näidenkin pyörimisnopeus oli huimaava.
Ylimalkaan oli aluksessa otettu huomioon kaikki hyvät puolet eri järjestelmistä, joita olivat suositelleet Cossus, La Landelle ja Ponton d'Amecourt ja joita sitten insinööri Robur on täydentänyt. Mutta erityisesti keksijän oikeus oli suotava Roburille liikevoiman valinnasta ja sovellutuksesta.
Koneisto. — Voimaa, jota tarvittiin kannattamaan lentoalusta ilmassa ja kuljettamaan sitä eteenpäin, Robur ei saanut veden tai muiden nesteiden höyrystä, paineilmasta tai muista laajenevista kaasuista eikä räjähtävistä seoksistakaan, jotka pystyvät aikaansaamaan mekaanista toimintaa, vaan hän otti käytäntöön sähkön, josta kerran tulee teollisuuden sielu. Muuten hän ei ottanut lentoalukseensa mitään sellaista konetta, joka kehittäisi sähköä. Hän ei tarvinnut muuta kuin paristoja ja akkumulaattoreita. Mutta mitä elementtejä näissä paristoissa oli, mitkä kemialliset aineet panivat ne toimimaan, se oli Roburin salaisuus. Samoin oli akkumulaattorien laita. Mitä lajia olivat niiden positiiviset ja negatiiviset levyt, sitä ei annettu ilmi. Insinööri oli, syystä kyllä, jättänyt hakematta keksinnölleen patenttia. Kiistämättömänä tuloksena olivat seuraavat edut: paristot kehittivät sähköä hyvin runsaasti, hänen käyttämänsä hapot olivat melkein täydellisesti haihtumattomia ja jähmettymättömiä, akkumulaattorit olivat paljon parempia kuin Fauren, Sellonin ja Volckmarin suunnittelemat, ja kun sähkövirtaa mitattiin ampereissa, saatiin ennenkuulumattoman suuria lukuja. Siitä johtui, että koneeseen saatiin niin sanoaksemme melkein rajaton määrä hevosvoimia pyörittämään potkureita, jotka antoivat lentoalukselle enemmän nousu- ja liikuntakykyä kuin se tarvitsikaan millaisissa olosuhteissa tahansa.
Mutta samalla on yhä muistettava, että kaikki tämä oli vain insinööri Roburin omaisuutta, sillä hän oli pitänyt sen ehdottomasti salassa. Ellei Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin onnistuisi ottaa selvää hänen keksinnöstään, olisi hyvinkin luultavaa ettei ihmiskunta saisi sitä tietoonsa.
Sanomattakin on selvää, että Albatross pysyi riittävän vakaassa asennossa painopisteensä sijoituksen vuoksi. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se huolestuttavassa määrin painuisi tai nousisi vinoon vaakasuorasta suunnasta tai keikahtaisi kumoon sivulle päin.
Vielä voisi kysyä, mistä aineesta insinööri Robur oli rakentanut ilma-aluksensa — joksi Albatrossia varsin sattuvasti sopikin nimittää. Mistä oli muun mukana valmistettu niin kova seinä, ettei Phil Evansin bowie-puukko siihen pystynyt eikä setä Prudence kyennyt selittämään sen laatua? Aivan yksinkertaisesti paperista.
Jo monta vuotta tätä ennen oli tällaisen paperin valmistus kehittynyt melkoisen pitkälle. Liimaton paperi, joka kyllästetään dekstriinillä ja tärkkelyksellä, muuttuu teräksenkovaksi. Siitä voidaan valmistaa teloja, kiskoja, rautatievaunujen pyöriä, jotka ovat tukevampia kuin metalliset ja samalla kevyempiä. Juuri tätä kestävyyttä ja keveyttä oli Robur tahtonut käyttää hyväkseen ilma-aluksensa rakentamisessa. Kaikki, kansi, runko, kajuutat, oli oljista tehtyä paperia, joka oli puristuksessa muuttunut ikään kuin metalliksi, ja lisäksi se oli palamatonta, jota etua ei suinkaan sovi pitää vähäpätöisenä hyvin korkealla liitävässä laitteessa. Mitä tuli akseleihin, potkurien levyihin ja yleensä niihin välineisiin, jotka kuljettivat ilma-alusta, oli hyytelöisistä kuiduista, kun näitä oli asianmukaisesti muokattu, saatu niitä varten kyllin kestävää ja taipuista ainetta, joka mukautui mihin muotoihin tahansa, jota useimmat kaasut, nesteet tai hapot eivät kyenneet liuottamaan — puhumattakaan sen eristämiskyvystä — ja jonka käyttäminen Albatrossissa metallin sijasta oli perin tärkeä saavutus.
Ilma-aluksen henkilökuntaan kuuluivat insinööri Robur, hänen työnjohtajansa Tom Turner, yksi koneenkäyttäjä ja tämän kaksi apulaista, kaksi ruorimiestä ja kokki, yhteensä kahdeksan henkeä, jotka hyvin riittivät kaikkiin eri tehtäviin. Metsästys- ja taisteluvälineitä, kalastusvehkeitä, sähkölyhtyjä, havaintovälineitä, kuten kompasseja ja sekstantteja paikan ja suunnan määrittämiseksi, lämpömittari, useita ilmapuntareita, joista toisilla mitattiin nousun korkeutta, toisilla ilmanpaineen vaihteluja, myrskylasi myrskyjen ennustamiseksi, pieni kirjasto, pieni kuljetettava kirjapaino, kannen keskellä navan varassa kääntyvä pieni takaaladattava tykki, josta voi ampua kuuden senttimetrin kuulia, riittävä varasto ruutia, ammuksia, dynamiittipanoksia, akkumulaattorien sähkövirroista lämpönsä saava keittiö, joukko säilykkeitä, lihaa ja vihanneksia erityisessä niille varatussa säiliössä muutamien viina- ja viskitynnyrien ohella ja kaikenlaista muuta tarpeellista, jotta voi hyvin tulla kuukausimääriä toimeen laskeutumatta maahan — sellaisia olivat ilma-aluksen varastot ja välineet, lukuunottamatta kuuluisaa pasuunaa.
Lisäksi oli kannella pieni uppoamaton kumivene, joka kykeni kannattamaan kahdeksan miestä joen, järven tai tyynen meren pinnalla.
Mutta oliko Robur ottanut mukaan edes laskuvarjoja tapaturman varalta? Ei, sillä hän ei uskonut sellaisia onnettomuuksia voivan sattua. Potkurien akselit olivat toisistaan riippumattomia. Jos jotkut niistä pysähtyisivät, se ei estäisi toisia pyörimästä. Ja kun puoletkin niistä toimi, se riitti kannattamaan Albatrossia ilmassa.
— Ja tämän ilma-aluksen avulla, kuten Robur Valloittaja pian sai aiheen lausua vierailleen — tosin vasten tahtoaan saapuneille, — olen nyt valtiaana siinä kuudennessa maailmanosassa, joka on suurempi kuin Eurooppa, Aasia, Afrika, Amerika, Australia yhteensä, ilmojen Ikariassa, jonne tulevaisuudessa tulee asumaan tuhansia ikarialaisia!
TURHIA KYSYMYKSIÄ.
Weldon Instituutin puheenjohtaja oli ällistynyt, samoin hänen toverinsa. Mutta kumpikaan ei halunnut vähääkään näyttää hämmentyneensä, vaikka se oli niin luonnollista.
Palvelija Frycollin ei puolestaan salannut kauhistustaan, kun huomasi lentävänsä tällaisen ilma-aluksen kannella, eikä yrittänytkään hillitä itseään.
Potkurit pyörivät kiivaasti heidän yläpuolellaan. Vaikka niiden pyörimisnopeus olikin suuri, se olisi voitu lisätä kolminkertaiseksi, mikäli Albatross olisi halunnut päästä suurimpaan lentokorkeuteensa.
Mitä tuli keulassa ja perässä pyöriviin vetopotkureihin, jotka toimivat jokseenkin kohtuullista vauhtia, ne kuljettivat ilma-alusta tällä kertaa vain noin kahdenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa.
Kumartuessaan kantta ympäröivän kaidepuun yli saattoivat Albatrossin matkustajat nähdä allaan pitkän ja mutkikkaan nauhan, joka pienen puron lailla kiemurteli epätasaisen maan halki, muutamien lampien kimallellessa auringon vinosti lankeavien säteiden loisteessa. Se oli eräs joki, vieläpä suurimpia tällä mantereella. Sen vasemmalla rannalla piirtyi näkyviin vuorijono, joka häipyi silmänkantamattomiin.
— Voitteko sanoa meille, missä nyt olemme? setä Prudence kysyi ääni kiukusta vapisten.
— Minun ei tarvitse sanoa sitä teille, Robur vastasi.
— No sanotteko edes, minne olemme matkalla? Phil Evans lisäsi.
— Ilman halki eteenpäin.
— Kuinka pitkään?
— Niin kauan kuin on tarpeen.
— Onko siis aikomuksena kiertää maailman ympäri? Phil Evans kysyi ivallisesti.
— Enemmänkin, Robur vastasi.
— Entä jollei sellainen retki sovi meille? setä Prudence huomautti.
— Pakko sopia.
Tässä oli esimakua siitä, millaisiksi kehittyisivät Albatrossin isännän ja hänen vieraidensa — ettemme sanoisi vankien — väliset suhteet. Mutta ilmeisesti hän halusi aluksi antaa heille aikaa rauhoittua, ihailla tätä merkillistä alusta, joka kuljetti heitä ilmassa, ja sitten arvatenkin onnitella sen keksijää. Niinpä hän lähti edestakaisin kävelemään pitkin kantta. Vieraat saivat sillä aikaa mielensä mukaan joko tutkia ilma-aluksen koneistoa, sisustusta tai kiinnittää kaiken huomionsa maisemaan, joka alhaalla levisi heidän nähtäväkseen.
— Setä Prudence, Phil Evans sanoi silloin — jollen erehdy, niin me leijailemme nyt luultavasti Kanadan keskikohdalla. Tuo koilliseen päin virtaava joki ei voi olla muu kuin St. Lawrence. Ja taaksemme jäävä kaupunki on Quebec.
Se olikin tämä vanha Champlainin perustama kaupunki, jonka peltikatot välähtelivät auringonpaisteessa kuin peilit. Albatross oli siis saapunut 46 asteen kohdalle pohjoista leveyttä, se riitti selittämään, miksi aurinko nousi ennen aikojaan ja aamu valkeni sitten niin odottamattoman hitaasti.
— Niin, Phil Evans jatkoi, — tuolla on varmasti juuri Quebec, joka on rakennettu amfiteatterin muotoiseksi, ja kukkulalla näkyy sen linnoitus, Pohjois-Amerikan Gibraltar! Katsokaapa, tuolla näette molemmat tuomiokirkot, englantilaisen ja ranskalaisen! Ja tullirakennuksen kupolin harjalla liehuu Britannian lippu!
Phil Evansin näin puhellessa alkoi Kanadan pääkaupunki vähitellen häipyä kaukaisuuteen. Ilma-alus joutui nyt pienten pilvien vyöhykkeeseen, joka yhä tuntuvammin peitti auringon heidän näkyvistään.
Kun Robur silloin huomasi, että hänen arvoisat matkustajansa alkoivat tarkastella Albatrossin ulkonaista rakennetta, hän lähestyi heitä ja kysyi:
— Hyvät herrat, uskotteko nyt, että ilmassa voi liikkua sellaisten laitteiden varassa, jotka ovat ilmaa raskaampia?
Olisi ollut vaikea olla myöntämättä tätä, kun todisteet olivat näin kouraantuntuvia. Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät vastanneet.
— Te pysytte vaiti! insinööri jatkoi. — Teidän on varmaankin niin nälkä, että on vaikea puhua. Mutta vaikka olen ottanut teidät mukaan ilmaan, niin saatte silti uskoa, etten aio teitä ruokkia tällä perin vähän ravitsevalla aineella. Aamiaisenne odottaa teitä.
Kun setä Prudence ja Phil Evans todellakin tunsivat kurnivaa nälkää, ei nyt ollut syytä kursailla. Eihän ateria velvoittanut mihinkään, ja sitten kun Robur olisi laskenut heidät takaisin maahan, he aikoivat entiseen tapaansa ottaa täyden toimintavapauden häntä kohtaan.
Molemmat opastettiin nyt peräkajuutan pieneen ruokasaliin. Siellä oli asianmukaisesti katettu pöytä, ja he saivat aterioida kahden kesken. Ruokalajeina oli erilaisia säilykkeitä ja muun muassa sellaista leipää, jossa oli yhtä paljon jauhoja ja hienoksi jauhettua, hiukan silavalla maustettua lihaa ja josta kiehautettuna saatiin mainiota keittoa; sitten oli vielä käristetyn kinkun viipaleita ja juomana teetä.
Frycollinia ei myöskään unohdettu. Keulapuolella hänelle tarjottiin hyvä annos leipäkeittoa. Miespoloisella täytyi varmaankin olla hirveä nälkä, jotta hän olisi nyt voinut syödä, sillä hänen leukapielensä tärisivät kauhusta ja olivat vähällä kieltäytyä kaikesta työstä.
— Jos tämä menee rikki… Jos tämä menee rikki! onneton neekeri hoki.
Se oli hänelle alituinen kauhun aihe. Ajatelkaapa, että hän olisi pudonnut puolentoista kilometrin korkeudesta! Silloin hänestä olisi tullut pelkkää taikinaa!
Tuntia myöhemmin ilmestyivät setä Prudence ja Phil Evans taas kannelle. Robur ei enää ollut heidän mukanaan. Peräpuolella seisoi ruorimies lasikopissa, katse kiinni kompassissa, ja noudatti järkähtämättä, vähääkään epäröimättä, insinöörin määräämää suuntaa.
Mitä tuli muuhun henkilökuntaan, lienee aamiainen ollut syynä siihen, ettei ketään näkynyt kannella. Ainoastaan toinen koneenkäyttäjän apulainen, joka oli pantu valvomaan koneiden toimintaa, käveli edestakaisin kajuuttojen väliä.
Oliko ilma-aluksen vauhti nyt entistä nopeampi, sitä pystyivät arvoisat virkatoverit arvioimaan ainoastaan epätäydellisesti, vaikka Albatross oli jo päässyt ulos pilvivyöhykkeestä ja maaperä näyttäytyi tuhannenviidensadan metrin päässä heidän alapuolellaan.
— Tämä on ihan uskomatonta! Phil Evans virkkoi.
— Paras kun emme uskokaan, setä Prudence vastasi.
Sitten he siirtyivät keulaan päin ja suuntasivat katseensa länttä kohti.
— Tuolla on toinen kaupunki! Phil Evans huudahti.
— Erotatteko, mikä se on?
— Kyllä, minusta näyttää, että se on Montreal.
— Montreal?… Mutta vastahan me jätimme Quebecin enintään kaksi tuntia sitten.
— Se todistaa, että tämä lentokone kulkee vähintään satakymmenen kilometriä tunnissa.
Se olikin ilma-aluksen nopeus tällä hetkellä, ja syy siihen, miksi matkustajilla ei ollut mitään haittaa kuljettaessa näin kovaa vauhtia ilman halki, oli se seikka, että sattumalta kuljettiin myötätuuleen. Jos olisi ollut tyyni sää, olisi tämä nopeus tehnyt aika paljon kiusaa ulkoilmassa seistessä, koska se oli melkein pikajunan nopeus. Vastatuuleen mentäessä ei olisi tietenkään pysynyt paikallaan.
Phil Evans ei erehtynyt. Albatrossin alla oli todella Montrealin kaupunki. Sen tunnisti helposti Victoria-sillasta, joka putkirakenteisena ulottui St. Lawrence-virran poikki samaan tapaan kuin rautatien maasilta Venetsiassa laguunin yli. Sitten saattoi erottaa sen leveitä katuja, suunnattoman tilavia varastomakasiineja, komeita pankkirakennuksia ja tuomiokirkon, joka oli äskettäin uusittu Rooman Pietarinkirkon mukaan, ja vihdoin tuli esille Mont Royalin kukkula, jolta näki yli koko kaupungin ja josta oli tehty upea puisto.
Onneksi Phil Evans oli jo käynyt Kanadan tärkeimmissä kaupungeissa. Niinpä hän nyt tunsikin niistä muutamia tarvitsematta kysyä Roburilta. Montrealin jälkeen, noin puoli kahden aikaan päivällä, he sivuuttivat Ottawan, jonka kosket ylhäältä nähtyinä olivat kuin iso, yli reunojensa kiehuva kattila. Näky oli suurenmoinen. — Tuolla on parlamenttitalo, Phil Evans selitti ja osoitti jonkinlaista Nürnbergissä valmistettua nukkekotia, joka oli laskettu pienen kummun harjalle. Tämä monivärinen lelu oli rakenteeltaan samantyylinen kuin Lontoon parlamenttitalo, samoin kuin Montrealin tuomiokirkko muistutti Rooman Pietarinkirkkoa. Mutta vähät siitä, joka tapauksessa se oli varmasti Ottawa.
Pian alkoi tämäkin kaupunki kutistua taivaanrannalla, ja lopulta se oli vain kirkas täplä maaperällä.
Kello oli lähes kaksi, kun Robur taas tuli näkyviin. Hänen seurassaan oli Tom Turner, hänen työnjohtajansa, jolle hän lausui vain kolme sanaa. Tom Turner ilmoitti ne molemmille apulaisille, jotka oli sijoitettu etu- ja peräkajuuttaan. Merkin saatuaan ruorimies muutti Albatrossin suuntaa niin, että se nyt kulki kahden asteen verran lounaisempaan. Samalla setä Prudence ja Phil Evans saattoivat todeta, että ilma-aluksen vetopotkurit oli pantu pyörimään entistä kiivaammin.
Mutta nopeus olisi voitu lisätä vielä kaksinkertaiseksi, jolloin se olisi ollut paljon suurempi kuin tähän asti oli millään koneilla saavutettu maan päällä liikuttaessa.
Nimittäin torpedoveneet voivat kulkea 22 solmua eli neljäkymmentä kilometriä tunnissa; Englannin ja Ranskan rautateillä oli junien nopeus sata kilometriä; Yhdysvalloissa saatiin 150 kilometrin nopeus jäätä pitkin liukuvilla jalaksisilla veneillä; muuan Pattersonin tehtaassa valmistettu hammasrattailla kulkeva kone oli saavuttanut 130 kilometrin nopeuden Erie-järven radalla, ja eräs toinen veturi on kiitänyt Trentonin ja Jerseyn välillä 137 kilometriä tunnissa.
Mutta kun Albatrossin etu- ja takapotkurit toimivat täydellä teholla, se pystyi kulkemaan kaksisataa kilometriä tunnissa eli viisikymmentäviisi metriä sekunnissa.
Se oli sama nopeus kuin hirmumyrskyllä, joka kiskoi puita juurineen maasta — syyskuun 21. päivänä 1881 saatiin Cahorsissa mitatuksi, että tuulen nopeus oli 194 kilometriä tunnissa. Se on myös kirjekyyhkysen keskinopeus, jonka ylittävät ainoastaan haarapääsky (67 metriä sekunnissa) ja tervapääsky (89 metriä).
Sanalla sanoen, Albatross olisi, kuten Robur oli väittänyt, voinut täydellä teholla kulkiessaan kiertää maapallon ympäri kahdessasadassa tunnissa, eli noin kahdeksassa päivässä! Tälle lentokoneelle ei ollut mitään merkitystä sillä, että maailmassa oli siihen aikaan neljäsataaviisikymmentä tuhatta kilometriä rautateitä — siis niin paljon, että perättäin pantuina ne olisivat päiväntasaajan kohdalla ulottuneet yksitoista kertaa maapallon ympäri? sillä oli käytössään koko ilmakehä!
Onko enää tarpeellista lisätä, että se ilmiö, joka oli kiihottanut yleisön mielikuvitusta maapallon molemmin puolin, oli juuri insinööri Roburin ilma-alus? Se torvi, joka toitotti ilmojen halki, kuului työnjohtaja Tom Turnerille. Se lippu, joka nähtiin Euroopan, Aasian ja Amerikan kuuluisimpien muistomerkkien kohdalla, oli Robur Valloittajan ja hänen Albatrossinsa lippu.
Ja jos insinööri olikin tähän asti jonkin verran varonut, ettei häntä tunnistettaisi, jos hän mieluimmin matkustikin yöllä, joskus valaisten aluksensa sähkölyhdyillä, ja jos hän päivällä katosikin pilvikerroksien yläpuolelle, hän ei nyt enää näyttänyt haluavan salata päässeensä ilmojen valtiaaksi. Kun hän oli saapunut Philadelphiaan ja esitellyt itsensä Weldon Instituutin kokouksessa, niin eikö hänen tarkoituksensa ollut tehdä selkoa ihmeellisestä keksinnöstään, saada epäilevimmätkin uskomaan näyttämällä heille itse teossa, kuinka lennetään?
Muistetaanhan vielä, kuinka hänet oli otettu vastaan, ja myöhemmin saadaan nähdä, miten hän aikoi kostaa mainitun seuran puheenjohtajalle ja sihteerille.
Tällä välin oli Robur lähestynyt setä Prudencea ja Phil Evansia. Nämä koettivat olla kuin kaikki mitä näkivät ja saivat vastoin tahtoaan kokea ei olisi lainkaan hämmästyttänyt heitä. Ilmeisesti näiden kahden anglosaksin pääkoppaan oli juurtunut sellainen itsepintaisuus, jota olisi vaikea puhkaista. Robur puolestaan ei ollut huomaavinaankaan sitä, vaan sanoi heille ikään kuin olisi jatkanut keskustelua, joka kuitenkin oli ollut keskeytyksissä jo runsaasti kaksi tuntia:
— Hyvät herrat, arvatenkin te kysytte itseltänne, voiko tällä koneella, joka on ihmeen sovelias käytettäväksi ilmaliikenteessä, saavuttaa vielä suuremman nopeuden. Se ei olisi kelvollinen valloittamaan ilmaa, ellei se pystyisi halkomaan sitä kaikissa tapauksissa. Minä olen halunnut, että ilma kannattaisi minua vankasti, ja niin onkin laita. Minä olen käsittänyt, että tuulta vastaan taistellakseen ihminen ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti olla sitä vahvempi, ja minä olenkin vahvempi. Siihen ei tarvita purjeita, jotka veisivät eteenpäin, ei airoja eikä rattaita, eikä myöskään ratakiskoja, jotta matka kävisi nopeammin, ei muuta kuin ilmaa. Minä käytän vain ilmaa, joka ympäröi minua samoin kuin vesi ympäröi vedenalaista alusta ja jossa potkurini pyörivät samoin kuin höyrylaivan perässä. Sillä tavalla minä olen ratkaissut lentotaidon kysymyksen. Näin pitkälle ei koskaan pääse ilmapallo tai mikään muu laite, joka on ilmaa kevyempi.
Hänen molemmat matkustajansa pysyivät täysin mykkinä, mutta se ei hetkeksikään hämmentänyt insinööriä. Hän tyytyi hieman hymähtämään ja jatkoi yhä esittäen kysymyksiä:
— Kenties tekee mielenne vielä kysyä, onko Albatrossilla sen kyvyn ohella, jota se nytkin osoittaa liikkuessaan vaakasuorasti, myös yhtä hyvät edellytykset nousta, siis voiko se silloinkin vetää vertoja ilmapallolle, kun tahdotaan käydä ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Siihen voisin vastata, etten kehottaisi teitä panemaan Go-aheadia kilpailemaan Albatrossin kanssa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät nytkään vastanneet, vaan kohauttivat hartioitaan. Kenties he aikoivat juuri siinä suhteessa uhmata Roburia.
Silloin Robur antoi merkin. Ilma-alusta eteenpäin kuljettavat potkurit pysähtyivät heti. Albatross kulki entisellä vauhdillaan vielä kilometrin verran ja jäi paikalleen.