Kun oli annettu toinen merkki, alkoivat kohottavat potkurit pyöriä niin huimaavaa vauhtia, että sitä olisi voinut verrata sireenien nopeuteen tieteellisissä akustisissa kokeissa. Niiden hyrinä muuttui melkein oktaavin verran kimeämmäksi, mutta samalla se heikkeni sitä mukaa kuin ilma oheni, ja Albatross syöksyi kohtisuoraan ylöspäin kuin leivonen, joka päästää heleän kirkaisunsa korkealta ilmasta.
— Hyvä herra, hyvä herra! Frycollin hoki, — kunpa tämä ei vain menisi rikki!
Roburin ainoa vastaus oli ylenkatseellinen hymy. Muutaman minuutin kuluttua ilma-alus oli päässyt 2700 metrin korkeuteen, jolloin näköpiirin säde oli toistasataa kilometriä pitkä — sitten oltiin neljän kilometrin korkeudessa, kuten ilmapuntari osoitti laskemalla 480 millimetriin.
Koe oli tehty ja Albatross laskeutui jälleen. Ylempien ilmakerrosten paineen vähetessä kävi ilman happimääräkin niukemmaksi, mikä vaikeutti hengitystä. Siitä on aiheutunut monta vakavaa onnettomuutta ilmapurjehtijoille. Robur ei katsonut tarpeelliseksi asettua sellaiselle vaaralle alttiiksi.
Ilma-alus palasi siis siihen korkeuteen, jossa se näytti mieluimmin liikkuvan, ja kun etu- ja takapotkuri taas oli pantu käyntiin, lähti Albatross entistä nopeampaa vauhtia lounasta kohti.
— Hyvät herrat, jos siis kysymyksenne koski sitä, kuinka ilma-alukseni kykenee kohoamaan, niin voinette jo vastata siihen.
Sitten Robur kurottautui kaidepuun yli ja vaipui mietteisiinsä.
Kun hän jälleen nosti päätään ja kääntyi, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri seisoivat hänen edessään.
— Insinööri Robur, lausui setä Prudence, joka turhaan yritti hillitä itseään, — me emme lainkaan hautoneet mielessämme sellaisia kysymyksiä kuin te näytätte luulevan. Mutta nyt me teemme teille erään kysymyksen, johon edellytämme teidän suostuvan vastaamaan.
— Puhukaa.
— Millä oikeudella te hyökkäsitte meidän kimppuumme Fairmont-puistossa? Millä oikeudella te telkesitte meidät tuohon koppiin? Millä oikeudella te kuljetatte meitä vastoin tahtoamme tässä lentokoneessa?
— Entä millä oikeudella, arvoisat ilmapallon harrastajat, Robur vastasi, — te olette herjanneet, ilkkuneet, uhanneet minua seuranne kokouksessa niin vimmatusti, että suorastaan ihmettelen, kuinka pääsin sieltä ehjin nahoin?
— Kysymys ei ole sama kuin vastaus, Phil Evans huomautti, ja minä toistan siis: millä oikeudella?
— Tahdotteko todellakin tietää?
— Kyllä.
— No niin, vahvemman oikeudella.
— Se on halpamaista!
— Mutta niin on asia.
— Kuinka kauan, herra insinööri, kysyi setä Prudence, jonka raivo väkisinkin purkautui, — aiotte käyttää tätä oikeuttanne?
— Kuinka teidän mieleenne, hyvät herrat, Robur vastasi ivallisesti, — voi tulla tehdä minulle mokoma kysymys, kun teidän tarvitsee vain vilkaista alaspäin nauttiaksenne maailman verrattomimmasta näköalasta!
Albatross peilaili parhaillaan itseään Ontario-järven avarassa pinnassa. Se oli juuri kulkenut sen maan ylitse, jota Cooper on niin runollisesti kuvannut. Sitten se seurasi tämän laajan altaan eteläistä rantaa ja suuntasi kohti kuuluisaa virtaa, joka siihen laskee Erie-järven vedet murtaen ne putouksissaan.
Hetken aikaa kuului ilma-alukseen asti majesteettista jyminää, kuin myrskyn pauhua. Ja lämpötila tuntui jatkuvasti laskevan ikään kuin alhaalta olisi purkautunut kosteaa sumua yläilmoihin.
Alhaalla syöksyi valtavia vesimääriä hevosenkengän muotoisessa kaaressa. Se näytti kuin suunnattomalta kristallipaljoudelta keskellä tuhansia sateenkaaria, joita valon taittuminen sai aikaan hajoittaessaan auringonsäteet. Se oli upea näky.
Putousten edessä yhdisti langan tavoin pingotettu kävelysilta molemmat rannat. Hieman alempana, noin viiden kilometrin päässä, oli virran yli rakennettu riippusilta, jota pitkin sillä hetkellä mateli juna matkalla Kanadan puolelta Yhdysvaltoihin.
— Niagaran putoukset! Phil Evans huudahti.
Tämä huudahdus pääsi häneltä väkisinkin, mutta setä Prudence yritti parhaansa mukaan olla ihastelematta näitä ihmeitä.
Minuuttia myöhemmin Albatross oli jo kulkenut sen virran poikki, joka erotti Yhdysvallat Kanadan siirtomaasta, ja kiiti Pohjois-Amerikan laajojen alueiden yläpuolella.
ROBURIN VASTAUS
Eräässä peräkajuutan hytissä oli setä Prudencelle ja Phil Evansille varattu kaksi erinomaista makuulavaa ja riittävästi vuode- ja liinavaatteita, peitteitä ja matkahuopia. Enempää mukavuutta ei olisi heille tarjottu valtamerilaivassakaan. Jolleivät he nukkuneet sikeästi, niin syynä oli se, etteivät he halunneet ummistaa silmiään, tai ainakin, että esteenä olivat perin vakavat huolet. Millaiseen seikkailuun he olivat joutuneet? Mikä heitä odotti? Miten tämä juttu päättyisi, ja varsinkin, mitä insinööri Robur oikeastaan halusi? Siinä oli paljonkin miettimisen aihetta.
Palvelija Frycollin oli sijoitettu keulapuolelle erääseen hyttiin, jonka vieressä majaili Albatrossin keittiömestari. Se olikin hänelle mieleen. Seurustelihan hän mielellään tämän maailman suurmiesten kanssa. Mutta kun hän vihdoin nukahti, hän näki unta alituisista putoamisista maahan, huimaavista syöksyistä tyhjyyden halki, niin että häntä koko ajan vaivasi kauhea painajainen.
Kuitenkaan mikään matkanteko ei olisi voinut olla rauhallisempaa kuin tämä liitäminen ilmakehässä, joka oli tyyntynyt illalla. Paitsi potkurisiipien hyrinää ei kuulunut mitään ääntä. Joskus saattoi tosin erottaa vihellyksen, joka lähti kaukana maan päällä kulkevasta junasta, tai kotieläinten mylvähdyksiä. Omituinen vaisto! Nämä maanpäälliset luontokappaleet vainusivat lentokoneen kiitävän yläpuolellaan ja ääntelivät kauhuissaan sen ollessa kohdalla.
Seuraavana eli 14. päivänä kesäkuuta, kello viisi aamulla, olivat setä Prudence ja Phil Evans kävelemässä ilma-aluksen kannella. Kaikki oli samoin kuin eilen: vartiomies keulassa, ruorimies perässä.
Mitä varten tarvittiin vartiomiestä? Pitikö siis pelätä yhteentörmäystä jonkin toisen samanlaisen aluksen kanssa? Arvatenkaan ei. Robur ei vielä ollut saanut jäljittelijöitä. Mitä taas tuli siihen, että ilmassa kohtasi jonkin liitelevän ilmapallon oli tämä mahdollisuus niin pieni, että siitä ei tarvinnut välittää vähääkään. Joka tapauksessa olisi silloin ilmapallon käynyt huonosti eikä tämän aluksen, sillä eiväthän ne olleet tasavertaiset. Albatrossilla ei ollut mitään pelättävää, vaikka se sattuisikin törmäämään toiseen alukseen.
Mutta oliko yhteentörmäys ollenkaan mahdollinen? Kyllä, sillä aivan mahdottomana ei voinut pitää, että ilma-alus ajautuisi matalikolle samoin kuin laiva, jos jokin vuori, jota se ei voinut kiertää eikä ylittää tukkisi siltä tien. Ilmassa oli siis omat karinsa, joita piti välttää, kuten laiva karttoi meren kareja.
Tosin insinööri oli ennakolta määrännyt suunnan, kuten kapteenikin teki, ottaen huomioon reitillä tarvittavan lentokorkeuden pysyäkseen aina vuorenhuippujen yläpuolella. Mutta kun ilma-alus pian joutuisi liitämään vuoristoseudun ylitse, oli hyvä syy pysyä tarkkana siltä varalta, että se sattumalta joutuisi jonkin verran poikkeamaan reitiltään.
Tarkastellessaan allaan olevaa seutua setä Prudence ja Phil Evans näkivät laajan järven, jonka eteläpuolisen kärjen Albatross piankin saavuttaisi. He päättelivät, että Erie-järven yli oli yöllä kuljettu pitkin pituuttaan, ja koska suunta nyt oli melkein suoraan länteen, niin ilma-alus oli parhaillaan lähestymässä Michigan-järven pohjukkaa.
— Siitä ei ole epäilystäkään! Phil Evans sanoi. — Tuo kattorykelmä taivaanrannalla on varmasti Chicago.
Eikä hän erehtynytkään. Se oli todella hänen mainitsemansa valtava kaupunki, jota kohti eri puolilta säteittäin tuli seitsemäntoista rautatietä, Lännen kuningatar, laaja varasto, jonne tulvi tuotteita Indianan, Ohion, Wisconsinin ja Missourin osavaltioista, kaikilta näiltä Yhdysvaltojen läntisen puolen alueilta.
Setä Prudence, jolla oli käytössään hytistä löytynyt erinomaisen tarkka merikiikari, saattoi helposti tunnistaa Chicagon huomattavimmat rakennukset. Hänen toverinsa osoitti hänelle kirkot, julkiset laitokset, lukuisat ns. "elevaattorit" eli mekaaniset viljasiilot, suunnattoman suuren Shermanhotellin, joka näytti isolta arpakuutiolta, ja jonka ikkunat olivat satoina pisteinä kullakin sivulla.
— Koska tuo on Chicago, setä Prudence sanoi, — se todistaa, että me olemme kulkeneet hiukan lännempään kuin oikeastaan olisi tarpeen päästäksemme takaisin lähtökohtaan.
Itse asiassa Albatross nyt loittoni suorassa suunnassa Pennsylvanian pääkaupungista.
Mutta jos setä Prudence olisi halunnut kehottaa Roburia viipymättä viemään heidät takaisin itään, hänellä ei olisi nyt ollut tilaisuutta siihen. Insinööri ei näyttänyt olevan halukas tulemaan tänä aamuna hytistään, joko hänellä sitten oli siellä jotakin puuhaa tai hän vielä nukkui. Ystävysten täytyi siis mennä aamiaiselle tapaamatta Roburia.
Nopeus ei ollut eilisestä muuttunut. Kun tuuli sattui puhaltamaan idästä päin, tästä vauhdista ei syntynyt kovin häiritsevää viimaa, ja koska lämpötila laski vain asteen jokaista 170 metriä kohti ylöspäin noustessa, ei kylmyyskään tuntuvasti haitannut. Niinpä setä Prudence ja Phil Evans syötyään kävelivät mietiskellen, jutellen ja yhä odotellen insinööriä ilma-aluksen kannella niin sanoaksemme potkurien siimeksessä, joiden pyöriminen nyt oli niin nopeaa, että niiden siivet sulivat yhteen puolittain läpikuultavaksi kiekoksi.
Illinoisin osa-valtion yli kuljettiin pohjoispään kohdalta vajaassa kahdessa ja puolessa tunnissa. Sitten lennettiin Vesien isän, Mississippi-joen poikki, jonka kaksikerroksiset höyrylaivat eivät näyttäneet venettä suuremmilta. Albatross syöksyi Iowan valtion kohdalle, ja kello yhdentoista aikaan aamupäivällä nähtiin vilaukselta Iowa City.
Tällä alueella mutkitteli vinosti etelästä luoteiseen muutamia kukkulajonoja, joiden rinteet olivat hyvin jyrkät. Niiden kohtalainen korkeus ei vaatinut ilma-alusta nousemaan ylemmäs. Muuten nämä kukkulat madaltuivat pian antaakseen tilaa Iowan laajoille tasangoille, jotka levisivät koko sen länsiosassa ja vielä Nebraskassakin suunnattomina preerioina aina Kalliovuorten juurelle asti. Siellä täällä näkyi lukuisia virtoja, Missourin sivujokia tai näiden haaroja. Niiden rannoilla oli kaupunkeja ja kyliä, jotka harvenivat sitä mukaa kuin Albatross eteni yhä nopeammin kaukaiseen länteen.
Mitään erikoista ei tapahtunut tämän päivän kuluessa. Setä Prudence ja Phil Evans saivat olla kokonaan omissa oloissaan. Tuskin he tapasivat edes Frycollinia, joka lojui keulapuolella silmät ummessa, ettei näkisi mitään. Kuitenkaan hän ei ollut vaarassa pyörtyä, kuten ehkä olisi voinut luulla. Kun ei ole millä mitata korkeutta, ei huimaus voi ilmetä samoin kuin jonkin korkean rakennuksen harjalla. Syvyys ei vedä puoleensa silloin, kun ihminen saa katsella sitä ilmapallon gondolista tai ilma-aluksen kannelta tai oikeammin voi sanoa, ettei ilmapurjehtijan alla näytäkään olevan pohjaton tyhjyys, vaan taivaanranta nousee ja ympäröi häntä joka taholta.
Kello kahden tienoissa Albatross sivuutti Omahan Nebraskan osavaltion rajalla — Omahan kaupungin, joka oli todellinen solmukohta lähes seitsemäntuhannen kilometrin pituisella Pacific-radalla New Yorkin ja San Franciscon välillä. Vähän aikaa saattoi katsella Missouri-virran kellertäviä vesiä, sitten näkyi Missourin kaupunki, joka puu- ja tiilirakennuksineen sijaitsi tämän rikkaan alangon keskellä kuin solki Pohjois-Amerikan vartaloa puristavassa rautatievyössä. Samalla kun ilma-aluksen matkustajat tarkastelivat näitä yksityiskohtia, lienevät myös Omahan asukkaat huomanneet oudon liikkujan yläilmoissa. Mutta hämmästys heidän nähdessään sen liitelevän korkealla ilmassa ei voinut olla suurempi kuin Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, kun nämä oudoksuivat oloaan sen kannella.
Se oli kuitenkin sellainen tapaus, josta Yhdysvaltojen sanomalehdet saisivat runsaasti aihetta uutisiin. Nyt yritettäisiin varmaankin selittää sitä merkillistä ilmiötä, joka oli jo pitkään liiaksikin kiihottanut ihmisten mieliä koko maailmassa.
Tuntia myöhemmin Albatross oli jättänyt Omahan taakseen. Silloin oli ilmeistä, että suunta oli määrätty läntiseksi, sivuun Platte-joesta, jonka laaksoa pitkin Pacific-rata kulki preerian halki. Tämä huomio ei lainkaan tyydyttänyt setä Prudencea ja Phil Evansia.
— Onko siis todella uskottava, että hän on saanut mielettömän päähänpiston viedä meidät maapallon toiselle puolen, toinen kysyi.
— Ja vastoin tahtoamme! toinen vastasi. — Mutta pitäköön Robur varansa! Minä en anna hänen retuuttaa itseäni mielensä mukaan.
— Enkä minä, Phil Evans vakuutti. — Mutta sittenkin neuvon teitä, setä Prudence, hillitsemään intoanne.
— Minunko pitää hillitä itseäni?
— Ja säästäkää vimmanne parempaan aikaan, jolloin sen sopii purkautua.
Kello viiden aikaan, kun oli lennetty kuusia ja seetripuita kasvavien Mustien vuorien ylitse, Albatross joutui sen alueen kohdalle, jota täydellä syyllä nimitetään Nebraskan Pahoiksi maiksi. Se käsitti punamullan värisiä kukkularöykkiöitä, vuorenlohkareita, jotka olivat sen näköisiä kuin jos maahan olisi paiskattu valtavia vuoria niin rajusti, että ne murtuivat palasiksi. Kaukaa katsoessa ne saivat mitä eriskummaisimpia piirteitä. Siellä täällä tämän suunnattoman laajan lohkarerykelmän seassa oli näkevinään keskiaikaisia raunioituneita kaupunkeja varustuksineen, vartiotorneineen, sokkeloisine linnoineen. Mutta oikeastaan nämä Pahat maat eivät olleet muuta kuin valtava luukasa, jossa miljoonittain vaalenivat paksunahkaisten ja kilpikonnien jäännöksiä. Jotkut väittävät, että siellä oli myös jäännöksiä kivettyneistä ihmisistä jonkin alkuaikojen tuntemattoman mullistuksen ajalta.
Illalla oli sivuutettu Platte-joen koko alanko. Nyt ulottui tasanko niin pitkälle kuin suinkin näki taivaanrantaan asti, joka oli hyvin kaukana, koska Albatross kiiti entistä ylempänä.
Sitten yöllä eivät enää veturien kimeät vihellykset tai höyrylaivojen karheat puhallukset häirinneet tähtisen taivaanlaen hiljaisuutta. Joskus kohosi pitkäveteistä mylvinää ilma-alukseen saakka, joka taas oli lähempänä maata. Täällä vaelteli näet preerialla biisonihärkien laumoja etsimässä puroja ja laitumia. Ja silloin kun ne pysyivät ääneti, ruoho kumisi niiden sorkista kumeasti kuin tulvaveden pauhu, jonka erotti selvästi potkurien yhtämittaisen hyrinän yli.
Välillä kuului myös suden, ketun tai villikissan ulvontaa, ja sitä säesti kojootti, Canis Latrans [Haukkuva koira (lat.)], joka olikin hyvin ansainnut nimensä kuuluvan haukuntansa takia.
Ja puhtaaseen yöilmaan levisi myös kirpeä mintun, salvian, koiruohon ja havupuiden tuoksu.
Alhaalta kajahteli karmeaa haukuntaa, johon eivät tällä kertaa olleet syynä kojootit, sillä se oli intiaanien kiljuntaa, eikä oikea uudisasukas olisikaan erehtynyt luulemaan sitä petojen karjunnaksi.
Seuraavana eli kesäkuun 15. päivänä, kello viiden aikaan aamulla, astui
Phil Evans ulos hytistään. Kenties hän tänään saisi tavata insinööri
Roburin?
Kun hänen teki mieli ainakin tietää, miksi Roburia ei ollut näkynyt edellisenä päivänä, hän kääntyi työnjohtaja Tom Turnerin puoleen.
Tämä oli synnyltään englantilainen, noin 45-vuotias mies, leveäharteinen, rotevaraajainen ja kuin raudasta veistetty. Pää oli hänellä tavattoman iso, juuri sellainen, jollaisia taiteilija Hogarth, kaikkien anglosaksien rumien puolien kuvaaja on siveltimensä kärjellä piirtänyt. Jos tarkoin katselee Harlot's Progress nimisen sarjan neljättä taulua, huomaa Tom Turnerin pään vanginvartijan olkapäiden välissä ja samalla huomaa, ettei hänen kasvojensa piirteissä ollut mitään puoleensa vetävää herttaisuutta.
— Saammeko tänään nähdä insinööri Roburin? Phil Evans kysyi.
— En tiedä, Tom Turner vastasi.
— En kysy teiltä, onko hän lähtenyt jonnekin.
— Ehkä.
— Enkä sitäkään, milloin hän tulee takaisin.
— Kaiketi sitten, kun on toimittanut asiansa.
Ja sen enempää ilmoittamatta Tom Turner palasi kajuuttaansa.
Tähän vastaukseen täytyi tyytyä, vaikka se riitti sitä vähemmän, kun kompassiin luotu silmäys osoitti, että Albatross jatkoi kulkuaan luoteiseen.
Mutta kuinka suuresti maisema olikaan muuttunut: eilen illalla oli lennetty Pahojen maiden hedelmättömän alueen yllä ja yöllä sivuutettu se kokonaan — nyt sitä vastoin oli alhaalla näkyvissä aivan toisenlainen seutu.
Omahasta asti oli kuljettu noin tuhat kilometriä, ja ilma-aluksen alla oli outo maa, jota Phil Evans ei voinut tuntea, kun ei ollut koskaan siellä käynyt. Muutamat intiaanien kurissapitämiseksi tarkoitetut linnoitukset reunustivat jyrkkärinteisiä kukkuloita säännöllisinä kuvioina, joiden perustana oli enemmän paaluaitauksia kuin muureja. Kyliä ja asukkaita oli hyvin vähän tällä seudulla, joka erosi täysin Coloradon kullanpitoisista alueista useita leveysasteita etelämpänä.
Kaukana alkoi vielä hämärästi erottua jono harjanteita, joita nouseva aurinko kehysti tulenhohtoisella juovalla.
Ne olivat Kalliovuoret.
Setä Prudence ja Phil Evans huomasivat, että äkkiä tuli purevan kylmä. Tämä lämpötilan aleneminen ei johtunut sään muutoksesta, ja aurinko loisti edelleen täydeltä terältä.
— Syynä ei voi olla mikään muu kuin että Albatross on taas noussut korkeammalle, Phil Evans huomautti.
Keskikajuutan oven ulkopuolella riippuva ilmapuntari olikin laskenut 540 millimetrin kohdalle, mikä osoitti, että nyt oltiin noin kolmentuhannen metrin korkeudessa. Ilma-alus pysytteli siis niin ylhäällä kuin maan epätasaisuuden vuoksi oli välttämätöntä.
Tuntia aikaisemmin se oli ollut varmaankin vielä korkeammalla, kenties neljä kilometriä maanpinnan yläpuolella, sillä takana kohosi vuoria, joita peitti ikuinen lumi.
Vaikka setä Prudence ja Phil Evans olisivat kuinka pinnistäneet muistiaan, he eivät keksineet mikä maa nyt oli heidän allaan. Albatross oli voinut yöllä poiketa suunnasta pohjoiseen ja etelään ja lisätä tavattomasti vauhtiaan, ja se riitti täysin eksyttämään heidät.
Mutta pohdittuaan eri mahdollisuuksia, joita voi pitää enemmän tai vähemmän todennäköisinä, he vihdoin päätyivät seuraavaan otaksumaan: tämän alueen, jota vuoret ympäröivät joka puolelta, täytyi olla sama, joka oli maaliskuussa 1872 kongressin päätöksellä julistettu Yhdysvaltojen Kansallispuistoksi.
Siinä he olivatkin oikeassa. Tämä merkillinen seutu ansaitsi todella puiston nimen — puiston, jossa kumpuina oli vuoria, lampina järviä, puroina virtoja, labyrintteina kattilanmuotoisia laaksoja ja suihkulähteinä suurenmoisia kuuman veden geysirejä.
Muutamassa minuutissa liukui Albatross Yellowstone-joen poikki Mount Stevensonin jäädessä oikealle puolelle, ja lähestyi suurta järveä, jolla oli sama nimi kuin mainitulla virralla. Kuinka vaihtelevia olikaan sen rannat, joiden laavakivi ja pienet kristallit heijastivat auringonvaloa lukemattomista särmistään! Kuinka oikullisesti olikaan järjestetty saaret, jotka näkyivät sen pinnalla! Taivaansini väikkyi jättiläispeilissä, ja ympärillä liiteli lintupilviä, pelikaaneja, joutsenia, lokkeja, hanhia, haahkoja. Muutamin paikoin peittivät äkkijyrkkiä rantoja havupuut, komeat männyt ja lehtikuuset, ja rinteiden juurelta purkautui ilmaan valkoisia höyrypilviä lukemattomista halkeamista. Maaperä oli täällä kuin ääretön kattila, josta purkautui höyryä ja joka salaperäisellä tulellaan sai veden jatkuvasti poreilemaan.
Albatrossin kokilla olisi nyt jos koskaan ollut tilaisuus hankkia runsas varasto taimenia, ainoita kaloja, joita miljoonittain viihtyi Yellowstone-järvessä. Mutta ilma-alus pysyi koko ajan niin korkealla, ettei oikein voinut ruveta kalastuspuuhiin, jotka muuten olisivat varmasti tuottaneet erinomaisen saaliin.
Sitäpaitsi oli järvi kolmen neljännestunnin kuluttua jo jäänyt taakse ja pian myös seudun kaikki geysirit, jotka vetivät vertoja Islannin kauneimmille geysereille. Setä Prudence ja Phil Evans katselivat vesipatsaita, jotka syöksyivät yläilmoihin, kuin luodakseen Albatrossille uuden elementin. Siinä upeili Viuhka, jonka suihkut haarautuivat sädehtiviksi ripsuiksi, Vanha linna, joka näytti puolustavan itseään vesipatsaiden iskuilla, Vanha uskollinen, jonka huipussa välkehti sateenkaaria, Jättiläinen, jonka raju kohtisuora puuska syöksi ympärykseltään kuuden metrin laajuisen suihkun kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Varmaankin Robur tunsi jo ennestään tämän verrattoman, voisi sanoa ainutlaatuisen nähtävyyden ja kaikki sen ihmeet, sillä hän ei nytkään tullut kannelle. Oliko hän siis vain vieraidensa huviksi määrännyt ilma-aluksensa lentämään heidän kansallispuistonsa yli. Oli miten oli, hän ei ainakaan tullut kuulemaan heidän kiitoksiaan. Eikä hän vaivautunut jättämään omia töitään silloinkaan, kun uskaliaasti lennettiin yli Kalliovuorten, joiden luo Albatross oli saapunut kello seitsemän aikaan aamulla.
Tämä vuorijono tunnetusti ulottuu suunnattoman pitkän selkärangan tapaisena Amerikan pohjoisen osan lanteista niskaan asti, Meksikon Andien jatkeena. Sillä on kaikkiaan pituutta noin 3500 kilometriä, ja ylin huippu, James Peak, on melkein neljä kilometriä merenpinnan yläpuolella.
Nostopotkuriensa vauhtia lisäämällä Albatross olisi tietysti voinut korkealla lentävien lintujen tavoin kulkea tämän vuorijonon ylimpienkin huippujen yli pudottautuakseen sitten Oregonin tai Utahin valtioiden kohdalle. Mutta sellainen temppu ei ollut edes tarpeen. Tässä valtavassa selkärangassa oli solia, joiden kautta pääsi toiselle puolelle kapuamatta sen harjalle. Niitä oli hyvinkin useita, toiset syvän kaulakuopan näköisiä, toiset leveämpiä, toiset kapeampia, joista voi pujahtaa lävitse — esimerkiksi Bridger-sola, josta Pacific-rata tunkeutuu mormonien alueelle ja toisia pohjoisempana tai etelämpänä.
Erästä tällaista solaa pitkin Albatross lähti ylittämään Kalliovuoria, kun ensin oli hiljennetty vauhtia, jotta vältyttäisiin törmäämästä sen seinämiin. Varmalla kädellä — ohjausta helpotti peräsimen tavaton herkkyys — ruorimies suuntasi ilma-aluksen niin tarkasti keskelle solaa kuin olisi pitänyt perää ensi luokan veneessä Thamesin kuninkaallisen purjehdusseuran kilpailussa. Ja niin kiusallista kuin tämä lieneekin ollut ilmaa raskaamman molemmista vastustajista, he eivät voineet olla ihailematta täydellisyyttä, jota Albatross tässäkin suhteessa osoitti ilmailun alalla.
Alle kahdessa ja puolessa tunnissa lennettiin mahtavan vuorijonon poikki, ja Albatross alkoi jälleen kiitää entisellä sadan kilometrin vauhdilla. Se kääntyi nyt lounasta kohti, kulkien vinosti Utahin alueen halki ja samalla pudottautuen lähemmäs maanpintaa. Vihdoin se oli laskeutunut muutaman sadan metrin päähän maasta, kun setä Prudencen ja Phil Evansin huomio kiintyi muutamiin vihellyksiin.
Alhaalla heidän kohdallaan kulki Pacific-radan juna Ison Suolajärven kaupunkia kohti.
Ilma-alus painui vieläkin alemmas — noudattaen salaa annettua käskyä — ja alkoi seurata täydellä höyryllä kiitävää junaa, josta tämä merkillinen takaa-ajo heti huomattiin. Vaunujen ikkunoihin ilmestyi useita päitä. Sitten kokoontui suuri joukko matkustajia amerikkalaisissa junissa vaunuja yhdistäville silloille. Muutamat olivat niinkin uteliaita, että kapusivat katoille nähdäkseen lentokoneen paremmin. Ilmassa kajahteli hip- ja hurraa-huutoja; mutta nekään eivät saaneet houkutelluksi Roburia ilmestymään kannelle.
Albatross laskeutui vähentäen yhä yläpotkurien vauhtia ja hidastuttaen lentoaan, kun ei tahtonut ehtiä junan edelle, mikä olisi ollut helppoa. Nyt se liiteli sen yläpuolella kuin suunnattoman iso koppakuoriainen, vaikka olisi voinut esiintyä jättiläismäisenä petolintuna. Väliin se poikkesi oikealle tai vasemmalle, lennähti jonkin matkaa edelle ja palasi taas kohdalle. Samalla se oli ylväästi kohottanut mustan lippunsa, jossa oli keskellä kultainen aurinko, ja junasta vastattiin huiskuttamalla Yhdysvaltojen virallista lippua, jossa oli kolmekymmentäseitsemän tähteä.
Molemmat vangit yrittivät turhaan käyttää tätä näin odottamatta tullutta tilaisuutta ilmoittaakseen, kuinka heidän oli käynyt. Niinpä Weldon Instituutin puheenjohtaja huusi turhaan kaikin voimin:
— Minä olen setä Prudence Philadelphiasta!
Ja sihteeri:
— Minä olen Phil Evans, hänen virkatoverinsa!
Heidän äänensä häipyivät tuhansiin hurraa-huutoihin, joilla matkustajat tervehtivät heidän lentoaan.
Sillä välin oli ilma-aluksen kannelle ilmestynyt pari kolme miehistön jäsentä. Muuan heistä halusi matkia merimiehiä, jotka sivuuttavat hitaamman laivan, ja ojensi junaa kohti köydenpäätä — ivallisesti tarjoutuen ottamaan sen hinaukseen.
Pian Albatross kiihdytti takaisin entiseen vauhtiinsa, ja puolen tunnin kuluttua oli pikajuna jäänyt niin kauas jälkeen, ettei siitä enää näkynyt savuhattaraakaan.
Kello yhden aikaan päivällä ilmestyi näkyviin iso kiekko, joka heijasti auringonsäteitä kuin ääretön peili.
— Tuo on varmaankin mormonien pääkaupunki, Salt Lake City! setä
Prudence sanoi.
Se oli todellakin Ison Suolajärven kaupunki, ja loistava kiekko oli tabernaakkelin pyöreä katto. Tämä temppeli on niin avara, että sinne mahtuu helposti kymmenentuhatta "pyhää"; kuperan peilin tavoin sen katto hajoitti auringonsäteitä kaikkiin suuntiin.
Siellä Wasatsh-vuorten juurella, joiden rinteet olivat puoliväliin asti seetrien ja kuusien peitossa, levisi tämä suuri kaupunki Jordan-virtansa rannoilla, joka laskee Utahin vedet Isoon Suolajärveen. Ilma-aluksen kohdalla oli koko alaltaan näkyvissä suunnaton shakkilauta, jonka tapaisia olivatkin useimmat Amerikan kaupungit, mutta sellainen, josta voi sanoa, että siinä oli enemmän kuningattaria kuin ruutuja, koska monivaimoisuus oli niin suuressa suosiossa mormoneilla. Kaikkialla sen ympärillä oli hyvin hoidettua, hyvin viljeltyä, kutomatuotteista rikasta maata, ja lammaslaumoja oli tuhansittain.
Tämäkin kokonaisuus häipyi kuin varjo, ja Albatross lähti kiitämään lounasta kohti yhä nopeammin, niin että kannella alkoi puhaltaa hyvin voimakas viima, kun vauhti ylitti tuulen nopeuden.
Pian jouduttiin Nevadan hopeapitoiselle alueelle, jonka ainoastaan
Sierra erotti Kalifornian kullanhuuhtomoista.
— Varmaa on, Phil Evans sanoi, — että ennen yön tuloa saamme San
Franciscon näkyviimme.
— Ja sitten? setä Prudence vastasi.
Kello kuuden aikaan illalla lennettiin Sierra Nevadan ylitse juuri siitä Truckie-solasta, josta rautatiekin kulki. Nyt ei enää ollut kuin kolmensadan kilometrin matka, mikäli haluttiin päästä, ellei juuri San Franciscoon, niin ainakin Sacramentoon, Kalifornian valtion pääkaupunkiin.
Albatrossilla oli nyt niin huima vauhti, että jo ennen kello kahdeksaa pisti läntisellä taivaanrannalla esiin senaatintalon kupukatto, joka sitten pian katosi vastakkaiselle suunnalle.
Nyt ilmestyi Robur ilma-aluksensa kannelle. Molemmat matkustajat kiirehtivät puhuttelemaan häntä.
— Insinööri Robur, setä Prudence sanoi, — nyt olemme joutuneet
Amerikan rajalle. Meidän mielestämme saa tämä pila jo riittää…
— Minä en koskaan pilaile, Robur keskeytti.
Hän antoi merkin. Albatross painui nopeasti maata kohti, mutta samalla vauhti kiintyi niin hurjaksi, että täytyi hakea suojaa kajuutasta.
Tuskin oli hytin ovi sulkeutunut setä Prudencen ja Phil Evansin jälkeen, kun edellinen ähki:
— Vähältä piti, etten kuristanut häntä!
— Täytyy yrittää karata! jälkimmäinen vastasi.
— Niin juuri, maksoi mitä maksoi!
Samassa heidän korviinsa kuului pitkällistä pauhinaa. Se tuli mereltä, joka vihaisena tyrskysi rantakalliota vasten. Siellä oli Tyyni Valtameri.
IHMEELLINEN HYPPÄYS
Setä Prudence ja Phil Evans olivat vakaasti päättäneet paeta. Jos heidän olisi tarvinnut vain nujertaa ne kahdeksan, tosin erittäin kookasta miestä, jotka muodostivat ilma-aluksen koko miehistön, he olisivat ehkä uskaltaneet toteuttaa aikeensa. Rohkealla hyökkäyksellä heidän kenties onnistuisi vallata Albatross, jolloin he voisivat laskeutua maihin jossakin Yhdysvalloissa. Mutta silloin he joutuisivat vain kahdestaan hoitamaan tätä alusta — Frycollin oli sellainen pelkuri ettei hänestä olisi avuksi — ja tästä suunnitelmasta täytyi luopua. Kun siis ei voitu turvautua voimakeinoihin, ei auttanut muuta kuin turvautua viekkauteen hetkellä, jolloin Albatross koskettaisi maata. Juuri tätä Phil Evans yritti selittää kiukustuneelle virkatoverilleen, peläten yhä hänen ryhtyvän ennenaikaiseen rynnäkköön, joka olisi vain pahentanut heidän asemaansa.
Ainakaan nyt ei ollut sopiva hetki. Ilma-alus kiiti täyttä vauhtia Tyynen Valtameren pohjoispäätä kohti. Seuraavana aamuna, kesäkuun 16. päivänä, ei enää näkynyt maata. Koska rannikko pyöristyi Vancouverin saaresta alkaen Aleuttien saariryhmään saakka — sen osan Amerikkaa Venäjä luovutti Yhdysvalloille vuonna 1867 — niin tuntui hyvinkin luultavalta, että Albatross joutuisi ylittämään valtameren pohjoisimman pohjukan kohdalta, ellei suuntaa muutettaisi.
Kuinka pitkiltä yöt tuntuivatkaan molempien matkustajien mielestä! Siksi he aina aamulla riensivätkin ulos hytistään. Kun he tänä aamuna tulivat ilma-aluksen kannelle, oli aurinko jo monta tuntia sitten valaissut itäistä horisonttia. Pian oli tulossa kesäpäivänseisaus, vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kun nyt oltiin 60 leveysasteen kohdalla, yötä tuskin olikaan.
Mitä tuli insinööri Roburiin, niin hän joko tottumuksesta tai tahallaan viipyi pitkään kajuutassaan. Astuttuaan sieltä tänään ulos hän tyytyi vain tervehtimään molempia vieraitaan kohdatessaan heidät ilma-aluksen peräkannella.
Mutta myös Frycollin oli uskaltanut ulos hytistään, silmät punaisina unen puutteesta, katse tylsänä, jalat tutisten. Hän käveli varovasti tunnustellen, ikään kuin joka hetki peläten lattian pettävän. Ensin hän loi katseensa ylöspäin, tutkien kojeita, jotka kannattivat Albatrossia ilmassa. Ne toimivat rauhoittavan tasaisesti liikoja kiirehtimättä.
Sitten neekeri hoiperteli kaidepuuta kohti ja tarttui siihen molemmin käsin, pysyäkseen varmemmin tasapainossa. Arvatenkin hänen teki mieli katsahtaa maata, jonka kohdalla ilma-alus nyt oli enintään kahdensadan metrin korkeudessa.
Frycollinin oli tarvinnut aika lailla karaista sisuaan ryhtyäkseen näin merkilliseen temppuun. Vaati todellakin häneltä suurta rohkeutta, ennen kuin hän pani henkensä alttiiksi.
Ensin Frycollin seisoi takakenossa, pidellen kiinni kaidepuusta; sitten hän yritti tempoa sitä koetellakseen sen tukevuutta, suoristautui täyteen mittaansa, taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti päätään reunan yli. Tarpeetonta sanoa, että hän kaikkia näitä eri liikkeitä suorittaessaan piti silmänsä kiinni. Lopulta hän avasi ne.
Kuului hirveä kiljahdus, ja samassa hän peräytyi kiireesti pään painuessa syvälle olkapäiden väliin.
Tyhjyyden pohjalla hän oli nähnyt rajattoman meren. Hänen hiuksensa olisivat varmasti nousseet pystyyn, elleivät ne olisi olleet niin takkuisen kähärät.
— Meri..! Meri…! ulvoi hän.
Ja hän olisi kellahtanut nurin, ellei kokki olisi sattunut paikalle ja ottanut häntä syliinsä.
Tämä kokki oli ranskalainen, kotoisin kenties Gascognesta [gascognelaiset ovat tunnettuja kerskureita. Tapage = melu. Suom.], vaikka hänen nimensä olikin François Tapage. Jollei hän ollut gascognelainen, niin hän oli ainakin lapsuudessaan hengittänyt Garonne-virran tuulia. Kuinka tämä François Tapage oli joutunut insinööri Roburin palvelukseen? Millainen sattuma oli tuonut hänet Albatrossin miehistöön? Sitä ei varmaankaan kukaan osaisi sanoa. Mutta englantia tämä veitikka puhui kuin aito jenkki.
— No no, pystyyn vain, pystyyn! kokki huusi pakottaen neekerin suoristautumaan iskemällä häntä nasevasti kylkeen.
— Master Tapage! miesraukka vastasi luoden epätoivoisia katseita potkureihin päin.
— Mikä hätänä, Frycollin?
— Hajoaako tämä laiva?
— Ei, vaikka loppujen lopuksi se kyllä hajoaa.
— Miksi..! Miksi?
— Siksi, että kaikki aukeaa, kaikki raukeaa, kaikki laukeaa, kuten sanotaan kotipuolessa.
— Mutta kun meri on alla!
— Jos pudotaan, niin mikäs sen parempaa.
— Silloinhan upotaan!
— Upotaan kyllä, mutta ei murs-kaan-nu-ta! François Tapage vastasi korostaen erikseen joka tavua.
Hetkistä myöhemmin Frycollin oli kantta pitkin madellen kadonnut hyttinsä perimmäiseen soppeen.
Koko tämän päivän ilma-alus kulki vain kohtalaista vauhtia. Se näytti melkein hipaisevan valtameren tyyntä, auringonvalossa kimaltelevaa pintaa ja oli laskeutunut niin alas, että veteen oli vain muutama kymmenen metriä.
Setä Prudence ja hänen kumppaninsa olivat vuorostaan jääneet hyttiinsä, päästäkseen tapaamasta Roburia, joka käveli tupakoiden, milloin yksinään, milloin työnjohtajansa Tom Turnerin seurassa. Vain puolet potkureista oli käynnissä, mutta sekin riitti kannattamaan Albatrossia ilmakehän alemmissa ja siis raskaammissa kerroksissa.
Näissä oloissa ilma-aluksen miehistö olisi voinut saada vaihtelua arkeensa harjoittamalla hauskaa kalastusta, jos vain vedet olisivat näillä Tyynen meren seuduilla olleet kalaisia. Mutta pinnalla näkyi vain valaita, sitä keltamahaista lajia, jolla oli pituutta aina 25 metriä ja jota pidettiin pohjoisten merien kaikkein pelottavimpana. Ammattikalastajat varoivat millään ehdolla ahdistamasta niitä, sillä ne olivat kerrassaan uskomattoman voimakkaita.
Tällainen valas oli toki voitu vaaratta pyydystää joko tavallisella harppuunalla taikka Fletcherin raketilla eli harppuunapommilla, jollaisia oli aluksen varastossa.
Mutta mitä hyötyä oli tarpeettomasta teurastuksesta? Roburin teki kuitenkin kai mieli näyttää Weldon Instituutin kahdelle jäsenelle, mihin kaikkeen hänen ilma-aluksestaan oli, ja siksi hän päätti pyydystää yhden näistä valashirviöistä.
Kun kajahti huuto: — Valas, valas! tulivat setä Prudence ja Phil Evans ulos hytistään. Kenties jokin valaanpyytäjien alus oli tullut näkyviin… Siinä tapauksessa he molemmat olisivat uskaltaneet hypätä mereen vaikka päistikkaa, päästäkseen pakoon lentävästä vankilastaan, luottaen mahdollisuuteen, että heidät poimittaisiin johonkin veneeseen.
Albatrossin koko miehistö oli jo järjestynyt kannelle ja odotti käskyjä.
— Yritämme siis, master Robur? työnjohtaja Turner kysyi.
— Kyllä, Tom, insinööri vastasi.
Kajuutassa olivat koneenkäyttäjä ja hänen kaksi apulaistaan paikoillaan valmiina suorittamaan ne temput, joihin annettaisiin käskyt kädenliikkeillä. Pian sitten Albatross alkoi laskeutua, pysähtyen noin viidentoista metrin päähän merenpinnasta.
Ulapalla ei näkynyt ainoatakaan laivaa — kuten molemmat matkustajat panivat merkille — eikä missään suunnalla maata, jonne he olisivat voineet pyrkiä uimalla, jos kohta se olisikin edellyttänyt, ettei Robur yrittäisi saada heitä kiinni.
Pian saatiin huomata, että valaita oli lähellä nousemassa meren pintaan hengittämään, sillä ilmaan kohosi höyry- ja vesipatsaita, joita ne puhalsivat sierainaukoistaan.
Tom Turner oli asettunut keulaan, mukanaan kaksi apulaista. Hänen ulottuvillaan oli Kaliforniassa valmistettu harppuunapommi, joita ammutaan hakapyssyillä. Se on metallisylinterin tapainen, ja toisessa päässä oli pitkulainen pommi, jossa oli väkäkärkinen varsi.
Robur oli noussut keulatuhdolle ja antoi sieltä oikealla kädellä koneenkäyttäjille ja vasemmalla ruorimiehelle merkkejä, mitä heidän kulloinkin oli tehtävä. Täten hän hallitsi ilma-alustaan joka suhteessa sen liikkeitä myöten. Oli kerrassaan uskomatonta, kuinka nopeasti ja täsmällisesti Albatross totteli kaikkia hänen käskyjään. Sitä olisi voinut luulla eläväksi olennoksi, jonka sieluna oli insinööri Robur.
— Valas…! Valas! Tom Turner huusi taas.
Todellakin tuli valaan selkä näkyviin vajaan kilometrin päässä Albatrossin keulapuolella.
Ilma-alus lensi sen yläpuolelle ja pysähtyi ollessaan siitä ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Tom Turner oli sovittanut olkapäätään vasten hakapyssyn, jonka tukena oli kaidepuuhun koverrettu lovi. Hän laukaisi ja ammus kiiti valaan ruumista kohti perässään pitkä köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty Albatrossin kanteen. Pommi räjähti törmätessään vastukseen ja sen sisältä lennähti pieni harppuunan tapainen, kaksihaarainen laite, joka juuttui valaan lihaan.
— Huomio! Turner huusi.
Niin vastahakoisesti kuin setä Prudence ja Phil Evans olivatkin mukana, he eivät kuitenkaan voineet olla tarkkaavasti seuraamatta tätä näytelmää.
Pahasti haavoittunut valas läiskytti pyrstöllään vettä niin rajusti, että pärske ulottui ilma-aluksen keulaan asti. Sitten se sukelsi hyvin syvälle kiskoen perässään köyttä, jonka annettiin juosta kehältä. Se oli ennakolta pantu vesisoikkoon, jottei kitka liikaa kuumentaisi köyttä. Noustuaan sitten takaisin pinnalle valas lähti täyttä vauhtia pakoon pohjoista kohti.
Albatrossia hinattiin nyt suorastaan uskomatonta vauhtia. Ne potkurit, jotka kuljettivat eteenpäin, oli pysäytetty. Valaan annettiin ponnistella mielensä mukaan, mutta ilma-alus yritettiin aina pitää samassa suunnassa kuin sekin. Tom Turner oli valmiina katkaisemaan köyden siltä varalta, että uusi sukellus olisi muuttanut tilanteen liian vaaralliseksi.
Puolisen tuntia jatkui tätä hinaamista ja matkaa tehtiin ehkä kymmenkunta kilometriä, mutta vähitellen alkoi näkyä merkkejä siitä, että valaan voimat heikkenivät.
Silloin koneenkäyttäjän apulaiset saivat Roburilta käskyn panna Albatross kulkemaan taaksepäin, ja potkurit vetivät kovaa vastarintaa tekevää valasta yhä lähemmäs.
Pian oli ilma-alus enää tuskin kymmentä metriä sen yläpuolella. Pyrstö pieksi vettä yhä uskomattoman rajusti. Valaan kääntyessä selälleen sen ympärillä kieppui suunnattomia tyrskyjä.
Äkkiä se nousi niin sanoaksemme seisaalle, heittäytyi päistikkaa veteen ja sukelsi niin nopeasti syvyyteen, että Tom Turner tuskin ehti päästää köyden juoksemaan.
Silloin ilma-alus väkisinkin kiskoutui vedenpintaan asti. Sille kohtaa, jonne valas oli kadonnut, oli syntynyt hirveä pyörre. Ilma-aluksen kaiteen yli ryöpsähti hyökyaalto, aivan kuten vettä pärskähtää laivan lippuihin asti kovassa vastatuulessa ja aallokossa.
Mutta onneksi Tom Turner sai kirveeniskulla katkaistuksi köyden, ja Albatross, joka nyt oli vapautunut hinaajastaan, nousi nopeasti kahdensadan metrin korkeuteen.
Koko ajan oli Robur ohjannut liikkeitä kylmäverisesti, menettämättä hetkeksikään malttiaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin valas näkyi nousevan taas pinnalle — tällä kertaa kuolleena. Joka suunnasta lenteli merilintuja iskeäkseen kyntensä sen raatoon ja päästivät kuuluville niin huikeita huutoja, että ne olisivat kokonaiselta kongressiltakin lyöneet korvat lukkoon.
Kun Albatross ei olisi voinut käyttää saalistaan mihinkään, se kääntyi entiseen suuntaansa, kiitäen länttä kohti.
Seuraavana eli kesäkuun 17. päivänä, kello kuuden tienoissa aamulla, alkoi taivaanrannalla häämöttää jonkin maan ääriviivat. Se oli Alaskan niemimaa ja pitkä sarja Aleuttien saariryhmän luotoja.
Ilma-alus hyppäsi tämän merivallituksen yli, jonka tienoilla asustaa ylenpalttisen runsaasti turkishylkeitä. Aleuttilaiset, jotka pyydystivät niitä venäläis-amerikkalaiselle kauppayhtiölle, saivat niistä erinomaiset tulot, sillä nämä maalla ja vedessä elävät ruosteenkarvaiset otukset olivat hyvinkin pari metriä pitkiä ja painoivat toisinaan jopa 250 kiloa. Niitä oli näkyvissä tuhansittain loppumattomissa jonoissa, jotka olivat järjestyneet ikään kuin taistelurintamaan.
Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan Albatrossin liitäessä yli, mutta toisin oli kaakkurien, kuikkien ja muiden vesilintujen laita, jotka kirkuivat käheästi ja sitten hävisivät veden alle, ikään kuin niitä olisi uhannut jokin pelottava ilmapeto.
Kahdentuhannen kilometrin matkaan Beringin meren poikki, aina ensimmäisistä Aleuttien saarista Kamtsatkan uloimpaan kärkeen asti, tarvittiin noin vuorokausi. Jos setä Prudence ja Phil Evans yhä aikoivat toteuttaa pakosuunnitelmansa, ei tilanne enää ollut heille suotuisa. Sillä paon onnistumiseksi olivat mahdollisuudet erittäin vähäiset siinä tapauksessa, että täytyisi jäädä Aasian etäisimpään erämaahan tai Ohotan meren rannikolle. Albatross näkyi suuntautuvan joko Japaniin tai Kiinaan päin. Jos ilma-alus pysähtyisi jonnekin näiden valtakuntien alueelle, he päättivät sittenkin paeta, vaikkei kenties olisikaan oikein viisasta jättäytyä kiinalaisten tai japanilaisten armoille.
Mutta pysähtyisikö se sinnekään! Se ei ollut lintu, joka lopulta väsyisi liian kauan lennettyään, tai ilmapallo, jonka olisi kaasun loppuessa pakko laskeutua maahan. Albatrossilla oli vielä varastossa kaikkea, mitä se tarvitsi, ehkä moneksikin viikoksi, ja ihmeellisen tehokkaat koneet eivät osoittaneet merkkiäkään heikkenemisestä ja väsymyksestä.
Kesäkuun 18. päivänä lennettiin kuin yhdellä hyppäyksellä poikki Kamtsatkan niemimaan, josta saatiin nähdä tuskin muuta kuin Petropavlovskin siirtola ja Kljutsevin tulivuori, sitten toisella hyppäyksellä yli Ohotan meren, melkein Kuriilien saarten kohdalta, jotka patoavat sen päästäen vettä läpi vain satoja pikku kanavia myöten. Aamulla kesäkuun 19. päivänä Albatross saavutti Japanin pohjoiskärjen ja Sahalinin saaren välillä olevan salmen, joka muistutti Englannin kanaalia, ja johon Siperian suuri Amur-joki laski vetensä.
Silloin nousi hyvin sankka sumu, jonka yläpuolelle ilma-aluksen täytyi nousta. Tosin sen ei olisi tarvinnut pysytellä sen yläpuolella voidakseen säilyttää nykyisen suuntansa. Näin korkealla ei ollut syytä pelätä esteitä, ei muistopatsaita, joihin se voisi törmätä, eikä vuoriakaan, joihin osuessaan se olisi vaarassa murskautua. Alla oleva maa oli jokseenkin tasaista. Mutta usvahuurut ovat aina perin kiusallisia, ja ilma-aluksessa olisi kaikki kastunut.
Siksi oli paras nousta näiden huurujen yläpuolelle, joiden paksuus maanpinnasta lukien oli kolmen- ja neljänsadan metrin vaiheilla. Potkurit pantiin siis pyörimään nopeammin, ja Albatross pääsi yläilmoissa jälleen auringon paisteeseen.
Näissä oloissa olisi setä Prudencen ja Phil Evansin ollut hieman vaikea toteuttaa pakoaikeensa siinäkin tapauksessa, että he olisivat jotenkin voineet päästä pois ilma-aluksesta.
Mennessään tänään heidän ohitseen Robur seisahtui hetkiseksi ja sanoi kuin sattumalta, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota:
— Hyvät herrat, kun purje- tai höyrylaiva joutuu keskelle sumua, josta se ei pääse ulos, tilanne on aina paha. Liikkuminen on mahdollista vain yhtä mittaa viheltämällä tai torveen puhaltamalla. Sitäpaitsi sen on pakko hiljentää vauhtia, ja vaikka kuinka varottaisiin, joka hetki olisi syytä pelätä yhteentörmäystä. Mutta Albatrossia sellaiset huolet eivät vaivaa. Mitä se välittäisi sumuista, kun se heti pääsee niistä eroon? Ilmakehä on sen vallassa, koko ilmakehä.
Sen sanottuaan Robur jatkoi tyynesti kävelyään, odottamatta vastausta, jota hän ei ollutkaan pyytänyt, ja hänen piippunsa savupilvet kiertelivät taivaansineä kohti.
— Setä Prudence, Phil Evans sanoi, — näyttää tosiaankin siltä, ettei tämän merkillisen Albatrossin tarvitse pelätä mitään.
— Saammepa nähdä! Weldon Instituutin puheenjohtaja vastasi.
Sumua kesti kiusallisen itsepintaisesti kolme päivää, kesäkuun 21. päivään asti. Ilma-aluksen oli täytynyt nousta korkeammalle välttääkseen Japanissa Fujiyaman vuoret. Mutta kun usvaverho oli repeytynyt rikki, tuli näkyviin valtavan iso kaupunki, jossa oli palatseja, huviloita, majoja, puutarhoja, puistoja. Sinne katsahtamattakin Robur olisi voinut sanoa, mikä kaupunki se oli, sillä hänen tarvitsi vain panna merkille tuhansien koirien sieltä kuuluva haukunta, petolintujen kirkuna ja varsinkin se raadonhaju, joka teloitettujen ruumiista levisi yläilmoihin asti.
Molemmat matkustajat sattuivat olemaan kannella silloin, kun insinööri mittasi korkeutta tällä kohdalla siltä varalta, että pitäisi jatkaa matkaa sumun lävitse.
— Hyvät herrat, hän sanoi, — minulla ei ole mitään syytä salata teiltä, että tuo on Yeddo, Japanin pääkaupunki.
Setä Prudence ei vastannut. Insinöörin läsnäollessa häntä tukehdutti, aivan kuin hänen keuhkoihinsa ei olisi virrannut ilmaa.
— Yeddo, Robur jatkoi, — on todellakin hyvin merkillisen näköinen.
— Olkoon kuinka merkillinen tahansa… Phil Evans vastasi.
— Se ei kuitenkaan vastaa Pekingiä, sitäkö tarkoitatte? insinööri keskeytti. — Samaa mieltä olen itsekin, ja pian saatte verrata.
Kukapa olisi voinut olla kohteliaampi vierailleen.
Albatross, joka oli kiitämässä kaakkoon, muutti nyt suuntansa itäiseksi, uudelle reitille.
Yöllä sumu hälveni. Mutta sitten huomattiin jokseenkin läheisen pyörremyrskyn oireita, ilmapuntari laski nopeasti, kaikki huurut katosivat, soikion muotoisia valtavia pilviä kerääntyi vaskenkarvaiselle taivaalle; vastakkaisella puolella ilmaantui horisonttiin pitkiä karmiininpunaisia juovia, jotka piirtyivät selvästi harmaansinertävää taustaa vasten, ja pohjoisessa näkyi räikeän kirkkaana leveä kiila; lisäksi meri oli aivan tyyni mutta auringon laskiessa se muuttui kolkon helakanpunaiseksi.
Kaikeksi onneksi tämä pyörremyrsky puhkesi etelämpänä, ja sen ainoa seuraus oli että lähes kolme vuorokautta kestänyt sakea sumu vihdoinkin hajaantui.
Tunnissa oli lennetty kahdensadan kilometrin levyisen Korean salmen poikki, ja sitten matka suuntautui tämän niemimaan äärimmäisen kärjen toiselle puolelle. Samalla kun pyörremyrsky arvatenkin riehui Kiinan kaakkoisella rannikolla, leijaili Albatross Keltaisen meren yläpuolella ja sitten kesäkuun 22. ja 23. päivänä Petchelin lahden yllä; 24 päivänä se kulki pitkin Pei-Hon laaksoa ja saapui vihdoin Taivaan valtakunnan pääkaupungin kohdalle.
Kaiteen yli kurottaen setä Prudence ja Phil Evans, kuten insinööri oli ennakolta luvannut, saivat hyvin selvästi katsella tätä suunnattoman laajaa kaupunkia, muuria, joka jakoi sen kahteen osaan — mantsulaiseen ja kiinalaiseen — ympäröiviä kahtatoista esikaupunkia, keskustaa kohti säteittäin ulottuvia puistokatuja, temppeleitä, joiden keltaiset ja vihreät katot kimaltelivat nousevan auringon loisteessa, puistoja, joiden keskellä kohosivat mandariinien palatsit; sitten tuli mantsukaupunginosan keskellä näkyviin 668 hehtaarin [siis neljätoista kertaa niin suuri kuin Pariisin Mars-kenttä] laajuisella alalla Keltainen kaupunki, sen temppelit, keisarilliset puutarhat, tekojärvet ja hiilivuori, joka on koko pääkaupunkia korkeampi; ja vihdoin Keltaisen kaupungin keskellä, ikään kuin nelisärmäinen kiinalainen sotanuija olisi pistetty toisen sisään, Punainen kaupunki eli keisarin palatsi kaikkine merkillisyyksineen, joita sen eriskummallinen rakennustyyli tarjosi nähtäväksi.
Tällä hetkellä tuntui Albatrossin alla koko ilmakehä olevan täynnä omituisia, sointuvia säveliä. Olisi melkein luullut, että nyt soitettiin Aioloksen harpuilla. Ilmassa liiteli satakunta erimuotoista leijaa, jotka oli valmistettu palmujen tai pandanut-puiden lehdistä; kunkin yläosassa oli jonkinlainen kaari kevyestä puulajista, ja sen päiden väliin oli pingotettu ohut bamburuo'on säle. Kun nämä eripitkät säleet värähtelivät tuulenvireessä kuten hanurin kielet, syntyi monisävelistä, mitä surumielisintä hyminää. Sitä kuunnellessa tuntui siltä kuin olisi hengittänyt soivaa happea.
Roburin mieleen juolahti laskeutua lähemmäksi tätä ilmaorkesteria, ja Albatross laskeutuikin hitaasti leijamusiikin keskelle.
Mutta se aiheutti heti tavattoman hälinän kaupungin runsaslukuisessa väestössä. Gongit ja muut kiinalaisten hirveät soittimet kumisivat, pyssyistä ammuttiin tuhansia laukauksia, sadat mörssärit tulittivat — yritettiin kaikkea, jotta ilma-alus saataisiin poistumaan. Jos Kiinan tähtitieteilijät nyt pääsivätkin selville siitä, että tämä ilmassa liikkuva kone oli juuri se merkillinen ilmiö, jonka näkeminen oli herättänyt niin paljon väittelyä, niin tuhannet Taivaan valtakunnan asukkaat, halvimmasta kantajasta moninappisimpaan mandariiniin asti, sitä vastoin luulivat sitä maailmanlopun hirviöksi, joka nyt oli ilmestynyt Buddhan taivaalle.
Näistä mielenosoituksista ei paljonkaan välitetty luoksepääsemättömällä Albatrossilla. Keisarillisten puutarhojen pylväisiin sidotut leijojen narut joko leikattiin poikki tai vedettiin kiireesti takaisin. Toiset näistä kevyistä soittimista painuivat nopeasti maahan hymisten entistä kovemmin, toiset putosivat kuin linnut, joiden siipeen oli osunut lyijyä ja joiden laulu katkesi viimeisen hengenvedon myötä.
Silloin remahti Tom Turnerin torvesta järisyttävä toitotus Kiinan pääkaupungin yli ja hukutti valtavaan ääneensä ilmakonsertin viimeiset sävelet. Mutta se ei lopettanut maanpäällisiä ponnistuksia. Kun sitten muuan ammus oli räjähtänyt vain parinkymmenen metrin päässä Albatrossista, noustiin taas yläilmoihin kauas ihmisten ulottuvilta.
Mitä tapahtui niinä muutamina päivinä, jotka nyt seurasivat? Ei mitään sellaista, mitä vangit olisivat voineet käyttää hyväkseen. Mihin suuntaan ilma-alus kulki? Jatkuvasti lounaaseen, ja siitä voitiin päätellä, että oltiin matkalla kohti Hindustania. Samalla havaittiin, että alituisesti kohoava maaperä pakotti Albatrossin ohjaamaan kulkunsa harjanteiden mukaan. Noin kymmenen tuntia Pekingistä lähdön jälkeen, olivat setä Prudence ja Phil Evans saaneet nähdä osan suurta Kiinanmuuria Chen-Sin rajalla. Sitten väistettiin Lungin vuoret, lennettiin Huanghon laakson päällitse ja päästiin vihdoin Kiinan valtakunnan rajan poikki Tiibetin alueelle.
Tiibetissä he saivat nähdä paljaita ylätasankoja, siellä täällä lumipeitteisiä vuorenhuippuja, kuivuneita rotkoja, jäätiköistä virtaavia puroja, notkelmia kimaltelevine suolakerroksineen ja viheriöivien metsien ympäröimiä järviä. Ja kaiken yli puhalsi tuuli, joka usein oli jäätävän kylmä.
Ilmapuntari oli nyt laskenut 450 millimetriin ja osoitti siis Albatrossin olevan runsaasti neljätuhatta metriä merenpintaa ylempänä. Näin korkealla lämpötila tuskin nousi yli nollan, vaikka nyt oli pohjoisen pallonpuoliskon lämpimin vuodenaika. Kun tämän kylmyyden lisäksi tuli nopean vauhdin aiheuttama viima, kävi kannella seisoskeleminen kovin kiusalliseksi, niin että molemmat virkatoverit, joilla tosin oli yllään paksut matkapeitteet, pitivät mukavampana palata hyttiinsä.
Sanomattakin on selvää, että yläpotkurit oli täytynyt panna pyörimään äärimmäisen nopeasti, jotta ne voivat kannattaa Albatrossia tuntuvasti ohenneessa ilmassa. Mutta ne toimivat täydellisesti, ja ilma-aluksessa tuntui siltä kuin niiden siipien hyrinä olisi tuudittanut uneen.
Tänään sai Garlok, läntisen Tiibetin kaupunki, Guari-Korsumin maakunnan tärkein paikka, nähdä Albatrossin liitelevän ylitseen kirjekyyhkysen kokoisena.
Kesäkuun 27. päivänä setä Prudence ja Phil Evans panivat merkille suunnattoman pitkän harjanteen, josta kohosi muutamia korkeita lumihuippuja ja joka peitti horisontin. Etukajuutan seinää vasten nojaten, kestääkseen kovan viiman, he katselivat näitä jättiläisröykkiöitä, jotka näyttivät kiitävän ilma-alusta kohti.
— Arvatenkin Himalaja, Phil Evans sanoi, — ja luultavasti Robur aikoo tehdä kaarroksen sen juurella yrittämättä päästä Intiaan.
— Sitä pahempi! setä Prudence vastasi. — Jos olisi menty niin suunnattoman laajalle alueelle, niin kenties olisimme voineet…
— Paitsi jos hän kiertää vuorijonon ympäri idästä Birman tai lännestä
Nepalin kautta.
— Olkoon kuinka tahansa, mutta sen minä takaan, ettei hän uskalla kulkea sen ylitse!
— Niinkö? sanoi muuan ääni.
Seuraavana eli 28. päivänä kesäkuuta Albatross oli vastapäätä tätä ääretöntä vuorirykelmää, Tsangin maakunnan yläpuolella. Himalajan toisella puolella oli Nepalin alue.
Pohjoisesta päin tultaessa katkaisi reitin Intiaan kolme perättäistä vuorijonoa. Molemmat pohjoiset, joiden väliin Albatross oli pujahtanut kuin laiva keskelle valtavia kareja, olivat ensimmäisiä askelmia Keski-Aasian sulussa. Ensiksi tuli Kuen-Lun, sitten Karakorum, ja näiden välissä oli Himalajan kanssa yhdensuuntainen, pitkänomainen laakso melkein sen vedenjakajan kohdalla, jonka länsipuolella virrat laskivat Indukseen ja itäpuolella Brahmaputraan.
Kuinka suurenmoinen tämä vuoristo olikaan! Sen huipuista oli mitattu jo kolmattasataa, joista seitsemäntoista ylittää 7500 metriä! Albatrossin edessä kohosi Everestin kukkula 8840 metrin korkuisena. Oikealla puolella oli Dhaulagiri, jolla oli korkeutta 8200 metriä, ja vasemmalla Kanchanjanga, jolla oli korkeutta 8592 metriä ja joka menetti ensimmäisen sijan silloin, kun Everestin korkeus viimeksi mitattiin tarkemmin.
Ilmeisesti Robur ei aikonut ylittää näiden kukkulain huippuja, vaan hänellä oli varmaankin tiedossaan Himalajan eri solia, muiden mukana Ibi-Gaminin sola, jonka kautta Schlagintweit-veljekset vuonna 1856 kulkivat 6800 metrin korkeudessa, ja sitä kohti hän nyt päättävästi ohjasi ilma-aluksensa.
Nyt saatiin kokea muutamia jännittäviä, jopa tuskallisiakin tunteja. Vaikkei ilma ohentunutkaan niin paljon, että olisi pitänyt turvautua erityisiin kojeisiin hapen lisäämiseksi hyteissä, niin pakkanen ainakin oli ankara.
Robur asettui keulaan, tarmokkaat kasvot huppukauluksen suojassa, ja antoi sieltä ohjeita Albatrossin miehistölle. Tom Turner tarttui ruoriin. Koneenkäyttäjä tarkkaili paristoja, joiden happojen ei sentään onneksi tarvinnut pelätä jäätyvän. Potkureista, jotka kävivät täydellä virralla, kuului yhä kimeämpää hyrinää, vieläpä erittäin äänekästä, vaikka ilma oli hyvin ohutta. Ilmapuntarin laskeminen 290 millimetriin osoitti 7000 metrin korkeutta.
Täältä avautui ihmeellinen näköala suunnattomaan vuorirykelmään. Kaikkialla kohosi valkoisia huippuja. Järvien sijasta näkyi jäätiköitä, jotka laskeutuivat kolmentuhannen metrin päähän kukkulan juurelta. Ei ruohoa, lukuunottamatta joitakin harvoja kukkia kasvullisuuden äärimmäisellä rajalla. Ei enää komeita honkia ja seetripuita, jotka ryhmittyivät reheviksi metsiksi vuorijonon alemmilla rinteillä. Ei jättiläiskokoisia saniaisia eikä loppumattomia loiskasveja, jotka ulottuivat rungosta runkoon, kuten viidakon sisäosissa. Ei ainoatakaan eläintä, ei villihevosia eikä jakkeja, ei myöskään Tiibetin härkiä. Joskus näkyi näin ylös eksynyt yksinäinen gaselli. Ei ollut lintuja, lukuunottamatta muutamia variksia, jotka kohosivat niin korkealle kuin hengitettävää ilmaa riitti.
Kun sola oli vihdoinkin ylitetty, alkoi Albatross jälleen painua alemmas. Toisella puolella, metsäseudun takana, näkyi vain rajaton tasanko, joka levisi kiilamaisesti taivaanrantaan asti.
Silloin Robur astui vieraiden luo ja sanoi kohteliaasti:
— Hyvät herrat, Intia.
FRYCOLLIN HINATTAVANA
Insinöörillä ei suinkaan ollut aikomusta ohjata ilma-alustaan näiden Hindustanin ihmeellisten seutujen yläpuolelle. Lennettyään Himalajan ylitse näyttääkseen, miten hieno kulkuneuvo hänellä oli käytössään, ja saadakseen nekin uskomaan, jotka eivät välittäneet mistään todisteluista, hän ei varmaankaan halunnut enempää. Pitääkö siis myöntää, että Albatross oli täydellinen, vaikkei täydellisyys sovi tämän maailman oloihin? Sepä saadaan nähdä.
Jos setä Prudence ja hänen toverinsa eivät voineetkaan sisimmässään muuta kuin tunnustaa, että tämä ilma-alus oli kerrassaan ihanteellinen, he eivät kuitenkaan paljastaneet ajatuksiaan. He pohtivat yhä vain miten he saisivat tilaisuuden paeta. He eivät edes ihailleet suurenmoista näkyä, joka avautui Albatrossin kulkiessa pitkin Punjabin kiehtovia maisemia.
Himalajan juurella oli tosin suoperäinen vyöhyke aloja, joista huokui epäterveellisiä huuruja, Terain alue, jossa kuume oli alituisena maanvaivana. Mutta se ei voinut olla haittaa Albatrossille eikä uhata sen miehistön terveyttä. Ilma-alus kulki kiirehtimättä kohti polveketta jonka Hindustan teki Turkestanin ja Kiinan yhtymäkohdassa. Kesäkuun 29. päivänä, aamun ensi tunneista alkaen, tuli näkyviin Kashmirin verraton laakso.
Niin, suorastaan vertaansa vailla oli tämä rotko suuren ja pienen Himalajan välissä. Sitä rikkoivat sadat sivuhaarat suunnattomasta vuorijonosta, joka aleni Hydaspeen syvänteeseen päin. Tämä kuuluisa virta, joka kostutti sitä oikullisine mutkineen, oli saanut nähdä Poroksen ja Aleksanterin armeijojen, Intian Ja Kreikan, iskevän yhteen kaukana Aasiassa. Hydaspes virtasi yhä, vaikka molemmat makedonialaisen voittonsa muistoksi perustamat kaupungit olivat niin tyystin kadonneet, ettei niiden sijaintiakaan tiedetä.
Koko tämän aamun Albatross liiteli pitkin Srinagaria, joka tunnetaan paremmin Kashmirina. Setä Prudence ja Phil Evans näkivät komean kaupungin, joka sijaitsi virran molemmilla rannoilla, puusiltoja pingotettuina veden poikki kuin rihmat, siromuotoisilla parvekkeilla somistettuja majoja, korkeiden poppelien varjostamia lehtoja, turpeilla peitettyjä kattoja, jotka näyttivät isoilta myyränmättäiltä, risteileviä kanavia, joissa liikkui pähkinänkuoren kokoisia veneitä soutajien näyttäessä muurahaisilta, palatseja, temppeleitä, majoja, moskeijoita, bungaloweja esikaupunkien puolella — ja kaikki nämä toistuivat ylösalaisin veden peilaamana; sitten tuli näkyviin vanha Hari-Parvatan linna, joka oli pystytetty erään kukkulan laelle, kuten Pariisin tärkein linnoitus Mont-Valérienille.
— Tuo olisi Venetsia, Phil Evans sanoi, — jos nyt olisimme
Euroopassa.
— Ja jos olisimme Euroopassa, setä Prudence vastasi, — keksisimme kyllä keinon, kuinka pääsisimme takaisin Amerikkaan!
Albatross ei viipynyt sen järven kohdalla, jonka läpi Hydaspes virtasi, vaan jatkoi lentoaan pitkin laaksoa.
Mutta kerran se pysyi paikallaan noin puolen tunnin verran, laskeuduttuaan kymmenen metrin päähän virrasta. Tom Turner ja hänen apulaisensa työnsivät ilma-aluksesta ulos kumiletkun ja ryhtyivät täydentämään vesivarastoa. Akkumulaattorien sähkövirta käynnisti pumpun, joka imi vettä letkuun.
Tämän puuhan aikana olivat setä Prudence ja Phil Evans katsahtaneet toisiinsa. Kummankin mieleen oli juolahtanut sama ajatus. Nyt he olivat vain kymmenkunnan metrin päässä Hydaspeen pinnasta ja ranta oli lähellä. Molemmat olivat hyviä uimareita. Hyppy veteen voisi merkitä vapautta, ja kun he olisivat kadonneet veden alle, kuinka Robur enää saisi heitä kiinni? Jotta potkurit voisivat toimia, eikö se edellyttänyt, että Albatrossin oli pysyttävä ainakin kaksi metriä veden yläpuolella?
Hetkessä he olivat ehtineet kuvitella kaikkia mahdollisuuksia, jotka edistivät tai vaikeuttivat heidän suunnitelmaansa. Toisessa hetkessä he olivat harkinneet niitä. Nyt oli vihdoinkin tilaisuus hypätä ilma-aluksen kannelta, mutta juuri silloin laskeutui heidän olkapäilleen muutama pari käsiä.
Heitä oli pidetty silmällä, eikä heitä päästetty pakenemaan.
Tällä kertaa he eivät alistuneet vastarinnatta. He yrittivät päästä irti, mutta Albatrossin miehet olivat vahvaa väkeä.
— Hyvät herrat, insinööri sanoi heille, — kun teille on suotu ilo matkustaa Robur Valloittajan seurassa, kuten olette minua varsin sattuvasti nimittäneet, vieläpä hänen ihailtavalla Albatrossillaan, ei häntä saa tällä tavalla jättää… sanomatta hyvästejä! Ottakaa myös huomioon, ettei pako enää onnistu!
Phil Evans veti pois toverinsa, joka näytti aikovan turvautua väkivaltaan. Molemmat palasivat hyttiinsä lujasti päättäneinä paeta, vaikka se maksaisi heidän henkensä, yhdentekevää missä.
Albatross lähti jälleen lentämään länteen päin. Tämän päivän kuluessa ehdittiin kohtalaisella vauhdilla Kabulistanin alueen poikki, jonka pääkaupunki tuli hetkeksi näkyviin; sitten leikattiin Heratin kuningaskunnan raja yhdentoista kilometrin päässä Kashmirista.
Näillä seuduilla, joista yhä vielä kiistellään ja joiden kautta venäläisille avautui tie Englannin intialaisiin alusmaihin, tuli näkyviin miesjoukkoja, kolonnia, kuormastoja, yleensä kaikkea, mikä on ominaista marssivalle armeijalle tarpeineen. Samoin kuultiin tykkien jyskettä ja muskettien rätinää. Mutta insinööri ei koskaan puuttunut toisten asioihin, ellei siihen ollut pakko oman kunnian tai ihmisyyden nimessä. Hän ei siis ollut näkemästään millänsäkään, jos Herat, kuten sanotaan, oli keskisen Aasian avain, niin hänestä oli yhdentekevää, pistettiinkö tuo avain englantilaisten vai moskovalaisten taskuun. Maalliset ristiriidat tai edut eivät enää koskeneet uskalikkoa, joka oli ottanut ilmakehän ainoaksi alueekseen.
Tämä maa hävisikin pian näkyvistä oikeaan hiekkamyrskyyn, jollaisia täällä päin sattuu liiankin usein. Tebbad-nimisen tuulen mukana kulkeutui hienonhienoa pölyä, jossa oli kuumetta tuottavia taudinituja. Kuinka monta karavaania joutuikaan tuhon omaksi näissä tuulissa!
Välttyäkseen tästä pölystä, joka olisi voinut haitata hammasrattaiden täsmällistä käyntiä, Albatross nousi parin tuhannen metrin korkeuteen hakemaan puhtaampaa ilmapiiriä.
Siten ei saatu nähdä Persian rajaa eikä sen pitkiä tasankoja. Vauhti pysyi edelleen hyvin kohtalaisena, vaikkei tarvinnut pelätä mitään kareja. Tosin kartalle oli merkitty muutamia vuoria, mutta niiden korkeudet ovat jokseenkin keskinkertaisia. Pääkaupunkia lähestyttäessä piti kuitenkin välttää Demavendia, jonka lumipeitteinen huippu kohosi 6600 metrin korkeuteen, ja sitten Elbrusin vuorijonoa, jonka juurelle Teheran oli rakennettu.
Aamun koitteessa heinäkuun 2. päivänä nähtiin Demavendin kohoavan esiin hiekkaa pölyttävästä samum-tuulesta.
Albatross suuntasi siis kulkunsa kaupungin ylitse, jota tuuli verhosi hienona tomupilvenä.
Kuitenkin kello kymmenen vaiheilla aamupäivällä voitiin nähdä ympärysmuurin ulkopuolella leveitä kaivantoja ja kaupungin keskellä shaahin palatsi, sen fajanssilaatoilla päällystetyt muurit ja vesialtaat, jotka näyttivät olevan hakattu suunnattomista heleänsinisistä jalokivistä.
Mutta se katosi pian näkyvistä. Nyt Albatross muutti suuntaansa ja kiiti melkein suoraan pohjoista kohti. Muutamien tuntien kuluttua se oli pienen kaupungin kohdalla, joka oli rakennettu Persian pohjoiselle rajalle erääseen mutkaan, ja siitä alkoi laaja ulappa, jonka reunaa ei näkynyt enempää edessä kuin oikealla puolellakaan.
Kaupunki oli Ashuradan satama, venäläisten eteläisin asemapaikka
Persiaan päin ja ulappa oli meri — Kaspian meri.
Kaikki pölytuulet jäivät taakse. Erään niemen rannalla nähtiin ryhmä eurooppalaiseen tapaan rakennettuja taloja, ja ylinnä kohosi kellotapuli.
Albatross laskeutui Kaspian merta kohti, joka oli yhdeksänkymmentä metriä valtamerenpintaa ylempänä. Iltapuolella se kulki pitkin rannikkoa, joka ennen kuului Turkestaniin, mutta jo silloin Venäjään, ja joka hiljakseen yleni Balkanlahteen päin, ja seuraavana eli 3. päivänä heinäkuuta ilma-alus liiteli noin sadan metrin korkeudessa Kaspian meren yläpuolella.
Maata ei näkynyt missään suunnassa, ei Aasian eikä Euroopan puolella. Meren pinnalla nähtiin muutamia valkoisia, tuulen pullistamia purjeita. Ne olivat alkuasukkaiden laivoja, jotka olivat helposti tunnistettavissa, kaksimastoisia kesebeitä, merirosvojen muinaisia yksimastoisia kajukeja, yksinkertaisia temil-nimisiä kuljetus- tai kalastuspursia. Siellä täällä ylettyi Albatrossiin asti savukiehkuroita Ashuradan höyrylaivoista, joiden avulla Venäjä vartioi turkmeenien vesiä.
Tänä aamuna Tom Turner puheli kokki François Tapagen kanssa, joka sai erääseen kysymykseensä seuraavan vastauksen:
— Kyllä, me viivymme noin kaksi vuorokautta Kaspian meren kohdalla.
— Hyvä juttu! kokki sanoi siihen. — Silloinhan sopii varmaankin myös kalastaa?
— Juuri niin, kuten sanotte.
Kun otetaan huomioon, että Kaspian merellä oli pituutta noin tuhat kilometriä ja leveyttä vain alun neljättäsataa ja että sen ylittämiseen aiottiin käyttää neljäkymmentä tuntia, se merkitsi, että Albatrossin vauhti nyt oli hyvin hidas; sitä paitsi oli päätetty pysyä paikallaan niin kauan kuin kalastuksen vuoksi oli tarpeen.
Keulapuolella sattui silloin olemaan myös Phil Evans, joka siis kuuli Tom Turnerin vastauksen. Samalla häntä ahdisti Frycollin itsepintaisilla valituksillaan, että Phil Evans taivuttaisi setä Prudencen toimittamaan hänet maanpinnalle.
Vastaamatta tähän järjettömään pyyntöön Phil Evans meni takaisin peräpuolelle hakemaan setä Prudencea. Kun siellä oli ensin ryhdytty kaikkiin varotoimiin, ettei kukaan voisi kuunnella, hän toisti ne muutamat lauseet, jotka oli vaihdettu Tom Turnerin ja kokin kesken.