ÄITI

»Kuunteletkos sinä Kalle?»

»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä, vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.

Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.

Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja
Kalle jatkaa kuuntelemistansa.

Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla, ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa; ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä päällensä laittamassa.

»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa.
Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»

Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin. Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.

Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan esineeseen hikeä kasvoiltaan.

»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»

Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt kesken kaiken.

»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se, lapsi», ajattelee äidin sydän.

Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.

»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee», vaikertaa äiti.

Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»

Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka valetta pistäen, ellei muu auta.

Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun ei tule kouluun.

»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi jotta sairaana on vattastaan sairaana.»

Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat, riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä. Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.

Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana. Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään. Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä. Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi, josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren veisaajalle.

Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.

Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.

»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti, sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan. Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko, mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:

»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»

Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan, ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken. Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle. Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea, Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.

Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan lähde kouluun.

»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on, hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle lupasin?»

Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»

Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin. Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle, joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä. Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.

Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun
Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa.
Äidin päässä välähtää ajatus.

»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee hän.

Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.

»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»

Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.

Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen äitiä ja poikaa kohti:

»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän kukakäskiä, saakeli soikoon.»

Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran. Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan. Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa. Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:

»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi? Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa? Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»

Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.

MESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT

Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.

Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys. Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.

Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat, tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja. Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin, jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel. Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta, joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut, joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti, ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.

Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi, juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka muutenkin tuota lihallista olemustaan.

Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin, kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen vaatekappaleen.

Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä pitkä loikkaus voimahousuihin.

Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.

Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.

Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan, tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti, kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.

Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.

Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee, niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.

Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä, sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi. Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno tiettävästi lopulta johtaa.

Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli, otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:

»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»

Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo neljättä kymmentään lähentelevä.

Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla yksinäsi.

Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun naisihmisenkö kanssa?

Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar, uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota, puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.

Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen. Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen, mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin nuorempana.

Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja tupakattoman miehen.

Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen. Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen posliinikupin kylki?

Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo. Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut. Kättä antoi ja onnitteli:

»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko (siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»

»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.

Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.

Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta, pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.

Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli kourassa mietiskelemään.

Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.

Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti. Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet, pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin. Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta siistiä ja somaa.

Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.

Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu, vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut. Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata pois, kun se oli miltei tarpeeton.

»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.

»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun koppini.»

»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»

»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi; kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»

»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»

»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa tervata? Mitä?»

Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies, jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut, istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:

»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan?
Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»

»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»

»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie viime aikoina puhdasta tehnyt?»

»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»

»Hm», sanoi Martta vain.

Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen. Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.

Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti, näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän säikähti pois suunniltaan.

»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.

Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun, katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.

Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja sanoi:

»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä sen hänelle takaisin vien.»

Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja
Gomorran tiellä. Julistipa vielä:

»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»

Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.

Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.

Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se tarkoitti.

Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.

Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä hetkeänsä.

Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä, vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen. Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.

Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää, naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa, niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen rakkaus vireillä pysyisi.