language: Finnish

ILOINEN YLLÄTYS

Novelleja

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.

SISÄLLYS:

Kukkaislempeä
Pojan kissa
Iloinen yllätys
Pukari
Tuomaan herätys
Turkit
Onnettomuus
Äiti
Mestari Ambrosiuksen voimahousut

KUKKAISLEMPEÄ

Koko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen tomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet. Onhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty pieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen rakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja muutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki ettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain mikroskooppi tekee poikkeuksen.

Mitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun yhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä, tuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja kasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten sisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia kasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen dosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona täyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin päivällispöydässä.

Auringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä yksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on tapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas, paistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään ne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet. Dosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo sivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen tapaus.

Ihailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän tienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta, milloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai ainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli harppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko havahtua.

Nyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla, koputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä silmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika on siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä, tuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.

Ei olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen lattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon kiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen, kuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta, vinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on dosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän voine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien silmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa värähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja hereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan oudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän hourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa täytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja turvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu, vaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole häntä vieläkään rauhaan jättäneet.

Arastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei uskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski, kunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän kuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa. Muitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi, vaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija. Näitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan, sillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan parhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren valituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman ominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori. Turkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan. Isävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja heidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo saman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja, muttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia. Pelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta armias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja kasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena rätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan pelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.

Kun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet ruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa voimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta kädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien päänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka häilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat kipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat peräkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin toiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.

Turkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen hän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää kahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän ryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän pukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos kävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten kauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello näyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.

— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.

Päästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada päähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti muistella eilistä iltaa.

Eilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä, tuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon filosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K. Tämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan. Tämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen ja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta sietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun, kuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii, miltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti muistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.

Mutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä tämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden tuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa liki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa ja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan alalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa niin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä tuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria puistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut lihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo aisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin, ja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa eritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti kateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa tarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille muillekkin lääkäreille.

Näitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja varustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista puutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman myrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät ystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa kertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja elämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen tarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen huonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa keväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten latinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii armeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen pään tasalle.

Mutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria pareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä. Käytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden hempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava rauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän poiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja sunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin oleminen käy päinsä.

Säästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu, mutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä horjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän lienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa alottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden pariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat kyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti nähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun lopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki ihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna päivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut umpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain tavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei samassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.

Tilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat, joitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt hänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn linnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia äitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia pikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia, mutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä, jonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten varustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan. Hätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia teorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin seksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi veljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä Turkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi piiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan hänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä kokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan hajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen ryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.

Kun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen viettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään kelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.

Perillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen jatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue koolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää Turkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka julkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä tiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja kuulematta muita.

Vain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto daameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus ja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on nykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee. Kukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa pikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto tekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa ne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää rotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki, ja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät että tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka, ja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka, ja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja imartelee häntä valituin sanoin:

»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä näin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain juurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä ivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.

— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa riisuutuu hänen vuoteeseensa.

Turkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille, saattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen latelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan ihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:

»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin.
Jotain sadismin tapaista kai.»

Turkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä kirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan: ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut seksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa kiusata ja kiduttaa rakastettuansa.

Kuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla päähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän dosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan selkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän on unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten aivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä esimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa niin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen kidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa koko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista, esimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin, joita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.

Turkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon, joka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai paperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos Paavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon huomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —

Inho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen ylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.

Kalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle rinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa tohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi itsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä eilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa. Huimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta kiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä edessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien rakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten lehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.

— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten käsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät ne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä ajatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.

Hän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän imee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan CO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä ainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon vihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei lihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki liikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua putkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman vavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! — kukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota medestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin kukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään. Pieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen eliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa kasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai katkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.

Turkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän ruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa kouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä tuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan. Silmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja puhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.

Vielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko tosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On todistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on hävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.

Vain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka kävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä jotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun päivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan kohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja valkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen vasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.

Kukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten pyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:

»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»

POJAN KISSA

Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat luonnettamme.

Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi aavistaa.

Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».

<tb>

On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita. Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja ylimielisesti.

Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille.
Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista.
Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.

Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.

Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään. Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy…

Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo, kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.

Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi kiiltomatoa.

Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.

»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.

»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä. Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi tapahtunutkaan.

Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä silmäilee alas maan puoleen.

Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.

»Se on minun kissani», sanoo kantaja.

Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen. Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on minun kissani», sanoi hän.

»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä, mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»

Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! — yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua — tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin hetkinen sitte potkaissut sitä.

Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin, lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen, hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.

Silitän kissaa.

»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»

»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy parantua. Kissimirri!»

Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta, astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.

Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa. Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti vaivaloisesti ja aristi kylkeään.

Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen? — Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.

Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky oli totta.

ILOINEN YLLÄTYS

JUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin mahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua leikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin, voin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —

RISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me tunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla. Taisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan tuollaisia lauseparsia.

JUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet viisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.

RISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä. Mikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa välttyä sitä mainitsemasta?

JUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —

RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!

JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä — no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä tahdot —

RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.

JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta joku kasvannainen siellä on.

RISTO: Silmästä silmään!

JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.

RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin puhut suusi puhtaaksi.

JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.

RISTO: Suu puhtaaksi!

JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin, takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja laajuus.

RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.

JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja potilas eri. Minä olin typerä.

RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden perästä?

JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä. Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa. Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä, silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin monet hulluiksi.

RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.

JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa. Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä olin valmistunut.

RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen, jotta se maistuisi tapaukselta.

JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.

RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi abstraktioon.

JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista fraseologiaa.

RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?

JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian kannalta.

RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa. Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.

JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.

RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta; sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!

JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä kiirehtiä.

RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?

JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata pysyä kylmäverisenä.

RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.

JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että koetat kestää loppuun asti.

RISTO: Mihinkä loppuun?

JUSSI: Viisasteletko?

RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra, ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs. Siinä olisi se tapaus.

JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.

RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki, joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman saatu henki.

JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.

RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti, vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin protokollat:

vakuudeksi Risto Salonen.

Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern. Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.

JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.

RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus, elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän takana honottaa läksyään.

JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?

RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun tekemäni?

JUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —

RISTO: Mitäs itse tuumit?

JUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.

RISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun poikani honottaisi ulkoa.

JUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli silloin meidän yhteinen emännöitsijämme!

RISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat. Ajattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon, joilla on käärmeen kieli.

JUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.

RISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.

JUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.

RISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?

JUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?

RISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on huonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa raskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin valmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties toisen tuolle emännöitsijälle.

PUKARI

Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla tuntevinaan esittämälläkään.

Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia taiteilijakutsumukseenkin.

Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt, pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö, ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen kuppilaan.

Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia, jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja — ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja ammatiltaan vähemmän tunnettu.

Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle, joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran maailmassa oikein pääpukariksi.

Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset. Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi, vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka, kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot, niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän huonoja.

Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä. Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan, hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.

Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä. Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.

Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi — syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.

Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään, ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.

»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.

Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään. Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien letkauksia.

Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.

Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin. Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat sietäneet.

Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.

On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.

Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin, kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.

Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille. Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.

Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.

Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta. Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne, muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.

Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy maailmoita.

Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä, eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu aivottomia otsia.

Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä toistakaan tarvitse kaukaa hakea.

On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin. Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina. Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin, toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä, ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja. Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen housuissa.

Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin tipsuttaa kohti.

— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla), pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.

»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.

Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.

»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen väkinäisesti.

»Niin», sanoo mies.

»Oletko sinä vihainen minulle?»

»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»

Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.

»Into, minun on niin ikävä.»

»Niin.»

»Mennään johonkin sisälle.»

»Minä menen kotia.»

»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»

»Siellä asuu nyt minun sisareni.»

»Ai.»

»Ja siellä on sellainen poika.»

»Into, älä kiduta minua.»

»En minä vie kotiani vieraita naisia.»

»Olenko minä vieras?»

»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut vieras.»

»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»

»Niin.»

Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:

»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»

»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»

»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»

»Into, lyö minua!»

Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.

Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta kuuluu:

»Voi-sen-tään.»

Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos, ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.