TUOMAAN HERÄTYS

Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö ympäristössään. Vieras katselija.

Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi. Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.

Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen yhtä monella tapaa.

Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta, mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim. mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.

Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.

Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä, johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.

Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla, metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura — — sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.

Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät, mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin raivostuneet härät.

Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta, ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta, herkutellen seudusta seutuun.

Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko, suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet, suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa. Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva, jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja läänien rajat.

Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii hän.

Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten, näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.

Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu, mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys, tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun, maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.

Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo. Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain toteaminen ja syitä myöten selittäminen.

Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi harhakuvissaan?

Kumpi on onnellisempi?

Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?

Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole unohtunut myllyn tyvelle?

Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti oleellista.

Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?

Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.

Sielu? Mielikuvitus? Tunne?

On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa. Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa johonkin uurastukseen.

Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin. Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta tarjota jotain onnen tunnetta?

Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista, joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja asioita.

Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa, panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja, virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.

Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta, jota isäntä kyntää.

Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi, koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman, hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.

Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.

Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.

TURKIT

I.

Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit, ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan, näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun joululaulun sävel.

Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.

Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan, vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä, läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.

»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika, »leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata. Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu onnelliselta ikävältä.»

Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.

<tb>

Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen tyhjentää koko lammikon lattialle.

Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli omatekoinen konstikas säestys.

»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen seppämestari.

Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.» — »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä hattuas tänne päin.»

Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:

    In dulci jubilo.
    Nyt on iso ilo,
    Maailman messias makaa
    In praesepio,
    Paistaa kuin aurink’ armas
    Matris in gremio:
    Alpha est et o,
    Alpha est et o.

Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.

Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.

Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea vasten.

»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.

Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen, ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.

<tb>

Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy, nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.

Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.

Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin, lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on raatimies».

Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.

II.

Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.

Mutta hän ei itke.

Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta kiivetessään.

Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.

Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.

Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.

Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen? No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän isänkin silmissä.

Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan, nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.

Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti. He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa: me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.

He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan. Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä tänä päivänä eri mieltä.

On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen, päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään kykene itselleen selittämään.

Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi, edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta. Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua, kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.

Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin, milloin tämä poikkeaa yliskamariin.

Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa. Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös, suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.

Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne, ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.

Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys. Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon. Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään, semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä mitään kuulu kotona maininneen.

Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä, kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa: »kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet turkkinsa.

Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata, kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän käskyvallalla pakottaa vastaamaan.

Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa. Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.

Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu, hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.

»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin järjenjuoksua minä en käsitä.»

Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää:
»Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi:
»Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille
molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»

Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan naurettavaksi tyttärensä silmissä.

Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu, alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.

Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan, kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän oven kautta kuin akkunan.

Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.

Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee olkapäillä.

Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin, ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa — mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.

Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka enään on jälellä.

III.

Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.

Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin, vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo toista kesäänsä.

Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja. Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä. Tarina tietää kertoa vielä jotain.

Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia, talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.

Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi ventovierasta.

Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.

Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä sanoja.

Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan, ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään vain vieras talossa.

Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja erityisesti raatimiehen turkkeja.

Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella. Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua, kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää laineille keinumaan.

»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.

ONNETTOMUUS

Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento. Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan nimeä.

Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista liikenemään.

Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.

Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy. Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen salaisen kaipuunsa ylläpidosta.

Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin. Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.

Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut. Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.

Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on. Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista. Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen, jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.

Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin, mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä. Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.

Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.

»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee», murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.

Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.

Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan. Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi. Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.

»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin, kepillään seinään jyskyttäen.

Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö vierähtelee laidasta laitaan.

Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja punasina kuin rantaharakan koivet.

»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia, leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja antaa sitten lapselle.

»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka loppusisältöineen sinkoaa permannolle.

»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa, miksei sitte tällainen Nieminen.

Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks, rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina, se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin herrassöötingin ikkunoista.

»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.

»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies, tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako ruutua.

Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole, mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona. Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee ruudut tähän tarpeeseen.

Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen, mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla. Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi. Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi vaellettava suuhun.

Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule. Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen, kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut Ailiinsa käsiksi.

Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta. Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa, Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru — häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.

Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala, jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän sääriä vasten.

Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä, jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.

Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä. Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.

»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi viedään sairaalaan».

»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään, joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen viestejä.

Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito. Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää. Niemiskä on taasen järkensä valtias.

»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»

Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän ainakaan kysy.

Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin, sitte ties minne.

»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»

»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta perätysten.»

Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:

»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»

»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.

Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:

»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää:
»Miksi sinä jäit tänne?»

Vastausta ei kuulu.

»Amalia!»

»No.»

»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»

Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla, niinkuin pyykkärin käsi ainakin.

»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.

Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle.
Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.

»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa kotia.

Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään hän tuumii:

»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari Nieminen.»