Iloiset Windsorin rouvat

FALSTAFF. Herra Ojanen, ensiksi rohkenen ottaa rahanne; sitten antakaa minulle kätenne; ja lopuksi, niin totta kuin olen aatelismies, niin saatte, jos tahdotte, Virran vaimon haltuunne.

VIRTA. Oi, hyvä herra!

FALSTAFF. Saatte, minä sen sanon.

VIRTA. Ei raha ole esteenä, sir John, ei sitä tarvis säästää.

FALSTAFF. Ei rouva Virta ole esteenä, herra Ojanen, ei häntä tarvis säästää. Hän on itse — sen voin teille sanoa — tilannut minut luokseen; juuri kun te tulitte, niin hänen apurinsa, hänen välijuoksiaimensa läksi täältä; sanon, että kello kymmenen ja yhdentoista välissä olen hänen luonaan, sillä siihen aikaan hänen miehensä, se kirottu mustasukkainen kanalja, on tiessään. Tulkaa luokseni illalla, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt.

VIRTA. Tuttavuutenne on oikein siunaus minulle. Tunnetteko tuon Virran, hyvä herra?

FALSTAFF. Hirteen se köyhä sarvipää saatana! En häntä tunne; — kuitenkin teen väärin, kun sanon häntä köyhäksi. Sanotaan että sillä mustasukkaisella aisankannattajalla on rahaa kuin roskaa; sen vuoksi hänen vaimonsa onkin niin viehättävä minun silmissäni. Käytän häntä avaimena tuon sarvipään kassakaappiin, ja siellä aion elojuhlaani viettää.

VIRTA. Hyvä olisi, jos tuntisitte tuon Virran, että voisitte karttaa häntä, jos hänet näkisitte.

FALSTAFF. Hirteen senkin poroporvarillinen voinaama! Mulkoilen häneltä järjen päästä; aisoissa pidän häntä sauvallani, se on häilyvä hänen sarviensa päällä kuin ilmaraana: — saat nähdä, ystävä Ojanen, kuinka minä sitä moukkaa pitelen, ja maata sinä saat hänen vaimonsa kanssa. — Tule varhain tänä iltana luokseni. — Virta on konna, ja minä hänen arvonimeään vielä täydennän; sinä, herra Ojanen, saat puhutella häntä konnaksi ja aisankannattajaksi. — Tule varhain illalla luokseni.

(Menee.)

VIRTA. Mikä kirottu epikurolainen riiviö! — Sydämmeni on harmista haljeta. — Sano nyt, onko tämä ennenaikaista mustasukkaisuutta! Vaimoni on hänelle lähettänyt sanan, aika on määrätty, kaupat tehty. Kuka olisi voinut mokomaa ajatellakaan? — Oh, uskoton vaimo on koko helvetti! Aviovuoteeni häväistään, raha-arkkuni pannaan tyhjäksi, hyvä nimeni jyrsitään rikki; eikä siinä kyllä, että minun täytyy kärsiä tämä kunnoton häväistys, vaan minun pitää vielä lisäksi ottaa vastaan häijyjä haukkumanimiä saman miehen suusta, joka minua näin on häväissyt. Ja mitä nimiä ja nimityksiä! — Amaimon kuuluu hyvältä, Lucifer hyvältä, Barbason hyvältä, ja kuitenkin ne ovat perkeleen arvonimiä, pahojen henkien nimityksiä; mutta aisankannattaja! sarvipää aisankannattaja! Itse paholaisella ei ole sellaista nimeä. — Paaso on aasi, suruton aasi; hän tahtoo uskoa vaimoonsa, ei tahdo olla mustasukkainen. Mutta ennen minä uskon hollantilaiselle voini, walesilaiselle pastori Hughille juustoni, irlantilaiselle viinapulloni tai varkaan hoitoon säisyn ruunani, kuin uskon vaimoni omaan haltuunsa; silloin hän haaveilee, hautoo ja keksii jos jotakin; ja mitä he ovat päähänsä saaneet, se on tapahtuva; vaikka sydän halkeisi, se on tapahtuva. Jumalalle kiitos mustasukkaisuudestani! — Yksitoistahan oli määräaika; minä ennätän heidät, riistän naamarin vaimoni kasvoilta, kostan Falstaffille ja nauran Paasoa. Teen sen heti; parempi kolme tuntia ennen aikaa kuin minuutti liian myöhään. Hyi, hyi, hyi! Aisankannattaja! Aisankannattaja!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Windsorin puisto.
(Cajus ja Rugby tulevat.)

CAJUS. Jack Rugby!

RUGBY. Herra tohtori!

CAJUS. Mike ole kello, Jack?

RUGBY. Se hetki on jo mennyt, jolloin pastori Hugh lupasi saapua.

CAJUS. Hen ole pelasta hene seelu, kun ei on tule; hen ole rukoilla hyvest hene raamattu, kun ei on tule. Parbleu, Jack Rugby, hen ole jo koollut, jos hen tule.

RUGBY. Hän on ovela, herra tohtori; hän tietää että teidän armonne löisi hänet kuoliaaksi, jos hän tulisi.

CAJUS. Parbleu! Silli ei on niin koollut, kuin mine löö hene kooljaks. Otta sinu meekka, Jack, mine neyte sinu, kuinka mine löö hene kooljaks.

RUGBY. Voi, hyvä tohtori, minä en osaa miekkailla.

CAJUS. Kanalj, otta sinu meekka!

RUGBY. Heretkää! Tässä tulee ihmisiä.

(Isäntä, Höllönen, Laihanen ja Paaso tulevat.)

ISÄNTÄ. Herran rauha, julku-tohtori!

HÖLLÖNEN. Nöyrin palvelijanne, herra tohtori Cajus![8]

PAASO. Mitä kuuluu, hyvä herra tohtori!

LAIHANEN. Hyvää huomenta, hyvä herra!

CAJUS. Mite te kaikki, yks, kaks, kolm, neli, teke teell?

ISÄNTÄ. Tulimme näkemään, kuinka sinä miekkailet, kuinka hyökkäät, kuinka väistät, kuinka olet milloin täällä, milloin tuolla, näkemään kaikki nuo puntot, stoccatot, reversat, distantet, montantet. Onko hän kuollut, minun etiopialaiseni? Onko hän kuollut, minun Francisconi? Haa, sinä pukari! Mitä sanot sinä, Aesculapius? sinä, Galenus? sinä, seljansydän? Onko hän kuollut, minun virtsapukarini? Onko hän kuollut?

CAJUS. Parbleu! Se tyhme pappi ole kaike suurema emme, mike ole maa peell; ei neytte hene kasvot.

ISÄNTÄ. Sinä olet kastilialainen,[15] kuningas Urinal! Kreikan valtakunnan Hektor, sinä vanha poika!

CAJUS. Mine pyyde te todista ett mine on vartto hent kuus, seitseme, kaks, kolm tunti ja hen ei on tule.

HÖLLÖNEN. Hän on valinnut viisaamman osan, herra tohtori: hän on sielun tohtori, ja te olette ruumiin tohtori; jos nyt tappelette, niin iskette kumpainenkin omaa ammattianne vasten partaa. Eikö totta, herra Paaso?

PAASO. Herra Höllönen, olette itse ollut aika tappelupukari, vaikka nyt olette rauhan mies.

HÖLLÖNEN. Hitto olkoon, herra Paaso, vaikka nyt olen vanha ja rauhan mies, niin kutkuttaa vielä sormiani, kun näen paljaan miekan. Vaikka olemmekin rauhatuomareita ja tohtoreita ja kirkonmiehiä, herra Paaso, niin on meissä sentään vielä hitunen nuoruuden suolaa; me olemme vaimosta syntyneet, herra Paaso.

PAASO. Totta, totta, herra Höllönen.

HÖLLÖNEN. Se on niinkuin olla pitää, herra Paaso. — Herra tohtori Cajus, minä olen tänne tullut hakemaan teitä kotiin. Minä olen valan tehnyt rauhatuomari, ja te olette viisas lääkäri, ja sir Hugh on viisas ja suvaitseva sielunpaimen. Teidän täytyy tulla kanssani, herra tohtori.

ISÄNTÄ. Anteeksi, kundi rauhantuomari: — sananen teille, monsieur vedenkuurnitsija!

CAJUS. Vedekuurnitsa? Mite se ole?

ISÄNTÄ. Vedenkuurnitsija on meidän kielellä sama kuin urhollinen, sinä pukari.

CAJUS. Parbleu, mine ole ykte vedekurnitsa kuin se engelsman. — Se koiranen pappi kanalj! parbleu, mine löö hene korva pois.

ISÄNTÄ. Hän sinua kuranssaa hyvänpäiväisesti, sinä pukari!

CAJUS. Kuranssa! Mite se ole?

ISÄNTÄ. Se merkitsee, että hän antaa sinulle hyvitystä.

CAJUS. Parbleu, mine takto se nekde, ett hen minu kuranssa; parbleu, mine takto se niin.

ISÄNTÄ. Ja minä hänet siihen pakotan, muuten korjatkoon luunsa.

CAJUS. Mine kiite sinu siit.

ISÄNTÄ. Ja vielä muutakin, sinä pukari. — (Hiljaa toisille.) Mutta ensin, te. herra kundi, ja te, herra Paaso ja samalla muotoa te, kavalieri Laihanen, menkää kaupungin kautta Fragmoreen.

PAASO. Sir Hugh on siellä, niinkö?

ISÄNTÄ. On; tutkikaa, millä tuulella hän on; minä tuon tohtorin sinne peltojen poikitse. Onko hyvä näin?

HÖLLÖNEN. Sen me teemme.

PAASO, HÖLLÖNEN ja LAIHANEN. Hyvästi, hyvä herra tohtori!

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS. Parbleu, mine löö kooljaks se pappi, hen puhu tuhmeliini poolest miss Anna Paaso tykön.

ISÄNTÄ. Hän joutaa kuolla. Mutta ensin pistä tuppeen hätäisyytesi, vala kylmää vettä sapellesi. Tule kanssani tuosta vainion poikitse Fragmoren kautta; vien sinut erääseen maataloon, missä neiti Anna Paaso on kestissä; ja missä voit kosia häntä. Osasinko oikein? Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, mine kiite te; parbleu, mine tykke te; mine hankki te hyve kundi, kreivi, ritari, jaarli, aateli, minu patsientti.

ISÄNTÄ. Ja siitä hyvästä minä saatan sinut epäluottoon Anna Paason tykönä. Onko hyvä näin?

CAJUS. Parbleu, hyve ole hyve puhe.

ISÄNTÄ. No, tallustakaamme sitte matkaan.

CAJUS. Tule minu kintu päräss, Jack Rugby.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko Fragmoren lähellä.
(Sir Hugh Evans ja Simppeli tulevat.)

EVANS. Mnää pyydä, hyvä herr Höllöse pikent ja mnuun ystvän, Simppel nimelt, sano, mihe suuntta snää ole kurkistan sen herr Cajukse perä, joka kuttu ittes tropptohtoriks?

SIMPPELI. Pittyyn päin, puistoon päin, joka suuntaan, vanhan Windsorin tietä, kaikkia teitä, paitse kaupungin tietä.

EVANS. Mut mnää pyydän kaikel muotto, kato sinnekkin päi.

SIMPPELI. Kyllä, herra.

(Vetäytyy syrjään.)

EVANS. Siuna ja varjel! Kui mnuun sydämen pamppaile ja sielun on ahdistukses! — Kui mnää olisi iloine, jos hän vaa narraisis! — Kui mnuun mielen o must! — Kyll mnää sen konnan kalloho pläiskä häne troppklasis, ku vaa nii passa. Siuna ja varjel!

SIMPPELI (tulee esiin). Tuolta hän tulee, tuota tietä, herra pastori.

EVANS. Terve tulemast.

Jumal vanhurskait varjelkko! — Millaissi aseit hänel on?

SIMPPELI. Ei mitään aseita, pastori. Tuossa tulee isäntäni, herra Höllönen, ja vielä toinenkin herra Fragmoresta päin, vainion poikki, tuota tietä.

EVANS. Ann tänn mnuun kappan; tai kann sit vaa käsivarrellas.

(Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)

HÖLLÖNEN. Kas, herra pastori! Hyvää huomenta, hyvä herra Hugh! Pidätä korttimiestä korteistaan ja kirjamiestä kirjoistaan, niin sanon että teet ihmeitä.

LAIHANEN. Ah, sitä suloista Anna Paasoa!

PAASO. Herran rauha, hyvä herra pastori!

EVANS. Herran armo ja laupeus olkko kaikkein teijän kanss!

HÖLLÖNEN. Mitä! Miekka ja sana! Tutkitteko molempia, herra pastori?

PAASO. Ja vielä niin nuorekas, ihokas vain ja housut yllä, näin kolkossa ja kosteassa ilmassa!

EVANS. Sill' asjal o omat syys ja perustukses.

PAASO. Tulimme tänne tarjoamaan teille palvelustamme, herra pastori.

EVANS. Hyvä vaa. Mitä se olsis?

PAASO. Tuolla noin on suuriarvoinen herra, jota joku varmaankin on loukannut ja joka siitä on niin äkeässä riidassa oman arvonsa ja mielenmalttinsa kanssa, kuin suinkin saattaa ajatella.

HÖLLÖNEN. Olen elänyt neljä kertaa kaksikymmentä vuotta ja vähän päälle, vaan en ikänäni ole kuullut niin korkeasäätyisen, arvokkaan ja oppineen miehen joutuvan niin pois suunniltaan.

EVANS. Kuka se o?

PAASO. Arvaan että tunnette hänet: herra tohtori Cajus, se kuuluisa ranskalainen lääkäri.

EVANS. Rist ja tuska! Yht hyvi te voisisitt mull puhu kaoraliemest.

PAASO. Kuinka niin?

EVANS. Hänel ei oi enemppä tietto Hibbokratuksest ja Galenuksest, kui — ja sitä pait hän on konn, nii pelkur konn, kui te koskan voisisitt pyyttä tull tuntema.

PAASO. Lyön vetoa, että tämä on se mies, jonka oli määrä hänen kanssaan taistella.

HÖLLÖNEN. Siltä näyttää aseista päättäen. Pitäkää heidät erillään; — tässä tulee tohtori Cajus.

(Isäntä, Cajus Ja Rugby tulevat.)

PAASO. Kas niin, herra pastori, antakaa miekan olla tupessa.

HÖLLÖNEN. Samoin te, hyvä herra tohtori.

ISÄNTÄ. Riisukaa heiltä aseet; soittakoot suutaan; pitäkööt nahkansa ehjänä ja rääkätkööt äidinkieltämme.

CAJUS. Anna, mine puhu yks sana teide korva kanss: miks te ei tule, kun mine varto?

EVANS. Älkkästäs kiivastuko; aikanas kutaki.

CAJUS. Parbleu, te ole pelkuri, aasi, apina.

EVANS. Älkkäm täsä ny sentä ruvekko muitte ihmiste pitaakeliks, mnää pyydän kaikes ystävydes, ja mnää tahdo teil antta hyvityst taval tai toisel. — Mnää nakka kaikk teijä trop-potut teit vast plässi, kun te lyött laimi välipuhet ja sopimukset.

CAJUS. Diable! — Jack Rugby, — isende de la jarretière, — eikö mine on hente varto lööde hente kooljaks? Eikö mine on ole tess, meeretty plassi peell?

EVANS. Nii tott ku mnuul o kristityn sielu, nii, näettäk, tämä täsä ei ol se määrätty plassi. Mnää vedä tuomriks Sukkanaoha isännä.

ISÄNTÄ. Hiljaa, sanon minä, Gallia ja Wallia, Ranskan mies ja Walesin mies, sielun tohtori ja ruumiin tohtori!

CAJUS. Se ole hyve, — excellent!

ISÄNTÄ. Vait, sanon minä, nyt puhuu Sukkanauhan isäntä. Olenko minä politikku? Olenko minä mikään sutkapää? Olenko minä mikään Machiavelli? Pitääkö minun mistata tohtorini? Ei maakaan? Hän tuo mulle tipat ja kipat. Pitääkö minun mistata pastorini? pappini? oma sir Hughini? Ei maakaan! Hän tuo mulle sananlaskut ja lystit kaskut. — Tänne kätesi, sinä maahinen; noin! Tänne kätesi, sinä taivahinen; noin! — Te tieteen vesat, olen pettänyt teitä kumpaakin; olen haastanut teidät vääriin paikkoihin; sydämmenne on uljas, nahkanne on eheä, ja sektikeitos olkoon kaiken päätös. — Kas niin, ottakaa heiltä miekat säilyyn. — Tule kanssani, sinä rauhan lapsi, tule, tule!

HÖLLÖNEN. Hupsu koko isäntä, totta totisesti! — Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa.

LAIHANEN. Ah, sitä suloista Anna Paasoa!

(Höllönen, Laihanen, Paaso ja Isäntä menevät.)

CAJUS. Ah! Ymmertekö mine teme? He eikö teke meiste sot? Ah, ah!

EVANS. Hyv on; hän o tehn meist pitaakelit: Mut mnää pyydä et ollaisis ystävät ja lyödäisis meijä aivot yhte ja kostetaisis toll rupisel kapiketul, toll Sukkanaoha isänäl.

CAJUS. Parbleu, minu koko sydemeste. Hen lupasi viede minu misse ole se miss Anna Paaso; parbleu, hän minu petti kaupa peel.

EVANS. Hyv on; kyll mnää häne kallos pehmitä. — Tulkka poies ny.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Katu Windsorissa.
(Rouva Paaso ja Roopetti tulevat.)

R. PAASO. No, alappas astua, pikku teikari; olet aina ollut takamiehenä, mutta nyt olet edeskäypä. Mikä on hauskempaa, ohjata minun silmiäni, tai silmätä herrasi kantapäitä?

ROOPETTI. Totta maarin ennemmin kuljen teidän edellänne miehenä kuin hänen perässään kääpiönä.

R. PAASO. Oo, oletpa pikku mielistelijä! Näen jo että sinusta tulee hovimies.

(Virta tulee.)

VIRTA. Kas vain, rouva Paaso! Minne matka?

R. PAASO. Olin menossa rouvaanne katsomaan. Onko hän kotona?

VIRTA. On, ja seuran puutteesta niin ikävissään, että tuskin pysyy koossa. Jos miehenne olisivat kuolleet, niin luulen että menisitte naimisiin te molemmat.

R. PAASO. Se on tiettyä, — kahden toisen miehen kanssa.

VIRTA. Mistä olette tuon sievän viirikukon saanut?

R. PAASO. En muista nyt taas mikä lempo hän on nimeltään se, joka sen miehelleni antoi. — Mikä se taas on sinun ritarisi nimi, poikaseni?

ROOPERTTI. Sir John Falstaff.

VIRTA. Sir John Falstaff!

R. PAASO. Niin, sama mies; en koskaan muista hänen nimeään. — Ne ovat niin hyviä ystäviä, minun hyvä mieheni ja hän! Onko todellakin rouvanne kotona?

VIRTA. Ihan varmaan.

R. PAASO. Suokaa anteeksi, herra Virta: kuolen ikävään, jos en saa häntä nähdä.

(Rouva Paaso ja Roopetti menevät.)

VIRTA. Eikö sillä Paasolla ole aivoja? Eikö silmiä? Eikö järkeä? Varmaankin ne kaikki nukkuvat; hän ei ymmärrä niitä käyttää. Tuo poika se lennättää kirjeen kaksikymmentä peninkulmaa yhtä helposti kuin kanuuna ampuu pilkkaan kaksikymmentä tusinaa kertaa. Hän itse auttaa vaimonsa lemmenseikkailuja, antaa hänen hullutuksilleen liikkumavaraa ja vauhtia; ja nyt se naikko on menossa minun vaimoni tykö, ja Falstaffin poika hänen kanssaan. Tuon rajuilman kuulee jo tuulen vinkunasta. — Ja Falstaffin poika hänen kanssaan! — Kauniita juonia! Ne on jo valmiiksi haudottu, ja kapinoivat vaimomme jakavat kirouksen keskenään. Mutta malta! Kyllä sen miehen vielä paulaan kierrän; ja sittenkös minä vaimoani rääkkään, riistän siveyden lainahunnun sen tekopyhän rouva Paason kasvoilta, ja julki julistan että Paaso itse on suruton ja luuloton Actaeon; ja näille reippaille toimilleni kaikki naapurini huutavat: hyvä! (Kello lyö.) Kello antaa merkin, ja varmuuteni käskee minua etsimään; sieltä minä sen Falstaffin löydän. Tästä minua pikemmin kiitetään kuin nauretaan; sillä että Falstaff on siellä, se on niin varma, kuin maa on vahva. Minä menen nyt.

(Paaso, Höllönen, Laihanen, Isäntä, Sir Hugh Evans,
Cajus ja Rugby tulevat.)

KAIKKI. Terve, herra Virta.

VIRTA. No, totta totisesti, siinäpä koko liuta! — Minulla on pienet lystit kodissani, ja pyydän että kaikki tulette luokseni.

HÖLLÖNEN. Minun täytyy kieltäytyä, herra Virta.

LAIHANEN. Niin ikään minun, herra Virta. Me olemme luvanneet syödä päivällistä neiti Annan kanssa, ja minä en syö sanaani, vaikka saisin rahaa jos kuinka paljon.

HÖLLÖNEN. Olemme jo kauan havitelleet naimiskauppaa Anna Paason ja orpanani Laihasen välillä, ja tänään on määrä saada vastaus.

LAIHANEN. Toivon saavani teidän suostumuksenne, isä Paaso.

PAASO. Sen saatte, herra Laihanen; olen täydellisesti teidän puolellanne; mutta vaimoni, herra tohtori, pitää kokonaan teidän puoltanne.

CAJUS. Eh, parbleu! ja tyttö minu rakasta; minu huushollerska Reipas sano minu se.

ISÄNTÄ. Mitä sanotte nuoresta herra Fentonista? Hän hyppii, hän tanssii, hänellä on nuoren silmät, hän kirjoittaa runoja, hän puhuu juhlapäivä-kieltä, hän hajahtaa kuin huhti- ja toukokuu; hän sen ottaa, hän sen ottaa! hän on onnipoika, hän sen ottaa.

PAASO. Ei minun suostumuksellani, sen voin taata. Sillä nuorella herralla ei ole niin mitään; hän on ollut sen hurjan prinssin[16] ja Poinsin toveri; hän on liian ylhäinen meille; hän tietää liian paljon. Ei, hän ei saa onneensa solmuakaan sitoa minun varallisuuteni sormella; jos hän tytön tahtoo, niin ottakoon hänet semmoisenaan; minun varani noudattavat minun tahtoani, ja minun tahtoni ei kulje sitä tietä.

VIRTA. Pyydän oikein hartaasti, tulkaa edes jotkut teistä luokseni päivälliselle; paitse ruokaa saatte huvitustakin: näytän teille kumman otuksen. — Herra tohtori, teidän täytyy tulla, — teidän myös, herra Paaso — ja teidän, herra pastori.

HÖLLÖNEN. No, hyvästi sitten; sitä paremmin me voimme naimiskauppoja hieroa herra Paason tykönä.

(Höllönen ja Laihanen menevät.)

CAJUS. Menne sine koti, Jack Rugby; mine tule koht.

(Rugby menee.)

ISÄNTÄ. Hyvästi, poika-muruset; minä menen nyt kelpo ritarini Falstaffin tykö, ja siellä juomme pillitämme piipallisen kanariaa.

VIRTA (syrjään). Mutta ensin minä panen sen kanaljan piipattamaan oman pillini mukaan. — Tuletteko, hyvät herrat?

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Virran asunnossa.
(Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)

R. VIRTA. Jussi, hoi! Roope, hoi!

R. PAASO. Pian, pian! Onko pesukoppa —

R. VIRTA. Kaikki valmista. — Roope, sinä, etkö kuule?

(Palvelijat tuovat kopan.)

R. PAASO. Joutuun, joutuun!

R. VIRTA. Pankaa se tähän.

K. PAASO. Määrätkää heille tehtävänsä; sukkelat toimet!

R. VIRTA. Niin, niinkuin sanoin teille, Jussi ja Roope, olkaa valmiina prännissä tässä lähellä; ja heti kun teitä huudan, niin tulkaa paikalla sisään ja ottakaa — viipymättä ja tuumimatta — tämä koppa olallenne; ja kun se on tehty, niin laputatte kiiruusti sen kanssa pois ja viette sen valkaisupaikalle tuonne Datchet-niitylle ja tyhjennätte sen siihen mutaiseen ojaan, joka on aivan Thamesin vieressä.

R. PAASO. Muistatteko nyt vain kaikki?

R. VIRTA. Olen heille sen selittänyt kerran toisensa perään; he eivät lisätietoja kaipaa. — Menkää nyt, ja tulkaa, kun teitä kutsutaan.

(Palvelijat menevät.)

R. PAASO. Tuossahan tulee pikku Roopetti.

(Roopetti tulee.)

R. VIRTA. No, pikku peukaloiseni, mitä uutisia tuot sinä?

ROOPETTI. Herrani, sir John, on tullut sisään takaportin kautta ja pyytää päästä puheillenne.

R. PAASO. Sinä pikku vietelintu, oletko sinä vain luotettava?

ROOPETTI. Olen, sen vannon. Herrani ei tiedä että te olette täällä, ja hän on uhannut syöstä minut iankaikkiseen vapauteen, jos puhun tästä teille; hän vannoo, että silloin hän ajaa minut pois.

R. PAASO. Sinä olet kiltti poika; tämä sinun vaitiolosi tulee räätäliksesi ja tekee sinulle uuden nutun ja housut. — Minä menen nyt piiloon.

R. VIRTA. Tehkää se. — Mene ja sano herrallesi, että olen yksin. (Roopetti menee.) — Rouva Paaso, muistattehan tehtävänne?

R. PAASO. Olkaa huoletta; jos en osaani oikein näyttele, niin saatte minulle viheltää.

(Menee.)

R. VIRTA. Kas niin! Nyt me häntä tunnustelemme, tuota epäterveellistä kosteutta, tuota muodotonta vesikurpitsaa; opetamme häntä erottamaan kyyhkysen variksesta.

(Falstaff tulee.)

FALSTAFF. "Joko sinut sain, sinä taivahinen hohtokivi?" Haa! Nyt tahdon kuolla, nyt olen elänyt kylliksi; tämä on kunnianhimoni huippu. Oi, mikä autuaallinen hetki.

R. VIRTA. Oo, rakas sir John!

FALSTAFF. Rouva Virta, en osaa imarrella, en osaa laverrella, rouva Virta. Minulla on vain yksi syntinen toivomus: ah, jos miehesi olisi haudassa! Parahimmalle loordille sanon vasten partaa, että silloin tekisin sinut ladykseni.

R. VIRTA. Minäkö teidän ladynne, sir John? Ah, minusta tulisi surkea lady!

FALSTAFF. Ranskan hovi näyttäköön minulle toista samanlaista! Näen jo, kuinka silmäsi kilpailisi timantin kanssa; sinulla on se oikea kulmakarvain kaunis kaarevuus, johon niin hyvin soveltuu siipihuntu tai sankarihiippa tai jokin päänkoristus à la Venetienne.

R. VIRTA. Tavallinen päähuivi vain, herra John; minun kulmilleni ei sovellu mikään muu, eikä sekään oikein hyvin.

FALSTAFF. Jumaliste, julmuri olet, kun tuommoista puhut! Sinusta tulisi täydellinen hovinainen, ja jalkasi varma astunta antaisi puolipyöreässä pönkkähameessa käynnillesi erinomaisen joustavuuden. Näen hyvin mitä sinusta tulisi, jos Onnetar ei olisi vihamiehesi; Luonnotar on ystäväsi; kas niin, sitä sinä et voi salata.

R. VIRTA. Uskokaa, minussa ei ole mitään tuosta kaikesta.

FALSTAFF. Mikä minut sai sinua rakastamaan? Opi siitä uskomaan, että sinussa on jotakin erinomaista. Näetkös, minä en voi imarrella, en sanoa, että olet sitä tai sitä, niinkuin nuo sopertavat orapihlajannuput, jotka kulkevat naisina miesten vaatteissa ja lemuavat niinkuin rohdoskaupat yrttien keruuaikana; minä sitä en voi; mutta sinua minä rakastan, en ketään muuta kuin sinua, ja sinä sen ansaitset.

R. VIRTA. Älkää minua pettäkö, hyvä herra; pelkään että rakastatte rouva Paasoa.

FALSTAFF. Voisit yhtä hyvin sanoa, että rakastan kulkea kilstupateitä, joka minulle on yhtä vastenmielistä kuin kalkkiuunin savu.

R. VIRTA. No, taivas tietää, kuinka suuresti teitä rakastan, ja kerran saatte sen vielä kokea.

FALSTAFF. Pysy yhä siinä mielessä; minä koetan sen ansaita.

R. VIRTA. Ah, minun täytyy sanoa, että sen te jo ansaitsette; muuten en voisi siinä mielessä pysyä.

ROOPETTI (ulkoa). Rouva Virta, rouva Virta, täällä on rouva Paaso oven takana ja uhkuu ja puhkuu ja on hurjan näköinen ja tahtoo heti teitä puhutella.

FALSTAFF. Hän ei saa minua nähdä; menen piiloon tuonne seinä verhon taa.

R. VIRTA. Niin oikein, menkää; hän se on oikea kielikello.

(Falstaff piiloutuu.)
(Rouva Paaso ja Roopetti palajavat.)

No, mikä nyt on? Mikä hätänä?

R. PAASO. Oi, rouva Virta, mitä olette tehnyt? Olette häväisty, olette hukassa, olette ijankaikkisesti kadotettu!

R. VIRTA. Mikä asiana, hyvä rouva Paaso?

R. PAASO. Voi teitä, rouva Virta! Niin kunnon mies teillä on puolisona, ja annatte hänelle syytä epäluuloon!

R. VIRTA. Mitä syytä epäluuloon!

R. PAASO. Mitäkö syytä epäluuloon? — Hyi, hävetkää! Kuinka olen teistä erehtynyt!

R. VIRTA. Mutta, hyväinen aika, mikä asiana?

R. PAASO. Miehenne on tulossa tänne, hyvä rouva, ja kaikki Windsorin oikeudenpalvelijat hänen kanssaan, etsimään erästä herraa, joka, niinkuin hän sanoo, nyt on teidän suostumuksellanne tässä talossa ja ilkeällä tavalla hyväkseen käyttää hänen poissaoloaan. Te olette hukassa.

R. VIRTA (hiljaa). Puhukaa kovemmin! (Ääneen.) Hyvä jumala, eihän toki!

R. PAASO. Suokoon taivas, ettei niin ole, ja ettei teillä ole semmoista miestä täällä; mutta vallan vissi on, että miehenne on tänne tulossa, puoli Windsoria jäljissään, semmoista miestä etsimään; tulin edeltäpäin siitä teille ilmoittamaan. Jos tiedätte olevanne puhdas, niin olen siitä iloissani; mutta jos teillä on täällä ystävä, niin laittakaa hänet pois. Älkää siinä ällistelkö! Malttakaa mielenne, puolustakaa mainettanne, tai sanokaa hyville päivillenne ikuiset jäähyväiset.

R. VIRTA. Mitä pitää minun tehdä? — Täällä on todellakin eräs herra, hyvä ystäväni, enkä sure niin paljon omaa häpeääni kuin hänen vaaraansa. Antaisin mielelläni tuhat puntaa, jos saisin hänet pois talosta.

R. PAASO. Hyi, noita puheitanne! "Antaisin mielelläni" ja "antaisin mielelläni"! Miehenne on täällä tuossa paikassa; miettikää miten saatte hänet täältä pois; talossanne ette voi häntä piilottaa. — Oi, kuinka olette minua pettänyt! — Kas, tuossahan on koppa; jos hän vain on säällistä kokoa, niin voi hän kömpiä tuohon, ja sitte heitätte likaisia vaatteita päälle, niinkuin kaikki olisi menossa pyykkiin; taikka, koska nyt on valkaisuaika, niin antakaa kahden renkinne kantaa hänet Datchet-niitylle.

R. VIRTA. Hän on liian paksu; ei mahdu hän tuohon. Mitä pitää tehdä?

(Falstaff tulee esiin.)

FALSTAFF. Saanko koittaa? Saanko koittaa? Oi, saanko koittaa? Tuohon tahdon, tuohon tahdon! Seuratkaa ystävänne neuvoa; tuohon tahdon!

R. PAASO. Mitä? sir John Falstaff! Entä kirjeenne, ritari?

FALSTAFF (syrjään rouva Paasolle). Rakastan sinua; auta minut pois täältä; anna että kömmin tuohon; en enää koskaan —

(Kömpii koppaan; he peittävät hänet likaisilla liinavaatteilla.)

R. PAASO.
Auta, poika, peittämään herraasi! — Kutsukaa renkinne tänne, rouva
Virta! — Te, uskoton ritari!

R. VIRTA.
Hoi, Jussi! Roope! Jussi, hoi!

(Roopetti menee.)
(Palvelijat palajavat.)

Ottakaa nuo vaatteet tuosta, joutuun! Missä on kantotanko? Voi, teitä nahjuksia! Viekää ne pyykkärille Datchet-niitylle; joutuun, no!

(Virta, Paaso, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA. Tehkää hyvin, astukaa sisään; jos syyttä epäilen, niin pilkatkaa minua, naurakaa vasten partaa; muuta en ansaitse. — Mitä tuo? Mihinkä sitä viette?

PALVELIJA. Pyykkärille tietysti.

R. VIRTA. Mitä sinun siihen tulee, mihin he sen vievät? Joko pukki rupee kaalimaan vartijaksi?

VIRTA. Pukki, pukki, pukki? Niin kyllä, pukki, pukki niin, sen takaan, ja kiimainen lisäksi; saadaanpa nähdä. (Palvelijat menevät koppineen.) Hyvät herrat, näin unta viime yönä; kerron teille sen unen. Kas tässä, tässä, tässä ovat avaimeni: menkää ylishuoneisiin, hakekaa, urkkikaa, nuuskikaa; vannon että löydämme ketun pesästä. — Ensin suljen tämän tien: — kas niin, nyt ajamme sen loukostaan.

PAASO. Tyyntykää, hyvä herra Virta; tällä te vain itseänne vahingoitatte.

VIRTA. Aivan niin, herra Paaso. — Tulkaa, hyvät herrat, kohta saatte nähdä lystit; seuratkaa minua, hyvät herrat.

(Menee.)

EVANS. Nämä ova todest kummalissi humörej ja mustsukkasuksi.

CAJUS. Parbleu, teme ei on façon de France; Franska ei mustasukka.

PAASO. No, mennään, hyvät herrat, niin saamme nähdä, miten tämä urkinta päättyy.

(Paaso, Cajus ja Evans menevät.)

R. PAASO. Tämähän on kaksinkerroin oiva pila!

R. VIRTA. En tiedä mikä enemmän minua huvittaa, sekö, että mieheni, vai sekö, että sir John on petetty?

R. PAASO. Kuinka hänessä mahtoikaan sydän pamppailla, kun miehenne kysyi, mitä kopassa oli!

R. VIRTA. Varon melkein, että hän on pesun tarpeessa; ja näin tuo heittokylpy tekee hänelle vain hyvää.

R. PAASO. Hirteen joutaisi koko irstas konna! Soisin että kaikki samansorttiset joutuisivat samanlaiseen kiipeliin.

R. VIRTA. Varmaankin on miehelläni joku erityinen syy epäillä että Falstaff on täällä; en ole koskaan nähnyt häntä niin riivatun mustasukkaisena kuin nyt.

R. PAASO. Minäpä keksin juonen, millä siitä päästään selville; meidän täytyy tehdä uudet kepposet Falstaffille, hänen irstaustautinsa tuskin tästä lääkkeestä paranee.

R. VIRTA. Mitä, jos lähettäisimme tuon vanhan hupsun, tuon rouva Reippaan, hänen tykönsä pyytämään anteeksi veteenheittoa, ja antaisimme hänelle uutta toivoa, jotta saisimme häntä uudelleen rangaista?

R. PAASO. Tehdään se; kutsumme hänet tulemaan tänne huomenaamulla kello kahdeksan saamaan vahingonkorvausta.

(Virta, Paaso, Cajus ja Evans palajavat.)

VIRTA.
En löydä häntä mistään; se konna ehkä vain kerskaili sillä, mitä ei
saanut.

R. PAASO.
Kuulitteko tuota?

R. VIRTA.
Kyllä, kyllä; hiljaa vain! — Te kohtelette minua kauniisti, herra
Virta, eikö totta?

VIRTA.
Niin kyllä teen.

R. VIRTA.
Taivas tehköön teidät paremmaksi, kuin mitä ajatuksenne ovat.

VIRTA.
Aamen!

R. PAASO.
Te tällä itseänne sanomattomasti vahingoitatte, herra Virta.

VIRTA.
No niin, itse sen kärsin.

EVANS.
Jos siel on yhtäkä ristsieiu talos ja huoneis ja arkuis ja kaapeis,
niin taivas mnuul mnuun syntin antteks antakko viimeisen tuomiopäivän.

CAJUS.
Parbleu, ei mine möös, ei sielle on ykte ristsielu.

PAASO.
Hyi, hyi, herra Virta! Ettekö häpeä? Mikä henki, mikä saatana on
päähänne pannut tällaiset luulot? Minä en tuota mielenhouraustanne
omakseni tahtoisi, vaikka saisin Windsorin linnan kaikki aarteet.

VIRTA.
Sehän on se minun vikani, herra Paaso; itseäni se vaivaa.

EVANS.
Paha omatunt teit vaeva; teijä rouvan on niin kunnjaline vaim, etei
toist voi löytä viidest tuhanest ja viel viidest sadast.

CAJUS.
Parbleu, mine näke ett se ole kunialinen vaimo.

VIRTA.
No niin; lupasin teille päivälliset, — Tulkaa pois puistoon
kävelemään. Pyydän, antakaa minulle anteeksi; toiste kerron teille syyn
tähän menettelyyni. — Tule, eukko; — tulkaa, rouva Paaso; antakaa
minulle anteeksi, sydämmestäni pyydän, antakaa minulle anteeksi.

PAASO.
Menkäämme, hyvät herrat; mutta kyllä hän vielä nauruksi tulee, uskokaa
pois. Pyydän teitä kaikkia huomenaamuksi luokseni suurukselle; sitten
mennään yhdessä linnustamaan; minulla on sievä viidakkohaukka.
Lupaatteko?

VIRTA.
Sama se.

EVANS.
Missä on yks, siel ole mnää toine.

CAJUS.
Miss ole yks tai kaks, seell on mine kolmas.

VIRTA.
Pyydän, herra Paaso, tulkaa.

EVANS.
Mut mnää pyydä, muistakka huomen sit krouvar-isänttä, sit rupist
roisto.

CAJUS.
Se ole hyve; parbleu, koko minu sydemest.

EVANS.
Se rupine roist! Sill on ne juones ja ilvees.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Paason asunnossa.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

FENTON.
Isäsi suosiot' en voita, Anni;
Siis älä hänen luokseen mua neuvo.

ANNA.
Oi! Mitä siis?

FENTON.
Sa ole oma itses.
Sukua hänest' olen liian suurta,
Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka
Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;
Ja panee vielä muita esteit' eteen, —
Nuo humut entiset ja hurjat seurat,
Ja sanoo, etten mitenkään sua saata
Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.

ANNA.
Kenties hän onkin oikeassa.

FENTON.
Ei,
Niin totta kuin mua taivas auttakoon!
Vaikk' olikin — sen myönnän — isäs rikkaus
Ens aihe miksi sua kosin, Anna,
Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli
Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;
Ja tuota aarretta, sua itseäsi,
Vain halaan.

ANNA.
Vielä sentään pyrkikää
Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.
Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä
Ei siihen auta, silloin — tulkaa syrjään.

(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)
(Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)

HÖLLÖNEN. Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse puolestaan.

LAIHANEN. Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.

HÖLLÖNEN. Älä vain anna itseäsi säikäyttää.

LAIHANEN. Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, — kunhan en vain pelkäisi.

R. REIPAS. Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.

ANNA.
Ma tulen. — (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.
Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa
Somiksi tekee rumimmatkin virheet!

R. REIPAS. Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?

HÖLLÖNEN. Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!

LAIHANEN. Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.

HÖLLÖNEN. Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.

LAIHANEN. Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.

HÖLLÖNEN. Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.

LAIHANEN. Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren arvoa alemmat.

HÖLLÖNEN. Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.

ANNA. Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.

HÖLLÖNEN. Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta. Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.

ANNA. No, herra Laihanen?

LAIHANEN. No, hyvä neiti Anna?

ANNA. Mikä on viimeinen tahtonne?

LAIHANEN. Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.

ANNA. Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?

LAIHANEN. Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään. Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne, tuossa hän tulee.

(Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)

PAASO.
No, herra Laihanen? — Hänt', Anni, lemmi. —
Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä?
Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus;
Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.

FENTON.
No, älkää kiivastuko, herra Paaso.

R. PAASO.
Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.

PAASO.
Ei teille vaimoks sovi hän.

FENTON.
Mua kuulkaa.

PAASO.
Ei, hyvä Fenton. — Herra Höllönen,
Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. —
Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

R. REIPAS.
Puhukaa rouvan kanssa.

FENTON.
Hyvä rouva,
Näin vilpittömästi kun tytärtänne
Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon
Ja tapain uhallakin lemmen lippu
Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää;
Te mulle suokaa suostumuksenne.

ANNA.
Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.

R. PAASO.
En aiokaan, paremman tiedän miehen.

R. REIPAS.
Niin, herra tohtorin, mun herrani.

ANNA.
Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten[17]
Ja keilasilla pääni murskatkaa.

R. PAASO.
Huoletta vain! — En tahdo, Fenton, olla
En vihamiehenne enk' ystävänne.
Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä,
Ja mikä mieli hällä, se myös mulla.
Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy
Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.

(Rouva Paaso ja Anna menevät.)

R. REIPAS. Tää on minun työtäni, tää. — Mitä, sanoin minä, heitättekö pois lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin. — Tää on minun työtäni.

FENTON.
Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille
Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.

(Menee.)

R. REIPAS. No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!

(Menee.)

Viides kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF. Bardolph, sinä!

BARDOLPH. Tässä olen, herra.

FALSTAFF. Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.) Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.

(Bardolph tuo viiniä.)

BARDOLPH. Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.

FALSTAFF. Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. — Kutsu hänet sisään.

BARDOLPH. Tulkaa sisään, nainen.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Teidän luvallanne, — pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta teidän armollenne!

FALSTAFF. Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.

BARDOLPH. Munienko kanssa?

FALSTAFF. Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani. (Bardolph menee.) No, mitä nyt?

R. REIPAS. Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.

FALSTAFF. Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.

R. REIPAS. Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.

FALSTAFF. Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.

R. REIPAS. Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi, jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.

FALSTAFF. Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun ansioitani.

R. REIPAS. Kyllä sen hänelle sanon.

FALSTAFF. Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?

R. REIPAS. Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.

FALSTAFF. Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.

R. REIPAS. Herran rauhaan, armollinen herra!

(Menee.)

FALSTAFF. Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.

(Virta tulee.)

VIRTA. Herran rauha, herra John!

FALSTAFF. No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun ja rouva Virran välillä?

VIRTA. No niin, sehän se on asiani, sir John.

FALSTAFF. Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään sovitulla hetkellä.

VIRTA. Ja kuinka onnistui?

FALSTAFF. Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.

VIRTA. Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?

FALSTAFF. Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni, huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut — ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa rakastajaa.

VIRTA. Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?

FALSTAFF. Minun siellä ollessani.

VIRTA. Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?

FALSTAFF. Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.

VIRTA. Pyykkikoppaan!

FALSTAFF. Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään lemunnut.

VIRTA. Ja kuinka kauan siinä olitte?

FALSTAFF. Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa, mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä. Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa, pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas — mies minun luontoiseni — aatelkaas — minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta. Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas — kihisevän kuumana — aatelkaas, herra Ojanen!

VIRTA. Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen yritykseen?

FALSTAFF. Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.

VIRTA. Kello on jo yli kahdeksan.

FALSTAFF. Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.

(Menee.)

VIRTA. Hm! Haa! Hourailenko? Uneksinko! Nukunko? Herra Virta, herää; herää, herra Virta! Olet saanut läven parhaaseen takkiisi, herra Virta. Se siitä naimisesta tulee! Se siitä tulee, kun on liinavaatteita ja pyykkikoppia talossa! — No niin, minä torvetan itse julki, mikä olen; nyt minä saan sen irstailijan kiinni; hän on talossani; hän ei voi päästä minua pakoon; se on mahdotonta; hän ei voi piiloutua säästölippaaseen eikä pippurirasiaan; vaan jos ei hänen suojelijansa, paholainen, häntä auta, niin kyllä minä etsin kaikki mahdottomatkin paikat. En tosin voi olla olematta mikä olen; mutta se, että olen mitä en tahtoisi olla, se ei minua masenna. Jos minulla on sarvet, jotka voivat ihmisen tehdä hulluksi, niin toteutukoon minussa sananlasku: tahdon olla sarvihullu.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu.
(Rouva Paaso, rouva Reipas ja Ville tulevat.)

R. PAASO. Mitä luulet, joko hän lienee Virran talossa?

R. REIPAS. Varmaankin hän siellä jo on, taikka tulee tuossa paikassa; mutta vissi on, että hän on oikein sydämmellisesti vimmoissaan siitä, että hänet paiskattiin veteen. Rouva Virta pyytää sanomaan, että tulisitte heti.

R. PAASO. Tulen tuossa paikassa; saatan vain ensin tämän pikkumiehen tässä kouluun. Kas, tuossahan tuleekin hänen opettajansa; tänään on lupa, näen mä.

(Sir Hugh Evans tulee.)

Hyvää päivää, sir Hugh! Tänään on kai koulusta lupaa?

EVANS. On oikke; herr Laihane on antan pojil luppa leikkell.

R. REIPAS. Jes siunatkoon sitä hyvää ihmistä!

R. PAASO. Sir Hugh, mieheni sanoo, että poika ei saa kirjasta irti tämän taivaallista; olkaa hyvä, kyselkää häneltä hiukan kielioppia.

EVANS. Tul likemmäks, Ville poik; pää pystön; tul tänn!

R. PAASO. Tule, tule, poikaseni; pää pystyyn; vastaa nyt maisterille, älä pelkää.

EVANS. Ville poik, kui mont lukku o nimisanoil?

VILLE. Kaksi.

R. REIPAS. Luulisihan, että jo yksikin lukku riittäisi.

EVANS. Vait höpisemäst! — Mit on sika, Ville poik?

VILLE. Sus.

R. REIPAS. Vai susi! Joko nyt siasta tulee susi?

EVANS. Te olett taitamattomast yksinkertane vaimihmine. Mnää pyydä, olkka vait. — Mit on lapis, Ville?

VILLE. Kivi.

EVANS. Ja mit on kivi, Ville?

VILLE. Piikivi.

EVANS. Ei, se on lapis, pänttä se snuun päähäs, Ville.

VILLE. Lapis.

EVANS. Nii oikke, Ville. Mist saadaan artiklit, Ville?

VILLE. Artikkelit saadaan pronomineista ja taivutetaan seuraavaisesti: Singulariter, nominativo, hic, haec, hoc.

EVANS. Nominativo, hig, heg, hog; — aattele perän; kenetivo, hujus.

R. REIPAS. Onpa siinä hujua.

EVANS. No, kui on se accusativo casu!

VILLE. Accusativo, hinc.

EVANS. No, no, aattele perän, laps: accusativo, hing, hang, hog.

R. REIPAS. Sehän hinkaa ja hankaa kuin Kinttulan koni.

EVANS. Vait höpisemäst, vaim. — Kui on se focativo casu?

VILLE. O, — vocativo, O.

EVANS. Aattele perän, Ville; focativo on caret.

R. REIPAS. Merellähän ne kareet on.

EVANS. Olkka vait, vaim.

R. PAASO. Vaiti, vaiti!

EVANS. Kui on accusativo casu pluralis, Ville?

VILLE. Accusativo casu?

EVANS. Nii.

VILLE. Accusativo, hos, has, hos.

R. REIPAS. Hossot ja hassot ja luraalit, hyi!

EVANS. Häppe, vaim!

R. REIPAS. Hävetkää itse, kun tuommoisia lapselle opetatte! — Opettaa hänelle hinkat ja hankat, ja hujut ja hajut, niinkuin ei ne itsestään semmoisia oppisi; ja sitten vielä hossot ja hassot ja luraalit, — hyi!

EVANS. Oleks snää hassu, vaim? Snuul ei o huju haju siit mit on casus, numerus ja kenus. Snää ole nii tyhm ristlaps, etei paremast appu.

R. PAASO. Olehan nyt vaiti.

EVANS. No, Ville poik, ann ny kuull vähä pronominitten teklinatsioonei.

VILLE. En muista.

EVANS. Se on ki, kee, kod; jos snää unhota kit, keet ja kotit, nii snää saat patukast. Men matkas leikitelemä, men.

R. PAASO. Hän on oppinut enemmän kuin luulinkaan.

EVANS. Hänel on hyv knupp, sill pojal. Hyväst, frouv Paaso!

R. PAASO. Hyvästi, hyvä pastori! (Sir Hugh menee.) Mene nyt kotiin, poikaseni. — Tulkaa pois, viivyttelemme liiaksi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Virran talossa.
(Falstaff ja rouva Virta tulevat.)

FALSTAFF. Rouva Virta, teidän tuskanne on loppuun syönyt minun kärsimykseni; näen että olette lemmessä uskollinen, ja lupaan teille nipasta napaan hyvitystä; enkä ainoastaan tavallisella lemmentyöllä, rouva Virta, vaan kaikilla siihen kuuluvilla koristuksilla, tempuilla ja juhlamenoilla. Mutta oletteko nyt vain turvassa miehenne puolesta?

R. VIRTA. Hän on linnustamassa, rakas sir John.

R. PAASO (ulkoa). Hoi, Virtaska! Hoi, serkku, hoi!

R. VIRTA. Menkää tuonne kamariin, sir John.

(Falstaff menee.)
(Rouva Paaso tulee.)

R. PAASO. No, mitä kuuluu, sydänkäpyseni? Onko ketään muuta talossa kuin te?

R. VIRTA. Ei muuta kuin oma talonväki.

R. PAASO. Tottako?

R. VIRTA. Toden totta. — (Syrjään.) Puhukaa kovemmin.

R. PAASO. Ah, on todellakin hauskaa, ettei täällä ole ketään luonanne.

R. VIRTA. Kuinka niin?

R. PAASO. Ah, hyvä ystävä, miehellänne on nyt taas tuo vanha raivopuuskansa; hän tuolla pauhaa ja panettelee miestäni, haukkuu kaikki aviomiehet, kiroo kaikki Eevan tyttäret, olkoot mitä karvaa hyvänsä, ja lyö nyrkillään otsaansa, huutaen: "näytä sarvesi, näytä sarvesi!" niin että kaikki hulluus, mitä tähän saakka olen nähnyt, on sulaa lempeyttä, suopeutta ja kärsivällisyyttä, verrattuna hänen nykyiseen raivoisuuteensa. Onpa hauskaa, että se lihava ritari ei ole täällä.

R. VIRTA. Mitä? Hänestäkö hän puhuu?

R. PAASO. Ei muusta kuin hänestä; ja vannoo että, kun hän viimein häntä täältä etsi, hänet kannettiin ulos pyykkikopassa; vakuuttaa miehelleni, että hän nyt on täällä, ja on raastanut pois metsästä mieheni ja koko jahtiseuran, antaakseen uuden näytteen luulevaisuudestaan. Mutta onpa hauskaa, ettei ritari ole täällä; nyt saa hän huomata oman narrimaisuutensa.

R. VIRTA. Kuinka lähellä hän on, rouva Paaso?

R. PAASO. Aivan likellä, tuolla kadun päässä; hän on täällä tuossa paikassa.

R. VIRTA. Minä olen hukassa! Ritari on täällä.

R. PAASO. Vai on. — Nyt te joudutte koko maailman häpeään, ja hän on jo melkein kuoleman oma. Olette tekin aviovaimo! — Pois se mies, pois se mies! Parempi häpeä kuin murha.

R. VIRTA. Mitä tietä saan hänet pois? Miten pääsen hänestä? Panenko taas hänet pyykkikoppaan?

(Falstaff tulee sisään.)

FALSTAFF. En, minä en enää koppaan mene. Enkö voi livahtaa täältä pois, ennenkuin hän tulee?

R. PAASO. Ah, kolme herra Virran toveria vahtii ovea pistoolit kädessä, ettei kukaan pääse ulos; muuten voisitte pujahtaa pois ennenkuin hän saapuu. Mutta mitä teillä on täällä tekemistä?

FALSTAFF. Mitä nyt tulla ja tehdä? — Mitä, jos kapuaisin savutorveen?

R. VIRTA. Siihen ne aina tapaavat laukaista lintupyssyjään.

R. PAASO. Menkää leivinuuniin.

FALSTAFF. Missä se on?

R. VIRTA. Kyllä hän sieltäkin etsii, se on varma. Kaikki kaapit, kohvertit, kirstut, laatikot, kaivot, kellarit hän on muistiin kirjoittanut ja ne läpikotaisin urkkii luettelon mukaan. Koko talossa ei ole teillä piilopaikkaa.

FALSTAFF. Menen siis matkaani.

R. PAASO. Jos menette omassa haahmossanne, niin olette kuoleman oma, sir John. Teidän täytyy ainakin valepuku saada.

R. VIRTA. Mutta millainen valepuku?

R. PAASO. Herrainen aika, jospa sen tietäisin! Ei ole meillä naisten vaatteita kylliksi väljiä hänelle; muutoin hän voisi ottaa hatun, hunnun ja pääliinan ja siten päästä pakoon.

FALSTAFF. Te kultamuruset, keksikää jotakin; parempi keinottominkin keino kuin sula onnettomuus.

R. VIRTA. Piikatyttöni tädin, tuon lihavan Brentfordin eukon, päällysnuttu on tuolla ylisillä.

R. PAASO. Totta totisesti, sehän hänelle sopii; eukko on yhtä paksu kuin hänkin; hänen lupsahattunsa ja harsonsa on myöskin siellä. — Juoskaa ylisille, sir John.

R. VIRTA. Menkää, menkää, rakas sir John; rouva Paaso ja minä sill'aikaa haemme jotakin liinavaatetta päähänne.

R. PAASO. Joutuun, joutuun! Me tulemme heti teitä laittamaan; pukekaa sill'aikaa päällysnuttu yllenne.

(Falstaff menee.)

R. VIRTA. Toivoisin että mieheni hänet kohtaisi tuossa puvussa; hän ei voi kärsiä sitä vanhaa Brentfordin eukkoa; hän vannoo että hän on noita: on karkoittanut hänet talostamme, ja uhannut löylyttää häntä.

R. PAASO. Taivas hänet ohjatkoon miehesi sauvan tielle, ja itse paholainen sitten sauvaa ohjatkoon!

R. VIRTA. Mutta onko todellakin mieheni tulossa?

R. PAASO. On, ihan todella; ja hän tietää tuon koppajutunkin, mistä lieneekin sen tietoonsa saanut.

R. VIRTA. Siitä otamme selvän: minä laitan niin, että renkini taas kantavat ulos saman kopan ja tapaavat mieheni ovessa niinkuin viimeinkin.

R. PAASO. Niin, mutta hän on täällä tuossa tuokiossa; mennään nyt pukemaan häntä Brentfordin noidaksi.

R. VIRTA. Ensin sanon palvelijoilleni, miten heidän tulee menetellä kopan kanssa. Menkää te sill'aikaa ylisille, minä tulen heti ja tuon hänelle pääliinan.

(Menee.)

R. PAASO. Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä. Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä.
Näin tehdessämme osotamme vainen,
Ett' arvokas on iloinenkin nainen.
Sijansa leikki, kun on kädet kuivat;
Mut muista: tyyness' isot kalat uivat.

(Menee.)
(Rouva Virta tulee kahden palvelijan kanssa.)

R. VIRTA. Tuossa, miehet, ottakaa taas tuo koppa olallenne; herra tulee kohta kotiin; jos hän käskee teitä laskemaan sen maahan, niin totelkaa. Nopeat liikkeet!

(Menee.)

1. PALVELIJA. No, käydään kiinni.

2. PALVELIJA. Taivas varjelkoon, ettei se taas ole täynnä ritaria!

1. PALVELIJA. Sitä en luule: ennemmin kantaisin saman verran lyijyä.

(Virta, Paaso, Höllönen, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA. Mutta jos se havaitaan todeksi, herra Paaso, niin millä hyvitätte sen, että olen narrinanne ollut? — Maahan koppa, te konnat! — Kutsukoon joku tänne vaimoni. — Kultalintu kopassa! — Oo, te konnat ja parittajat! Tässä on puolue, joukkokunta, salaseura, kapinaliitto minua vastassa. Nyt joutuu itse perkele häpeään. — Tänne, vaimo, kuuletkos! — Esiin, esiin sieltä! — Katsotaanpas mitä aimo vaatteita sinä lähetät pesuun!

PAASO. Tämä on jo liikaa! Herra Virta, te ette enää saa käydä irti; teidän on kädet sidottavat.

EVANS. Nii, hän o pääst pyöräl; hän o hull niinku hull koer.

HÖLLÖNEN. Totta totisesti, herra Virta, tämä ei ole oikein, ei totta totisesti.

(Roteva Virta tulee.)

VIRTA. Samaa minäkin sanon. — Tulehan tänne, rouva Virta, rouva Virta, kunniallinen nainen, siveä vaimo, hyväntapainen olento, jolla on mustasukkainen narri miehenä! — Syyttä suotta minä epäilen, eikö niin, rouvaseni?

R. VIRTA. Taivas olkoon todistajani, että niin teet, jos minua epäilet uskottomuudesta.

VIRTA. Aivan niin, sinä rautaotsa! Jatka, jatka vain? — Maalle sieltä, senkin roisto!

(Heittää vaatteet maalle kopasta.)

PAASO. Tämä on jo liikaa.

R. VIRTA. Etkö häpeä? Anna vaatteiden olla.

VIRTA. Kyllä sinut kohta löydän.

EVANS. Täs ei ol järkki. Meinatteks te nosta yles teijä vaimo hamei? Kas nii, poies siit!

VIRTA. Tyhjäksi koppa, sanon minä!

R. VIRTA. Mutta, hyvä mies, —

VIRTA. Herra Paaso, niin totta kuin olen mies, niin eilen kannettiin joku ulos tässä kopassa; miksi ei hän nyt taas voisi siinä olla? Talossani hän on, se on vissi, tietoni ovat varmat, epäluuloni on oikeutettu. Maalle kaikki vaatteet!

R. VIRTA. Jos sieltä miehen löydät, niin saat tappaa sen kuin kirpun.

PAASO. Tässä ei ole niin ketään.

HÖLLÖNEN. Kunniasanani kautta, tämä ei ole oikein, herra Virta; häpäisette vain itsenne.

EVANS. Herr Virta, teijä pittä rukkoill eik seurat teijä omi lihallissi mieljohteitan; tämä on mustsukkasutt.

VIRTA. Hyvä; tässä ei ole se, jota etsin.

R. VIRTA. Eikä missään muuallakaan kuin omissa aivoissasi.

VIRTA. Auttakaa minua vain tämä kerta etsimään läpi taloni; jos en löydä mitä haen, niin älkää mitenkään typeryyttäni kaunistelko; tehkää minut ainaiseksi pöytänarriksenne; tulkoon sananparreksi: niin mustasukkainen kuin Virta, joka ludosta pähkinästä etsi vaimonsa rakastajaa. Tehkää vain tämä kerta mielikseni, vain tämä kerta auttakaa minua etsimään.

R. VIRTA. Hoi sieltä! Rouva Paaso, tulkaa alas sieltä, ja se vanha eukko kanssa; mieheni tulee sinne yliskamariin.