Iloiset Windsorin rouvat

VIRTA. Vanha eukko? Mikä vanha eukko?

R. VIRTA. No, se piikatyttömme täti Brentfordista.

VIRTA. Se velho, se portto, se rietas luuska! Enkö ole kieltänyt häntä talooni tulemasta? Hän kulkee täällä asioilla, eikö niin? Me olemme typeriä, me miehet, emme hoksaa, mitä tuon taikuriammatin takana piilee. Hän tenhoo loitsuillaan, taioillaan ja ennustuksillaan, ja sellaiset lorut käyvät yli meidän ymmärryksemme, emme tajua niistä tämän taivaallista. — Alas sieltä, sinä velho, sinä mustalaisakka, alas, sanon minä!

R. VIRTA. Oi, hyvä rakas ukkoseni! — Hyvät herrat, älkää antako hänen lyödä sitä vanhaa vaimoa!

(Falstaff tulee naiseksi puettuna, rouva Paason taluttamana.)

R. PAASO. Tulkaa, Anna muori! Antakaa minulle kätenne.

VIRTA. Kyllä minä hänelle annan! — Ulos ovesta, velho! (Lyö häntä.) Senkin homsu, ruosa, marakatti, tulen lautta! Ulos; ulos! Kyllä minä sinut noidun, kyllä minä sinut taion!

(Falstaff menee.)

R. PAASO. Ettekö häpeä? Pelkään että olette piessyt hengiltä sen vaimo-paran.

R. VIRTA. Kyllä hän sen vielä tekeekin. — Sinä saat siitä paljon kunniaa.

VIRTA. Hirteen koko noita!

EVANS. Totisest mnää luule ett se akk o oikke velho; mnää en tykkä siit ku akall o suur part; mnää näi suure parra häne liinas alt.

VIRTA. Tuletteko kanssani, herrat? Rukoilen teitä tulemaan; pitäähän teidän nähdä miten se mustasukkaisuuteni päättyy. Jos nyt tyhjää haukun, niin älkää koskaan enää ajooni luottako.

PAASO. No, taipukaamme vielä kerta hänen oikkuihinsa. Tulkaa, hyvät herrat!

(Virta, Paaso, Höllönen ja Evans menevät.)

R. PAASO. Toden totta, hän pieksi häntä oikein säälittävästi.

R. VIRTA. Ei maarin niinkään; minusta hän pieksi häntä oikein säälimättömästi.

R. PAASO. Se sauva olisi siunattava ja ripustettava alttarin päälle: se on tehnyt ansiollisen työn.

R. VIRTA. Mitä luulette? Voisimmekohan naiseutemme turvissa ja hyvän omantunnon oikeudella ajaa kostoamme vielä pitemmälle.

R. PAASO. Irstauden henki on nyt varmaankin hänestä karkoitettu; ja jos hän ei ole peräti ja auttamattomasti paholaisen oma, niin ei hän, luulen ma, enää koskaan viettele meitä kadotuksen tielle.

R. VIRTA. Kerrommeko miehillemme, kuinka olemme häntä kohdelleet?

R. PAASO. Tietysti, kaikella muotoa; jos ei muun vuoksi, niin ainakin raapiaksemme siten pois nuo luulokuvat miehesi aivoista. Jos heidän hellä sydämmensä sallii, että tuota siveetöntä, lihavaa ritari-parkaa vielä on rääkättävä, niin tarjoutukaamme heille apureiksi.

R. VIRTA. Lyön vetoa, että he tahtovat saattaa hänet julkisesti häpeämään, ja minusta ei tästä pilasta tulekaan kunnon loppua, jos hän ei joudu julkihäpeään.

R. PAASO. Siis käykäämme takomaan, niin kauan kuin rauta on kuumaa.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Ravintolan isäntä ja Bardolph tulevat.)

BARDOLPH. Herra, saksalaiset pyytävät saada kolme hevosta; herttua tulee itse huomenna hoviin, ja he aikovat ratsastaa häntä vastaan.

ISÄNTÄ. Mikä herttua se on, joka niin salaa kulkee? En ole hänestä hovissa mitään kuullut. Tahdon itse puhutella noita herroja; haastavatko he meidän kieltä?

BARDOLPH. Haastavat, herra; käsken heidät puheillenne.

ISÄNTÄ. Kyllä annan heille hevoseni, mutta maksaakin niistä saavat; kyllä heitä nyljen; ovat viikon päivät pitäneet huoneeni hallussaan; minun on täytynyt käskeä pois kaikki muut vieraani; mennä saavat, mutta kyllä heitä nyljen. Tule.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

(Paaso, Virta, rouva Paaso, rouva Virta
ja pastori Hugh Evans tulevat.)

EVANS. Se on kaikkein parhaimppi ja siivistyneimppi vaimihmissi ku mnää koskan ole nähn.

PAASO. Ja lähettikö hän teille kummallekin nuo kirjeet samaan aikaan?

R. PAASO. Saman neljännestunnin kuluessa.

VIRTA.
Suo anteeks, vaimo. Tee vain mitä tahdot;
Ma ennen kylmäks uskon auringon
Kuin irstaaks sinut. Kunnias nyt pysyy
Täss' äskeisessä harhauskoisessa
Kuin usko vahvana.

PAASO.
No niin, jo riittää.
Nyt nöyryytes on yhtä suunnaton
Kuin äsken solvaukses. Mut käydään juoneen:
Naisemme, meille huviksi ja muille,
Tuon vanhan ihramahan kanssa kerran
Viel' yhteen tulkoot; siinä hänet kiinni
Me sieppaamme ja julki rankaisemme.

VIRTA.
Se keino paras on, jost' oli puhe.

PAASO. Hänetkö pyytää keskiyöksi puistoon? Ei, sinne hän ei tule milloinkaan.

EVANS. Te sanositt ett hän paiskatti jokke ja sai vanhan akkan pahapäiväisest selkkäs; mnää luule ett hän ny o nii pelosas, etei hän tulisis sinn; mnää luule ett häne lihas nyt on kuritett ja ett hänest on kaikk halu menn.

PAASO. Niin luulen minäkin.

R. VIRTA.
On teidän työnä häntä kurittaa,
Ja meidän työnä laittaa hänet sinne.

PAASO.
Käy taru, että metsästäjä Herne,
Windsorin puiston muinoisvartija,
Kesk'öisin kiertää, suuret sarvet päässä,
Erästä tammipuuta talvet pitkät;
Puun kuivaa, karjan noituu, lehmäin maidon
Vereksi muuttaa hän ja kamalasti
Kalistaa kahleita. Tään aavejutun
Te tunnette, ja tiedätte, ett' ovat
Vanhukset heikot taikauskoiset
Totena pitäneet tuon Herne-tarun
Ja perinnöks sen meille jättäneet.

PAASO.
Niin, moni vielä kammoo keskell' yötä
Lähetä tuota Hernen tammea.
Mut mitä sitten?

R. VIRTA.
Tää on juoni: Falstaff
Tuon tammen luona yhtyvä on meihin
Herneksi puettuna, sarvet päässä.

PAASO.
No hyvä; oletetaan että tulee —
Ja tuossa puvussa kun sinne saapuu,
Niin mitä sitten? Mitä sitten teette?

R. PAASO.
Jo siitäkin on sovittu; näin ikään:
Puemme Annini ja poikaseni
Ja kolme neljä samankokoista
Tontuiksi, keijuiksi ja kääpiöiksi,
Ylt' yltään valkeaan ja vihreään,
Palavat vahatuohuskruunut päähän
Ja käsiin kalkkareet. Yht'äkkiä,
Kun Falstaff, hän ja minä koolla ollaan,
Niin kuopast' esiin syöksevät he, laulain
Sekavaa laulua. Kun heidät näemme,
Niin säikähtäin me kaksi pakenemme;
He piirittävät rivon ritarin
Ja keijuin tapaan häntä nipistävät,
Kysyen, kuinka keijukaisten kisaan
Pyhälle kentälle hän tohtii tulla
Noin saastaisena.

R. VIRTA.
Kunnes toden sanoo,
Niin keijut häntä oikein nipistävät
Ja kärventävät.

R. PAASO.
Kun on totuus kuultu,
Tulemme esiin, irroitamme sarvet
Ja kotiin narrin nauramme.

VIRTA.
Mut lapset
Opettaa täytyy, muuten pettää juoni.

EVANS. Kyll mnää lapsil opeta, mill viisill heijä pitä tehd, ja mnää ruppe iteki narriks ja kärytä sit ritari aik laill.

VIRTA. Mainiota! Nyt naamarien ostoon!

R. PAASO.
Annista tehdään keijun kuningatar,
Hän hienoon valkopukuun puetaan.

PAASO.
Min' ostan silkin. — (Syrjään.) Siinä Annin ryöstää
Saa Laihanen ja viedä vihille
Etoniin. — Sana Falstaffille joutuun!

VIRTA.
Ma Ojasena taas käyn hänen luonaan;
Hän mult' ei mitään salaa; tulee varmaan.

R. PAASO.
Ei tarvis. Ostakaa vain kaikki tarpeet
Ja koristukset meidän keijuillemme.

EVANS. Mennäst ny sitt, tämä on vähä ihmelist lysti ja oikke kunnjalist koeranpeli.

(Paaso, Virta ja Evans menevät.)

R. PAASO.
Nyt, rouva Virta, pankaa eukko Reipas
Sir Johnilt' utelemaan hänen mieltään.
(Rouva Virta menee.)
Käyn itse tohtorissa; häntä toivon,
En ketään muuta, Annan puolisoksi.
Tuo Laihanen on rikas, mutta hölmö,
Ja häneen mieheni on mieltynyt.
Mut, paitse rahaa, tohtorilla hoviss'
On suosijoita; hän se tytön saakin,
Tarjolla vaikk' ois tuhat parempaakin.

(Menee.)

Viides kohtaus.

Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Isäntä ja Simppeli tulevat.)

ISÄNTÄ. Mitä tahdot, moukka? Mitä, pölkkypää? Puhu, puhku ja soita: lyhyeen, joutuun, nopeaan, sukkelaan!

SIMPPELI. Hyvä, hyvä herra, minulla olisi asiaa sir John Falstaffille herra Laihaselta.

ISÄNTÄ. Tuossa on hänen huoneensa, hänen talonsa, hänen linnansa, hänen uudinvuoteensa ja telttasänkynsä;[18] siellä on kauttaaltaan maalauksia tuhlaajapojan historiasta, vereksiä ja uusia. Mene, kolkuta ja huuda; hän vastaa sinulle kuin kannibaalilainen; kolkuta, sanon minä.

SIMPPELI. Sinne meni eräs vanha eukko, lihava eukko hänen huoneeseensa; rohkenen olla niin hävytön ja odottaa, kunnes hän tulee sieltä; oikeastaan minulla olisikin hänelle asiaa.

ISÄNTÄ. Mitä? Lihava eukko? Voi vielä ryöstää ritarin! Annas kun minä huudan. — Ritari pukari! Sir John pukari! Vastaa sotaisista keuhkoistasi: oletko siellä? Isäntäsi, ephesiläisesi,[19] sinua kutsuu.

FALSTAFF (ylhäältä). Mitä asiaa, hyvä isäntä?

ISÄNTÄ. Täällä on eräs böhmiläinen tattari, joka odottaa lihavan eukkosi alas tulemista. Päästä hänet, pukari, päästä hänet; minun huoneeni ovat siveyden asuinsijoja. Hyi! Salaisuuksiako? Hyi!

(Falstaff tulee.)

FALSTAFF. Niin, hyvä isäntä, olihan siellä vanha lihava eukko vastikään luonani, mutta hän on jo tiessään.

SIMPPELI. Luvalla kysyen, armollinen herra, eikö se ollut se Brentfordin viisas eukko?

FALSTAFF. Oli kuin olikin, sinä raakunkuori. Mitä sinä hänestä tahdot?

SIMPPELI. Isäntäni, hyvä herra, herra Laihanen, lähetti minut hänen peräänsä, kun näki hänen kulkevan kadun poikitse, kysymään, hyvä herra, onko eräällä Nym nimisellä miehellä, joka häneltä vitjat peijasi, ne vitjat, vai eikö.

FALSTAFF. Puhuin juuri hänen kanssaan siitä.

SIMPPELI. Ja, luvalla kysyen, mitä sanoi hän?

FALSTAFF. Niin, hän sanoi, että ihan sama mies, joka herra Laihaselta peijasi hänen vitjansa, petkutti ne häneltä.

SIMPPELI. Voi, jos olisin saanut sitä eukkoa itseä puhutella! Olisi minulla ollut muutakin häneltä kysyttävää isäntäni puolesta.

FALSTAFF. Mitä sitten? Sano pois.

ISÄNTÄ. Niin, anna tulla; joutuun!

SIMPPELI. Minulla ei ole lupaa sitä salata.

ISÄNTÄ. Salaa se, muuten olet kuoleman oma!

SIMPPELI. No niin, herra, se koski vain neitsyt Anna Paasoa; piti vain kysyä, olisiko herralleni onneksi saada hänet vai eikö.

FALSTAFF. Se on hänelle onneksi, on.

SIMPPELI. Mikä, herra?

FALSTAFF. Saada hänet tai ei. Mene vain ja sano, että eukko on sen minulle sanonut.

SIMPPELI. Saanko olla niin hävytön ja sanoa sen, herra?

FALSTAFF. Saat olla niin hävytön kuin tahdot.

SIMPPELI. Kiitoksia, armollinen herra. Herrani tulee varmaankin oikein iloiseksi näistä uutisista.

(Menee.)

ISÄNTÄ. Sinä olet oppinut mies, sir John, oppinut mies. Sano, oliko siellä tietäjä-akka luonasi?

FALSTAFF. Oli niinkin, isäntäiseni; semmoinen, joka opetti minulle enemmän viisautta, kuin mitä ennen olin oppinut koko elinaikanani; enkä sitä paitse maksanut siitä mitään palkkaa, vaan sain itse palkan oppimastani.

(Bardolph tulee.)

BARDOLPH. Heresta varjelkoon herra! Petosta, sulaa petosta!

ISÄNTÄ. Missä ovat hevoseni? Sano hyvää niistä, sinä konnanminttu!

BARDOLPH. Tiessään petturien kanssa; sillä heti kun tulin tuolle puolen Etonia, viskasivat he minut toisen hevosen selästä lokalätäkköön; ja sitte kannukset kylkeen ja matkaan, niinkuin kolme saksalaista pirua, kolme tohtori Faustusta.

ISÄNTÄ. He menivät vaan herttuaa vastaan, sinä konna; älä sanokaan, että he pakenivat; saksalaiset ovat rehellisiä ihmisiä.

(Sir Hugh Evans tulee.)

EVANS. Misä on isänt?

ISÄNTÄ. Mikä asiana, herra Hugh?

EVANS. Pitäkkä silmäll teijä kundejann; yks mnuun ystvän tul just kaupunkkihi ja sanos ett kolm sakslaist peijona on peijann Readingin, Maidenheadin ja Colebrookin krouvareilt kaikk heijä hevoses ja rahas. Mnää sano sen teill hyväs aivotukses, näettäk, te olett sukkel mies ja täynnäs kurei ja konnankoukui, eik se passa ett teit peijata. Hyväst vaa!

(Menee.)
(Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS. Miss ole se Sukkinahi isende?

ISÄNTÄ. Tässä, herra tohtori, pää pyörällä ja kahden vaiheella.

CAJUS. Mine ei osaan sano mike se ole; mut minu ole sanottu ett te teke suuret preparations ykden Saksa herttua tekden; parbleu, hovi ei mite teede, ett mike herttua tule; mine tarkoitta hyve. Adieu!

(Menee.)

ISÄNTÄ. Huuda ja huikkaa, konna sinä, juokse! — Auta minua, ritari; olen myyty. — Juokse ja lennä, huikkaa ja huuda, sinä konna! Minä olen myyty!

(Isäntä ja Bardolph menevät.)

FALSTAFF. Soisin että koko maailma tulisi peijatuksi, sillä minua on peijattu ja päälliseksi vielä piesty. Jos hovin korviin tulisi, kuinka minua on muodosteltu ja kuinka minun muodostustani on huuhdottu ja kurikoittu, niin varmaankin sulattaisivat minut irti rasvoistani, tippa tipalta, ja voitelisivat minulla kalastussaappaitaan; lyön vetoa että minua pistelisivät terävillä kommillaan, kunnes olisin kokoon kitistynyt kuin kuiva päärynä. Ei ole onni minua suosinut sen jälkeen, kuin paholaiselle vannoin sieluni pelipöydässä. Jos vain henkeni kulkisi sen verran, että voisin lukea isämeitäni, niin tekisin, toden totta, katumusta.

(Rouva Reipas tulee.)

No, mistä sinä tulet?

R. REIPAS. He, noiden kahden tyköä, tiedämmä.

FALSTAFF. Piru vieköön toisen ja pirun emä toisen, niin ovat molemmat hyvässä turvassa. Olen heidän tähtensä kärsinyt enemmän, kuin mitä inhimillisen luonnon sikamainen heikkous saattaa sietää.

R. REIPAS. Ja eikö sitten he ole kärsineet? Ovat niinkin, sen voin vakuuttaa, eritotenkin toinen heistä: rouva Virta, ihmisparka, on niin piesty sinelmille ja mustelmille, ettette hänestä löytäisi valkeata pilkkua.

FALSTAFF. Älä minulle puhu sinelmistä ja mustelmista; minuun on piesty kaikki taivaankaaren värit; vähällä etteivät minua vanginneet Brentfordin noitana; ja jos ei ihmeteltävä älykkäisyyteni, taitoni osoitella vanhaa akkaa, olisi minua pelastanut, niin olisi pyöveli-lurjus pistänyt minut jalkapuuhun, julkiseen jalkapuuhun, noita-akkana.

R. REIPAS. Sir John, sallikaa minun puhua kanssanne teidän huoneessanne, niin saatte kuulla miten asiat ovat, suureksi mielihyväksenne, sen teille takaan. Voi, te kultamuruset! Mikä puuha on saada teidät yhteen! Varmaankaan toinen teistä ei palvele oikein taivasta, koska kaikki on teille niin vastaista.

FALSTAFF. Tulkaa huoneeseeni.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Sama paikka.
(Fenton ja isäntä tulevat.)

ISÄNTÄ. Herra Fenton, jättäkää minut rauhaan; mieleni on raskas; minä heitän kaikki hiiteen.

FENTON.
Mua kuule toki. Hankettani auta,
Niin, kautta kunniani, multa kultaa
Saat sata puntaa yli tappiosi.

ISÄNTÄ. No, tahdon sitten kuulla teitä, herra Fenton; ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.

FENTON.
Tuon tuosta olen sulle uskonut,
Kuin helläst' Anna Paasoa ma lemmin;
Ja hänkin vastannut on rakkauteeni —
Sen verran kuin on hällä siihen valtaa —
Toiveeni mukaan. Hältä kirjeen sain,
Jost' ihmetyksiin juodut, kun sen luet.
Sen pila liittyy niin mun asiaani,
Ett' en voi toista selittää, jos toisest'
En myöskin kerro. Valtaosa siinä
Paksulla Falstaffill' on. Pilan juonen
Sa näet tästä.
(Näyttää kirjettä.)
Katsos, isäntä,
Ens' yönä, juuri kahdentoista jälkeen,
Ihana Anna Hernen tammen luona
Esiintyy keijuiskuningattarena;
Syyn näet tästä. Tuossa pukimessa —
Muut ilveet parhaillaan kun käynniss' ovat —
Hänt' isä vaatii Laihas-herran kanssa
Pois karkaamaan ja Etonissa heti
Vihille käymään; hän on suostunutkin.
Mut katsos, äiti, jok' on kauppaa vastaan
Ja suosii Cajusta, on päättänyt
Ett' tämän samoin tulee ryöstää tyttö —
Kun muissa ilveiss' askaroivat toiset —
Ja viedä kirkkoon, missä pappi vartoo
Ja heidät vihkii; tyttö äidin juoneen
On suostuvinaan ja on tohtorin
Luvannut ottaa. — Nyt on tuuma tämä:
Valkoisiin pukeumaan hänt' isä tahtoo,
Ja näin — tuo Laihanen kun sopivaksi
Näkisi häntä kädest' ottaa — tulis
Hänt' Annan seurata. Mut äiti tahtoo —
Jott' olis tuntomerkit tohtorilla,
Kun kaikilla on siellä valepuvut —
Ett' Annill' oisi vehryt höllä puku
Ja korunauhat päässä liehumassa;
Ja tohtori, kun näkis sopivaksi,
Puristais hänen kättään, jolloin tyttö
Ois suostuvainen häntä seuraamaan.

ISÄNTÄ.
Kumpaako narraa? Äitiä vai isää?

FENTON.
He, kumpaakin, ja seuraa minua.
Mut siinä mutka, miten saada pappi,
Mi keskiyöllä kirkoss' odottaisi
Ja sydäntemme juhlallisen liiton
Siell' avioksi laillistuttaisi.

ISÄNTÄ.
Juonenne käymään pankaa; papin hankin.
Kun tytön saatte, kyllä papin saatte.

FENTON.
Iäti olen sulle kiitollinen,
Ja pikaista et palkkaakaan jää vaille.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus. Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff ja rouva Reipas tulevat.)

FALSTAFF. Hyvä ihminen, lakkaa jo rupattamasta; — mene nyt; — mikä on sanottu, se on sanottu. Tämä on kolmas kerta, toivon että kolmas toden sanoo. Kas niin, mene nyt. Sanotaan että kolmiluku on hyvä luku sekä syntymiseen, elämänmenoon että kuolemaankin nähden. Mene nyt.

R. REIPAS. Kahleet teille toimitan; ja teen minkä voin hankkiakseni teille parin sarvia.

FALSTAFF. Mene, sanon minä; aika kuluu. Kas niin, pää pystyyn ja sipsuta matkaan.

(Rouva Reipas menee.)
(Virta tulee.)

Mitä kuuluu, herra Ojanen? Tänä yönä, herra Ojanen, asia ratkaistaan, tai ei koskaan. Tulkaa puistoon keskiyön aikaan Hernen tammen luo, niin saatte nähdä kummia.

VIRTA. Ettekö ollutkaan hänen luonaan eilen, niinkuin sanoitte sovituksi?

FALSTAFF. Menin hänen luokseen, herra Ojanen, tämmöisenä kuin näette, vanhana köyhänä miehenä; mutta tulin hänen luotaan, herra Ojanen, vanhana köyhänä akkana. Tuo kanalja Virta, hänen miehensä, on kaikkein pirullisimman ja hulluimman mustasukkaisuusperkeleen riivaama, mikä ikänä on ihmisaivoja vallinnut ja villinnyt. Nähkääs vain: — hän pieksi minua armottomasti naisvaatteissani; sillä miehen vaatteissa, herra Ojanen, minä en pelkää itse Goliathia kangastukkeineen, koska hyvin tiedän että elämä on vain kankurin syöstävä.[20] Minulla on kiire; käykää kansani; kerron teille kaikki, herra Ojanen. Aina siitä saakka, kuin hanhia elävältä kynin, laiskana ajelin ja kiekkoa löin, en ole tiennyt miltä selkäsauna maistuu, ennenkuin nyt. Tulkaa kanssani; kerron teille kummia tuosta Virrasta, jolle tänä yönä aion kostaa ja toimittaa hänen vaimonsa teidän käsiinne. Tulkaa! Kummia asioita on tekeillä, herra Ojanen; tulkaa!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Windsorin puisto.
(Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)

PAASO. Tulkaa pois; väijymme täällä linnan kaivannossa, kunnes näemme keijujemme valkeat. — Ajatelkaa tytärtäni, vävy Laihanen.

LAIHANEN. Tietystikin. Olen puhellut hänen kanssaan, ja meillä on merkkisana, josta tunnemme toisemme. Minä menen sen valkoisen tykö ja sanon "titi"; hän sanoo "piti"; ja siitä me tunnemme toisemme.

HÖLLÖNEN. No, hyvähän tuo; mutta mitä hyödyttää nuo "titi" ja "piti"? Onhan se valkoinen puku jo riittävä tunnusmerkki. — Kello on jo kymmenen lyönyt.

PAASO. Pimeä on yö. Taivas pilantekoamme siunatkoon! Kukaan ei tarkoita pahaa, paitse paholainen, ja hänet me tunnemme sarvistaan. Tulkaa pois: seuratkaa minua.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu Windsorissa.
(Rouva Paaso, rouva Virta ja tohtori Cajus tulevat.)

R. PAASO. Herra tohtori, tyttäreni on vihreässä puvussa; kun näette ajan sopivaksi, niin ottakaa häntä kädestä, ja sitten pois hänen kanssaan kirkkoon, ja tehkää se sukkelaan. Menkää edeltä puistoon; meidän molempain täytyy kulkea yhdessä.

CAJUS. Mine teede, mite minu pite tekde. Adieu!

R. PAASO. Hyvästi, herra tohtori. (Cajus menee.) Miestäni ei varmaankaan niin ilahuta Falstaffin kuritus, kuin häntä suututtaa tyttäreni naittaminen tohtorille. Mutta vähät siitä; parempi vähä toraa kuin paljo sydämmensurua.

R. VIRTA. Mutta missä on Anni ja hänen keijuisparvensa? Ja se walesilainen liekkiö Evans?

R. PAASO. He ovat kaikki piilossa eräässä kuopassa ihan Hernen tammen läheisyydessä, kynttilät peitossa; niillä he, heti kun Falstaff ja me kohtaamme toisemme, yhtäkkiä valaisevat pimeyden.

R. VIRTA. Hän siitä varmaankin pahasti säikähtyy.

R. PAASO. Jos ei säikähdy, niin joutuu pilkaksi, ja jos säikähtyy, niin joutuu vielä suuremmaksi pilkaksi.

R. VIRTA. Kyllä häntä nyt petkutamme oikein tuntuvasti.

R. PAASO.
Petkuttaa mokomaakin riettautta
Ei petost' ole eikä viekkautta.

R. VIRTA.
Jo aika joutuu; tammen, tammen luo!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Windsorin puisto.
(Sir Hugb Evans ja keijut tulevat.)

EVANS. Tulkka, keijut, sipsutelkka, tulkka, tulkka; ja muistakka mitä teijän pitä tehd; rohkeutt vaa, sen mnää sano; tulkka ny mnuun peräs krooppi, ja ku mnää anna merki, niin tehkä niinku mnää teil sanosi. Tulkka, tulkka, sipsutelkka!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta samaa puistoa.
(Falstaff tulee valepuvussa, pukinsarvet päässä.)

FALSTAFF. Windsorin kello on kaksitoista lyönyt; hetki lähestyy. Nyt, kuumaveriset jumalat mua auttakoot! — Muista, Jupiter, että tulit häräksi Europan tähden; lempi pani sarvet päähäsi. — Oi, kaikkivaltias lempi, joka jossakin määrin tekee luontokappaleesta ihmisen, jossakin määrin ihmisestä luontokappaleen! Tulit niinikään, Jupiter, joutseneksi, lemmestä Ledaan. Oi, kaikkivoipa lempi! Kuinka jumala silloin lähenteli hanhen luontoa! — Ensimmäisen synnin teit raavaan muodossa; — oi, Jupiter, mikä raavasmainen synti! Ja sitten toisen synnin hanhen hahmossa; — aattelehan, Jupiter, mikä hanhimainen synti! — Jos jumalilla on näin kuuma sapso, niin mitä sitte ihmisraukoilla? Mitä minuun tulee, niin olen tässä Windsorin hirvenä, ja lihavin koko tarhassa, luulisin. Suo minulle, Jupiter, vilpoinen kiima-aika; kuka muuten vastaa siitä, jos juoksen rasvani kuiviin. Ken se tuossa tulee? Naaraaniko?

(Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)

R. VIRTA. Sir John? Oletko siellä, hirviseni? oma uroshirveni?

FALSTAFF. Oma mustasaparoinen naaraaniko? — Satakoon nyt taivaasta perunoita,[21] soittakoon ukkonen "vihreän hameen" nuottia, rakeilkoon sokurikakkuja ja pyryttäköön muskottipähkinöitä; nouskoon myrskynä kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani!

(Syleilee häntä.)

R. VIRTA. Rouva Paaso on mukana, kultamuruseni.

FALSTAFF. Ottakaa osanne minusta niinkuin lahjapeurasta, reisi kumpikin; itse pidän kyljet, lavat saa puistonvartija, ja sarveni testamenttaan miehillenne. Enkö ymmärrä metsästystä, hä? Enkö haasta niinkuin Herne metsämies? Haa! Nyt se Cupido on tunnokas lapsi; hän antaa vahingonkorvausta. Niin totta kuin olen kunnon aave, niin tervetuloa!

(Melua ulkopuolella.)

R. PAASO. Hyväinen aika! Mitä melua?

R. VIRTA. Taivas syntimme anteeksi antakoon!

FALSTAFF. Mitä, mitä se on!

R. VIRTA ja R. PAASO. Pois, pois!

(Juoksevat pois.)

FALSTAFF. Varmaankaan ei piru tahdo minua kadotukseen, koska silloin ruumiini öljy voisi sytyttää helvetin ilmituleen; muuten hän ei panisi eteeni tällaisia kompastuksia.

(Sir Hugh Evans, satyyrina, Anna Paaso, keijukaisten
kuningattarena, hänen veljensä ja muut keijuiksi
puetut tulevat, vahakynttilät kädessä.)

ANNA.
Te keijut, harmaat, vihreet, valkeat,
Yön varjot, kuutamossa kulkijat,
Te onnen orporaukat, tulkaa tänne,
Ja tehkää virkanne ja tehtävänne.
Puck, airut, toimeen käske keijukaiset.

PISTOOLI.
Vait, keijut! Hiljaa, ilman ihalaiset!
Windsoriin, sirkka! Tutki uunin loukat:
Jos lies on siivoton ja maassa poukat,
Nipistä piikaa, ett' on iho musta;
Ei kuningatar kärsi tahrimusta.

FALSTAFF.
Haa! keijut! Joka heila haastattaa,
Se kuolee. Huppuun! Heit' ei nähdä saa.

(Laskeutuu maahan kasvoilleen.)

EVANS.
Toimeesi, helmi! Tytön jos näet milloin,
Mi kolmet rukoukset lukee illoin,
Sen mieleen nosta taivaalliset kuvat,
Sill' olkoon unet, niinkuin lapsen, huvat.
Mut sitä, joka syntejään ei pelkää,
Nipistä käsiin, reisiin, kylkiin, selkään.

ANNA.
Hoi, keijut, piiriin!
Hakekaa linna kellarista viiriin
Ja onni viekää joka kammioon,
Niin että viimeiseen ne tuomioon
Eheinä seisovat ja loistokkaina
Ja haltijansa arvoisina aina.
Ritarikunnan tuolit balsamilla
Te hiertäkää ja kukkasvoitehilla,
Vihitkää onneen uudet ritarit
Ja niiden aseet, kilvet, kypärit.
Yöt laulain, nurmikeijut, pyörikää
Ja sukkanauhan tapaan kiertäkää;
Jälkenne vihertäkööt vehryeinä
Ja vehmahampina kuin nurmen heinä;
Ja "honny soit qui mal y pense",[22] se sana
Se puna-, sini-, valko-kirjavana
Siin' olkoon painettuna kukkasilla,
Niinkuin se helmillä ja safiirilla
Ritarin polveakin koristaa;
Kukilla, näet sen, keijut kirjoittaa.
Pois! Hajotkaa! Mut muistakaatte olla
Taas ennen yhtä piirikarkelolla
Tään tammen ympärillä.

EVANS.
Rivittäin
Nyt kaikki kulkekaa ja käsikkäin.
Ja kiiltomadot olkoot valonamme,
Kun tammen ympärillä tanhuamme.
Vait! Maallista ma haistan.

FALSTAFF. Taivas minua varjelkoon tuosta walesilaisesta liekkiöstä, hän pian noituu minut juustokimpaleeksi.

EVANS.
Mato kurja,
Sun noitui syntymässäs silmä nurja.

ANNA.
Tulella koitelkaamme sormenpäitä;
Jos puhdas on hän, karttaa tuli näitä
Ja ei tee vikaa; vaan jos tuo se vaivan,
Niin liha saastaist' on ja pilall' aivan.

PISTOOLI.
Koitellaan!

EVANS.
Ottaako se pölkky tulta?

(Polttavat häntä kynttilöillään.)

FALSTAFF.
Ai, ai, ai, ai!

ANNA.
Pilalla on ja haisee turmellulta!
Nyt, keijut, pilkkalaulu viritelkää,
Ja tanhutessa häntä nipistelkää.

(Laulun kestäessä keijut nipistelevät Falstaffia. Tohtori Cajus tulee toiselta taholta ja vie pois viheriäksi puetun keijun, Laihanen toiselta taholta ja sieppaa mukaansa valkeapukuisen keijun: Fenton tulee ja hiipii pois Anna Paason kanssa. Metsästyshuutoja kuuluu etäältä. Kaikki keijut juoksevat pois. Falstaff ottaa pukinsarvet päästään ja nousee.)

(Paaso, Virta, rouva Paaso ja rouva Virta tulevat.)

PAASO (puhutellen Falstaffia).
Seis! seis mies! Vihdoin teidät tavotimme.
Nää viimeisetkö konnankoukkunne?

R. PAASO.
Pois tulkaa; pila päättyköön. —
No, sir, Windsorin rouvat onko mieleen teille? —
Kas, mieheni! Nuo kauniit haarut metsäss'
On luontevammat kai kuin kaupungissa?

VIRTA. No, herraseni, kuka nyt on sarvipää? — Herra Ojanen, Falstaff on konna, sarvipää konna; tässä ovat hänen sarvensa, herra Ojanen; ja, herra Ojanen, hän ei Virran omasta ole saanut muuta hyväkseen käyttää kuin hänen pyykkikoppaansa, hänen sauvaansa ja kaksikymmentä puntaa rahaa, jotka ovat takaisin herra Ojaselle maksettavat; hänen hevosensa ovat siitä takavarikkoon otetut, herra Ojanen.

R. VIRTA. Sir John, meillä oli huono onni; emme koskaan saaneet rauhassa yhtyä. En enää milloinkaan aio teitä rakastajanani pitää; olette vain tästä lähin hirvenä.

FALSTAFF. Alan ymmärtää, että minusta on tehty aasi.

VIRTA. Niin on, vieläpä härkäkin; kummastakin on meillä todistukset.

FALSTAFF. Ja nuo siis eivät olekaan keijuja? Kolme, neljä kertaa juolahti päähäni ajatus, että ne eivät olisi keijuja; mutta kuitenkin paha omatuntoni ja älyni äkillinen hervahdus tekivät tämän törkeän kepposen uskottavaksi, niin että vastoin kaikkea taitoa ja järkeä luulin niitä keijuiksi. Siitä näette, että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille poluille.

EVANS. Sir John Falstaff, peljäkkä Jumala ja pankka poies kaikk lihahimo, nii teit ei keijut enä nipistel.

VIRTA. Hyvin sanottu, liekkiö Hugh.

EVANS. Ja voisisitt teki pann poies ne musta suka.

VIRTA. Minä en enää vaimoani epäile, kunnes sinä osaat häntä kunnon kielellä mielistellä.

FALSTAFF. Ovatko aivoni päiväsen pehmittämät, kun niissä ei enää ole pontta ehkäistä näin törkeätä petosta? Saako walesilainen pukkikin nenälleni hypätä? Pitääkö minulla olla nukkaverkainen narrinlakki[23] päässä? Parempi olisi paahdettuun juustokimpaleeseen tukehtua.

EVANS. Juustost ei saad voit; ja teijä vatt on tykkönäs voit.

FALSTAFF. "Vatt on tykkönäs voit!" Pitikö minun eläissäni vielä tulla pilkkatauluksi mokomalle, joka solkkaa ja rääkkää äidinkieltämme? Tuommoinen on omiansa saattamaan kaikki lemmenseikkailut ja yöjuoksut koko valtakunnassa rappiolle.

R. PAASO. Siis, luuletteko, sir John, että, vaikka olisimmekin kaiken siveyden suinpäin sydämestämme karkoittaneet ja sielumme tinkimättä hornalle luvanneet, että itse paholainenkaan olisi voinut meitä teihin ihastuttaa?

VIRTA. Tuollainen rapamaha! Tuollainen tappurasäkki!

R. PAASO. Pöhöttynyt miehenraato!

PAASO. Vanha, viluinen, kuihtunut ja inhoittava ihrakupu!

VIRTA. Ja solvaava kuin saatana!

PAASO. Ja köyhä kuin Hioppi!

VIRTA. Ja häijy kuin Hiopin vaimo!

EVANS. Ja joka rakasta hekumoit ja kapakoit ja sekti ja viini ja mööti ja juomissi ja kiroilemissi ja tapplemissi ja supatust ja rupatust.

FALSTAFF. Kyllä nyt olen kaikkien teidän hampaissa; te saitte etuvoitteen, minä jään takalaitaan. Olen voimaton vastaamaan tuolle walesilaiselle rapikolle; itse tyhmyys tahtoo minua mestaroida; menetelkää kanssani miten tahdotte.

VIRTA. Hyvä; niin viemme siis teidät Windsoriin erään herra Ojasen luokse, jolta olette rahaa peijannut ja jolle olette luvannut lemmenhankkijaksi ruveta. Sen lisäksi, mitä nyt olette kärsinyt, tulee tämä rahan suoritus teille olemaan karvas marja.

R. VIRTA. Ei, Virta; anteeks anna velka hälle; Niin kaikki ystäviä ollaan jälle.

VIRTA. No, tuohon käteen! Kaikk' on armahdettu.

PAASO. Ole nyt hyvilläsi, ritari; tule tänä iltana sektiheralle luokseni; siellä saat nauraa vaimolleni, joka nyt sinulle nauraa. Sano hänelle, että herra Laihanen on nainut hänen tyttärensä.

R. PAASO (syrjään). Siitä ne oppineet ovat epätietoiset; jos Anna Paaso on minun tyttäreni, niin on hän näillä ajoin tohtori Cajuksen rouva.

(Laihanen tulee.)

LAIHANEN. Hoi, hoi, hoi! Isä Paaso!

PAASO. Mitä nyt, vävypoikani? Mikä on? Onko kaikki suoritettu?

LAIHANEN. Suoritettu? — Tämän saavat kaikki paremmat ihmiset Glostershiressa vielä tietää; muuten minä menen hirteen, minä.

PAASO. Mitä on tapahtunut, vävypoikani?

LAIHANEN. Minä tulin sinne Etoniin, mennäkseni vihille neiti Anna Paason kanssa, ja sitten se onkin iso poikaroikale; jos ei olisi kirkossa oltu, niin olisin minä pehmittänyt häntä, taikka hän pehmittänyt minua. Jos en luullut, että se oli Anna Paaso, niin en enää tahdo sormeakaan liikuttaa; ja sitte se onkin postimestarin poikanulikka.

PAASO. Totta totisesti, otitte siis väärän.

LAIHANEN. Tiedän sen sanomattakin; vääränhän otin, kun otin pojan tytön asemesta; jos olisin häneen vihitty, niin, totta totisesti, vaikka hän olisi kuinkakin hameellinen ollut, en olisi hänestä huolinut.

PAASO. Mutta sehän oli oma tyhmyytenne. Enkö sanonut teille, että tuntisitte puvusta tyttäreni?

LAIHANEN. Meninhän minä sen valkoisen tykö ja sanoin "titi", ja hän sanoi "piti", niinkuin Anna ja minä olimme sopineet; ja sitte se ei ollutkaan Anna, vaan postimestarin poika.

EVANS. Jesta varjel, eiks teil ol silmi pääs, ku te naitt poikkii?

PAASO. Tämä on kovin harmillista; vaan mitäpä sille?

R. PAASO. Rakas Yrjö, älä suutu; minä tiesin aikeesi, ja puin tyttäreni vihreäksi; hän on nyt tohtorin kanssa kirkossa ja siellä häneen vihitty.

(Tohtori Cajus tulee.)

CAJUS. Misse ole madame Paaso? Parbleu, mine on petty; mine nai un garçon, un poika, un paysan, parbleu, un poika; se ei on Anna Paaso; parbleu, mine on petty.

R. PAASO. Mitä, ettekö ottanut sitä vihreätä!

CAJUS. Oui, parbleu! Ja se ole poika; mine nosta kapina koko Windsori.

(Menee.)

VIRTA. Tämäpä kummallista! Kuka on sitten saanut sen oikean Annan?

PAASO. Aavistan pahaa. Tuossa tulee herra Fenton.

(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

No, herra Fenton?

ANNA. Anteeksi, isä! Anteeks, armas äiti!

PAASO. No, mamseli, miksi et suvaitse tulla herra Laihasen kanssa?

R. PAASO. Miks tohtori ei mukanasi, tyttö?

FENTON.
Hänt' älkää säikytelkö! Kuulkaa totuus:
Tahdoitte hänet naittaa häpeällä,
Kun rakkaudess' ei mitään suhdett' ollut.
Siis kuulkaa: liittomme, jo aikaa tehty,
Nyt lujass' on; sit' ei voi mikään purkaa.
Se synti pyhä on, mink' on hän tehnyt.
Tää juoni petost', ynseytt' ei ole,
Ei lapsen velkaisuuden rikkomusta,
Sen kautta koska vältti hän ja karttoi
Tuhannet pirullisen karvaat hetket,
Jotk' aina pakkoaviota seuraa.

VIRTA.
Pois ällistys! Tät' ei voi enää auttaa.
Täss' ohjaa taivaan valta: maata, rantaa
Rahalla saat, mut onni vaimon antaa.

FALSTAFF. Minua huvittaa, että, vaikka varta vasten minuun tähtäsitte, nuoli livahti ohi.

PAASO.
Mik' auttaa? Fenton, siunatkoon sua taivas!
Mit' ei voi välttää, siit' ei mitään kiistaa.

FALSTAFF. Yökoira ajaa kaikellaista riistaa.

EVANS. Kyll mnää teijä häiss tanssaan ja syön fäsknöi.

R. PAASO.
No, nurista en tahdo. — Rakas Fenton,
Mont' onnen päivää taivas suokoon teille!
Nyt mennään kukin kotiin, pesän loisteess'
Iloiten kujeellemme nauramaan,
Sir John ja kaikki.

VIRTA.
Tehdään se. — Sir John,
Sananne Ojaselle oli vakaa:
Hän tänään rouva Virran luona makaa.

(Menevät.)

SELITYKSIÄ: